Sunday, November 25, 2018

Ne ensimmäiset ja viimeiset säteet

Marraskuinen vaellus Ounastuntureilla 20.-23.11.2018
Seura: äiti sekä koirat Sissi ja Pessi
Reitti: Ketomella - Pahakuru - Rautuoja - Tappuri - Ketomella
Matka: 40 km



Syyslomani sattui melkoisen myöhäiseen ajankohtaan, ja olinkin toivonut pääseväni jo hiihtopuuhiin, mutta toisin kävi. Kuulemma vähiten lunta 60 vuoteen. Mutta kaikessa on aina jotain hyvääkin, ja niinpä pääsinkin menneellä viikolla vaeltamaan Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon juuri ennen talven tuloa.

Lähdimme liikkeelle Ketomellan kylästä puolen päivän aikoihin. Auringonlaskuun oli enää pari tuntia aikaa, ja olin etukäteen ajatellut, että kyllähän me hämärän koittaessa ollaan jo Pahakurun tuvalla. Matkaa oli noin 9 km, ja heti liikkeelle lähtiessä kävi selväksi, että askel täytyy pitää aika rauhallisena, polku oli nimittäin jäässä. Äiti oli onneksi hankkinut meille molemmille vaelluskengän päälle vedettävät liukuesteet, jotka pääsivät heti käyttöön ja osoittautuivat hyödyllisiksi. Kun nousimme ylös tunturiin, ehdimme juuri näkemään auringonlaskun viimeiset värit tunturien takaa, ja pian olikin jo kaivettava otsalamppu esiin.



Tupa löytyi kuitenkin hyvin pimeässäkin. Tänne olen ennenkin saapunut yhtä aikaa hämärän kanssa, ja tällä kertaa löysin jopa vesipaikankin. Edellisellä kerralla me Essin kanssa kömmittiin kokolailla kauemmas vedenhakureissulla, kun hukkasimme iltahämärässä lähteelle menevän polun. Tunturituuli puhalsi pohjoisesta melkoisen hyytävällä voimalla, ujeltaen välillä tuvan nurkissakin, mutta onneksi tupa lämpesi yhtä nopeasti kuin ennenkin. Höyryävä teemuki kädessä tuulen ujelluskin kuulosti enemmän tunnelmalliselta kuin jäätävältä.


Seuraava päivä alkoi kajastamaan tuulisena. Kaikessa rauhassaan horisonttiin kapuava aurinko värjäsi maailman aivan mielettömillä väreillä, ja kuljimme koko päivän ihastellen upeita punaisen, oranssin ja sinisen sävyjä taivaalla.


Rauhallisten aamukahvien jälkeen lähdimme kävelemään punaisessa auringonkajossa kohti Rautuojan tupaa Outakka-tunturin eteläpuolelta kiertäen. Reilun kilometrin verran seurasimme jäistä mönkijäuraa, ennenkuin otimme suunnan kohti Outtakankielistä. Tunturin rinteellä lunta oli aluksi tasaisen pieninä, 5-10 cm syvinä laikkuina, jotka suurenivat tunturin toiselle puolelle mentäessä. Ylempänä tunturissa näytti lunta olevan hieman enemmän.

Outakan huippu näytti huomattavasti muita tuntureita lumisemmalta

Lumi oli kovaa, mutta silti tarpeeksi pehmeää, että vaeltajan jalka upposi siitä läpi. Askeltaminen oli siis varsin rauhallista, ja jatkuva jalan raksahtaminen korpun läpi kävi välillä hieman rasittavaksikin. Onneksi koirat pysyivät kuoren päällä ja pääsivät huomattavasti helpommalla, mokomat. Umpijäässä olevat suot toivat meidänkin raahustamiseen mukavaa vaihtelua, kun vain hipsutti riittävän varovasti jäisellä pinnalla. Mattapintainen jää ei ollut juurikaan liukasta, mutta jos jossain näkyi kiiltävää jäätä, se kannatti kyllä kiertää.


Suastunturi, Lumikero ja Vuontiskero sekä auringon ensimmäisissä säteissä kylpevä metsä

Taivallus oli tänäänkin sen verran rauhallista, että ikään kuin yhtäkkiä totesimme auringon jo olevan katoamassa Ruototunturin taakse. Kauaa se ei taivaalla viihtynytkään, ja osan siitäkin ajasta piilotteli mokoma pilvien takana. Kaivoin nopeasti kameran esille ja ehdin ottaa pari räpsyä, ennen kuin äiti totesi että "sinne se meni".




No niin meni. Ja se taitaa mennä taas loppuosa päivän taipaleesta pimeässä. Mutta ennen sitä valona toimi kuitenkin sieltä jostain pilviä vielä värjäävät auringon viimeiset säteet.




Emme suunnistaneet ihan suoraan tuvalle, koska epäilin tuvan vierestä virtaavan Rautujoen olevan ehkä vähän hankala ylittää, vaan menimme hieman kiertäen jolloin ylitettäväksi jäi vain pienempi Rautuoja ja muutama muu pienempi puro. Rautuojastakin piti hieman hakea kohtaa, mistä löytyi kiviä joita pitkin pääsimme ylitse, sillä kahlaamishommat ei nyt todellakaan houkutelleet. Osa pinnassa olevista kivistä oli ikävästi jo jäässä, joten varovainen sai kyllä olla. Menin ensin ylitse, jätin oman rinkan ja kävin hakemassa äitin rinkan. Sen jälkeen hain toiselta puolelta vielä sinne unohtuneen koiran taluttimen :) Ylityksien jälkeen seikkailimme vielä tovin purojen, harjujen ja pusikoiden labyrintissä, kunnes saavutimme tuvalle kulkevan polun. Täysikuu alkoi jo nousemaan tuntureiden takaa, ja valaisi pian taianomaisesti tuvan pihapiirin. Pelkkää taikavaloa koko päivä!


Tekisi mieli kirjoittaa, että seuraava aamu valkeni aurinkoisena, mutta tottapuhuen herätessähän oli vielä aivan pilkkopimeää. Oli mukavaa vain makoilla lämpöisessä makuupussissa ja kuunnella hiljaisuutta. Tosin heti kun liikehdin, tunki makuupussiini kaksi innoissaan kiemurtelevaa karvakuonoa. Niilläkin vissiin hyvin nukuttu yö takana, ja heti aamukuuden jälkeen energiaa täynnä. Minä en ollut ihan niin pirteä, mutta nousin kuitenkin ja sytytin kaminaan tulet. Vasta aamukahvien jälkeen alkoi jonkinlaista valoa kajastamaan. Muutamaa tuntia myöhemmin olimme valmiina lähtemään liikkeelle.



Suuntasimme takaisin purojen labyrinttiin, ja sieltä Rautuojaa seurailleen ylös tunturiin. Jälleen rauhallista taivallusta, askel upposi räsähtäen lumikuoren läpi ja etsin katseellani reitille osuvia soita, sillä jäätä pitkin kävely oli helpompaa. Pidimme nopean evästauon puron varressa, vesi virtasi kyllä, mutta jäähileisenä. Maistui hyvältä. Aurinkoa ei varsinaisesti nähty koko päivänä, mutta paistoi se, tunturin takana vain. Upeat värit oli jälleen taivaalla.




Pienen tunturilammen rannalla röhki toistakymmentä valkoista lintua. Luulin ensin, että rinkkani rupesi narisemaan, kunnes huomasin että koirat seurasivat kummallisen kiinnostuneena sitä suuntaa. Kun rantaa, lumen ja kivien mosaiikkia, rupesi seuraamaan tarkemmin, vilisti siellä valkoisia otuksia joka puolella. Ääni oli erikoinen, ei sellainen riekon päkätys vaan enemmän tuli mieleen röhkiminen. Mikähän lintu ja ääntely tässä mahtoi olla kyseessä?

