Sunday, February 26, 2017

Rovaniemi66

"Like no other winter race in Europe."

Näin kuvaillaan Rovaniemi150-kilpailua, tuo numero kertoo kuljettavasta matkasta. Kisan lyhyempänä versiona kisataan myös hieman kepeämpi Rovaniemi66, pidempi versio taas päättyy lukuun 300. Etenemistapoja on kolme: jalan, fatbikella tai hiihtäen. Reitti ja alusta on kaikille sama: moottorikelkan ura jonka kunnon sanelee vallitseva säätila.

Tulin tietoiseksi kisasta viime talvena, kun Sanni kirjoitti siitä blogissaan. Mie olen toivottoman hidas, mutta melko kestävää sorttia, tykkään hiihtää ja selvitä omillani ilman kaiken maailman huoltopisteitä, joten ajattelin että tämä voisi olla minun juttu. Kisaan ei kuitenkaan ihan tuosta vain ilmoittauduta, vaan sinne pitää tehdä hakemus jossa kerrotaan omasta kokemuksesta liittyen pitkiin matkoihin ja arktisiin olosuhteisiin. Kisaorganisaatio sitten arvioi, voiko henkilön päästää matkaan. Minut päästettiin.





Hyväksynnän jälkeen on vielä osallistuttava kisaa edeltävään briiffaukseen ja näytettävä järjestäjälle että kaikki pakolliset varusteet löytyy ja että ne myös toimivat. Jos nämäkin tehtävät saa suoritettua onnistuneesti, pääsee lähtöviivalle ja matkaan. Tästä menettelystä muuten kumarrus järjestäjälle, sillä aika monissa tapahtumissa on ties mitä pakollisia varusteita joita kukaan ei kuitenkaan koskaan tarkista, täällä tarkistettiin ja huolellisesti. Pohjoisen asukkaat nyt kyllä pääsääntöisesti osaavat pitää itsestään huolen noissa olosuhteissa, mutta samaa ei voi automaattisesti sanoa lämpimämpien maiden ihmisistä. Huhujen mukaan tälläkin kertaa oli joku palelluttanut jalkansa. No mutta takaisin alkuun.

Kisaa edeltävänä viikonloppuna sain pienen mutta ärsyttävän flunssan, ja olin jo melkein varma että osallistuminen jää tänä vuonna välistä. Ehdin kuitenkin juuri ja juuri toipua flunssasta, ja pienen maanittelun jälkeen sain itseltäni ja kotijoukoilta lähtöluvan. Sopimukseen kuului sykemittari, johon säädin hälytyksen aika alhaiselle sykkeelle ja sitä kovempaa en menisi. Aikaa tuohon 66 kilometriin on ruhtinaalliset 18 tuntia, joten melko hitaasti hyväksyttävään suoritukseen saa vielä hiihtää. Itse arvelin, että noin 12 tuntiin minun kyllä tulisi hitaallakin vauhdilla matkasta selvitä, sillä muuten menisi yövuoron puolelle. 


Ja kuinka kävikään?

Ensimmäiset auringon säteet häikäisivät silmiä pari minuuttia ennen starttia. Päivästä näytti tulevan täydellinen aurinkoinen talvilauantai. Juuri kun aloin kaivamaan aurinkolaseja repusta, kuului starttilaukaus. Päätin sittenkin jättää aurinkolasit vielä reppuun, selän takaahan se paistaisi, sanoin nopeat heipat huoltojoukoille ja kiiruhdin muiden perässä matkaan.




Ensimmäiset 15 kilometriä mentäisiin Ounasjoen jäätä kohti Sinettää. Alkuviikosta lämpötila oli käynyt plussalla ja sen seurauksena moottorikelkoilla tampattu joen jää oli kivikova. Suomukuviopohjalle oli vaikea löytää pitoa, toisaalta luisto oli kyllä huikea. Ensimmäiset kilometrit hain sopivaa tahtia ja tyyliä hankalalle alustalle. Vaatetustakin piti vähentää ja ne aurinkolasit kaivaa repusta. Ennen ensimmäistä checkpointia, jonne oli matkaa 10 kilometriä, oli mukava matkavauhti kuitenkin jo löytynyt. Aurinkokin paistoi täydellä teholla, mutta vielä helmikuussa se ei saanut kovasta lumen pinnasta möyhennettyä kuin aavistuksen, se aavistus kuitenkin riitti tekemään hiihdon ihan mukavaksi. Etelän ankeat hiihtokelit on opettaneet olemaan stressaamatta olosuhteista ja tyytymään nöyrästi vain siihen mitä on saatavilla. Olosuhteethan on kuitenkin kaikille samat.




Porohovin checkpointilla istahdin alas, ryystin kuumaa vettä ja söin yhden muhkeilla täytteillä varustetun evässämpylän. Olin varannut mukaan huikeat määrät evästä, koska piknic-retkihän tämä nyt oli, ei ollut lupa urheilla, vain hiihtää rauhallisesti ;) Ja ai että miten voimat vaan palautuivat joka kerta, kun istui alas, joi kuumaa ja söi kunnon eväät! Tulin Porohovin checkpointille kuulemma viimeisenä 66-sarjan kisaajana. Kerroin, että minua te sitten varmaan odotatte aika pitkään myös takaisintulomatkalla.


