Saturday, May 19, 2018

Huhtikuun hiihtovaellus

Minä, teltta ja ahkio
Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa 11.-16.4.2018
Reitti: Äkäsmylly - Pahtavaara - Särkitunturi - Toras-Sieppi - Puolitaival - Hetta
Matka: 102 km




Pääsiäisenä sain telttailusta niin mukavia kokemuksia, että hiihtovaellus telttaillen alkoi tuntua suorastaan houkuttelevalta. Jarkko ei päässyt mukaan, mutta olo tuntui luottavaiselta sen suhteen, että selviän yksinkin. Päätin kuitenkin valita kohteen niin, että pääsen tarvittaessa ihmisten ilmoille, tai ainakin autiotupaan, juuri sinä päivänä kun haluan. Ensimmäiselle yölle sain kuitenkin äidistä seuraa, ja päätimme suunnata sukset ihanalle Pahtavaaran autiotuvalle.

11.4.2018 Ke
Äkäsmylly - Pahtavaara 8,5 km

Pääsimme liikkeelle vasta alkuillasta, kun viiden maissa pysäköimme auton Äkäsmyllyn P-paikalle. Aurinko paisteli vielä lämpimästi ja välillä lunta meinasi alkaa kertymään nousukarvoihin. Seurailimme ilmeisesti läheisen koiratarhan tekemää uraa Pahtavaaran eteläpuolelle asti. Siitä koiraura kääntyi, emmekä löytäneet yhtäkään moottorikelkan jälkeä, jonka olisi voinut olettaa menevän tuvan suuntaan, tai edes sinne päin. Hankikantoahan ei ollut sitten ollenkaan, joten suoritimme melkoiset treenit mönkimällä viimeiset puolitoista kilometriä umpisessa ylämäkeen. Erityisen hauskalta homma vaikutti ilman nousukarvoja hiihtävälle, teinin lailla kiroilevalle reissukaverilleni. Lopulta pääsimme vaaran laelle, missä juuri ja juuri jaksoin rekisteröidä kauniin pinkin taivaanrannan männynlatvojen takana, ja läheisestä puusta lentoon pölähtävän koppelon. Alkoi jo olla hämärää, ja taas me haettiin tätä samaa tupaa illan pimetessä, tällä kertaa vain tulimme eri suunnasta. Löytyihän se tupa lopulta, ja kyllä teltta sai vielä odottaa ahkiossa, niin mukava oli köllähtää tuvan laverille nukkumaan.

Ihana Pahtavaaran tupa


12.4.2018 To
Pahtavaara - Särkitunturi 11,2 km + 1,5 km

Rauhallisten aamutoimien jälkeen, siinä puolen päivän tienoilla, lähdin vihdoin hiihtelemään yksikseni. Koska hankikantoa ei ollut, päätin seurata jotakin tuvalta lähtevää kelkkauraa ja katsoa mihin sen avulla pääsen. Valitsin kelkkauran, joka vei minut Tupakkilaen vierestä alas ja kohti kelkkareittiä. Aurinko paistoi upeasti ja pysähdyinkin syömään lounasta jo ennen kelkkareitille saapumista. Istuskelin selkä ahkiota vasten ja nautin lämmöstä. Kun sitten jatkoin matkaa, kiskoin viimeiset kymmenet metrit ahkiota upottavassa hangessa, 10 senttiset lumipaakut suksien pohjassa. Kun pääsin kelkkareitille, huokaisin helpotuksesta ja päätin hiihdellä loppupäivän reittiä pitkin kohti Särkitunturia. Umpihangen puolelle ei ollut kyllä mitään asiaa.


Edessä Tupakkilaki

Kun lähestyin Särkitunturia, alkoi kellokin jo kääntyä siihen malliin, että päätin etsiä leiripaikan jostakin Särkitunturin lähettyviltä. Kartassa näkyikin pieni järvi ja suoaukea, joka kaarsi kivasti kelkkareitistä poispäin niin, että pääsisin riittävän syrjään. Ei sillä, että kelkkareitillä olisi ollut kovin ruuhkaista, vastaani oli tullut vain yksi kelkka koko päivän aikana, joten minulle riitti että pääsisin vähän kelkkailijoiden katseilta syrjään. Ja eipä näillä keleillä olisi kovin paljon pidemmälle pötkittykään...

Tämä on kuulkaa suksi!

