Friday, October 6, 2017

Alppireissun toinen osa



Amberger Hüttellä heräiltiin hitaampien joukossa jälleen aurinkoiseen päivään. Pystyin jo syömään aamupalaa, vaikkakaan varsinaista nälkää en tuntenut. Pakkasimme reppumme, paikkasimme eilen syntyneet rakot ja selvisimme juuri ja juuri ulos kello yhdeksän, mihin mennessä majoitustiloista olisi suotavaa poistua. Istuimme ulos terassille ja kaivoimme karttaa esiin, koska emme vielä tienneet mihin tänään suuntaisimme.

Maisema Amberger Hütten terassilta. Jäiskö vaan tähän istumaan?

Eilinen päivä oli ollut sen verran rankka, että valkkasimme kartasta lähimpänä olevan hüten ja helpoimman mahdollisen reitin sinne: viitisen kilometriä loivaa laskeutumista alaspäin ja sitten suunnilleen saman verran nousua ylöspäin toiseen laaksoon.

Ja tänne mennään

Alaspäin käveltiin ihan kunnollista hiekkatietä pitkin, välillä lehmälauman seassa, välillä niityn laitaa ja alempana metsän keskellä. Ilma oli edelleen älyttömän nätti.

Reitin virallinen valvoja

Tulimme pieneen Griesin kylään, tai oikeammin sen pieneen sivukylään, mistä yritimme ostaa juomista, mutta emme löytäneet mitään auki olevaa pytinkiä. Lähdimme siis nousemaan ylöspäin kohti Winnebachseehütteä. Polku nousi sen verran jyrkästi, että oli vaihdettava shortsit jalkaan, sillä kävellessä tuli todella kuuma! Eilinen tuntui väsymyksenä sekä lihaksissa että koko kehossa. Onneksi nousu vähän tasoittui kahden tuhannen metrin kohdalla, ja saimme seuraksemme myös mukavan pienen tuulenvireen. Samalla maisema aukesi, sillä tulimme puurajaan. Vastaan tuli sopivasti penkki ja niinpä istuskelimme siinä tovin eväitä syöden ja maisemaa katsellen.

Maisema ylemmäs laaksoon
Tauon jälkeen polku kulki vielä hetken matkaa koko ajan jyrkemmässä rinteessä, kunnes se kipusi muutamalla serpentiinillä ylös ja hütten terassille. Huokaisin heti ihastuksesta, sillä paikka oli aivan ihana! Hütte sijaitsi korkean tuntuisessa paikassa, toisella puolella pieni lampi ja toiselta puolelta lähti rinne heti laskeutumaan alemmas laaksoon.


Winnebachseehütte alhaalla oikealla

Vastapäätä hütteä valui uskomattoman pitkä vesiputous, joka tietysti näkyi korkeilla ikkunoilla varustettuun kotoisaan ruokailutilaan. 


Kaikki tuntuivat hüttellä tuntevan toisensa ja olivat älyttömän ystävällisiä. Isäntäperhe oli paikalla vauvasta vaariin, ja tunsimme tulleemme vierailulle heidän kotiinsa. Istuimme hetken sisällä karttoja tutkien, ja meitä käytiin erikseen tervehtimässä koska olimme Suomesta. 

Kävimme illalla vielä pienen kävelylenkin hüten ympäristössä, nousimme pihasta lähtevää polkua pitkin vähän korkeammalle kuvaamaan maisemia. Ehdimme juuri ja juuri takaisin, ennen kuin laaksosta nousevat pilvet verhosivat meidät täysin. Olipa upeaa seurata pilvien tuloa terassilta! 

Ensimmäisen kuvan ottamisesta viimeiseen kuvaan on kuusi minuuttia :)
Jokunen hetki myöhemmin istuimme lämpöisessä ruokailutilassa ja ulkona satoi kuin saavista kaatamalla. Sisällä sen sijaan vallitsi iloinen puheensorina. Ruokana oli itävaltalaista pyttipannua, älyttömän hyvää, ja ystävällinen isäntäväki huolehti, että kaikkien maha tuli varmasti täyteen. Todella lämmin tunnelma.

Spekuloimme samassa pöydässä istuvien hollantilaisen ja saksalaisen vaeltajan kanssa pitkään huomisen säätä. Sadetta oli luvattu koko päiväksi, samoin seuraavaksi ja nollaraja tulisi laskelmaan todella alas, eli poluilla tulisi olemaan lumista. Ei kuulostanut hyvältä vaelluksen jatkoa ajatellen, mutta toisaalta emme millään olisi halunneet vielä lopettaakaan. Emme osanneet vielä päättää mitään, joten päätimme vain mennä nukkumaan ja pohtia asiaa aamulla uudestaan.

Aamulla sadepäivän huomasi tunnelmassa. Aikaisemmilla hüteillä olimme aina viimeisimpien herääjien ja aamupalaa syövien joukossa. Täällä sen sijaan oli aivan hiljaista, kun hiippailin aamulla alakertaan vessaan. Ruokailutila oli vielä pimeänä eikä ketään näkynyt missään. Menin itsekin vielä pötköttelemään ja pohtimaan päivän taktiikkaa. Sade ropisi tunnelmallisesti ikkunaan, ja mietin, että voisin jäädä tänne vaikka koko viikoksi.

Kun hollantilainen huonetoverimme heräsi, oli pakko kysyä, onko hänellä tietoa, monelta täällä oikein on aamupala. ”Ai niin juu, te olitte vissiin lähteneet jo nukkumaan, kun me illalla porukalla päätettiin, että syödään huomenna aamupalaa vasta puoli kasilta.” Kenelläkään ei siis ollut tänään kiire minnekään.
Ruokailutila on lähes kokonaisuudessaan tässä. Pieni ja kodikas!
Aamupalan jälkeen laittauduimme verkkaisesti valmiiksi lähtöä varten. Mieli teki jäädä hüttelle, mutta sääennusteen mukaan joutuisimme kahlaamaan täältä alas lumessa, jos odottaisimme huomiseen. Parempi siis kai kuitenkin lähteä kaatosateeseen.

Paluumatkan sumuiset maisemat

Päätimme kävellä kunnolla alas, aina Ötztalin laaksoon saakka ja etsiä sieltä seuraavaksi yöksi jonkun majoituksen. Matka oli pelkkää alamäkeä ja pelkkää kaatosadetta. Alamäkeen kävellessä tuli myös todella kylmä, sillä siinä oli vaikea saada kehoa lämpenemään. Etenkään, kun sekä kuoritakki että kengät päästivät iloisesti vettä iholle. Pidimme vähän aikaa taukoa reitin varrella olevassa ladossa, missä hytisimme kylmästä koko tauon ajan. Olin ollut pakatessani sen verran pöhkö, että minulla ei ollut mukana vedenpitäviä käsineitä. Keski-Euroopassahan on kesällä tosi lämmintä? Nyt käsineistä sai puristaa melkein litratolkulla vettä ja sormet oli aivan kohmeessa. Kesän kolea teema näyttää kansainväliseltä.