Eväät. Hyvästä yrityksestä huolimatta en kyllä jaksanut syödä kaikkea :D

Melko pian Porohovin jälkeen tuli jo hieman odotettu käännös pois joelta ja kohti Sinettäjärveä. Olin kuullut jotain moottorikelkkaurasta ja odotin jo kovasti mukavaa hiihtoalustaa. Hetkeksi melkein vaivuin jo epätoivoon, kun ensin köröttelin suksilla jäistä tienpohjaa pitkin ja sen jälkeen kannoin suksia kilometrejä kestävässä ylämäessä, jäisellä alustalla kun ei vaan ollut toivoakaan pidosta. Missä se moottorikelkkaura oikein on?? Lopulta tie muuttui sen verran pehmeäksi, että pystyin taas hiihtämään ja loputtoman ylämäen kuitenkin joskus loputtua tie vaihtui moottorikelkkauraksi. Jes! Suksia kantaessani olin miettinyt hieman keskeyttämistä, mutta nyt kun alla oli kiva ura, aurinko paistoi ja hanget kimalsi, ymmärsin että tämä oli nyt sellainen päivä, josta kannattaa nauttia! Minähän en täältä lähtisi sisätiloihin flunssakuntoani surkuttelemaan sitten millään. Sitä paitsi, matkakin eteni koko ajan :)




Ennen Sinettäjärveä selvittelin vielä kuuluisan "pain in the ass- sectionin", jossa reitti mutkitteli ihan hemmetinmoisessa risukossa. Järjestäjän varoituksesta huolimatta menin sukset jalassa, paitsi pahin alamäki oli kyllä minunkin käveltävä. Siellä on varmasti ollut ihania hetkiä ahkion kanssa... Ohitin tuolla osuudella naisen, joka kiskoi perässään ahkiota, ja järvelle päästyäni pysähdyin jälleen sämpylälle ja soittamaan huoltojoukoille kuulumisia. Olin melkein ehtinyt sämpylän jo syödä, ennen kuin nainen ahkion kanssa kömpi risukosta tasaiselle maalle.




Seuraavaksi hiihdettiinkin sitten taas jäällä, tällä kertaa oli kyseessä Sinettäjärvi. Se oli niin pitkä, että minulla järven ylitys kesti pitkälle toista tuntia. Henkisesti ylitys oli kuitenkin helppo, sillä edessäni meni tuo nainen ahkion kanssa ja saavutin häntä tasaisesti koko ajan. Ohitin myös ensimmäiset 66-kilpailijat ja nyt tiesin etten ollut enää viimeisenä! Paljon vaikeampaa olisi ollut jos välimatka edessä meneviin olisi vain kasvanut. 

Toisessa päässä järveä olin jo melkein puhe-etäisyydellä naisen ja muutaman muun kanssa, mutta siitäpä he kääntyivätkin sitten eri suuntaan, koska olivat 150 ja 300 km:n kisailijoita. Toivottelimme toisillemme onnea loppumatkalle, ja sinne he kääntyivät kohti ilta-auringon viimeisiä säteitä. Minä taas jatkoin omaa, nyt hyvin yksinäiseksi käyvää taivaltani kohti Mellavaaran checkpointia.



Muita liikkujia ei reitilläni enää näkynyt, mutta Mellavaarassa odotti iloinen yllätys, sillä ystäväni Tuovi oli siellä toimitsijana! Olipa mukavaa jutella hetken!

Mellavaaran jälkeen könysin järkyttävän mäen päälle, mutta sen urakan selvitettyäni sainkin nautiskella pitkästä loivasta alamäestä. Tunsin miten pakkanen kiristyi ja nipisteli poskia. Hiihdin moottorikelkkareittiä pitkin ja minua vastaan tuli pitkä valojono, toistakymmentä kelkkaa käsittävä safari. Ihmiset vilkuttelivat iloisesti minut ohittaessaan. Mutta pian oli taas aivan hiljaista.




Laskiessani takaisin Ounasjoen jäälle huokaisin syvään. Lumi oli jälleen kovettunut kivikovaksi ja tätä olisi nyt edessä parikymmentä kilometriä. Pimeä tulisi ihan kohta. Ei muuta kuin matkaan.




Saavuin Sinettälaavun checkpointille yhtä aikaa hämärän kanssa. Laavulla oli tulet ja keskitolppaan nojaili väsyneen näköinen mies, joka tervehti minua vaisusti. Ymmärsin saaneeni kiinni vielä yhden 66-sarjan matkaajan. Nähdessäni toisen älyttömän väsymyksen ymmärsin, että minulla oli vielä hyvin voimia jäljellä eikä mitään hätää.

Laavulta oli lähtenyt jatkamaan toinen 66-sarjalainen juuri samalla hetkellä kun minä saavuin paikalle. Jäälle oli ajettu jäärata ja mies oli lähtenyt juoksemaan sitä pitkin. Hetken kuluttua näimme, että hän oli mennyt suunnissa sekaisin ja jäänyt kiertämään ovaalin muotoista rataa, sillä mies hölkkäsi rataa pitkin jo takaisinpäin. Voi ei! Järjestäjä juoksi jäälle huutelemaan miehelle, että hän kiertää nyt ympyrää. Mahtaa olla turhauttavaa tajuta se kaiken väsymyksen lisänä. Toista kierrosta mies ei sentään radalla ottanut, vaan ymmärsi nyt jatkaa joen jäällä kohti Rovaniemeä. Minäkin kasasin tavarani, napsautin nyt otsalampun päälle ja lähdin hiihtämään.