Tamppasin ensimmäisenä suksilla leiripaikan, ja sitten asetuin mukavasti istuskelemaan selkä ahkiota vasten ja kaivelin eväslaukusta välipalaa. Mukanahan oli monenlaista herkkua, kuten voileipäpikkelssiä, hapankorppuja, mustikkapiirakkaa, sipsejä ja briejuustoa - ihan vain välipalavalikoimasta jos puhutaan. Auringonpaiste oli niin lämmin, suorastaan kuuma, että etenkin hiihtäessä olin jo kerennyt haaveilemaan jaffasta. Sitä ei valitettavasti vaan ollut mukana.

Leiripaikan näkymiä

Katselin vähän leiripaikan ympäristöä ja juuri, kun suunnittelin pystyttäväni teltan, kuulin moottorikelkkojen ääntä. Ääni vain läheni ja läheni, ja uskokaa tai älkää, jotkut riiraiderit tupsahtivat tismalleen minun leiripaikalle! Onneksi eivät sentään ajaneet tamppaamani telttapaikan yli. No mutta, sainpahan iltaviihdettä, kun viimeisenä kolmesta ajanut jäi vielä hankeen kiinni, sopivasti siihen mun nenäni alle. Yksi meni auttamaan, ja muutaman minuutin kaasuttelun jälkeen lumihanki suostui irrottamaan otteensa kelkasta. Minä olin tässä välissä jo ehtinyt kaivaa sipsit esiin ja asettua seuraamaan iltaviihdettäni. En tiedä ymmärsivätkö kelkkailijat huumoriani, mutta hävisivät kuitenkin melko nopeasti kun saivat kelkkansa taas kulkemaan. Jostain syystä minua ei yhtään ärsyttänyt, nauratti vain.

Kelkkaepisodin jälkeen pystyttelin teltan, mikä ei ollutkaan lainkaan niin hankalaa, kuin olin kuvitellut. Olin hankkinut tätä reissua varten oikein puolimetrisiä telttakiilojakin, ja niillähän saikin teltan ankkuroitua varsin näppärästi. Olin vielä strategisesti sijoittanut teltan niin, että ilta-aurinko paistoi sisään toisesta ovesta, ja aamulla voisin sitten avata auringolle toisen puolen oven.

Leirin ilta-askareita

Ilta-aurinko lämmitti telttaa vielä mukavasti. Söin iltaruuat ja ennen nukkumaanmenoa kävin vielä pienen hiihtolenkin, koska huomasin ettei telttapaikalla ollut puhelimessa kenttää ja halusin lähettää kotiin "kaikki kunnossa"-viestin. Vajaan kilometrin sain hiihtää, ennen kuin sain viestin lähtemään, mutta onneksi paluumatka telttapaikalle oli pääosin alamäkeä. Pesin vielä hampaat ja hyvillä fiiliksillä kömmin makuupussiin ja nukahdin melkein samantien.

Hyvää yötä maailma!



13.4.2018 Pe
Särkitunturi - Uusipalo 18,5 km

Aamulla heräsin siihen, kun auringon ensimmäiset säteet osuivat telttaan. Hymyilin. Tämä oli mun ensimmäinen yö yksin teltassa! Ja olin jopa nukkunut aivan hyvin. Kävin yöllä pari kertaa hereillä kun tuli vähän turhan lämmin, mutta nukahdin heti uudestaan ja nukuin rauhallisesti. Ei karhuja, susia, ufoja tai niitä kaikista todennäköisimpiä: mörköjä. Onko musta tullut aikuinen?!

Tein aamutoimet kaikessa rauhassa, teltan sisällä lämpö nousi heti mukaviin lukemiin auringon paistaessa, ja makuupussitkin kuivuivat ulkona todella nopeasti. Liikkeelle lähtiessäni tunsin itseni niin energiseksi, että päätin hiihtää Särkitunturille maisemia katsomaan. Edellisellä hiihtovaelluksellani, melkein päivälleen kaksi vuotta sitten, hiihdin tunturin toiselta puolelta, ja silloin vähän harmitti kun en jaksanut kavuta ylös tunturiin. Joten tällä kertaa mahdollisuus piti tietysti käyttää. Seurasin edelleen kelkkareittiä, ja sehän nousikin tunturiin aika jyrkästi. Taas tuli päivän kuntoilut hoidettua, hiki virtasi, mutta ai miten hyvä fiilis. Ja siinä kuntoillessa pongasin kaksi riekkoakin. Ihan huipulle asti en nyt kuitenkaan ahkiota viitsinyt kiskoa - kaikkine painavine herkkuineen - vaan jätin sen hiihtoladun ja kelkkareitin risteykseen odottamaan. Särkitunturilta olikin upeat maisemat!