Sileävaaran kupeessa saavutimme meidän päivän korkeimman kohdan, ja siirryimme hiljalleen takaisin Ounastunturien itäpuolelle. Auringon viimeisimpiä säteitä osui vielä hienosti Tappuri-nimisen tunturin huippuun.



Sileävaaran jälkeen löytyi monta ihanasti askeleen kantavaa lumilaikkua, joita pitkin pääsimme kävelemään pitkän pätkän. Niiden loputtua lunta ei ollutkaan enää oikeastaan ollenkaan. Alamäkiosuus sujui siis joutuisasti ja Tappurin tupa ilmestyi nopeasti eteemme. Kerrankin ehdimme tuvalle, kun päivänvaloa vielä oli!

Koirat tauolla Tappurin alarinteessä

Tuvalle saavuttuamme laitoimme heti kaminaan tulet. Hyvin tuuletetut lapinkoirat käpertyivät tyytyväisen oloisena laverille. Mekin söimme välipalaa, jotta jaksoimme alkaa ruuan laittoon. Komea kuutamo nousi jälleen valaisemaan pihaamme.


Viimeisenä aamuna heräilimme kaikessa rauhassa kuunvalossa. Tänäänkin ujelsi kylmä, pohjoisesta puhaltava tuuli, mutta kamina lämmitti nopeasti. Lähdimme kävelemään kohti Ketomellaa hyytävässä tuulessa ja pienen lumimyräkän saattelemana. Mieli oli jälleen kerran rauhoittunut ja olo onnellinen. Miten hienoa olikaan päästä tänne juuri nyt, ihmettelemään harvinaisen lumetonta alkutalvea ja fiilistelemään pimeyttä, täysikuuta sekä kaamokselle antautuvan auringon ensimmäisiä ja viimeisiä säteitä.

Sunday, October 7, 2018

Sisu-Seikkailu 2018

Eihän tämä syksy nyt vielä niin pitkällä ole, etteikö voisi pikkasen vielä kulunutta kesää fiilistellä, vai mitä? Kesän kohokohta ja the Seikkailu oli ehdottomasti Kontiolahden maisemissa 4.8.2018 käyty Sisu-Seikkailu, josta kerron nyt tarkemmin.

Ilma oli täynnä jännitystä ja jalkapumppujen vinkunaa, kun saavuimme kisakeskukseen Jakokosken museokanavalle, missä virkeimmät joukkueet jo pumppasivat uimapatjoja valmiiksi. Ja kun saimme kartan ja reittikirjan käteemme, vahvistui se tunne, että tästä voi kehkeytyä aivan ennennäkemätön seikkailu! Purkasimme pyörät autosta ja sen jälkeen kävimme ohjeiden kimppuun. Huolellisen tavaamisen jälkeen aloimme saada reittikirjan juonesta kiinni, ja kuten aina, lähtöpuhutteluun mentäessä pieni kiire hiipi yhdessä hyväntahtoisen paniikin kanssa selkäpiitä pitkin ylöspäin. Jännitys muuttui tekemisen meiningiksi, kun kelluimme pian uimapatjoilla yhdessä lähes parin sadan kanssakilpailijan kanssa kanavassa, lähtömerkkiä odottaen.


Kuva: Kari Kuninkaanniemi


Prologi alkoi siis uimapatjailulla kanavassa. Leimasimme kanavan päässä laiturilla olleen rastin, ja taiteilimme pienoisessa tungoksessa tiemme laiturilta pois ja juoksimme uimapatjat kainalossa takaisin lähtöpaikalle. Sieltä molskautimme takaisin kanavaan, sillä prologin seuraavat rastit piti piirtää mallikartasta omalle kartalle, ja mallikartta sijaitsi -yllätys yllätys- kanavan toisella puolella. Olisi siellä ollut siltakin, mutta kilpailun säännöt kielsivät sen käytön. Piirsimme rastit kartallemme ja lähdimme hakemaan ensiksi saarella olevat rastit. Jokaisella prologin rastilla oli jälleen uusi karttapiirustus, mistä kopioimme itsellemme aina vain uusia rastien sijainteja myöhempää suunnistusosuutta varten. Todellinen haaste oli se, että suunnistusosuuden kartta oli tavallista paperia, ja kanavassa uinnin jälkeen sen kuivana pitäminen rastien sijainteja piirtäessä oli hivenen haasteellista, kun itse valui vettä.

Tungosta karttapiirroksen äärellä. Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Tulimme uimapatjoilla jälleen kanavan toiselle puolelle ja haimme loput prologin rastit. Sen jälkeen pääsimme prologin tehtäväkattauksen kimppuun. Aloitimme maastopyöräilyquestista, missä ajettiin parin sadan metrin pätkä lainapyörillä. Sen jälkeen siirryimme vesipelastustehtävään, missä hinattiin toisiamme kanavassa uiden. Kaverin hinaaminen uimalla on muuten yllättävän raskasta puuhaa! Seuraavaksi kipaisimme crossfit-tehtävälle, missä piti pyörittää traktorinrengasta, kantaa paria reppuselässä ja tehdä joukkueena 50 burbeen setti. Voin kertoa, että yhdessä jos toisessakin lihaksessa hapotti jo tässä vaiheessa :D

Prologin viimeisenä tehtävänä suoritimme suppailun, missä minä suppailin kanavasaaren ympäri ja Essin tehtäväksi jäi uida jälleen kanavan yli, kiertää saari jalkaisin päästä päähän ja uida taas kanavan toiselle puolelle. Sen jälkeen kipitimme melontaosuuden lähtöpaikalle. Melontaa oli tällä kertaa nelisen kilometriä ja ensimmäistää kertaa ikinä pääsimme melomaan tyynellä kelillä. Ehkä siitä johtuen melonta olikin oikein mukavaa tällä kertaa, vaikka yhtä rastia vähän jouduttiin etsiskelemään. Melonnasta vaihtoon tultaessa oli seikkailua käyty jo kolmisen tuntia, ja tuntui että tässähän on vasta päästy alkuun. Alkoi vahvasti vaikuttaa siltä, ettei tämä nyt ihan kuudessa tunnissa taida mennä :)

Seuraavaksi lähdettiin matkaan pyörillä. Ekat rastit löytyivät helposti, mutta kolmas olikin jo keskellä suota olevalla saarekkeella. Pieni pulahdus raikkaaseen suomutaan, ja sen jälkeen matka jatkui hetken pyöriä metsässä työntäen. Pian kuitenkin ajeltiin taas jo mukavaa, harjun päällä kulkevaa polkua pitkin, kunnes taas pysähdyttiin hakemaan rasti, tällä kertaa järvestä uiden.

Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Lyhyen uintireissun jälkeen tulikin taas pidempi pyöräilyosuus. Seuraava mainittava rasti löytyi infotaulusta jonkinmoisen rotkon vierestä, mutta siinäpä ei ollutkaan leimausta, vaan varsinainen rasti sijaitsikin rotkon pohjalla keskellä pientä jokea. Ei muuta kuin könyämään muiden perässä sammalet pyörähdellen alamäkeen. Joessa oleva vesi oli mukavan viileää, ja niin sitä jaksoikin taas kivuta rotkon toiselle puolelle, minkä huipulla olevalla kukkulalla oli seuraava rasti. Ja pyöräthän oli tietysti jätetty odottamaan tien varteen ennen sitä infotaulua, joten tämän jälkeen ei muuta kuin takaisin rotkon pohjalle, joen yli ja sieltä jälleen nelivedolla mäkeä ylös ja takaisin pyörille.