Pimeän tultua tunnelma muuttui ihan erilaiseksi. Hiihdin yksin ison joen jäällä, seuranani vain oman otsalampun valokeila, joka tuntui nyt yllättävän pieneltä. Muita kulkijoita ei näkynyt. Heijastimella varustettuja reittimerkkejä oli hyvin harvassa, joten yhden merkin ohitettuaan piti vähän arvailla suuntaa, missä seuraava mahtaisi olla. Onneksi rantojen muodot näkyivät sen verran, että joen suunnan pystyi hahmottamaan. Pakkanen kiristyi ja jää kumahteli välillä jalkojen alla adrenaliinia nostattaen. On siinä mieletön voima!

Etäisyyksiä ei oikein enää osannut hahmottaa, mutta hiihdin kelloa vilkuillen: 10 minuuttia ja sitten hörppy vettä ja taskusta suklaapala. Taas 10 minuuttia, hörppy vettä ja toisesta taskusta energiakarkkia. Laskin jäljellä olevaa matkaa suklaapaloissa. Porohovin checkpointille pitäisi olla vielä kolme suklaapalasta matkaa. Jo kauas näkyikin jäälle asetettu valokeila, mutta vasta kymmenen metrin päässä varmistuin olinpaikastani kun erotin valon vierestä kyltin, Porohovi checkpoint. No niin!

Porohovin checkpointilla oli edelliseltä hieman minua ennen lähtenyt mies, se joka oli ottanut ylimääräisen kierroksen jääradalla. Mies oli yltä päältä kuurassa ja ylös noustessaan käveli ontuen. Kyselin miten menee, ja vastaus oli ulkonäköön nähden reipas, I'm alright. Soitin kotiin ja kerroin että kymppi jäljellä, pari tuntia. Lähdettiin miehen kanssa yhtä aikaa jatkamaan matkaa. Tai itse asiassa mies lähti kyllä minua ennen, mutta sain hänet kiinni jo ensimmäisen 50 metrin matkalla.

Rovaniemen valot näkyivät jo, mutta hitsi miten hitaasti ne lähenivät. Hiihdin 15 minuutin, vesihörpyn ja suklaapalasen rytmissä. Annoin itselleni luvan ottaa muutama luistelupotku jokaisen reittimerkin kohdalla, sillä hiihto ei muuten tuntunut etevän juurikaan. Lumi oli täysin jäässä ja suksien pito aika olematon. Voiteetkin taisi olla kulutettu pohjasta jo ajat sitten. Kaipasin korvatulppia, sillä suomukuvion pohjan meteli alkoi ärsyttää. Takaani ajeli muutamia 150-sarjan pyöräilijöitä ja katselin kadehtien kun heidän takavalot sekoittuivat hiljalleen kaupungin valoihin. Välillä havahduin katselemaan ympärilleni, ja totesin että pimeällä jäällä oli kyllä tosi hienoa. Tähdet näkyivät, hengitys höyrysi otsalampun valossa. Ja takanani taivaalla loimotti hieno vihreä revontulikaari!

Lopulta olin jo niin lähellä, että pystyin erottamaan Jätkänkynttilän sillalla ajavat autot. Kun pääsin vielä lähemmäs siltaa, huomasin että sillan alla reitillä seisoi joku hahmo. Jarkko oli tullut minua vastaan! Kihnuttelin suksillani vielä rantaan, mutta sen jälkeen oli vielä selvittävä maaliin, joka oli sisällä Pohjanhovissa. Otettuani sukset jalasta hämmästelin, miten jalat eivät millään meinanneet enää taipua kävelyyn. Pari tuntia sitten ei ollut vielä mitään ongelmia. Nyt kävely tuntui lähinnä huvittavalta yritykseltä.





Tulin maaliin ajassa 12 tuntia 10 minuuttia. Ja olin ensimmäinen - joskin myös ainoa - nainen hiihtosarjassa. Siispä sain palkinnon, jonka luovutti opasajoilta tuttu työkaveri, Rovaniemi150 kisan järjestäjähahmo Alex :)


Kuva by Rovaniemi150 organisation

Eikä siinä vielä kaikki. Palkintoon kuuluu myös ilmainen osallistuminen ensi vuoden kisaan...mitenkähän se 150 km taittuisi?! ;)



Tässä sama kisa hieman nopeammasta näkökulmasta: Rovaniemi66 pyöräilijän video

Sunday, January 22, 2017

Uuden vuoden retkeilykuulumiset

Hei vaan kaikki, ja anteeksi pitkä blogihiljaisuus. Selityksenä on uusi työ ja oravanpyörä, tiedättehän te. Mutta mennään suoraan retkeilykuulumisiin.

Uuden vuoden yöksi vuokrattiin Tarukselta laavu, jonne ajateltiin pääsevämme pakoon rakettien pauketta. Se oli Sissi-koiran ensimmäinen uusi vuosi ja ensimmäinen laavuretki. Paukutukselta ei kyllä kokonaan päästy karkuun, sillä sitä kuului illalla ja yöllä jostain päin metsää, ehkä jollakin toisella vuokralaavulla tai -kämpällä oli porukkaa, jotka niitä paukuttelivat. Etäisyys oli ilmeisesti koiran kannalta kuitenkin just hyvä, sillä ensimmäisiä paukkuja se haukkui ja juoksenteli levottomasti ympäri laavua, mutta kun me ei oltu huomaavinaankaan mitään erikoista, niin kohta koirakin rauhoittui eikä välittänyt paukkeesta enää mitään.