Kun pääsimme alas Längenfeldin kylään, marssimme ensimmäiseen kahvilaan, missä mainostettiin wlania. Jätimme läpimärät reput ulos terassille, ja saimme paikallisten pöydässä istuvalta raadilta vähän tavanomaista pidemmän katseen. Tilasimme valtavan kupin maitokahvia ja omenapaistosta kermavaahdolla. Olo oli kuin järvestä nousseella. Avasimme puhelimen ja teimme nopean googletuksen Ötztalin majapaikoista. Päätimme tutustua laaksoon viimeisten lomapäivien aikana, ja niin päädyimme yöksi Söldenin kylään, missä ystävällinen mummeli oli meitä ovella vastassa ja toivotti meidät leveällä hymyllä tervetulleeksi majataloonsa. Täälläkin meitä käytiin erikseen katsomassa ihan vain siksi, että olemme Suomesta =) Ja voin kertoa, että lämmin suihku oli jäätävän sadepäivän jälkeen taivaallisen ihana. Ilman aikarajoitusta.



Lisää Ötztalin maisemia seuraavalla kerralla!

Monday, September 25, 2017

Reppu selässä alppimaisemissa, osa 1



Tänä syksynä suunnattiinkin loman alkajaisiksi pohjoisen sijasta etelään, nimittäin Itävaltaan ja Alpeille. Seutu on minulle hyvinkin tuttua useamman menneen talven ajalta, mutta Jarkko oli ensimmäistä kertaa Alppeja ihmettelemässä.

Reissumme ajoittui elo-syyskuun vaihteeseen 2017. Alkuun vietimme pari päivää Innsbruckissa maisemia ja kaupunkia katsellen. Innsbruckin ehdottomiin vierailukohteisiin kuului tietysti Nordpark ja Hafelekarspitze, minne pääsee mukavasti hisseillä ja lyhyellä kävelyllä. Tästä kuvakulmasta on tuo kaupunki minun mielestä ehdottomasti hienoin!

Helle Innsbruckissa ja salaperäinen utu täyttää ilman

Pari päivää kaupungin melussa riitti meille mainiosti ja sitten tekikin jo mieli siirtyä vähän rauhallisempiin maisemiin. Ajelimme bussilla Stubain laakson perälle saakka ja nousimme siitä kävellen Dresdner Hüttelle. Kilometreissä ja nousumetreissäkään mitattuna matka ei ollut pitkä, mutta saimme siihen silti pari tuntia upotettua. Lämpö ja ylämäki vaativat hieman totuttelua, ja tietysti maisemia piti katsella tämän tästä. Nousimme kapeaa laaksoa ylöspäin, missä jäätiköltä laskeva vesi pauhasi kivisessä uomassaan. Äänestä kuuli, että siinä koskessa menee muuten vettä ja on voimaa. Välillä korviimme kantautui etäämmältä myös lehmän kellon kalkatus.



Saavuimme Hüttelle juuri, kun taivas alkoi tiputella vettä niskaamme. Ilmakin oli kylmentynyt, joten etukäteen varaamamme huone ja ne neljä minuuttia lämmintä suihkua, mitä euron kolikolla irtosi, tuntuivat luksukselta. Iltaa istuimme majatalon alakerrassa hyvän ruuan parissa. Ulkona satoi ja ohitsemme lipuvat pilvet peittivät kaiken näkyvyyden ikkunasta, kuin joku olisi vetänyt harmaat verhot ikkunaan. Lämpimän tuvan täytti iloinen saksankielinen puheensorina.

Maisema meidän huoneen ikkunasta

Olimme varanneet Dresdner Hütteltä kaksi yötä, jotta ehtisimme seuraavana päivänä rauhassa testata via ferrata-kiipeilyä, joka oli Jarkolle uusi juttu. Emme varsinaisesti aikoneet suunnata via ferrata-reiteille eli Klettersteigeille, mutta samalla tekniikalla toteutettuja, varmistettuja pätkiä voi tulla vastaan ihan haastavammilla vaellusreiteilläkin, joten katsoimme parhaaksi vähän kokeilla hommaa etukäteen. Emme ole kiipeilleet varmaan pariin vuoteen, joten tekihän se ihan hyvää käydä vähän valjaissa roikkumassa. Ja sytytti taas kiipeilykipinän!


Melkein majatalon vierestä löytyi hyvä valikoima via ferrata-reittejä, joten aloitimme parista lapsille suunnatusta lyhyestä reitistä ja sitten siirryimme kokeilemaan haastavampia lyhyitä reittejä. Greidit eli vaikeusluokitukset näyttää menevän A:sta E:hen, A:n ollessa helpoimmasta päästä. Yllä olevassa kuvassa mennään C:n reitillä, joka oli minusta mukavin vaikeusaste. Kokeilimme myös lyhyttä D-reittiä, jonka jouduin toteamaan liian vaikeaksi. Vierestä olisi lähtenyt myös pidempi, noin puolentoistatunnin reitti, joka olisi mennyt läheiselle huipulle asti. Sen vaikeusasteeksi oli ilmoitettu C/D, joten emme tohtineet tällä kertaa sinne lähteä. Mutta olipahan mukava fiilis päästä pitkästä aikaa kalliolle!



Kävimme myös Stubain laskettelukeskuksen yläasemalla, reilussa 3000 metrissä, kokeilemassa, aiheuttaako tuo korkeus vielä päänsärkyjä. Yllätyksekseni päänsärky iski minulle, vaikka olin näissä korkeuksissa käynyt jo kymmeniä kertoja kärsimättä vuoristotaudin oireista ensimmäistä kertaa lukuun ottamatta koskaan. Ilmeisesti silloin keho oli jo tottunut ohuempaan ilmaan, ja nyt oli aikaa kulunut sen verran että kyseessä oli jälleen uusi tottuminen. Kiipesimme kuitenkin lyhyen pätkän eräälle huipulle katselemaan maisemia.

Ilma on ohutta, mutta onneksi sitä on ympärillä nääääin paljon :)

Toisen Dresdner Hüttellä vietetyn yön jälkeen säätiedote lupasi aivan erinomaista säätä: aurinkoista, ei tuulta eikä vesisateen tai ukkosen uhkaa. Niinpä päätimme ottaa heti tähän väliin pitkän päivämatkan ja haaveilemani yli kolme tonnisen vuoren huiputuksen, sillä sää ei tästä enää paranisi. Otimme suunnaksi Hinterer Daunkopfin huipun 3200 metrissä ja sieltä laskeutuisimme vuoren toiselle puolelle Amberger Hüttelle. Olin mennyt saman reitin jo kertaalleen talvella, tosin silloin saimme apua Stubain hisseistä ja tietysti alaspäin mentiin laskien.