Rotko-rasteille tulossa. Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Rotkojen jälkeen lähdettiin ajelemaan seuraavia haasteita kohti, samalla kuumeisesti taktiikkaa pohtien. Kartta kertoi tarinaa tulevasta vesistönylityksestä, mutta kysymys kuului, otammeko pyörät mukaan, jolloin paluumatka hieman lyhenee, vai käymmekö leimaamassa rastit ilman pyöriä ja palaamme hieman pidempää, mutta jo tutuksi tullutta hiekkatiereittiä pitkin. Ajoimme pyörillä niin pitkälle kuin niillä pääsi, ja päätimme jättää pyörät siihen. Edessä oleva taimikko näytti sen verran tiheältä, emmekä olleet varmoja olisiko kiertoreitti sen parempi, joten emme rohjenneet ottaa riskiä. Päätös kyllä hieman kadutti myöhemmin, ja oli kuulemma aiheuttanut ihmetystä myös kotona gps-palluraamme seuraaville kannustusjoukoille. Me kuitenkin suunnistimme ilman pyöriä taimikon ja suon poikki, ja uimme pienen joen toiselle puolen leimaamaan rastin. Siitä jatkoimme jalkaisin hakemaan vielä toisen rastin, joka sijaitsi saaressa hieman pidemmän uintimatkan päässä. Pyörille palatessamme vinkkasimme toiselle joukkueelle ottamaan pyörät mukaan, ja niin he tekivätkin. Me sen sijaan polkaisimme pyörät vauhtiin ja lähdimme pyörittämään kiertoreittiä juomarastille, missä olimme jo kerran käyneet.

Uintiretki saarirastille. Tämän jälkeen sai repusta kaataa vettä pois =) Kuva: Sisu-Seikkailu

Juomarastilta alkoi suunnistusosuus, joten pääsimme pyörien selästä jaloittelemaan. Nyt oli käytössä itse karttaan piirretyt rastipisteet, ja hieman jännitti olimmeko saaneet rastit piirrettyä oikeisiin paikkoihin. Kaikki kuitenkin löytyi ilman harhailuja, joten hyvin oltiin rastien paikat keksitty. Maalissa kuultiin tarinoita mm. joukkueesta, jotka olivat piirtäneet vahingossa itselleen yhden ylimääräisen rastin, ja hakeneet sitä sitten pitkään ja hartaasti. Kaikilla suunnistusrasteilla oli päässälaskutehtäviä, joiden perusteella pitäisi myöhemmin valita kolmesta hajontarastista se oikea. Päässälaskuja ei ole tullutkaan vuosiin harrastettua, mutta ratkaisut keksittiin tarvittavalla tarkkuudella kuitenkin aika nopeasti. Kallion päällä olevalla rastilla oli köysilaskeutumistehtävä, joka saatiin suoritettua aika nopeasti, vaikka ensin näytti siltä että joudutaan jonottamaan.

Köysihässäkkä. Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Köysittelyn jälkeen haettiin loput suunnistusrastit ja pyörille palatessamme oli todettava, että aika ei riitä enää kaikkien loppujen rastien hakemiseen. Hetken pohdittuamme totesimme, ettei aika oikeastaan riitä enää yhdenkään rastin hakemiseen, ja oikea sana kuvailemaan tilannetta voisi ehkä olla kiire! Siitä hyppäsimmekin melko rivakasti pyörille ja suoritimme vielä reippaan pyörälenkin kohti maalia. Matkaa oli kymmenisen kilometriä, ja aikaa puolisen tuntia. Poljimme koko matkan aikalailla sen mitä jaloista vielä lähti. Lopulta tulimme maalialueelle, ja silloin aikaa oli jäljellä ehkä vajaa kymmenen minuuttia, mutta maaliin piti saapua uimapatjaillen. Juoksimme siis vielä vaihtolaatikollemme hakemaan uimapatjat ja kauhoimme vielä kanavaa pitkin maaliin. Maalileimaus tuli aikaan 8:56:14. Ehdittiin, JES! Ja väliin jääneistä rasteista huolimatta sijalle 28/43.

Tämä oli aika kirkkaasti haastavin ja fyysisin, mutta ehdottomasti myös siistein ja elämyksellisin seikkailu mihin ollaan Essin kanssa osallistuttu. Tämän kesän päätös lähteä kokeilemaan pidempiä sarjoja oli parasta mitä voitiin itsellemme tehdä. Kummassakaan kisassa ei ehditty suorittamaan koko rataa, mutta mitäs siitä, uskallettiin kuitenkin ottaa haaste vastaan ja tehtiin sellaisia asioita, mitkä vielä jokunen vuosi sitten olivat vain kaukaisia haaveita. Kyllä tämä laji on vaan niin puhdasta kultaa!

P.S. Tässä fiilistelyyn ja seikkailuinnostuksen jakamiseen Sisu-Seikkailun virallinen aftermovie 2018!



Friday, August 24, 2018

Kesäseikkailut osa 1, Marski Challenge

Pari vuotta sitten alkanut seikkailuinnostus ei ole osoittanut laantumisen merkkejä. Tämä on ihan älytön laji, ja jokaisen seikkailun jälkeen olen endorfiineissa ajatellut vain että tätä täytyy saada lisääää!

Tämän kesän seikkailuiksi valikoitui Hämeenlinnassa heinäkuun alussa järjestetty Marski Challenge ja Kontiolahdella elokuun alussa kisattu Sisu-Seikkailu. Koska edellisvuosien kuntosarjoista selvittiin hengissä, otettiin tämän kesän ilmoittautumisiin teema "samalla rahalla enemmän seikkailua", ja sitä myötä mentiin Marskin kilpasarjaan ja Sisu-Seikkailun sarjavalikoimasta päädyttiin toiseksi pisimpään Sisu-sarjaan. Marskia edeltävänä iltana kyllä vähän mietitytti, että mihinkähän sitä nyt on taas lusikkansa heittänyt. No kunnon seikkailusoppaan tietenkin!


Marski Challenge 7.7.2018

Kisa alkoi prologilla, jossa juostiin ensin pieni kierros ja sen jälkeen piti koota palapeli. Me otettiin aika rauhassa ja tultiin palapelin kokoamiskentälle ihan viimeisten joukossa. Avattiin palaset ja minä ehdin vain hetken ihmettelemään kun Essi oli jo kasannut palapelin. Tsädääm! Kentälle jäi aika paljon joukkueita, kun me lähdettiin vähän riemuiten juoksemaan kohti melonnan lähtöpaikkaa. Vihdoin on löytynyt Sorsien vahvuus! :D

Joukkueita palapelin kimpussa. Kuva: Marski Challenge

Melontaosuus alkoi Hattulanselältä puhaltavassa sivutuulessa ja melkoisessa keikutuksessa. Alku meni kuitenkin ihan mukavasti, mutta tyynemmille vesille päästyämme aurinko alkoi paahtamaan todenteolla ja melonta rupesi heti tuntumaan jotenkin hirveän tahmealta. Vettä kului ja matka ei vaan tuntunut etenevän. Tämä olikin pisin melonta tähän saakka, kartallakin jonkun 7 kilsaa, ja todellisuudessa kaikkine mutkineen varmasti enemmänkin. Kaukaisin rasti oli lähellä Hämeen linnaa, jonne saavuttiin hitaasti mutta varmasti. Rannassa ei ollutkaan rastia, vaan sieltä piti vielä juosta leimaamaan varsinainen rasti linnan tykkitornin juurelta. Se löytyi onneksi helposti ja sen jälkeen lähdettiin jo muutaman rastin kautta melomaan takaisin kohti vaihtopaikkaa. Loppuosuudella jälleen melottiin melkoisessa aallokossa, mutta rantaan selvittiin. Kisan jälkeen kuultiin huhuja, että tuossa aallokossa olisi mennyt kanootteja nurinkin.