Pikku vahti :)

Koira olisi muuten oikein mainio kaveri tällaiselle vähän pimeää pelkäävälle ja vähän liian hyvän mielikuvituksen omaavalle retkeilijälle, mutta kun tuo koira on ihan samanlainen! Arvatkaa olenko nyt entistä enemmän vakuuttuneempi siitä, että möröt asuvat juuri huussin takana, kun huussiin mentäessä koira kurkkaa nurkan taakse pimeyteen ja murisee! Ne vaanii siellä siis ihan oikeasti, varokaa! :D

Tuolloin uuden vuoden aikaan ei ollut lunta maassa ollenkaan, joten sinänsä tuntui vähän ankealta lähteä retkeilemään, kun minun mielestä tähän aikaan vuodesta kuuluisi jo jokseenkin kahlata pehmeässä lumessa ja hytistä kunnon pakkasessa. Mutta onneksi pimeä tuli nopeasti ja nuotio ja myrskylyhdyt loivat ihanaa tunnelmaa. Taivaalla tuikkivat vielä tähdetkin - ei siis kertakaikkiaan mitään valittamista. Vuokralaavukin oli melkein kuin tupa, kun ovet laittoi kiinni, tosin oven alta puhalteli kyllä tuuli sisälle melko kylmästi.


Laavutunnelmia illalta

Ohjelmanumerona laavureissulla meillä oli tulen tekeminen tuluksilla. Taisin saada ne joululahjaksi vuosi sitten, ja olen kanniskellut niitä rinkassani pitkin vuotta, mutta tulta en niillä ollut vielä saanut aikaiseksi. Kesällä Inarin reissulla yritin, mutta en keksinyt oikeaa raapaisutekniikkaa enkä saanut edes savua aikaan. Jarkko keksi heti miten niillä kuuluu raapaista, ja niinpä me harjoiteltiin molemmat nuotion sytyttämistä tuluksilla. Todettiin, että jos on saatavilla esim. suht kuiva nenäliina niin homma on itse asiassa aika helppo. Mutta onnistui se pelkillä kiehisillä ja tuohellakin. Kuivilla sellaisilla tosin, en tiedä miten noilla voi muka saada nuotion syttymään vesisateessa? Onko lukijoissa kokeneempia tuluksien käyttäjiä? Näissä on varmasti jotain kikkakolmosia, joita me ei vielä tiedetä, joten kertokaahan!


Syttyy, ei syty, syttyy, tämä homma vaatii kärsivällisyyttä :)


Aamulla ei pidetty mitään kiirettä pois, vaan keiteltiin rauhassa kahvia ja istuskeltiin laavun edessä sitä hörppimässä. Lähtöä tehdessämme rupesi sitten taivaalta leijailemaan lumihiutaleita. Hetkessä ilma oli täynnä niitä, ja autolle kävellessä värimaisema alkoi vaihtua vihreästä valkoiseen. Ainakin uuden vuoden alku oli lupaavalla tavalla luminen!


Ukkoherra-laavu aamulla ennen lumisadetta




Meidän retkiyöhaaste vuodelle 2016 päättyi tulokseen 26/50 yötä. Ei ihan päästy tavoitteeseen, ei vaikka laskettaisiin koirankin telttayöt mukaan, mutta parhaamme tehtiin ja jokaisesta yöstä nautittiin. Jos autiotupayöt olisi laskettu, niin tavoitteeseen oltaisiin menty ihan heittämällä, mutta itsehän me säännöt keksittiin. Tuvat päätettiin jättää laskuista pois juuri siksi, että saataisiin nimenomaan lisää kokemusta muista majoitusmuodoista ja opittaisiin nukkumaan mukavasti ulkonakin. Mutta eipä mittään, otetaan uusi yritys tälle vuodelle! Saldo on siis tällä hetkellä 2/50, tästä se taas lähtee!


Retkeilyterveisin,
Kaisa ja Jarkko




Friday, October 28, 2016

Kuura, usva ja hiljaisuus


Lokakuinen vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa 15.-22.10.2016.
Reitti: Kemihaara - Manto-oja - Tahvontupa - Vongoiva - Hammaskuru - Muorravaarakka - Sarvioja - Porttikoski - Lankojärvi - Kivipää - Saariselkä. Matkaa tuli 118 km.




Vaelsin viime viikolla ystäväni kanssa UKK-puistossa. Lähdimme liikkeelle Kemihaarasta ja kävelimme muutamien mutkien kautta Saariselälle. Reitti muotoutui viikon kuluessa ja fiiliksen mukaan. Yöt vietimme hiljenevissä autiotuvissa ja päivisin ei vastaan tullut yhtään ketään, jos poroja, riekkoja, korppeja ja hirviä ei lasketa.

Kemihaara on kyllä syrjäinen paikka. Savukoskikin on aika syrjässä, mutta sieltä oli vielä reilut sata kilometriä taksikyydillä Kemihaaraan. Hiekkatietä, pääosin. Lopulta näin auton ikkunasta kyltin "Maantie päättyy", mistä arvelin että nyt jos koskaan aletaan olla perillä. Pian pakkailtiin rinkkoja lähtökuntoon autiolla pihalla, yksinäisen koiran säestäessä meitä matkaan harvakseltaan kajahtelevilla haukuilla. Olin halunnut aloittaa vaelluksen Kemihaarasta jo pitkään ja vaikka siellä ei olekaan juuri mitään nähtävää, on se silti tai juuri siksi käymisen arvoinen paikka.