Pallas kainalossa

Huipulta lähdin laskemaan hiihtolatua pitkin, ja mielessä siinsi jo Särkijärven majojen kahvila, joku hyvä munkki - ja tietenkin se jaffa. Siinä huilutellessa tuli niin nälkä, että kurvasin kuitenkin vielä vähän ladulta sivuun ja kaivoin ruokatermarin esiin. Mun uusi suosikki, couscous höystettynä cashewpähkinöillä, fetajuustolla ja kasvisliemikuutiolla, se siellä jo odottelikin. Lounaan jälkeen matka jatkui Särkijärven majoille kahvittelemaan. Kahvin lomassa tutkin karttaa ja mietin kuumeisesti mihin suuntaan seuraavaksi. Muutama tuttu oli suuntaamassa Nammalakuruun huomenna, ja yksi vaihtoehto olisi hiihtää itsekin sinne sosiaalistumaan. Tänään pitäisi siis päästä leiriin jonnekin, mistä olisi taas aamulla kaikki vaihtoehdot mahdollisia. Pongasin Toras-Siepin pohjoispuolelta laajan näköisen jängän ja sen laitaan oli minun karttaani merkitty laavu. Sinnepäin siis!

Toras-Siepin järveä pitkin hiihtäessäni ihmettelin, miten Toras-Siepin kylän puoleisessa päässä painoi jonossa menemään niin paljon hiihtäjiä vapaalla tyylillä. Hetken päästä muistin, että tänäänhän oli Lapponia-hiihdon päätösmatkapäivä. Pääsisin siis Toras-Siepin kylän jälkeen hiihtämään heidän kanssaan samalle ladulle, mutta hiihtäjien määrä näytti onneksi harvenevan sitä mukaa, kun lähestyin Toras-Sieppiä, joten ladulla olisi kyllä jo varmasti tilaa. Toras-Siepissä olikin huoltopiste, mistä minäkin sain kannustusta ja  täyden palvelun tarjoilun, vaikka hiihdinkin vähän väärään suuntaan kun Lapponia-hiihdon maali oli Oloksella.



Mehu- ja banaanitarjoilun jälkeen sitä sitten jaksoikin vielä hiihtää viimeiset pari kilometriä isolle jängälle, mihin olin leiripaikkaa kaavaillut. Kävin ensin tsekkaamassa Uusipalon kodan, mutta kota oli aika karu (ehkä ei enää virallisesti käytössäkään?), joten palasin jängälle ja perustin leirin jälleen siten, että telttaan paistaisi sekä ilta- että aamuaurinko.



Leiritouhut tuntuivat menevän jo toisena iltana suoranaisella rutiinilla. Teltassa oli mukavan lämpöistä ihan vain auringon vaikutuksesta. Söin ruokatermarista herkkuillallista, mummon muusia ja makkaraa, ja istuskelin teltassa sukkasillaan. Ai miten nautinnollista oli saada päivän jälkeen kuivat villasukat jalkaan! Hiihtomononi olivat jo sen verran kilometrejä nähneet, että jalkapöydän päällä oli päällikankaasta läpi meneviä pieniä reikiä, joista märkä lumi pääsi tietysti kastelemaan sukatkin. Onneksi villaiset sukkani kuivuivat auringossa tosi nopeasti, ja onneksi oli muutamat varavillasukat mukana.

Olin hylännyt hienon, mutta epäluotettavasti käyttäytyvän monipolttoainekeittimeni ja lainannut äidiltä vanhan kunnon trangian tälle reissulle. Eipä häirinnyt keittimen pöhötys näiden seesteisten iltojen ja aamujen feng shuita! Silloin tällöin kuului joutsenet suorittavan ylilentoa ja tikka rummutteli puun runkoa jossakin lähettyvillä, muuten oli hiljaista ja rauhallista. Menin jälleen hyvissä fiiliksissä nukkumaan ja nukuin makeasti.