Kukkuu! Missäs se rasti oikein olikaan?! Kuva: Marski Challenge

Melonnan jälkeen täydennettiin vettä reppuihin ja sitten lähdettiin eteenpäin pyörillä. Rastit veivät meidät Parolannummen maastoihin, missä harhailtiin tuskallisen kauan yhtä rastia etsien. Pyörällä suunnistaessa vauhti vie helposti huomion ja kartanluku on vähän liian ylimalkaista. Lopulta tulimme seuraavalle tehtäväpaikalle, missä saimme käteemme uudet kartat ja tehtävän nimi oli pyöräsuunnistus. Alun takertelun jälkeen tehokkaaksi taktiikaksi hioutui se, että Essi leimasi rastit, ja minä tutkin sillä aikaa kartasta aina seuraavan rastivälin. Panssarimuseolla oli samaan aikaan perhepäivä, ja tunnelmaa nostatti muutaman kerran vierestä pöristellyt vaunu. Lopulta selvittiin tämän kartan rasteista ilman suurempia pummeja.

Pyöräsuunnistuksen selvitettyämme meidät ohjattiin seuraavaan tehtävään, mikä oli Parolannummen esterata. Minä olin päässyt tähän tutustumaan jo aiemmin, joten ohitimme melko nopeasti radan alkuun kirjoitetut ohjeet ja lähdimme suorittamaan. Nyt oli sääntönä, että kaikkia esteitä piti yrittää vähintään kolmesti, ja jos ei kolmannellakaan onnistunut, oli sakkona punnertamista. Yksi este oli minullekin ihan uusi, ja siinä meinasi pelottaa, kun piti laskeutua aika korkealta köyden varassa alas. Muitakaan vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, joten lähellä olevien kannustuksella alas tultiin hetken keräämisen jälkeen ihan nätisti.

Vauhdin hurmaa apinaradalla. Esteen nimi on muistaakseni irlantilainen pöytä, ja tämä este aiheutti varusmiesaikana lukuisia mustelmia ja kirosanoja. Tällä kertaa nätisti yli jakkaran ansiosta. Kuva: Marski Challenge

Esteradan jälkeen jatkettiin jälleen pyörillä. Vilkaisin tässä välissä kelloa, ja lähdöstä oli kulunut jo nelisen tuntia. Vesitilanne oli vähissä ja nestehukka alkoi vaanimaan. Vauhti hidastui, mutta eteenpäin mentiin edelleen. Rastit veivät nyt Hattulan kautta takaisin Vanajaveden toiselle puolen, missä uimarannalla sijaitseva rasti olikin vedessä, ja se piti hakea finnfoamilla. Matka ei ollut pitkä, mutta ehtihän se jo olkapäissä vähän tuntumaan. Samalla sai kuitenkin kätevästi viilennystä vedessä läträtessä.

Seuraavalla rastilla piti kantaa hiekkasäkkiä tehtäväradan läpi, laskematta säkkiä missään välissä maahan. Pujoteltiin säkin kanssa muutaman estejuoksutelineen läpi ja kierrettiin nurmikentällä pikku mutka. Ei ollut taaskaan pitkä matka, mutta kyllähän se tässä vaiheessa jo tuntui. Rastilta lähtiessä todettiin, että vesi taitaa olla loppu. Edessä olisi vielä pari pyörärastia, ennen kuin pääsisimme vaihtopaikalle missä olisi vesitäydennystä.

Toiseksi viimeisellä pyörärastilla oli sitten pakko tehdä päätöksiä. Vesipullot oli tyhjät ja Essikin sanoi että nestehukka painaa. Viimeinen pyörärasti oli pienen mutkan takana, ja meillä oli enää tunnin verran aikaa maalin sulkemiseen. Ehtisimme joko hakemaan viimeisen pyörärastin, ellemme hyytyisi kokonaan matkan varrelle, tai sitten ajaisimme suoraan vaihtoalueelle juomaan ja kävisimme vielä hakemassa pari ensimmäistä suunnistusosuuden rastia. Vaikka rastit kannattaisi hakea järjestyksessä niin pitkälle kuin mahdollista, valitsimme tällä kertaa kuitenkin nopeamman reitin vaihtoalueelle ja jätimme viimeisen pyörärastin hakematta. Vaihtoalueella emme pitäneet enää suurta kiirettä, ja lopuksi kävimme kävelemässä kaksi ensimmäistä suunnistusosuuden rastia.

Maaliin kävellessämme kävimme jo läpi mennyttä kisaa, ja pieni harmitus pyörärastin väliin jäämisestä vaihtui tyytyväisyyteen siitä, miten pitkälle selvittiin kuitenkin ekassa kilpasarjassamme. Päivä oli ollut tosi kuuma, mutta jaksettiin siitä huolimatta kuitenkin ihan hyvin. Maalia lähestyttäessä oltiin oltu liikkeellä jo yli kuusi tuntia ja kellon matka näytti yli 50 km. Näissä jutuissa mennään aina omia rajoja hakien ja me työnnettiin kyllä taas omia mukavuusalueen rajoja jonnekin eteenpäin. Taas on voittajafiilis ihan vain siitä, että lähdettiin mukaan ja yritettiin parhaamme. On tämä vaan niin hieno laji!

Ja eihän me loppujen lopuksi oltu edes viimeisiä, sijoitus oli 5/8.

Maalissa hymyilytti. Kuva: Marski Challenge



Sunday, August 19, 2018

Alkukesän reppujuttuja

Hops vaan, kesä on hurahtanut ohitse ja töissä tapahtuvan ruudun tuijottelun lisäksi en ole löytänyt inspiraatiota istuskella kotona läppärin ääressä. Tehdäänpäs siis pieni yhteenveto siitä, mitä alkukesän aikana on puuhattu reppu selässä. Vaeltamassa ei olla käyty, ja rinkka on korvattu melko paljon kevyemmällä repulla. Ulkoilmassa ollaan kuitenkin viihdytty, eväitä on syöty ja kartanlukutaitojakin on harjoitettu :)


Toukokuu: rogaa ja pimeäsuunnistusta

Vappua edeltävänä lauantaina avattiin kesän seikkailu- ja metsässärymyämiskausi Salpaus-Rogainingissa, joka käytiin tänä vuonna Pyhäntaan ja Lahden välisissä metsissä. Kyhättiin kuudelle tunnille hyvä suunnitelma, mikä myös pystyttiin toteuttamaan. Rastit löytyi aika hyvällä tatsilla, ja pieni harhailuhan nyt kuuluu vähän lajin luonteeseen. Ainakin tässä joukkueessa ;) Maaliin tultiin tällä kertaa aika rauhassa, ei ollut ihan minuuteista kiinni sinne ehtiminen, ja sijoitukseksi saatiin 720 pisteellä 14/23.

Iloiset Sorsat rogaamassa

Salpauksesta meni muutama viikko, kun päräytettiin Essin kanssa jo seuraavaan pusikkoon, tällä kertaa pyörillä Fillarirogainingin merkeissä Laukaan suunnalla. Tämä oli eka kerta rogainingia pyörillä, eikä meillä ollut oikein käsitystä siitä, miten sitä kannattaisi pyörälle suunnitella. Tehtiinkin aika ylimalkainen suunnitelma neljälle tunnille, ja loppupuolelta päädyttiin jättämään aika monta tarjolla ollutta rastia välistä. Maaliin kuitenkin ehdittiin noin 5 minuutin marginaalilla ja sijalle 8/10. Pääasia kuitenkin oli, että vietettiin mukava ja aurinkoinen päivä pyöräillen ja saatiin vähän lisää kokemusta maastoajosta :)

Fillarirogan ennen-jälkeen kuvat. Maalikuva järjestäjältä.

Toukokuussa käynnistyi kunnolla myös iltarastikausi, ja kesäkuussa kolkutteleva Jukola motivoi pimeään metsään jopa muutamana arki-iltanakin. Ensimmäiset pimeäsuunnistukset oli juuri niin epäselvää, kuin tämä Yökupin lähdöstä otettu kuvakin.

"Mikä rasti teillä on hei?!"