Ensimmäisenä aamuna maa oli kuurassa ja täysikuu suorastaan häikäisi silmiin kun kömmin Manto-ojan tuvasta ulos aamupimeään. Hengitys huurusi otsalampun valokeilassa ja tuvassa hiljalleen viriävä lämpö tuntui suorastaan rikollisen ihanalta.



Kemihaaran laajat suot aukenivat eteemme kohmeisina. Niiden läpi kulkevat pitkospuut vaikuttivat jonkun sinne unohtamilta. Lumeen peittyvät lankut olivat paikoin lahonneet ja katoamassa hiljalleen luonnon alle, mutta kyllä niistä vaeltajalle vielä iloa ja apua oli. Taivas ei osannut päättää tarjoillako lumisadetta vai aurinkoa, joten saatiin molemmat ja kaikki välimuodot. Hiljaisuus oli lähes korvia särkevä ja välillä tuntui kuulevan jopa ympärillä leijailevat lumihiutaleet. Luonto oli hiljaa ja antoi lumen laskeutua.



Toiseksi yöksi majoituimme Tahvontuvalle. Varaustuvan puolella oli metsästysporukkaa, jotka lämmittivät saunan ja saunottuaan ystävällisesti huikkasivat ovelta saunan olevan vapaa. Valmiiksi lämmitetty sauna keskellä erämaata, kyllä kiitos! Päivä oli ollut pitkä ja vähän väsyneenä ajattelin käyväni vain nopeasti pesulla. Mutta kun astuin saunan lämpöön, oli minun ihan pakko käydä selälleen ylälauteelle, nostaa varpaat kohti kattoa ja nauttia lämmöstä. Kiukaan alla palava tuli valaisi saunan ja ritisi tunnelmallisesti. Tämä oli sitä oikeaa saunan tunnelmaa, lämpöä ja rauhaa. Erämaasaunoissa on kyllä sitä jotain.


Seuraavana päivänä katselimme nähtävyyksiä Vongoivan suunnalla, tässä Vongoivanräystäs:

Ja tässä kuvassa ollaan Vongoivan rinteillä:

Huipulla käyminen jätettiin suosiolla väliin, sillä samoja maisemia katseltiin joka tapauksessa melkein koko päivä. Noin sankassa pilvessä en ole varmaan aikaisemmin suunnistanutkaan. Paljoa ei näkynyt mutta se pieni maailma ympärillä oli tosi kaunis! Kaikki oli valkoista, harmaata tai jotakin siltä väliltä ja risuihin oli kertynyt runsas sentti kuuraa. Sieltä täältä hiljaa lipuvien sumulauttojen seasta paljastui yksinäisenä törröttäviä mäntyjä. Epätodellisia maisemia. En olisi vaihtanut niitä toisenlaisiin mistään hinnasta. Kylmä tuuli hiveli poskia ja tuntui talvelta. Suunnalla mentiin.



Vongoivanjoen notkossa sentään näkyi vähän pidemmälle. Epätodellisen kaunis ja kuurainen fiilis sielläkin. Oltiin kuin keskellä maisemataulua. Hypittiin sopivasta kohdasta yli kengät jalassa ja jatkettiin takaisin usvaan nousemalla Lihakuruun. Ei pysähdytty pitämään mitään pitempiä taukoja, koska oli pieni huoli siitä, kuinka kauan sumussa suunnistaminen vielä kestäisi. Toisaalta pimeän tulo nyt ei merkittävästi olisi edes näkyvyyttä enää huonontanut. Löydettiin kuitenkin hyvissä ajoin Hammaskurun tuvalle johtavan polun pää, juuri sieltä minne se oli karttaan merkittykin.


Lihakurusta lähti kaksi hirveä jolkottamaan pitkin vastapäistä tunturinrinnettä. Tässä kohtaa näkyvyys oli suorastaan loistava ja seurattiinkin niiden menoa pitkään. Aina yhtä hienoa nähdä noita suuria sarvipäitä! Kamera tarkensi jonnekin ihan muualle, mutta kuvasta tuli silti ihan kiva.


Illalla tuvalla olimme taas kaksin autiotuvan puolella. Varaustuvalla oli metsästäjiä ja meillä oli oikein ihana häntää huiskuttava mörkövahti nukkumassa tuvannurkalla. Saattoi turvallisin mielin lähteä pimeälläkin vessaan!


Kuuraiset maisemat loppuivat siirtyessämme Hammaskurusta Muorravaarakan tuvalle. Aamu oli talvinen, lumi natisi askelten alla ja kerääntyi tötteröksi kengänkärjen päälle. Lumi tuntui hiljentävän kaikki äänet ja välillä piti ihan ottaa pipo pois korvilta että kuulisi hiljaisuuden. Pirttikallionvaaran kupeesta avautui maisema aivan toisennäköiseen maailmaan. Siellä ei ollut lunta eikä kuuraa. Ilmeisesti eiliset pilvet olivat olleet jumissa vain Vongoivan kohdilla. Tietysti!