14.4.2018 La
Uusipalo - Rovakoskenjänkkä 16 km

Aamu oli jälleen aivan mahtava. Kaunis, aurinkoinen, lämmin ja kiireetön. Taisin nauttia tupla-aamukahvit ihan vain koska voin. Ja koska mustikkapiirakkaa oli vielä jäljellä.



Lähdin hiihtelemään ensin eilisiä jälkiäni kodalle, ja siitä päätin hiihtää pitkin Vuontisjokea seurailevaa vanhaa kelkanjälkeä. Joki oli jo paikoin avoimena ja joissakin kohdin vesi virtasi voimakkaastikin. Pari kertaa piti pysähtyä kuuntelemaan sen liplatusta jääkannen alta. Pidin joen varressa lounastauonkin, koska siinä vaan oli niin mukava istua auringossa, veden virtausta katsellen.

Vuontisjoki

Kun vastaani tuli hiihtolatu, piti minun päättää lähdenkö kohti Nammalakurua, vai jatkanko edessäni olevan Pallaksen länsipuolen Vuontisjärven yli jonnekin. Vuontisjärven pohjoispäässä oli autiotupa, missä en ollut aiemmin käynyt, joten hetken mielijohteesta käänsin sukseni Vuontisjärvelle. Hetkessä elämisen ihanuutta! Ja Nammalakuruun olisi kuitenkin ollut vähän liian pitkä matka tälle päivälle.

Vuontisjärven ylitys oli hikinen. Ja aluksi sain kahlata myös nilkkojani myöten loskassa. Hyi että, adrenaliini virtasi, vaikka olinkin aika varma että jää kyllä kantaa, sen päälle vain on noussut vettä.  Onneksi loskakelit loppuivat, kun saavutin enemmän käytetyn moottorikelkkauran järven ylitse. Pallaksen tunturit näkyivät  hienosti järven yli.

Pallas

Keskemmällä järveä minut ohitti kelkka, jonka perässä oli kaksi matkustajaa reessä. Välineistä päätellen taisivat olla pilkillä. Muutaman minuutin kuluttua vilkaisin taakseni ja sieltä juosta jolkutti pikinokka, pystykorva, joka kaikesta päätellen oli missannut moottorikelkkakyydin. "Kukas se sieltä tulee? Onko net jättänhet sinut kyytistä?" kyselin koiralta, mutta se vain kohteliaasti vähän hiljensi vauhtiaan minun kohdalla, ja ohi päästyään kiihdytti taas. Kieli poskella roikkuen se meni ja ihan kuin olisi nyökännyt kohdallani. Ehkä se meinasi että sori, en ehi nyt jäähä juttelemaan ku tuo isäntä katoaa pisteenä taivaanrantaan!

Vuontisjärven autiotupa oli jo pitkään ollut näkyvissäni, eikä tuvan pihalla näkynyt liikettä, mutta vain hieman ennen minua tuvalle kurvasi kelkkaporukka. Hidastelin harmistuneena vauhtiani, mutta kun porukka näytti alkavan tulentekoon, oli minunkin vähän pakko hiihtää tuvalle, jos halusin siellä kuitenkin edes piipahtaa. Tosi-introvertti ei näköjään vielä parin päivän yksinolon jälkeen juuri seuraa kaipaa. Keskusteluetäisyydelle päästyäni alkoi kyllä heti kaduttamaan, etten vain hiihtänyt ohi, sillä tähän kelkkaretkeen vaikutti liittyvän myös alkoholi ja minä en mitään muuta niin inhoa, kuin kännisiä ihmisiä. No, kyseinen nautintoaine näytti ylittävän kohtuukäytön rajat ainoastaan yhdellä seurueesta, muut olivat kyllä aivan asiallisia, mutta yksikin idiootti riitti mulle. Kävin tuvassa lukaisemassa vieraskirjaa, raapustin omat nimikirjaimeni ja lähdin hyvin vikkelästi jatkamaan matkaa. Pienoisella kiukulla painelinkin peräti viitisen kilometriä, ennen kuin huomasin olevani aika väsynyt ja nälkäinen.