Kesäkuu: Lahti-Hollola Jukola ja Aulanko Tower Trail

Yksi kesän ehdoton kohokohta oli Jukola. Tänä vuonna se järjestettiin vielä melkein kotimaastoissa, sillä kisakeskus sijaitsi viiden kilometrin päässä meiltä. Suunnistusmaastot oli silti aivan uusia, osittain Puolustusvoimien alueella ja siksipä en ollut siellä aikaisemmin liikkunut. Olin lupautunut kaveripiiristä kasatun joukkueemme aloittajaksi, ja lähtö sekä pimeäsuunnistus jännitti aivan tolkuttomasti.

Aurinko laskee, tomu nousee, Jukolan lähtö lähestyy!

Lähdön tunnelma oli aivan huikea ja jännitystä oli kovasti ilmassa siellä takarivissäkin. Eniten jännitti etukäteen se, ehdinkö taitella kartan auki ja saada itseni paikannettua lähtösuoran aikana, vai jäänkö viitoituksen päähän harhailemaan. Viime minuutilla jännitin lähinnä sitä, kuinka sankan pölypilven läpi saa takarivien suunnistajat juosta. Lopulta lähtö meni ihan hyvin, selvisin pölypilvestä ja viitoituksen lopulla tiesin jo ainakin suunnilleen mihin jatkan.

Hitaammilla spurttaajilla oli jo ihan mukavasti tilaa juosta. Kuvittelen olevani tämän kuvan vasemmassa laidassa. Kuva: Harri Hytönen

Pelkäsin niin paljon tippuvani kartalta, että en ruvennut peesaamaan ketään tai lähtenyt yhdessä suunnistavien ryhmien mukaan. Olin niin keskittynyt, että minulta taisi hädin tuskin saada vastausta ne muutamat rastikoodien tai "näytä missä ollaan"-kyselijät. Yhden isomman pummin tekaisin, mutta keksin onneksi aika nopeasti sijaintini ihan itse ja lähdin jatkamaan matkaa kohti rastia. Suunnistin välillä pitkältäkin tuntuvia aikoja yksin pimeydessä, näkemättä yhtään ketään, välillä taas osuin seuraavien osuuksien kärkisuunnistajien reitille ja välillä näin jossain kauempana pitkiä kiiltomatoletkoja. Huiput painelivat ohi vasemmalta ja oikealta niin että sammalet vain sinkoilivat ja voi sitä ilmassa leijuvan pölyn määrää! Maasto oli tuolloin tosi kuivaa ja pimeässä otsalampun valokeila täyttyi toisinaan juoksijoiden nostattamasta pölystä niin, että näkyvyys oli aivan olematon.

Pölyistä pimeyttä. Kuva: Kimmo Hirvonen

Rymysin vaihtoon ja lähettämään Jarkon metsään lopulta ajassa 2:46 lopen uupuneena ja ääni pölystä käheänä, mutta äärettömän tyytyväisenä! Minä teeeeein sen!! Pääsin alle tavoitteenani olleen kolmen tunnin! Koko meidän joukkue veti omat osuutensa hienosti, ja kaikki taisivat olla aika fiiliksissä kokemuksesta. Suunnistajan joulu, todellakin!


Joukkue 1663, Kaukametsän kuukkelikokoelma


Jukolan lisäksi kävin hölkkäilemässä kesäkuun viimeisenä viikonloppuna Aulanko Tower Traililla. Tänne ei ollut mitään sen suurempia tavoitteita, muuta kuin nauttia polkuhölkästä ja pitää vauhti maltillisena seuraavan viikonlopun Marski Challengea ajatellen. Menin lyhyemmän noin 13 km reitin ja kaiken alkukesän suunnistuksen jälkeen nautiskelin siitä, kun voi vain mennä ilman suurempaa aivotyöskentelyä. Polkukin tuntui tasaiselta :) Ajaksi sain 1:37 ja se riitti sijalle 17/54, aivan mainiota.

Maalituuletukset ja karvainen kannustaja

Loppukesä on mennytkin vähän seikkailullisemmissa merkeissä, mutta kirjoitan näistä varsinaisista kesäseikkailuista lisää seuraavalla kerralla.

Ja loppuun vielä retkiyöhaasteen saldo tällä hetkellä: 17
Kaksi yötä lisää tuli Jukolasta, missä nukuttiin yksi yö teltassa, tai kuka nukkui, kuka ei, teltta oli kuitenkin pystytettynä ja yö vietettiin ulkoilmassa :D

Saturday, May 19, 2018

Huhtikuun hiihtovaellus

Minä, teltta ja ahkio
Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa 11.-16.4.2018
Reitti: Äkäsmylly - Pahtavaara - Särkitunturi - Toras-Sieppi - Puolitaival - Hetta
Matka: 102 km




Pääsiäisenä sain telttailusta niin mukavia kokemuksia, että hiihtovaellus telttaillen alkoi tuntua suorastaan houkuttelevalta. Jarkko ei päässyt mukaan, mutta olo tuntui luottavaiselta sen suhteen, että selviän yksinkin. Päätin kuitenkin valita kohteen niin, että pääsen tarvittaessa ihmisten ilmoille, tai ainakin autiotupaan, juuri sinä päivänä kun haluan. Ensimmäiselle yölle sain kuitenkin äidistä seuraa, ja päätimme suunnata sukset ihanalle Pahtavaaran autiotuvalle.

11.4.2018 Ke
Äkäsmylly - Pahtavaara 8,5 km

Pääsimme liikkeelle vasta alkuillasta, kun viiden maissa pysäköimme auton Äkäsmyllyn P-paikalle. Aurinko paisteli vielä lämpimästi ja välillä lunta meinasi alkaa kertymään nousukarvoihin. Seurailimme ilmeisesti läheisen koiratarhan tekemää uraa Pahtavaaran eteläpuolelle asti. Siitä koiraura kääntyi, emmekä löytäneet yhtäkään moottorikelkan jälkeä, jonka olisi voinut olettaa menevän tuvan suuntaan, tai edes sinne päin. Hankikantoahan ei ollut sitten ollenkaan, joten suoritimme melkoiset treenit mönkimällä viimeiset puolitoista kilometriä umpisessa ylämäkeen. Erityisen hauskalta homma vaikutti ilman nousukarvoja hiihtävälle, teinin lailla kiroilevalle reissukaverilleni. Lopulta pääsimme vaaran laelle, missä juuri ja juuri jaksoin rekisteröidä kauniin pinkin taivaanrannan männynlatvojen takana, ja läheisestä puusta lentoon pölähtävän koppelon. Alkoi jo olla hämärää, ja taas me haettiin tätä samaa tupaa illan pimetessä, tällä kertaa vain tulimme eri suunnasta. Löytyihän se tupa lopulta, ja kyllä teltta sai vielä odottaa ahkiossa, niin mukava oli köllähtää tuvan laverille nukkumaan.

Ihana Pahtavaaran tupa


12.4.2018 To
Pahtavaara - Särkitunturi 11,2 km + 1,5 km

Rauhallisten aamutoimien jälkeen, siinä puolen päivän tienoilla, lähdin vihdoin hiihtelemään yksikseni. Koska hankikantoa ei ollut, päätin seurata jotakin tuvalta lähtevää kelkkauraa ja katsoa mihin sen avulla pääsen. Valitsin kelkkauran, joka vei minut Tupakkilaen vierestä alas ja kohti kelkkareittiä. Aurinko paistoi upeasti ja pysähdyinkin syömään lounasta jo ennen kelkkareitille saapumista. Istuskelin selkä ahkiota vasten ja nautin lämmöstä. Kun sitten jatkoin matkaa, kiskoin viimeiset kymmenet metrit ahkiota upottavassa hangessa, 10 senttiset lumipaakut suksien pohjassa. Kun pääsin kelkkareitille, huokaisin helpotuksesta ja päätin hiihdellä loppupäivän reittiä pitkin kohti Särkitunturia. Umpihangen puolelle ei ollut kyllä mitään asiaa.