Vaelluksen teeman mukaisesti katseltiin nähtävyyksiä myös seuraavana päivänä. Tässä Pirunportti:

Pirunportti oli kauniisti pilvessä, mutta olihan se nähty jo edellisellä reissulla. Kävelimme Ukselmakurun pohjaa pitkin ja ihastelimme sumuverhon takaa paljastuvia maisemia. Koska pilvet nousivat ylemmäs, päätimme mekin kivuta vielä Hattupäälle katsomaan maisemia. Tuuli paukutteli rinkan sadesuojaa ja tunnelma oli arktinen, vaikka ei niin talviselta näyttänytkään. Pilvet olivat nielaisseet horisontin ja tuntuivat välillä seilaavan aivan pipoa hipoen.



Saariselkää lähestyttäessä maisemat vaihtuivat metsäisempiin eikä autiotuvilla ollut enää meidän lisäksemme ketään. Kävelimme paljon purojen varsia, kuuntelimme veden solinaa ja katselimme mäntykankaita. Luonto oli täälläkin hyvin hiljainen ja odotti talvea. Keli oli vuoroin sateinen, vuoroin sumuinen. Toisinaan myös aurinko kurkkasi pilvien takaa ja sen valo suorastaan häikäisi, niin kirkkaalta se tuntui.



Viimeisenä iltana saavuimme Kivipään tuvalle. Se oli minulle jotenkin aivan erityinen paikka, sillä olen katsellut usein töissä tuvasta otettua talvista kuvaa työpöydän taustakuvana. Olin monesti kaivannut sinne, vaikka en ollut itse tuvalla vielä koskaan käynytkään.



Viimeisenä aamuna herättiin tavanomaista aikaisemmin, viideltä. Kuu kajasteli pilvien takaa, kun lähdimme otsalamppujen valossa taivaltamaan Kivipään rinteitä ylöspäin ja kohti Saariselkää. Kun aamun valo alkoi vallata tilaa hämärältä, totesimme olevamme jälleen kerran sankan sumun ympäröiminä. Vaelluksen teema piti loppuun asti.



Wednesday, October 12, 2016

Paistunturin vaellus, osa 2/2


Vaelsimme Paistunturin erämaa-alueen halki etelästä pohjoiseen 4.-12.9.2016. Matkaa kertyi noin 85 km. Mieleen jäivät aavat maisemat, loputtomat suot, Erttetvarrin vanha poroaita, värikäs maaruska, aurinkoiset aamut, sateiset illat teltassa ja joutsenet tihkusateessa. Reissutarinan ensimmäisen osan voit lukea tästä.


Päivä 6

Aamu sitten valkeni leirissämme pilvisenä, mutta sateettomana ja riekkojen säestyksellä. Jostain syystä tämä sateen raportointi näyttää olleen koko vaelluksen ajan se, mistä pitää ekana kertoa :) Noista riekoista täytyy vielä jatkaa, että mulla on joskus ollut kännykkään nauhoitettuna riekon päkätystä ja se on ollut mun herätyskellon äänenä. Vieläkin alan automaattisesti etsimään torkkunappia jos herään tuohon ääneen. Tänä aamuna sitä ei löytynyt :D

Tämä voi näyttää ankealta ja harmaalta, mutta meidän mittapuulla tuolloin paistoi melkein aurinko ;)

Päivän etappi alkoi Čársejohkaan laskevan sivuhaaran yli kahlaamisella. Kahlaukset heti päivän alkuun on minusta vähän inhottavia, kun kroppa ei ole vielä lämmennyt niin vesikin tuntuu yleensä entistä jäisemmältä. Ja muutenkin tuntuu, ettei ehkä ole vielä niin hereillä kuin kahlaushommissa saisi olla. Tämä ylitys meni kuitenkin ihan hyvin ja tulipahan varpaatkin huuhdottua jälleen kerran :)



Tänään kuljettiin ensin kohti Liŋkinvárria soita kierrellen. Välillä tuntui vähän tuskastuttavalta tehdä parin kilometrin koukkausta ja joutua siitä huolimatta loiskuttamaan suossa. Tällä alueella ei voi välttyä soilta, toki huolellisella reitinvalinnalla suo-osuudet voi karsia pois melkein kokonaan. Ajatus siitä, että suorempi reitti olisi tarkoittanut varmasti kymmenen kertaa enemmän lits-läts kävelyä, lohdutti hieman.

Tuu vaan, vettä ei ollut kuin nilkkaan asti!

Lounaaseen mennessä olimme edenneet Liŋkinvárrin luokse, missä kahlasimme vielä yli Liŋkinjohkasta ennen ruokataukoa. Nyt olisi suorämpimiset suurimmalta osin takana päin ja saisimme enemmän kuivaa maata jalkojemme alle. Voi kyllä kiitos, se sopii!

Liŋkinjohka, taustalla siintää Liŋkinvárri

Lounaan jälkeen suuntasimme kohti Erttetvárria, mikä oli yksi vaelluksen odotetuimmista paikoista. Olin kuullut, että Erttetvárrilla olisi ikivanha poroaita, minkä näkemistä odotin kovasti. Siellä käyneet ovat kuvailleet paikkaa mielettömäksi ja sitä se todellakin oli! Kuvat eivät oikein kerro sitä, minkä paikan päällä voi aistia. Tunnetta, historiaa, perinnettä, kovaa työtä.