Hyvän aamupalan jälkeen heitimme reput selkään ja lähdimme liikkeelle jo ennen kuin ensimmäiset auringonsäteet ylsivät vuorten takaa majataloon. Rauhallista tahtia astelimme polkua pitkin ylämäkeen. Välillä pysähdyimme katselemaan maisemia, välillä taas seurailemaan lehmien ja lampaiden rauhallista käyskentelyä vuoren rinteellä.

Tauko 3000 metrin paikkeilla, taustalla Stubain laskettelukeskuksen jäätiköitä.

Ylempänä saimme näköpiiriin myös jäätiköitä, jotka tosin olivat tällä puolella vuorta vielä vaatimattoman pieniä. Pidimme lyhyen tauon kolmessa tuhannessa metrissä. Tässä kohtaa poistuisimme Stubain laskettelukeskuksen alueelta, mutta polku toki jatkuisi vielä tästä eteenpäinkin. Edessä oleva hieman jännitti, sillä kyseessä oli vaikeusluokitukseltaan musta vuoristopolku, jonka tiesimme vaikeaksi, mutta kuinka vaikea se olisi, sitä emme tarkalleen ottaen tienneet.



Polku mutkitteli kivikossa nousten Daunkopfin viereiseen satulaan ja siitä edelleen kohti huippua. Jyrkkyys kasvoi ja irtokivien osuus lisääntyi, mutta eteenpäin päästiin vielä hyvin. Astelimme hiljalleen eteenpäin, verkkaisella askelella, katsoen jokaisen jalansijan tarkasti. Korkeus tuntui jo tottumattomalle hieman askeltaessa, jyskytti ohimoilla. Aurinko paistoi ja oli hiljaista. Tämän tästä täytyi pysähtyä ihailemaan allemme ilmestynyttä jäätikköä. Se näytti meistä valtavalta, ja olihan sillä kokoakin useita kilometrejä etenkin pituussuunnassa. Paljonkohan siellä on jäätä alla?



Melko nopeasti huomasimme olevamme huippuharjanteella. Välttelin tietoisesti astelemasta lähellekään sitä jyrkempää reunaa, sillä tiesin, että kun siitä katsoisi alaspäin tuntusi se siltä kuin maa katoaisi jalkojen alta.



Huipulla oli saksalainen porukka, jotka pyysivät meitä ottamaan heistä yhteiskuvan ristillä. Sen jälkeen he lähtivät alaspäin samaa reittiä, mitä meidänkin oli tarkoitus kulkea. Me istuimme alas ja katselimme rauhassa maisemaa eväitä natustaen. Olimme tulleet huipulle tasan etukäteen arvioimassamme aikataulussa, joten meillä olisi hyvin aikaa. Tai niin ainakin tässä vaiheessa uskoimme. Tämän päivän määränpää, Amberger Hütte, näkyi kaukaisena pisteenä alhaalla laaksossa. Taisi sinne olla vielä matkaa melkoisesti.

Tauko huipulla. Amberger Hütte sijaitsee minun oikealla puolella, alimmassa kohdassa laaksoa mihin tästä pystyy näkemään.

Reittimme jatkuisi huipulta lähtevää harjannetta pitkin. Harjanteen toisella puolella oli allamme oleva pienempi jäätikkö, ja toisella puolella, niin, siellä oli ilmaa. Ja jossain muutama sata metriä alempana ehkä jotain muutakin, kiven lisäksi. Katselin saksalaisryhmän menoa harjanteella ja laitoin merkille, että he näyttivät kulkevan aivan harjanteen päällä ja toisinaan ihmiset katosivat isompien kivenjärkäleiden taakse. Totesin Jarkolle, että tuolla saattaa vielä tulla jännät paikat.

Jäätikön laidalla. Jossain sen ja pudotuksen välissä kulkee se harjanne, mistä meidän reitti menee :)

Ja tulihan siellä. Ilmaa oli riittävästi molemmin puolin. Se ei sinänsä haitannut, mutta kadotimme jatkuvasti tuon niin sanotun polun, eli kivikkoon maalitäplillä merkityn reitin, ja päädyimme boulderoimaan reput selässä jyrkkään kivikkoon. Kiipeilyllisyys sinänsä ei minua niin haitannut, mutta kiviaines tuotti kyllä epämiellyttävän olon. Se ei nimittäin ollut millään tavalla paikoillaan pysyvää, vaan isostakin kivestä tuntui välillä irtoavan kaikki ne ulokkeet, mistä olit aikonut ottaa kiinni. Pienemmässä kivikossa taas kivien päälle astuessa tuntui siltä, että niiden alla oli juoksuhiekkaa tai vähintäänkin jäätä. Ja joissakin kohdin varmasti todella olikin. Se, mikä näyttää jäätikön reunalta ei nimittäin oikeasti ole yleensä jäätikön reuna, vaan jää jatkuu vielä siellä kiviaineksen alla.

Ensimmäinen ja kovasti kaivattu, varmistettu pätkä

Olimme virheellisesti välttäneet kulkemasta aivan harjanteen huipulla, koska siellä tuntui olevan vähän liikaa ilmaa ympärillä, mutta lopulta jouduimme pakon edessä kiipeämään aivan harjanteen päälle. Siellä olikin ilmeisesti kaikista mukavin eli paikoillaan pysyvä kiviaines. Ja reittimerkit. Ja myös varmistuksia muutamissa kohdin. Ai että tuntui hyvältä klipata itsensä kiinni! Loppumatka harjanteesta menikin paljon rennommissa tunnelmissa, vaikkakin eteneminen oli edelleen lähempänä kiipeilyä kuin kävelyä, ja vaikka vaijeriakaan ei ollut ihan kaikissa kohdissa.

Levähdystauko varmistuksissa, tässä kerkesi jo valokuvaamaankin :)


Harjanteen loppuhuipennus, tästä alas! Ei mahtunut ihan joka kohdasta suomalaiseen käsitykseen vaellusreitistä, en silti valita :)

Muutaman tunnin hikoilun jälkeen olimme selvittäneet harjanteen ja laskeuduimme pieneen kattilaan, missä oli ainoastaan kiveä. Isompaa ja pienempää. Pieni jäätikkö nousi jyrkkänä vierestämme ylöspäin, ja joissain paikoin jäätä oli vielä askelten allakin.