Pysähdyin katselemaan karttaa. Mihinkäs hittoon sitä nyt menisi? Kartan mukaan lähettyvillä oli iso jänkä, missä oli pieni metsäsaareke, ja sen toiselle puolelle päätin leirini pystyttää. Ei ollut täydellinen paikka, mutta kelpasi, täytti kuitenkin ilta- ja aamuauringon kriteerini. Ja sen verran kaukana kulku-urista, että sieltä tuskin kovin helposti erottaisi vihreää telttaani. Toivoin ettei tänään enää tarvisi puhua kenellekään. Vähän meni kyllä fiilis tuosta ääliö-kohtaamisesta, mutta ehkäpä se olisi jo aamulla parempi. Kelkkareitillä hiihtämisen varjopuolia näköjään, ja yksi tollo monen asiallisen ihmisen joukossa taas valitettavasti vahvisti vähän negatiivista mielikuvaani kelkkailijoista.

Tähän tuli mun leiri

Vielä vähän tympeillä mielin kävin nukkumaan, ja kuten vähän olin aavistanutkin, en nukkunut yhtä hyvin kuin aiemmin. Heräilin ja kuulostelin, liikkuuko jängällä ketään. Oli aivan hiljaista, mutta uni ei vain tullut. Makoilin hereillä, ja vaikka kuinka pinnistin kuuloani, nousin välillä ihan makuupussistakin kuuntelemaan, ei maailmasta löytynyt sillä hetkellä ääniä. Nälkäkin jo oli, ja ehdin jo suunnitella seuraavan päivän menun muutamaan kertaan, kunnes lopulta kuulin riekon päkätystä. Liekö helpottuneena siitä tiedosta, etten sittenkään ollut tässä maailmassa ihan yksin, nukahdin lopulta.



15.4.2018 Su
Rovakoskenjänkkä - Puolitaival 22 km

Aamuksi muistelin säätiedotuksen luvanneen pilvistä, mutta taidan olla ilmojen haltijan lellikki: heräsin jälleen samalla kellonlyömällä kuin edellisinäkin aamuina siihen, että aurinko oli lämmittänyt teltan. Nousin makuupussista eikä minua edes palellut. Tämähän on mukavampaa kuin syksyisin! Rauhallisten aamutoimien jälkeen lähdin liikkeelle, mutta en tainnut edetä kuin pari sataa metriä, kun loppuvaelluksen suunnitelma kirkastui mielessäni. Kaivoin puhelimen esiin ja päälle, ja pari puhelua sekä lyhyt selailu netissä varmisti suunnitelmani: hiihtäisin tänään Puolitaipaleen autiotuvalle (koska sain vahvan fiiliksen siitä, että se olisi tänään varattu vain minulle) ja huomenna koko matkan Puolitaipaleesta Hettaan. Äiti tulisi Hettaan vastaan, ja jäisimme sinne pariksi yöksi. Tänään ja huomenna saisin kiskoa ahkiota vähän enemmän tosissaan, sillä matkaa olisi reilusti, mutta pieni fyysinen haaste tuntui nyt juuri siltä, mitä halusinkin. Näiden järjestelyjen jälkeen jatkoin hiihtämistä hyvillä mielin.



Pidin jälleen lounastauon aika varhaisessa vaiheessa, ja sen jälkeen vain hiihdin, hiihdin ja hiihdin. Reitillä oli yksi niin jyrkkä ylämäki, että otin sukset jalasta ja vedin ahkiota melkein nelivedolla ylös. Ylitin yhden sillan ja kelkkareitillä oli muistaakseni pari risteystä, siinäpä ne tapahtumat. Niin, ja yksi kelkka ajoi ohitseni, kyseessä oli huoltokelkka, joka näytti vain käyvän kuvaamassa risteyksien opaskyltit. Könkäsenjärven lähettyviltä pongasin retkeilyreitin uran, josta oli myös ajettu kelkoilla, ja hetken mielijohteesta käännyinkin sinne. Kelkkareitillä olisi varmasti ollut tasaisempaa, mutta kaipasin vähän vaihtelua. Ja sitä saa, mitä tilaa. Tasaisen kelkkareitin jälkeen uusi reittivalintani sisälsikin jatkuvaa, uuvuttavaa pientä kumpua, jota tuntui riittävän loputtomiin. Kylläpä alkoi voimat hiipumaan. Pysähdyin pari kertaa tauolle, ja vain istua nökötin ahkion vieressä keskellä reittiä. Onneksi eväspussista löytyi vielä suklaata!

Näin tasaiselta se alkuksi näytti...