Etsin netistä tietoa paikan historiasta, ja siitä kerrotaan hieman Metsähallituksen julkaisemassa, Paistuntureiden ja Kevon aluetta käsittelevässä selvityksessä. Poroaidan on perimätiedon mukaan rakentanut 1800-luvun alkupuolella Ivvar Pieski (1819 - 1877), ja myöhemmin sitä on laajentanut ja käyttänyt Gádjá-Nillá eli Nils Vuolab (1856-1929), joka on asustanut Paistunturin erämaa-alueella. Nämä tiedot ovat alunperin Samuli Paulaharjun kirjasta Taka-Lappia. Luontoon.fi-sivustolla kerrotaan, että aita on mahdollisesti rakennettu alunperin peuranpyyntiä varten ja myöhemmin sitä on käytetty erotukseen. Aita sijaitseekin taktisesti tunturin rinteellä niin, että itse aitaus on ylimpänä ja siulat (ikään kuin kokoavat aidat) johtavat ylöspäin pakenevat porot lopulta aitaukseen.

Aidan luona seistessä historian pystyy aistimaan ilmasta. Paikka tuntuu tärkeältä. Massiivinen rakennelma, joka ilmestyy eteemme päiväkausien kävelyn jälkeen, suorastaan hätkähdyttää. Meille se sijaitsee syrjässä, kaukana kaikesta, mutta joillekin tämä on ollut toiminnan keskus. Sen rakentamisessa on kyllä ollut uskomaton työ. Kerrassaan vaikuttavaa. Minulla oli sellainen olo, että olen jollakin tavalla pyhällä paikalla. Näillä samoilla jalansijoilla on voinut jo satoja vuosia sitten seistä joku muu, katsomassa tätä samaa maisemaa. Porot on ehkä saatu jo aitaan, ja uurastuksen päätteeksi on voinut tälle maisemalle ja poroille vaikka joikatakin vähäsen. Ainakin minun teki mieli.




Lähdimme kiertämään aitaa ulkopuolelta, sillä jotenkin tuntui, että sen sisälle ei sopinut suin päin rynnätä. Hieman alempana kiviaita loppuu ja maassa on enää jäljellä jäännökset puisesta siulasta. Tästä kohtaa astelimme aitauksen puolelle ja samantien aitaukseen lennähti harmaa pöllö. Ihan kuin se olisi tullut kurkkaamaan, ketä tuli. Tuntui, että se vartioi aitaa. Vierailumme oli ilmeisesti hyväksytty, koska pöllö teki pienen kaarroksen ja katosi, emmekä sen koommin sitä enää nähneet. Upea päätös vaelluspäivälle, nähdä tuo aita ja vielä se pöllökin. Pöllöstä on kirjoittanut myös Minna blogissaan, hän oli ilmeisesti laittanut telttansa liian lähelle aitaa :)



Kun olimme rauhassa kiertäneet aitaa, kävelimme alemmas leiriin pienen puron varteen. Paikka oli jälleen upea, kuten kaikki leiripaikat tällä vaelluksella, mutta kyllä tässä oli silti vielä jotain erityistä. Paikassa huokui rauha, puron solina, ja poroaitakin näkyi vielä leiriin. Pilvet seilailivat hiljaa kauemmaksi toisistaan ja lopulta auringon viimeiset säteet näyttäytyivät horisontin takaa. Nukahdin riekon päkätykseen ja nukuin reissun parhaat yöunet.




Päivä 7

Klo 6:55 osuivat ensimmäiset auringonsäteet telttaan ja herättivät minut mieluisalla tavalla. Ihmeellinen rauha ja hyvä olo vain vahvistuivat, kun kömmin ulos teltasta. Olimme pilvien yläpuolella!

Kaunis aamu sumumeren rannalla

Aurinko suorastaan häikäisi. Se sulatteli kovaa vauhtia kuuraisia varpuja, palautti värejä mustavalkoiseen maailmaan. Teltan varjopuoli oli kuurassa. Syötiin pitkästä aikaa aamupalaa ulkona, aurinko lämmitti ja oli aivan tyyntä. Läheinen puro solisi hienosti ympäröivään täydelliseen hiljaisuuteen sointuen. Erttetvárri kohosi siinä vieressä ja edessämme sumumeri. Molemmat lopettivat yhtä aikaa puuron lusikoimisen ja istuimme ihan hiljaa. "Hienoa", Jarkko kuiskasi. Sitäpä juuri, sitäpä juuri.



Sumu nousi välillä telttamme tasalle, mutta laskeutui kuitenkin taas pian alemmas. Koska keli oli niin hieno, päätimme yksimielisesti jatkaa matkaa Erttetvárrin huipun kautta. Sieltä olikin uskomattomat maisemat, joita katselimme ja kuvasimme pitkän tovin.

Kaukana keskellä siintävät Paistunturit, sieltä ollaan tultu!

Eilinen poroaitaan tutustuminen ja nyt tämä huipulla käynti korvasivat kyllä alkumatkan sumuiset sadepäivät ja sen, että Guivin ja Paistuntureiden huiputukset jäivät seuraavaan kertaan. Erttetvárrissa on jotain erityistä!



Alaspäin kävellessämme näimme yhden tai kaksi ihmistä ja nopeasti liikkuvan valkoisen pisteen vastapäisen kukkulan rinteellä. Tajusimme, että emme ole nähneet yhtäkään ihmistä sitten maanantain. Nyt oli lauantai. Arvuuttelimme, voisiko kyseessä olla alkumatkasta tapaamamme Tero, koska hänellä oli valkoinen koira mukanaan. Näin kaukaa ei kyllä pystynyt varmasti tunnistamaan.