Jännästi aaltoileva jäätikkö. Kuvitelkaa sitä lumen määrää talvella, oon nimittäin laskenut tuosta, eikä silloin tuota jättimäistä monttua ollut!
Tuuli ei käynyt tuohon kiviseen laaksoon ollenkaan, sen sijaan aurinko paahtoi meitä kuin grillissä. Molemmilta loppui vesi, olimme arvioineet matkan huipulta alaspäin hieman alakanttiin. Totesin, että jäätikkövettä ei kyllä suositella juomavedeksi, joten kävimme aluksi vain kastelemassa kasvot ja lippikset jäävedessä.

Hieman alempana Jarkko kuitenkin totesi, että nyt on pakko juoda, sillä matkaa on vielä edessä ja suuta alkaa jo kuivata. Minullakin särki päätä. Kivikkoon hyytyminen ei ollut ollenkaan hyvä vaihtoehto, joten joimme molemmat hieman, ja totesimme että ainakin vesi maistui hyvältä. Kävelimme taas vähän matkaa, ja joimme lisää. Arvelimme, että kai vedestä jotain jo suodattuu pois, kun purot ilmestyvät maan sisästä ja katoavat sitten taas sinne. Joimme taas lisää ja olo parani. Ylempänä alkanut pääkipu sen sijaan ei hellittänyt niin helposti, vaan tunsin sen oikeastaan vain kasvavan jokaisella askelella.

Laskeuduimme taas alemmas laaksoon, jossa oli jo vihreääkin. Jättimäisen jäätikön alaosasta laski kerrostalon korkuinen vesiputous, joka piti huolen, ettei laaksossa tullut hiljaista hetkeä. Upea!




Viimeisen pari kilometriä hüttelle kuljettiin tasaisempaa laaksonpohjaa. Tasainen polku oli väsyneille lihaksille mahtavaa kuljettavaa. Pysähdyimme vielä katselemaan taaksepäin. Aivan kuten huipulta oli näkynyt tänne laaksoon, pystyi täältäkin näkemään vielä huipulle.

Hinterer Daunkopf  näkyy suunnilleen kuvan keskellä, edessä näkyy kulkemamme harjanne ja sen toisella puolella olevasta jäätiköstä vain pieni valkoinen piste.

Olimme hüttellä puoli tuntia sen jälkeen, kun illallinen olisi pitänyt tilata. Ystävällinen emäntä ei edes maininnut asiasta, pyysi vain valkkaamaan kolmesta vaihtoehdosta mieluisimman. Taisimme näyttää vähän nuutuneilta. Suuren majoitushuoneen laverilla oli sopivasti vielä kaksi paikkaa vapaana. Huone löytyi sokkeloisen, narisevilla puulattioilla varustetun majatalon toisesta kerroksesta. Huoneessa oli pitkä laveri kahdessa kerroksessa, molemmissa kerroksissa oli siisteihin pinoihin viikattuna seitsemän huopaa ja tyynyä. Ylemmän laverin keskiosassa ei ollut kenenkään tavaroita, joten heitimme jotain niille kohdin ja lähdimme etsimään suihkua.

Kuva aamulta, kun hütte oli jo tyhjentynyt.

Suihku oli tällä hüttellä vähän hätäisempi, euron kolikolla irtosi puolitoista minuuttia. No, riitti sekin vähän freesimpään olotilaan. Illallispöytään istuttuani huomasin todella pääkivun, ja olo oli muutenkin jotenkin tosi hutera. Meille tarjoiltiin kolmen ruokalajin illallinen, mistä pystyin syömään ainoastaan pienestä kulhosta tarjoillun alkukeiton, pääruuasta muutaman makaroonin ja jälkkäristä pari lusikallista vaniljakastiketta. Kuulemma vuorikiipeilyssä kaikista vaikeinta on syöminen, ja siinä ruokapöydässä istuessani olin täysin samaa mieltä. Olipa noloa jättää syömättä, mutta nyt ei vain kerta kaikkiaan pystynyt. Lipesin pöydästä heti kun kehtasin, kiipesin laverille ja hautasin itseni viltin alle.

Heräsin pariin otteeseen, kun kanssanukkujat kiipesivät hiirenhiljaa laverille. Kuului vain puulattian narina ja satunnaisia kuiskauksia. Auki olevasta ikkunasta tuulahteli huoneeseen raitista vuoristoilmaa ja viltin alla oli mukavan lämpöistä. Tunnelma oli aika kotoisa. Ihan kuin olisin saanut yön ajaksi kolmetoista sisarusta, joiden kanssa nukuttiin siskonpetissä jännittävällä retkellä.


***


Jatketaan alppitarinaa seuraavalla kerralla!

Sunday, February 26, 2017

Rovaniemi66

"Like no other winter race in Europe."

Näin kuvaillaan Rovaniemi150-kilpailua, tuo numero kertoo kuljettavasta matkasta. Kisan lyhyempänä versiona kisataan myös hieman kepeämpi Rovaniemi66, pidempi versio taas päättyy lukuun 300. Etenemistapoja on kolme: jalan, fatbikella tai hiihtäen. Reitti ja alusta on kaikille sama: moottorikelkan ura jonka kunnon sanelee vallitseva säätila.

Tulin tietoiseksi kisasta viime talvena, kun Sanni kirjoitti siitä blogissaan. Mie olen toivottoman hidas, mutta melko kestävää sorttia, tykkään hiihtää ja selvitä omillani ilman kaiken maailman huoltopisteitä, joten ajattelin että tämä voisi olla minun juttu. Kisaan ei kuitenkaan ihan tuosta vain ilmoittauduta, vaan sinne pitää tehdä hakemus jossa kerrotaan omasta kokemuksesta liittyen pitkiin matkoihin ja arktisiin olosuhteisiin. Kisaorganisaatio sitten arvioi, voiko henkilön päästää matkaan. Minut päästettiin.





Hyväksynnän jälkeen on vielä osallistuttava kisaa edeltävään briiffaukseen ja näytettävä järjestäjälle että kaikki pakolliset varusteet löytyy ja että ne myös toimivat. Jos nämäkin tehtävät saa suoritettua onnistuneesti, pääsee lähtöviivalle ja matkaan. Tästä menettelystä muuten kumarrus järjestäjälle, sillä aika monissa tapahtumissa on ties mitä pakollisia varusteita joita kukaan ei kuitenkaan koskaan tarkista, täällä tarkistettiin ja huolellisesti. Pohjoisen asukkaat nyt kyllä pääsääntöisesti osaavat pitää itsestään huolen noissa olosuhteissa, mutta samaa ei voi automaattisesti sanoa lämpimämpien maiden ihmisistä. Huhujen mukaan tälläkin kertaa oli joku palelluttanut jalkansa. No mutta takaisin alkuun.