Edessä Tupakkilaki

Kun lähestyin Särkitunturia, alkoi kellokin jo kääntyä siihen malliin, että päätin etsiä leiripaikan jostakin Särkitunturin lähettyviltä. Kartassa näkyikin pieni järvi ja suoaukea, joka kaarsi kivasti kelkkareitistä poispäin niin, että pääsisin riittävän syrjään. Ei sillä, että kelkkareitillä olisi ollut kovin ruuhkaista, vastaani oli tullut vain yksi kelkka koko päivän aikana, joten minulle riitti että pääsisin vähän kelkkailijoiden katseilta syrjään. Ja eipä näillä keleillä olisi kovin paljon pidemmälle pötkittykään...

Tämä on kuulkaa suksi!

Tamppasin ensimmäisenä suksilla leiripaikan, ja sitten asetuin mukavasti istuskelemaan selkä ahkiota vasten ja kaivelin eväslaukusta välipalaa. Mukanahan oli monenlaista herkkua, kuten voileipäpikkelssiä, hapankorppuja, mustikkapiirakkaa, sipsejä ja briejuustoa - ihan vain välipalavalikoimasta jos puhutaan. Auringonpaiste oli niin lämmin, suorastaan kuuma, että etenkin hiihtäessä olin jo kerennyt haaveilemaan jaffasta. Sitä ei valitettavasti vaan ollut mukana.

Leiripaikan näkymiä

Katselin vähän leiripaikan ympäristöä ja juuri, kun suunnittelin pystyttäväni teltan, kuulin moottorikelkkojen ääntä. Ääni vain läheni ja läheni, ja uskokaa tai älkää, jotkut riiraiderit tupsahtivat tismalleen minun leiripaikalle! Onneksi eivät sentään ajaneet tamppaamani telttapaikan yli. No mutta, sainpahan iltaviihdettä, kun viimeisenä kolmesta ajanut jäi vielä hankeen kiinni, sopivasti siihen mun nenäni alle. Yksi meni auttamaan, ja muutaman minuutin kaasuttelun jälkeen lumihanki suostui irrottamaan otteensa kelkasta. Minä olin tässä välissä jo ehtinyt kaivaa sipsit esiin ja asettua seuraamaan iltaviihdettäni. En tiedä ymmärsivätkö kelkkailijat huumoriani, mutta hävisivät kuitenkin melko nopeasti kun saivat kelkkansa taas kulkemaan. Jostain syystä minua ei yhtään ärsyttänyt, nauratti vain.

Kelkkaepisodin jälkeen pystyttelin teltan, mikä ei ollutkaan lainkaan niin hankalaa, kuin olin kuvitellut. Olin hankkinut tätä reissua varten oikein puolimetrisiä telttakiilojakin, ja niillähän saikin teltan ankkuroitua varsin näppärästi. Olin vielä strategisesti sijoittanut teltan niin, että ilta-aurinko paistoi sisään toisesta ovesta, ja aamulla voisin sitten avata auringolle toisen puolen oven.

Leirin ilta-askareita

Ilta-aurinko lämmitti telttaa vielä mukavasti. Söin iltaruuat ja ennen nukkumaanmenoa kävin vielä pienen hiihtolenkin, koska huomasin ettei telttapaikalla ollut puhelimessa kenttää ja halusin lähettää kotiin "kaikki kunnossa"-viestin. Vajaan kilometrin sain hiihtää, ennen kuin sain viestin lähtemään, mutta onneksi paluumatka telttapaikalle oli pääosin alamäkeä. Pesin vielä hampaat ja hyvillä fiiliksillä kömmin makuupussiin ja nukahdin melkein samantien.

Hyvää yötä maailma!



13.4.2018 Pe
Särkitunturi - Uusipalo 18,5 km

Aamulla heräsin siihen, kun auringon ensimmäiset säteet osuivat telttaan. Hymyilin. Tämä oli mun ensimmäinen yö yksin teltassa! Ja olin jopa nukkunut aivan hyvin. Kävin yöllä pari kertaa hereillä kun tuli vähän turhan lämmin, mutta nukahdin heti uudestaan ja nukuin rauhallisesti. Ei karhuja, susia, ufoja tai niitä kaikista todennäköisimpiä: mörköjä. Onko musta tullut aikuinen?!

Tein aamutoimet kaikessa rauhassa, teltan sisällä lämpö nousi heti mukaviin lukemiin auringon paistaessa, ja makuupussitkin kuivuivat ulkona todella nopeasti. Liikkeelle lähtiessäni tunsin itseni niin energiseksi, että päätin hiihtää Särkitunturille maisemia katsomaan. Edellisellä hiihtovaelluksellani, melkein päivälleen kaksi vuotta sitten, hiihdin tunturin toiselta puolelta, ja silloin vähän harmitti kun en jaksanut kavuta ylös tunturiin. Joten tällä kertaa mahdollisuus piti tietysti käyttää. Seurasin edelleen kelkkareittiä, ja sehän nousikin tunturiin aika jyrkästi. Taas tuli päivän kuntoilut hoidettua, hiki virtasi, mutta ai miten hyvä fiilis. Ja siinä kuntoillessa pongasin kaksi riekkoakin. Ihan huipulle asti en nyt kuitenkaan ahkiota viitsinyt kiskoa - kaikkine painavine herkkuineen - vaan jätin sen hiihtoladun ja kelkkareitin risteykseen odottamaan. Särkitunturilta olikin upeat maisemat!

Pallas kainalossa

Huipulta lähdin laskemaan hiihtolatua pitkin, ja mielessä siinsi jo Särkijärven majojen kahvila, joku hyvä munkki - ja tietenkin se jaffa. Siinä huilutellessa tuli niin nälkä, että kurvasin kuitenkin vielä vähän ladulta sivuun ja kaivoin ruokatermarin esiin. Mun uusi suosikki, couscous höystettynä cashewpähkinöillä, fetajuustolla ja kasvisliemikuutiolla, se siellä jo odottelikin. Lounaan jälkeen matka jatkui Särkijärven majoille kahvittelemaan. Kahvin lomassa tutkin karttaa ja mietin kuumeisesti mihin suuntaan seuraavaksi. Muutama tuttu oli suuntaamassa Nammalakuruun huomenna, ja yksi vaihtoehto olisi hiihtää itsekin sinne sosiaalistumaan. Tänään pitäisi siis päästä leiriin jonnekin, mistä olisi taas aamulla kaikki vaihtoehdot mahdollisia. Pongasin Toras-Siepin pohjoispuolelta laajan näköisen jängän ja sen laitaan oli minun karttaani merkitty laavu. Sinnepäin siis!

Toras-Siepin järveä pitkin hiihtäessäni ihmettelin, miten Toras-Siepin kylän puoleisessa päässä painoi jonossa menemään niin paljon hiihtäjiä vapaalla tyylillä. Hetken päästä muistin, että tänäänhän oli Lapponia-hiihdon päätösmatkapäivä. Pääsisin siis Toras-Siepin kylän jälkeen hiihtämään heidän kanssaan samalle ladulle, mutta hiihtäjien määrä näytti onneksi harvenevan sitä mukaa, kun lähestyin Toras-Sieppiä, joten ladulla olisi kyllä jo varmasti tilaa. Toras-Siepissä olikin huoltopiste, mistä minäkin sain kannustusta ja  täyden palvelun tarjoilun, vaikka hiihdinkin vähän väärään suuntaan kun Lapponia-hiihdon maali oli Oloksella.



Mehu- ja banaanitarjoilun jälkeen sitä sitten jaksoikin vielä hiihtää viimeiset pari kilometriä isolle jängälle, mihin olin leiripaikkaa kaavaillut. Kävin ensin tsekkaamassa Uusipalon kodan, mutta kota oli aika karu (ehkä ei enää virallisesti käytössäkään?), joten palasin jängälle ja perustin leirin jälleen siten, että telttaan paistaisi sekä ilta- että aamuaurinko.