Kilometri kerrallaan se matka sitten kuitenkin eteni. Välillä rekisteröin mukavan näköisiä telttapaikkoja, mutta ne saivat odottaa seuraavaa kertaa, sillä olin jo niin väsynyt, että halusin vain tuvan lämpöön nukkumaan. Onneksi matkaa ei ollut enää pitkästi. Ja kuten olin aavistellutkin, ei tuvalla näkynyt liikettä, kun vihdoin jalat hellinä hiihdin tuvan pihaan. Nakkasin tavarat äkkiä sisälle, pilkoin vähän halkoja ja viritin tulet kaminaan. Sitten istuin pirtin pöydän ääreen, tein kaakaot ja nautiskelin onnellisena loput briejuustot hapankorpun päältä. Miten ihana olo, kun sai lämmintä juotavaa, ruokaa ja kuivat villasukat! Suuria ei ihminen tarvitse ollakseen tyytyväinen :)

Ja ai että millainen tupa ja miljöö oli ympärillä! Puolitaival on vanha metsänvartijan tila, josta tulee ihan mummola mieleen. Tuvan lattia on punaiseksi maalattua lankkua ja pihalla kasvaa pari vanhaa puuta. Pihapiiri on laaja ja avoin, loivasti jokea kohti viettävä kenttä, missä on useampia rakennuksia. Kodikkaan pirtin ikkunasta näkyvät Ruototunturi ja Könkäsentunturi. Kyllä täällä on ihmisen hyvä olla! Eikä kännykässä ole kenttää :) Voisin jäädä tänne asumaan!



Ilta meni lähinnä syödessä ja nestettä tankatessa. Nälkä tuntui loputtomalta ja päivän aikana olisin kaivannut hieman enemmän juotavaa. Kahteen suuntaan avautuvista tuvan ikkunoista oli mukava seurata illan eri sävyissä vaihtelevaa maisemaa. Äänimaailmaan kuului tulen hiljainen ritinä kaminasta, ja ennen nukkumaan menoa oli käytävä vielä pihalla kuuntelemassa hiljaisuutta. Tunnelma oli jotenkin aivan erityisen hyvä, kotoisa ja turvallinen.





16.4.2018 Ma
Puolitaival - Hetta 24 km

Aamulla en olisi millään malttanut lähteä Puolitaipaleesta. Söin rauhassa aamupalaa, join kahvia ja katselin ikkunasta pihapiiriä ja Ruototunturia. Käyskentelin pihallakin kaikessa rauhassa ja katselin. Halusin nauttia tästä upeasta rauhasta ennen tämän päivän hiihtourakkaa. Olin herännyt jo aikaisin, joten ei minulla varsinaisesti mitään kiirettä ollutkaan. Illalla nukkumaanmennessä ajattelin, että klo 6 olisi varmaan hyvä aika herätä, mutta ei minulla ollut mitään laitetta jonka olisi voinut jättää yöksi päälle ja herättämään. Niin minä kuitenkin avasin aamulla silmäni, ja kun katsoin kelloa, oli se tasan 6:00.

Heippahei Puolitaival, kiitos kun pidit musta hyvää huolta, ja nähdään taas!


Kun lopulta tunsin olevani valmis lähtemään taas liikkeelle, tein eilisestä viisastuneena suunnitelman: 15 minuuttia hiihtoa ja aina sen jälkeen pieni huikka termarista. Nestehukka meinasi eilen viedä voimat, ja kyllä kuumuus oli tänäänkin luokkaa helle. Mustat soft shell-housut olivat kuin sauna, vaikka pysähdyin vähentämään pitkikset alta pois. Päällä oli vain ohut pitkähihainen juoksupaita, mutta silti hiki virtasi. Keskityin vain hiihtämään aina seuraavat 15 minuuttia, ja tällä taktiikalla totesin matkan etenevän oikeastaan aika kivasti. Välillä huomasin jopa nauttia maisemasta!


Aivan uusi kuvakulma Hetta-Pallas reitistä. Tykkään tästäkin :)


Tunnin välein pysähdyin tauolle, yleensä jonnekin varjoon, enkä edes katsonut kelloa. Istuin niin kauan kuin huvitti ja jatkoin sitten, kun siltä tuntui. Huomattavasti mukavampaa matkantekoa kuin eilen. Sain paikkailla jalkojakin pariin otteeseen, kuudes päivä läpimärissä kengissä ja sukissa aiheutti näköjään omat ongelmansa. Vältin onneksi kuitenkin ne kipeimmät rakot.