Kisaa edeltävänä viikonloppuna sain pienen mutta ärsyttävän flunssan, ja olin jo melkein varma että osallistuminen jää tänä vuonna välistä. Ehdin kuitenkin juuri ja juuri toipua flunssasta, ja pienen maanittelun jälkeen sain itseltäni ja kotijoukoilta lähtöluvan. Sopimukseen kuului sykemittari, johon säädin hälytyksen aika alhaiselle sykkeelle ja sitä kovempaa en menisi. Aikaa tuohon 66 kilometriin on ruhtinaalliset 18 tuntia, joten melko hitaasti hyväksyttävään suoritukseen saa vielä hiihtää. Itse arvelin, että noin 12 tuntiin minun kyllä tulisi hitaallakin vauhdilla matkasta selvitä, sillä muuten menisi yövuoron puolelle. 


Ja kuinka kävikään?

Ensimmäiset auringon säteet häikäisivät silmiä pari minuuttia ennen starttia. Päivästä näytti tulevan täydellinen aurinkoinen talvilauantai. Juuri kun aloin kaivamaan aurinkolaseja repusta, kuului starttilaukaus. Päätin sittenkin jättää aurinkolasit vielä reppuun, selän takaahan se paistaisi, sanoin nopeat heipat huoltojoukoille ja kiiruhdin muiden perässä matkaan.




Ensimmäiset 15 kilometriä mentäisiin Ounasjoen jäätä kohti Sinettää. Alkuviikosta lämpötila oli käynyt plussalla ja sen seurauksena moottorikelkoilla tampattu joen jää oli kivikova. Suomukuviopohjalle oli vaikea löytää pitoa, toisaalta luisto oli kyllä huikea. Ensimmäiset kilometrit hain sopivaa tahtia ja tyyliä hankalalle alustalle. Vaatetustakin piti vähentää ja ne aurinkolasit kaivaa repusta. Ennen ensimmäistä checkpointia, jonne oli matkaa 10 kilometriä, oli mukava matkavauhti kuitenkin jo löytynyt. Aurinkokin paistoi täydellä teholla, mutta vielä helmikuussa se ei saanut kovasta lumen pinnasta möyhennettyä kuin aavistuksen, se aavistus kuitenkin riitti tekemään hiihdon ihan mukavaksi. Etelän ankeat hiihtokelit on opettaneet olemaan stressaamatta olosuhteista ja tyytymään nöyrästi vain siihen mitä on saatavilla. Olosuhteethan on kuitenkin kaikille samat.




Porohovin checkpointilla istahdin alas, ryystin kuumaa vettä ja söin yhden muhkeilla täytteillä varustetun evässämpylän. Olin varannut mukaan huikeat määrät evästä, koska piknic-retkihän tämä nyt oli, ei ollut lupa urheilla, vain hiihtää rauhallisesti ;) Ja ai että miten voimat vaan palautuivat joka kerta, kun istui alas, joi kuumaa ja söi kunnon eväät! Tulin Porohovin checkpointille kuulemma viimeisenä 66-sarjan kisaajana. Kerroin, että minua te sitten varmaan odotatte aika pitkään myös takaisintulomatkalla.


Eväät. Hyvästä yrityksestä huolimatta en kyllä jaksanut syödä kaikkea :D

Melko pian Porohovin jälkeen tuli jo hieman odotettu käännös pois joelta ja kohti Sinettäjärveä. Olin kuullut jotain moottorikelkkaurasta ja odotin jo kovasti mukavaa hiihtoalustaa. Hetkeksi melkein vaivuin jo epätoivoon, kun ensin köröttelin suksilla jäistä tienpohjaa pitkin ja sen jälkeen kannoin suksia kilometrejä kestävässä ylämäessä, jäisellä alustalla kun ei vaan ollut toivoakaan pidosta. Missä se moottorikelkkaura oikein on?? Lopulta tie muuttui sen verran pehmeäksi, että pystyin taas hiihtämään ja loputtoman ylämäen kuitenkin joskus loputtua tie vaihtui moottorikelkkauraksi. Jes! Suksia kantaessani olin miettinyt hieman keskeyttämistä, mutta nyt kun alla oli kiva ura, aurinko paistoi ja hanget kimalsi, ymmärsin että tämä oli nyt sellainen päivä, josta kannattaa nauttia! Minähän en täältä lähtisi sisätiloihin flunssakuntoani surkuttelemaan sitten millään. Sitä paitsi, matkakin eteni koko ajan :)




Ennen Sinettäjärveä selvittelin vielä kuuluisan "pain in the ass- sectionin", jossa reitti mutkitteli ihan hemmetinmoisessa risukossa. Järjestäjän varoituksesta huolimatta menin sukset jalassa, paitsi pahin alamäki oli kyllä minunkin käveltävä. Siellä on varmasti ollut ihania hetkiä ahkion kanssa... Ohitin tuolla osuudella naisen, joka kiskoi perässään ahkiota, ja järvelle päästyäni pysähdyin jälleen sämpylälle ja soittamaan huoltojoukoille kuulumisia. Olin melkein ehtinyt sämpylän jo syödä, ennen kuin nainen ahkion kanssa kömpi risukosta tasaiselle maalle.




Seuraavaksi hiihdettiinkin sitten taas jäällä, tällä kertaa oli kyseessä Sinettäjärvi. Se oli niin pitkä, että minulla järven ylitys kesti pitkälle toista tuntia. Henkisesti ylitys oli kuitenkin helppo, sillä edessäni meni tuo nainen ahkion kanssa ja saavutin häntä tasaisesti koko ajan. Ohitin myös ensimmäiset 66-kilpailijat ja nyt tiesin etten ollut enää viimeisenä! Paljon vaikeampaa olisi ollut jos välimatka edessä meneviin olisi vain kasvanut. 

Toisessa päässä järveä olin jo melkein puhe-etäisyydellä naisen ja muutaman muun kanssa, mutta siitäpä he kääntyivätkin sitten eri suuntaan, koska olivat 150 ja 300 km:n kisailijoita. Toivottelimme toisillemme onnea loppumatkalle, ja sinne he kääntyivät kohti ilta-auringon viimeisiä säteitä. Minä taas jatkoin omaa, nyt hyvin yksinäiseksi käyvää taivaltani kohti Mellavaaran checkpointia.



Muita liikkujia ei reitilläni enää näkynyt, mutta Mellavaarassa odotti iloinen yllätys, sillä ystäväni Tuovi oli siellä toimitsijana! Olipa mukavaa jutella hetken!