Leiritouhut tuntuivat menevän jo toisena iltana suoranaisella rutiinilla. Teltassa oli mukavan lämpöistä ihan vain auringon vaikutuksesta. Söin ruokatermarista herkkuillallista, mummon muusia ja makkaraa, ja istuskelin teltassa sukkasillaan. Ai miten nautinnollista oli saada päivän jälkeen kuivat villasukat jalkaan! Hiihtomononi olivat jo sen verran kilometrejä nähneet, että jalkapöydän päällä oli päällikankaasta läpi meneviä pieniä reikiä, joista märkä lumi pääsi tietysti kastelemaan sukatkin. Onneksi villaiset sukkani kuivuivat auringossa tosi nopeasti, ja onneksi oli muutamat varavillasukat mukana.

Olin hylännyt hienon, mutta epäluotettavasti käyttäytyvän monipolttoainekeittimeni ja lainannut äidiltä vanhan kunnon trangian tälle reissulle. Eipä häirinnyt keittimen pöhötys näiden seesteisten iltojen ja aamujen feng shuita! Silloin tällöin kuului joutsenet suorittavan ylilentoa ja tikka rummutteli puun runkoa jossakin lähettyvillä, muuten oli hiljaista ja rauhallista. Menin jälleen hyvissä fiiliksissä nukkumaan ja nukuin makeasti.


14.4.2018 La
Uusipalo - Rovakoskenjänkkä 16 km

Aamu oli jälleen aivan mahtava. Kaunis, aurinkoinen, lämmin ja kiireetön. Taisin nauttia tupla-aamukahvit ihan vain koska voin. Ja koska mustikkapiirakkaa oli vielä jäljellä.



Lähdin hiihtelemään ensin eilisiä jälkiäni kodalle, ja siitä päätin hiihtää pitkin Vuontisjokea seurailevaa vanhaa kelkanjälkeä. Joki oli jo paikoin avoimena ja joissakin kohdin vesi virtasi voimakkaastikin. Pari kertaa piti pysähtyä kuuntelemaan sen liplatusta jääkannen alta. Pidin joen varressa lounastauonkin, koska siinä vaan oli niin mukava istua auringossa, veden virtausta katsellen.

Vuontisjoki

Kun vastaani tuli hiihtolatu, piti minun päättää lähdenkö kohti Nammalakurua, vai jatkanko edessäni olevan Pallaksen länsipuolen Vuontisjärven yli jonnekin. Vuontisjärven pohjoispäässä oli autiotupa, missä en ollut aiemmin käynyt, joten hetken mielijohteesta käänsin sukseni Vuontisjärvelle. Hetkessä elämisen ihanuutta! Ja Nammalakuruun olisi kuitenkin ollut vähän liian pitkä matka tälle päivälle.

Vuontisjärven ylitys oli hikinen. Ja aluksi sain kahlata myös nilkkojani myöten loskassa. Hyi että, adrenaliini virtasi, vaikka olinkin aika varma että jää kyllä kantaa, sen päälle vain on noussut vettä.  Onneksi loskakelit loppuivat, kun saavutin enemmän käytetyn moottorikelkkauran järven ylitse. Pallaksen tunturit näkyivät  hienosti järven yli.

Pallas

Keskemmällä järveä minut ohitti kelkka, jonka perässä oli kaksi matkustajaa reessä. Välineistä päätellen taisivat olla pilkillä. Muutaman minuutin kuluttua vilkaisin taakseni ja sieltä juosta jolkutti pikinokka, pystykorva, joka kaikesta päätellen oli missannut moottorikelkkakyydin. "Kukas se sieltä tulee? Onko net jättänhet sinut kyytistä?" kyselin koiralta, mutta se vain kohteliaasti vähän hiljensi vauhtiaan minun kohdalla, ja ohi päästyään kiihdytti taas. Kieli poskella roikkuen se meni ja ihan kuin olisi nyökännyt kohdallani. Ehkä se meinasi että sori, en ehi nyt jäähä juttelemaan ku tuo isäntä katoaa pisteenä taivaanrantaan!

Vuontisjärven autiotupa oli jo pitkään ollut näkyvissäni, eikä tuvan pihalla näkynyt liikettä, mutta vain hieman ennen minua tuvalle kurvasi kelkkaporukka. Hidastelin harmistuneena vauhtiani, mutta kun porukka näytti alkavan tulentekoon, oli minunkin vähän pakko hiihtää tuvalle, jos halusin siellä kuitenkin edes piipahtaa. Tosi-introvertti ei näköjään vielä parin päivän yksinolon jälkeen juuri seuraa kaipaa. Keskusteluetäisyydelle päästyäni alkoi kyllä heti kaduttamaan, etten vain hiihtänyt ohi, sillä tähän kelkkaretkeen vaikutti liittyvän myös alkoholi ja minä en mitään muuta niin inhoa, kuin kännisiä ihmisiä. No, kyseinen nautintoaine näytti ylittävän kohtuukäytön rajat ainoastaan yhdellä seurueesta, muut olivat kyllä aivan asiallisia, mutta yksikin idiootti riitti mulle. Kävin tuvassa lukaisemassa vieraskirjaa, raapustin omat nimikirjaimeni ja lähdin hyvin vikkelästi jatkamaan matkaa. Pienoisella kiukulla painelinkin peräti viitisen kilometriä, ennen kuin huomasin olevani aika väsynyt ja nälkäinen.

Pysähdyin katselemaan karttaa. Mihinkäs hittoon sitä nyt menisi? Kartan mukaan lähettyvillä oli iso jänkä, missä oli pieni metsäsaareke, ja sen toiselle puolelle päätin leirini pystyttää. Ei ollut täydellinen paikka, mutta kelpasi, täytti kuitenkin ilta- ja aamuauringon kriteerini. Ja sen verran kaukana kulku-urista, että sieltä tuskin kovin helposti erottaisi vihreää telttaani. Toivoin ettei tänään enää tarvisi puhua kenellekään. Vähän meni kyllä fiilis tuosta ääliö-kohtaamisesta, mutta ehkäpä se olisi jo aamulla parempi. Kelkkareitillä hiihtämisen varjopuolia näköjään, ja yksi tollo monen asiallisen ihmisen joukossa taas valitettavasti vahvisti vähän negatiivista mielikuvaani kelkkailijoista.

Tähän tuli mun leiri

Vielä vähän tympeillä mielin kävin nukkumaan, ja kuten vähän olin aavistanutkin, en nukkunut yhtä hyvin kuin aiemmin. Heräilin ja kuulostelin, liikkuuko jängällä ketään. Oli aivan hiljaista, mutta uni ei vain tullut. Makoilin hereillä, ja vaikka kuinka pinnistin kuuloani, nousin välillä ihan makuupussistakin kuuntelemaan, ei maailmasta löytynyt sillä hetkellä ääniä. Nälkäkin jo oli, ja ehdin jo suunnitella seuraavan päivän menun muutamaan kertaan, kunnes lopulta kuulin riekon päkätystä. Liekö helpottuneena siitä tiedosta, etten sittenkään ollut tässä maailmassa ihan yksin, nukahdin lopulta.