Kävelimme alas Erttetvárjohkan mutkaan, ja kahlasimme ensin joesta yli ennen kuin aloimme lounaan keittoon. Joki ei ollut leveä, mutta siinä oli "karvainen" pohja joka oli aika liukas!



Lounaan jälkeen kiersimme Erttetvárláttu-järven pohjoispuolelta kohti Skálvevárria ja laskeuduimme jonkin matkaa alaspäin, kunnes löysimme hienon leiripaikan melkoisen syvän purouoman varrelta. Arvailimme miten tämäkin muodostelma on syntynyt ja veikkauksemme on jääkausi, sulamisvedet ja jokien yhtymäkohtaan syntynyt pyörre. Jokatapauksessa hieno paikka! Vedenhakumatkalla vaan vähän meinasi alkaa puuskuttamaan tuolta ylös könytessä :)

Melkoinen kattila! Leiri pystytettiin oikeanpuolimmaiselle vastapenkalle koivujen viereen.


Päivä 8

Vielä kerran pääsimme kuuntelemaan tunturituulen tuotoksia, kun aamuyöllä tuuli yltyi niin että telttakankaan paukkeeseen tuli välillä heräiltyä. Tuuli kuitenkin sopivasti tyyntyi aamutoimien aikana, samoin aamuyöllä yllämme seilailleet sadepilvet väistyivät takavasemmalle ja liikkeelle lähtiessä alkoi aurinko paistamaan.



Ensimmäisenä haasteena oli selvittää tiemme purouomien ja harjujen labyrintin läpi Goahppelasjavren tuvalle. Muutaman kerran jouduimme laskeutumaan uoman pohjalle ja jälleen tunkkaamaan itsemme sieltä ylös. Olo oli jotenkin vähän väsynyt, mutta onneksi tästä päivästä oli tulossa melko lyhyt. Päätimme pitää lounastauon heti tuvalle päästyämme emmekä pitäneet mitään kiirettä. Olipa mukavaa istua pitkästä aikaa pöydän ääressä syömässä! :)

Goahppelasjavren tupa


Lounaan, kahvien ja lepohetken jälkeen olo oli jo pirteämpi ja jatkoimme matkaa. Tarkoituksena oli kävellä retkeilyreittiä pitkin Nammajärven kodalle, mutta sitä ennen päätimme jättää rinkat jonkun matkan päähän retkeilyreitistä ja nousta Ávžegeašoaiville katselemaan maisemia. Nousu oli lyhyt ja meni kevyesti ilman kantamuksia. Ja taas tarjoiltiin maisemia parhaasta päästä!



Tunturin päältä näki kauas ja nautimme maisemista kaikessa rauhassa. Ihan kuin erämaa koittaisi hieman hyvitellä alkumatkan kelejä. Silloin rankinpana sadepäivänä olin ollut muutamana hetkenä ihan valmis kävelemään yhtä soittoa erämaasta pois, mutta nyt ei taas ollutkaan mitään kiirettä. Nyt olin jo salaa kiitollinen, että sain kokea enemmän sadetta kuin koskaan aiemmilla vaelluksilla ja samalla oppia tulemaan toimeen senkin kelin kanssa. Näin sitä kokemusta karttuu ja mukavuusalue kasvaa :)



Taivalsimme kaikessa rauhassa ja nautiskellen hienoa pientä kanjonia pitkin Nammajärvelle. Aurinko paistoi, lämmittikin. Alempana kanjonissa puiden lehdet loistivat kullankeltaisissa väreissä.








Nammajärvellä totesimme, että telttapaikat olivat melko epätasaisia, joten nukkuisimme ensi yön kodassa. Se olikin viimeisen päälle, kamina ja kaikki. Kun laittelimme iltaruokaa pihalla, kuulimme kahden ihmisen lähestyvän kotaa. Apua, ihmisiä! Paikalle saapui meidän ikäinen pariskunta, jonka kanssa juttu luistikin mukavasti loppuillan. Oli kiva saada seuraa ja tällainen pehmeä lasku takaisin sivistyksen pariin :)


Päivä 9

Herääminen kodasta oli luksusta. Laitoimme kaminaan tulet ja pian sisällä olikin jo liian lämmin. Pakenimme hiljalleen ulos, missä lämpötila tuntui sopivammalta. Tänään pitäisi ehtiä bussiin, joten lähdimme enempiä viivyttelemättä liikkeelle. Rinkka tuntui kevyeltä. Kävelimme pitkiä matkoja ihan hiljaa, omissa ajatuksissamme. Välillä käännyimme katsomaan taaksepäin ja hyvästelemään erämaata. Edessämme aukeavassa Utsjoen laaksossa oli hieno ruska. Muutama päiväretkeläinen tuli meitä vastaan.



Kun maantien äänet jo kuuluivat, söimme nopean lounaan puron varressa. Vettä hakiessani kalastin purosta myös repun sadesuojan, jonka arvelin kulkeutuneen paikalle viereiseltä kahlaamolta. Sadesuoja oli lähes ehjä, ja huuhtelin sitä hieman purossa ja tungin rinkan sivutaskuun. Olimme pysäkillä kymmentä minuuttia ennen bussin tuloa, tarkka ajoitus. Bussissa oli kuuma. Ivalossa oli liikaa ihmisiä.