Mellavaaran jälkeen könysin järkyttävän mäen päälle, mutta sen urakan selvitettyäni sainkin nautiskella pitkästä loivasta alamäestä. Tunsin miten pakkanen kiristyi ja nipisteli poskia. Hiihdin moottorikelkkareittiä pitkin ja minua vastaan tuli pitkä valojono, toistakymmentä kelkkaa käsittävä safari. Ihmiset vilkuttelivat iloisesti minut ohittaessaan. Mutta pian oli taas aivan hiljaista.




Laskiessani takaisin Ounasjoen jäälle huokaisin syvään. Lumi oli jälleen kovettunut kivikovaksi ja tätä olisi nyt edessä parikymmentä kilometriä. Pimeä tulisi ihan kohta. Ei muuta kuin matkaan.




Saavuin Sinettälaavun checkpointille yhtä aikaa hämärän kanssa. Laavulla oli tulet ja keskitolppaan nojaili väsyneen näköinen mies, joka tervehti minua vaisusti. Ymmärsin saaneeni kiinni vielä yhden 66-sarjan matkaajan. Nähdessäni toisen älyttömän väsymyksen ymmärsin, että minulla oli vielä hyvin voimia jäljellä eikä mitään hätää.

Laavulta oli lähtenyt jatkamaan toinen 66-sarjalainen juuri samalla hetkellä kun minä saavuin paikalle. Jäälle oli ajettu jäärata ja mies oli lähtenyt juoksemaan sitä pitkin. Hetken kuluttua näimme, että hän oli mennyt suunnissa sekaisin ja jäänyt kiertämään ovaalin muotoista rataa, sillä mies hölkkäsi rataa pitkin jo takaisinpäin. Voi ei! Järjestäjä juoksi jäälle huutelemaan miehelle, että hän kiertää nyt ympyrää. Mahtaa olla turhauttavaa tajuta se kaiken väsymyksen lisänä. Toista kierrosta mies ei sentään radalla ottanut, vaan ymmärsi nyt jatkaa joen jäällä kohti Rovaniemeä. Minäkin kasasin tavarani, napsautin nyt otsalampun päälle ja lähdin hiihtämään.

Pimeän tultua tunnelma muuttui ihan erilaiseksi. Hiihdin yksin ison joen jäällä, seuranani vain oman otsalampun valokeila, joka tuntui nyt yllättävän pieneltä. Muita kulkijoita ei näkynyt. Heijastimella varustettuja reittimerkkejä oli hyvin harvassa, joten yhden merkin ohitettuaan piti vähän arvailla suuntaa, missä seuraava mahtaisi olla. Onneksi rantojen muodot näkyivät sen verran, että joen suunnan pystyi hahmottamaan. Pakkanen kiristyi ja jää kumahteli välillä jalkojen alla adrenaliinia nostattaen. On siinä mieletön voima!

Etäisyyksiä ei oikein enää osannut hahmottaa, mutta hiihdin kelloa vilkuillen: 10 minuuttia ja sitten hörppy vettä ja taskusta suklaapala. Taas 10 minuuttia, hörppy vettä ja toisesta taskusta energiakarkkia. Laskin jäljellä olevaa matkaa suklaapaloissa. Porohovin checkpointille pitäisi olla vielä kolme suklaapalasta matkaa. Jo kauas näkyikin jäälle asetettu valokeila, mutta vasta kymmenen metrin päässä varmistuin olinpaikastani kun erotin valon vierestä kyltin, Porohovi checkpoint. No niin!

Porohovin checkpointilla oli edelliseltä hieman minua ennen lähtenyt mies, se joka oli ottanut ylimääräisen kierroksen jääradalla. Mies oli yltä päältä kuurassa ja ylös noustessaan käveli ontuen. Kyselin miten menee, ja vastaus oli ulkonäköön nähden reipas, I'm alright. Soitin kotiin ja kerroin että kymppi jäljellä, pari tuntia. Lähdettiin miehen kanssa yhtä aikaa jatkamaan matkaa. Tai itse asiassa mies lähti kyllä minua ennen, mutta sain hänet kiinni jo ensimmäisen 50 metrin matkalla.

Rovaniemen valot näkyivät jo, mutta hitsi miten hitaasti ne lähenivät. Hiihdin 15 minuutin, vesihörpyn ja suklaapalasen rytmissä. Annoin itselleni luvan ottaa muutama luistelupotku jokaisen reittimerkin kohdalla, sillä hiihto ei muuten tuntunut etevän juurikaan. Lumi oli täysin jäässä ja suksien pito aika olematon. Voiteetkin taisi olla kulutettu pohjasta jo ajat sitten. Kaipasin korvatulppia, sillä suomukuvion pohjan meteli alkoi ärsyttää. Takaani ajeli muutamia 150-sarjan pyöräilijöitä ja katselin kadehtien kun heidän takavalot sekoittuivat hiljalleen kaupungin valoihin. Välillä havahduin katselemaan ympärilleni, ja totesin että pimeällä jäällä oli kyllä tosi hienoa. Tähdet näkyivät, hengitys höyrysi otsalampun valossa. Ja takanani taivaalla loimotti hieno vihreä revontulikaari!

Lopulta olin jo niin lähellä, että pystyin erottamaan Jätkänkynttilän sillalla ajavat autot. Kun pääsin vielä lähemmäs siltaa, huomasin että sillan alla reitillä seisoi joku hahmo. Jarkko oli tullut minua vastaan! Kihnuttelin suksillani vielä rantaan, mutta sen jälkeen oli vielä selvittävä maaliin, joka oli sisällä Pohjanhovissa. Otettuani sukset jalasta hämmästelin, miten jalat eivät millään meinanneet enää taipua kävelyyn. Pari tuntia sitten ei ollut vielä mitään ongelmia. Nyt kävely tuntui lähinnä huvittavalta yritykseltä.





Tulin maaliin ajassa 12 tuntia 10 minuuttia. Ja olin ensimmäinen - joskin myös ainoa - nainen hiihtosarjassa. Siispä sain palkinnon, jonka luovutti opasajoilta tuttu työkaveri, Rovaniemi150 kisan järjestäjähahmo Alex :)


Kuva by Rovaniemi150 organisation

Eikä siinä vielä kaikki. Palkintoon kuuluu myös ilmainen osallistuminen ensi vuoden kisaan...mitenkähän se 150 km taittuisi?! ;)



Tässä sama kisa hieman nopeammasta näkökulmasta: Rovaniemi66 pyöräilijän video

Sunday, January 22, 2017

Uuden vuoden retkeilykuulumiset

Hei vaan kaikki, ja anteeksi pitkä blogihiljaisuus. Selityksenä on uusi työ ja oravanpyörä, tiedättehän te. Mutta mennään suoraan retkeilykuulumisiin.