15.4.2018 Su
Rovakoskenjänkkä - Puolitaival 22 km

Aamuksi muistelin säätiedotuksen luvanneen pilvistä, mutta taidan olla ilmojen haltijan lellikki: heräsin jälleen samalla kellonlyömällä kuin edellisinäkin aamuina siihen, että aurinko oli lämmittänyt teltan. Nousin makuupussista eikä minua edes palellut. Tämähän on mukavampaa kuin syksyisin! Rauhallisten aamutoimien jälkeen lähdin liikkeelle, mutta en tainnut edetä kuin pari sataa metriä, kun loppuvaelluksen suunnitelma kirkastui mielessäni. Kaivoin puhelimen esiin ja päälle, ja pari puhelua sekä lyhyt selailu netissä varmisti suunnitelmani: hiihtäisin tänään Puolitaipaleen autiotuvalle (koska sain vahvan fiiliksen siitä, että se olisi tänään varattu vain minulle) ja huomenna koko matkan Puolitaipaleesta Hettaan. Äiti tulisi Hettaan vastaan, ja jäisimme sinne pariksi yöksi. Tänään ja huomenna saisin kiskoa ahkiota vähän enemmän tosissaan, sillä matkaa olisi reilusti, mutta pieni fyysinen haaste tuntui nyt juuri siltä, mitä halusinkin. Näiden järjestelyjen jälkeen jatkoin hiihtämistä hyvillä mielin.



Pidin jälleen lounastauon aika varhaisessa vaiheessa, ja sen jälkeen vain hiihdin, hiihdin ja hiihdin. Reitillä oli yksi niin jyrkkä ylämäki, että otin sukset jalasta ja vedin ahkiota melkein nelivedolla ylös. Ylitin yhden sillan ja kelkkareitillä oli muistaakseni pari risteystä, siinäpä ne tapahtumat. Niin, ja yksi kelkka ajoi ohitseni, kyseessä oli huoltokelkka, joka näytti vain käyvän kuvaamassa risteyksien opaskyltit. Könkäsenjärven lähettyviltä pongasin retkeilyreitin uran, josta oli myös ajettu kelkoilla, ja hetken mielijohteesta käännyinkin sinne. Kelkkareitillä olisi varmasti ollut tasaisempaa, mutta kaipasin vähän vaihtelua. Ja sitä saa, mitä tilaa. Tasaisen kelkkareitin jälkeen uusi reittivalintani sisälsikin jatkuvaa, uuvuttavaa pientä kumpua, jota tuntui riittävän loputtomiin. Kylläpä alkoi voimat hiipumaan. Pysähdyin pari kertaa tauolle, ja vain istua nökötin ahkion vieressä keskellä reittiä. Onneksi eväspussista löytyi vielä suklaata!

Näin tasaiselta se alkuksi näytti...


Kilometri kerrallaan se matka sitten kuitenkin eteni. Välillä rekisteröin mukavan näköisiä telttapaikkoja, mutta ne saivat odottaa seuraavaa kertaa, sillä olin jo niin väsynyt, että halusin vain tuvan lämpöön nukkumaan. Onneksi matkaa ei ollut enää pitkästi. Ja kuten olin aavistellutkin, ei tuvalla näkynyt liikettä, kun vihdoin jalat hellinä hiihdin tuvan pihaan. Nakkasin tavarat äkkiä sisälle, pilkoin vähän halkoja ja viritin tulet kaminaan. Sitten istuin pirtin pöydän ääreen, tein kaakaot ja nautiskelin onnellisena loput briejuustot hapankorpun päältä. Miten ihana olo, kun sai lämmintä juotavaa, ruokaa ja kuivat villasukat! Suuria ei ihminen tarvitse ollakseen tyytyväinen :)

Ja ai että millainen tupa ja miljöö oli ympärillä! Puolitaival on vanha metsänvartijan tila, josta tulee ihan mummola mieleen. Tuvan lattia on punaiseksi maalattua lankkua ja pihalla kasvaa pari vanhaa puuta. Pihapiiri on laaja ja avoin, loivasti jokea kohti viettävä kenttä, missä on useampia rakennuksia. Kodikkaan pirtin ikkunasta näkyvät Ruototunturi ja Könkäsentunturi. Kyllä täällä on ihmisen hyvä olla! Eikä kännykässä ole kenttää :) Voisin jäädä tänne asumaan!



Ilta meni lähinnä syödessä ja nestettä tankatessa. Nälkä tuntui loputtomalta ja päivän aikana olisin kaivannut hieman enemmän juotavaa. Kahteen suuntaan avautuvista tuvan ikkunoista oli mukava seurata illan eri sävyissä vaihtelevaa maisemaa. Äänimaailmaan kuului tulen hiljainen ritinä kaminasta, ja ennen nukkumaan menoa oli käytävä vielä pihalla kuuntelemassa hiljaisuutta. Tunnelma oli jotenkin aivan erityisen hyvä, kotoisa ja turvallinen.





16.4.2018 Ma
Puolitaival - Hetta 24 km

Aamulla en olisi millään malttanut lähteä Puolitaipaleesta. Söin rauhassa aamupalaa, join kahvia ja katselin ikkunasta pihapiiriä ja Ruototunturia. Käyskentelin pihallakin kaikessa rauhassa ja katselin. Halusin nauttia tästä upeasta rauhasta ennen tämän päivän hiihtourakkaa. Olin herännyt jo aikaisin, joten ei minulla varsinaisesti mitään kiirettä ollutkaan. Illalla nukkumaanmennessä ajattelin, että klo 6 olisi varmaan hyvä aika herätä, mutta ei minulla ollut mitään laitetta jonka olisi voinut jättää yöksi päälle ja herättämään. Niin minä kuitenkin avasin aamulla silmäni, ja kun katsoin kelloa, oli se tasan 6:00.

Heippahei Puolitaival, kiitos kun pidit musta hyvää huolta, ja nähdään taas!


Kun lopulta tunsin olevani valmis lähtemään taas liikkeelle, tein eilisestä viisastuneena suunnitelman: 15 minuuttia hiihtoa ja aina sen jälkeen pieni huikka termarista. Nestehukka meinasi eilen viedä voimat, ja kyllä kuumuus oli tänäänkin luokkaa helle. Mustat soft shell-housut olivat kuin sauna, vaikka pysähdyin vähentämään pitkikset alta pois. Päällä oli vain ohut pitkähihainen juoksupaita, mutta silti hiki virtasi. Keskityin vain hiihtämään aina seuraavat 15 minuuttia, ja tällä taktiikalla totesin matkan etenevän oikeastaan aika kivasti. Välillä huomasin jopa nauttia maisemasta!


Aivan uusi kuvakulma Hetta-Pallas reitistä. Tykkään tästäkin :)


Tunnin välein pysähdyin tauolle, yleensä jonnekin varjoon, enkä edes katsonut kelloa. Istuin niin kauan kuin huvitti ja jatkoin sitten, kun siltä tuntui. Huomattavasti mukavampaa matkantekoa kuin eilen. Sain paikkailla jalkojakin pariin otteeseen, kuudes päivä läpimärissä kengissä ja sukissa aiheutti näköjään omat ongelmansa. Vältin onneksi kuitenkin ne kipeimmät rakot.



Ounastuntureiden länsipuolella maisemassa oli valtavan kokoisia suoalueita ja mukavan loivasti kumpuilevia mäntykankaita, tietysti tunturimaisemilla höystettynä. Näitä kankaita olisi takuulla kiva kävellä syksylläkin. Onkohan nuo suot märkiä?



Hieman ennen Hettaa saavuin hiihtoladulle, ja loppumatka menikin useammassa latujen risteyksessä oikea suuntaa arvuutellen, sillä hiihtoladut ei kyllä kulkeneet sinne päinkään niin kuin minun kartassa. Lopulta kuitenkin tuttu Hetan kirkon torni ilmestyi näkyviin! Ounasjärveä ylittäessä olo oli mukavan väsynyt, ja mieli älyttömän hyvä ja kiitollinen. Ensimmäinen reissuni yksin teltan ja ahkion kanssa, kelit hellivät ja pärjäsin hienosti. Ja ennen kaikkea nautin paljon enemmän kuin odotinkaan. Mahtava reissu!


Huhtikuun retkiyöt siis tältä reissulta: 5
Koko vuoden retkiyösaldo: 15