Uuden vuoden yöksi vuokrattiin Tarukselta laavu, jonne ajateltiin pääsevämme pakoon rakettien pauketta. Se oli Sissi-koiran ensimmäinen uusi vuosi ja ensimmäinen laavuretki. Paukutukselta ei kyllä kokonaan päästy karkuun, sillä sitä kuului illalla ja yöllä jostain päin metsää, ehkä jollakin toisella vuokralaavulla tai -kämpällä oli porukkaa, jotka niitä paukuttelivat. Etäisyys oli ilmeisesti koiran kannalta kuitenkin just hyvä, sillä ensimmäisiä paukkuja se haukkui ja juoksenteli levottomasti ympäri laavua, mutta kun me ei oltu huomaavinaankaan mitään erikoista, niin kohta koirakin rauhoittui eikä välittänyt paukkeesta enää mitään.

Pikku vahti :)

Koira olisi muuten oikein mainio kaveri tällaiselle vähän pimeää pelkäävälle ja vähän liian hyvän mielikuvituksen omaavalle retkeilijälle, mutta kun tuo koira on ihan samanlainen! Arvatkaa olenko nyt entistä enemmän vakuuttuneempi siitä, että möröt asuvat juuri huussin takana, kun huussiin mentäessä koira kurkkaa nurkan taakse pimeyteen ja murisee! Ne vaanii siellä siis ihan oikeasti, varokaa! :D

Tuolloin uuden vuoden aikaan ei ollut lunta maassa ollenkaan, joten sinänsä tuntui vähän ankealta lähteä retkeilemään, kun minun mielestä tähän aikaan vuodesta kuuluisi jo jokseenkin kahlata pehmeässä lumessa ja hytistä kunnon pakkasessa. Mutta onneksi pimeä tuli nopeasti ja nuotio ja myrskylyhdyt loivat ihanaa tunnelmaa. Taivaalla tuikkivat vielä tähdetkin - ei siis kertakaikkiaan mitään valittamista. Vuokralaavukin oli melkein kuin tupa, kun ovet laittoi kiinni, tosin oven alta puhalteli kyllä tuuli sisälle melko kylmästi.


Laavutunnelmia illalta

Ohjelmanumerona laavureissulla meillä oli tulen tekeminen tuluksilla. Taisin saada ne joululahjaksi vuosi sitten, ja olen kanniskellut niitä rinkassani pitkin vuotta, mutta tulta en niillä ollut vielä saanut aikaiseksi. Kesällä Inarin reissulla yritin, mutta en keksinyt oikeaa raapaisutekniikkaa enkä saanut edes savua aikaan. Jarkko keksi heti miten niillä kuuluu raapaista, ja niinpä me harjoiteltiin molemmat nuotion sytyttämistä tuluksilla. Todettiin, että jos on saatavilla esim. suht kuiva nenäliina niin homma on itse asiassa aika helppo. Mutta onnistui se pelkillä kiehisillä ja tuohellakin. Kuivilla sellaisilla tosin, en tiedä miten noilla voi muka saada nuotion syttymään vesisateessa? Onko lukijoissa kokeneempia tuluksien käyttäjiä? Näissä on varmasti jotain kikkakolmosia, joita me ei vielä tiedetä, joten kertokaahan!


Syttyy, ei syty, syttyy, tämä homma vaatii kärsivällisyyttä :)


Aamulla ei pidetty mitään kiirettä pois, vaan keiteltiin rauhassa kahvia ja istuskeltiin laavun edessä sitä hörppimässä. Lähtöä tehdessämme rupesi sitten taivaalta leijailemaan lumihiutaleita. Hetkessä ilma oli täynnä niitä, ja autolle kävellessä värimaisema alkoi vaihtua vihreästä valkoiseen. Ainakin uuden vuoden alku oli lupaavalla tavalla luminen!


Ukkoherra-laavu aamulla ennen lumisadetta




Meidän retkiyöhaaste vuodelle 2016 päättyi tulokseen 26/50 yötä. Ei ihan päästy tavoitteeseen, ei vaikka laskettaisiin koirankin telttayöt mukaan, mutta parhaamme tehtiin ja jokaisesta yöstä nautittiin. Jos autiotupayöt olisi laskettu, niin tavoitteeseen oltaisiin menty ihan heittämällä, mutta itsehän me säännöt keksittiin. Tuvat päätettiin jättää laskuista pois juuri siksi, että saataisiin nimenomaan lisää kokemusta muista majoitusmuodoista ja opittaisiin nukkumaan mukavasti ulkonakin. Mutta eipä mittään, otetaan uusi yritys tälle vuodelle! Saldo on siis tällä hetkellä 2/50, tästä se taas lähtee!


Retkeilyterveisin,
Kaisa ja Jarkko




Friday, October 28, 2016

Kuura, usva ja hiljaisuus


Lokakuinen vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa 15.-22.10.2016.
Reitti: Kemihaara - Manto-oja - Tahvontupa - Vongoiva - Hammaskuru - Muorravaarakka - Sarvioja - Porttikoski - Lankojärvi - Kivipää - Saariselkä. Matkaa tuli 118 km.




Vaelsin viime viikolla ystäväni kanssa UKK-puistossa. Lähdimme liikkeelle Kemihaarasta ja kävelimme muutamien mutkien kautta Saariselälle. Reitti muotoutui viikon kuluessa ja fiiliksen mukaan. Yöt vietimme hiljenevissä autiotuvissa ja päivisin ei vastaan tullut yhtään ketään, jos poroja, riekkoja, korppeja ja hirviä ei lasketa.

Kemihaara on kyllä syrjäinen paikka. Savukoskikin on aika syrjässä, mutta sieltä oli vielä reilut sata kilometriä taksikyydillä Kemihaaraan. Hiekkatietä, pääosin. Lopulta näin auton ikkunasta kyltin "Maantie päättyy", mistä arvelin että nyt jos koskaan aletaan olla perillä. Pian pakkailtiin rinkkoja lähtökuntoon autiolla pihalla, yksinäisen koiran säestäessä meitä matkaan harvakseltaan kajahtelevilla haukuilla. Olin halunnut aloittaa vaelluksen Kemihaarasta jo pitkään ja vaikka siellä ei olekaan juuri mitään nähtävää, on se silti tai juuri siksi käymisen arvoinen paikka.

Ensimmäisenä aamuna maa oli kuurassa ja täysikuu suorastaan häikäisi silmiin kun kömmin Manto-ojan tuvasta ulos aamupimeään. Hengitys huurusi otsalampun valokeilassa ja tuvassa hiljalleen viriävä lämpö tuntui suorastaan rikollisen ihanalta.



Kemihaaran laajat suot aukenivat eteemme kohmeisina. Niiden läpi kulkevat pitkospuut vaikuttivat jonkun sinne unohtamilta. Lumeen peittyvät lankut olivat paikoin lahonneet ja katoamassa hiljalleen luonnon alle, mutta kyllä niistä vaeltajalle vielä iloa ja apua oli. Taivas ei osannut päättää tarjoillako lumisadetta vai aurinkoa, joten saatiin molemmat ja kaikki välimuodot. Hiljaisuus oli lähes korvia särkevä ja välillä tuntui kuulevan jopa ympärillä leijailevat lumihiutaleet. Luonto oli hiljaa ja antoi lumen laskeutua.



Toiseksi yöksi majoituimme Tahvontuvalle. Varaustuvan puolella oli metsästysporukkaa, jotka lämmittivät saunan ja saunottuaan ystävällisesti huikkasivat ovelta saunan olevan vapaa. Valmiiksi lämmitetty sauna keskellä erämaata, kyllä kiitos! Päivä oli ollut pitkä ja vähän väsyneenä ajattelin käyväni vain nopeasti pesulla. Mutta kun astuin saunan lämpöön, oli minun ihan pakko käydä selälleen ylälauteelle, nostaa varpaat kohti kattoa ja nauttia lämmöstä. Kiukaan alla palava tuli valaisi saunan ja ritisi tunnelmallisesti. Tämä oli sitä oikeaa saunan tunnelmaa, lämpöä ja rauhaa. Erämaasaunoissa on kyllä sitä jotain.


Seuraavana päivänä katselimme nähtävyyksiä Vongoivan suunnalla, tässä Vongoivanräystäs:

Ja tässä kuvassa ollaan Vongoivan rinteillä:

Huipulla käyminen jätettiin suosiolla väliin, sillä samoja maisemia katseltiin joka tapauksessa melkein koko päivä. Noin sankassa pilvessä en ole varmaan aikaisemmin suunnistanutkaan. Paljoa ei näkynyt mutta se pieni maailma ympärillä oli tosi kaunis! Kaikki oli valkoista, harmaata tai jotakin siltä väliltä ja risuihin oli kertynyt runsas sentti kuuraa. Sieltä täältä hiljaa lipuvien sumulauttojen seasta paljastui yksinäisenä törröttäviä mäntyjä. Epätodellisia maisemia. En olisi vaihtanut niitä toisenlaisiin mistään hinnasta. Kylmä tuuli hiveli poskia ja tuntui talvelta. Suunnalla mentiin.



Vongoivanjoen notkossa sentään näkyi vähän pidemmälle. Epätodellisen kaunis ja kuurainen fiilis sielläkin. Oltiin kuin keskellä maisemataulua. Hypittiin sopivasta kohdasta yli kengät jalassa ja jatkettiin takaisin usvaan nousemalla Lihakuruun. Ei pysähdytty pitämään mitään pitempiä taukoja, koska oli pieni huoli siitä, kuinka kauan sumussa suunnistaminen vielä kestäisi. Toisaalta pimeän tulo nyt ei merkittävästi olisi edes näkyvyyttä enää huonontanut. Löydettiin kuitenkin hyvissä ajoin Hammaskurun tuvalle johtavan polun pää, juuri sieltä minne se oli karttaan merkittykin.


Lihakurusta lähti kaksi hirveä jolkottamaan pitkin vastapäistä tunturinrinnettä. Tässä kohtaa näkyvyys oli suorastaan loistava ja seurattiinkin niiden menoa pitkään. Aina yhtä hienoa nähdä noita suuria sarvipäitä! Kamera tarkensi jonnekin ihan muualle, mutta kuvasta tuli silti ihan kiva.


Illalla tuvalla olimme taas kaksin autiotuvan puolella. Varaustuvalla oli metsästäjiä ja meillä oli oikein ihana häntää huiskuttava mörkövahti nukkumassa tuvannurkalla. Saattoi turvallisin mielin lähteä pimeälläkin vessaan!


Kuuraiset maisemat loppuivat siirtyessämme Hammaskurusta Muorravaarakan tuvalle. Aamu oli talvinen, lumi natisi askelten alla ja kerääntyi tötteröksi kengänkärjen päälle. Lumi tuntui hiljentävän kaikki äänet ja välillä piti ihan ottaa pipo pois korvilta että kuulisi hiljaisuuden. Pirttikallionvaaran kupeesta avautui maisema aivan toisennäköiseen maailmaan. Siellä ei ollut lunta eikä kuuraa. Ilmeisesti eiliset pilvet olivat olleet jumissa vain Vongoivan kohdilla. Tietysti!



Vaelluksen teeman mukaisesti katseltiin nähtävyyksiä myös seuraavana päivänä. Tässä Pirunportti:

Pirunportti oli kauniisti pilvessä, mutta olihan se nähty jo edellisellä reissulla. Kävelimme Ukselmakurun pohjaa pitkin ja ihastelimme sumuverhon takaa paljastuvia maisemia. Koska pilvet nousivat ylemmäs, päätimme mekin kivuta vielä Hattupäälle katsomaan maisemia. Tuuli paukutteli rinkan sadesuojaa ja tunnelma oli arktinen, vaikka ei niin talviselta näyttänytkään. Pilvet olivat nielaisseet horisontin ja tuntuivat välillä seilaavan aivan pipoa hipoen.



Saariselkää lähestyttäessä maisemat vaihtuivat metsäisempiin eikä autiotuvilla ollut enää meidän lisäksemme ketään. Kävelimme paljon purojen varsia, kuuntelimme veden solinaa ja katselimme mäntykankaita. Luonto oli täälläkin hyvin hiljainen ja odotti talvea. Keli oli vuoroin sateinen, vuoroin sumuinen. Toisinaan myös aurinko kurkkasi pilvien takaa ja sen valo suorastaan häikäisi, niin kirkkaalta se tuntui.



Viimeisenä iltana saavuimme Kivipään tuvalle. Se oli minulle jotenkin aivan erityinen paikka, sillä olen katsellut usein töissä tuvasta otettua talvista kuvaa työpöydän taustakuvana. Olin monesti kaivannut sinne, vaikka en ollut itse tuvalla vielä koskaan käynytkään.



Viimeisenä aamuna herättiin tavanomaista aikaisemmin, viideltä. Kuu kajasteli pilvien takaa, kun lähdimme otsalamppujen valossa taivaltamaan Kivipään rinteitä ylöspäin ja kohti Saariselkää. Kun aamun valo alkoi vallata tilaa hämärältä, totesimme olevamme jälleen kerran sankan sumun ympäröiminä. Vaelluksen teema piti loppuun asti.