Ounastuntureiden länsipuolella maisemassa oli valtavan kokoisia suoalueita ja mukavan loivasti kumpuilevia mäntykankaita, tietysti tunturimaisemilla höystettynä. Näitä kankaita olisi takuulla kiva kävellä syksylläkin. Onkohan nuo suot märkiä?



Hieman ennen Hettaa saavuin hiihtoladulle, ja loppumatka menikin useammassa latujen risteyksessä oikea suuntaa arvuutellen, sillä hiihtoladut ei kyllä kulkeneet sinne päinkään niin kuin minun kartassa. Lopulta kuitenkin tuttu Hetan kirkon torni ilmestyi näkyviin! Ounasjärveä ylittäessä olo oli mukavan väsynyt, ja mieli älyttömän hyvä ja kiitollinen. Ensimmäinen reissuni yksin teltan ja ahkion kanssa, kelit hellivät ja pärjäsin hienosti. Ja ennen kaikkea nautin paljon enemmän kuin odotinkaan. Mahtava reissu!


Huhtikuun retkiyöt siis tältä reissulta: 5
Koko vuoden retkiyösaldo: 15










Wednesday, April 25, 2018

Maaliskuun retkiyöt nukuttiin Inarilla



Maaliskuun retkiyöt nukuttiin makeasti teltassa, Inarijärven rannalla. Alkuperäinen pääsiäislomasuunnitelma oli jotain aivan muuta, mutta kerrankos noita suunnitelmia lennosta vaihdetaan! Kaisan suvun perinteenä vaikuttaa olevan kokoontuminen mummolan nurkille Inarille, ja kun sinne oli jälleen muutama lähisukulainen suuntaamassa, niin sinnehän meidänkin mieli teki. Pirttimajoitustakin tarjottiin, mutta kun meillä oli ollut retkihenkinen pääsiäinen jo ajatuksissa, niin päätimme nukkua tuvan lähettyvillä teltassa.

Pääsiäisleiri

Siinäpä olikin taas oikein mukavaa matalan kynnyksen talvitelttailua, tietäen, että minkä tahansa sorttisen katastrofin iskiessä voisi evakuoida itsensä sisätiloihin. Ja olihan se mukavaa kömpiä aamuisin teltasta ja mennä aamupalalle oikean pirtinpöydän ääreen, elämän pieniä nautintoja!



Parina päivänä kävimme hiihtelemässä järvellä leppoisaan tahtiin, unohtamatta tietenkään makkaranpaistotaukoja. Hanki ei vielä kantanut missään, joten oli pysyteltävä siellä, mistä kelkoilla oli ajettu. Toisinaan aurinko paistoi oikeinkin lämpimästi, toisinaan taas hyytävä tuuli pyyhki ylitsemme niin, että oli pysähdyttävä lisäämään vaatetta. Kevät ja talvi tuntuivat käyvän jatkuvaa taistelua siitä, kumman vuoro nyt mahtaisi olla.

Talvi vai kevät, ja välillä molemmat yhtä aikaa!

Iltaisin saimme ihailla täysikuuta, joka sattui sopivasti lauantaille. Kävelimme iltamyöhällä vielä kelkanjäljellä valoa ihmetellen ja hiljaisuudesta nauttien. Maaginen kuunvalo oli taas kerran niin hieno, että telttaan malttoi kömpiä vasta sitten, kun pakkanen rupesi nipistelemään poskia ja sormenpäitä.

Täysikuun hangen kimallus

Teltassa nukuttiin todella hyvin, unta ei ulkona touhuttujen päivien jälkeen tarvinut juuri odotella. En ole pitkään aikaan nukkunut niin sikeästi! Kylmäkään ei hiipinyt makuupussiin edes viimeisenä yönä, vaikka ulkona oli mitattu parinkymmenen asteen pakkasia. Makuupussit kuivuivat aamupäivien aikana ulkona narulla, eikä niitä yllätyksekseni ollut tarvetta viedä sisälle koko reissun aikana. Pikkuhiljaa talvitelttailun perusteet rupeavat ehkä hahmottumaan mielessäni, ja tämähän voi olla ihan mukavaa! :)

Kunnon karvalakki, hyytävän tuulikelin päähine numero yksi!

Tällä retkellä oli myös ensimmäistä kertaa testissä koko teltanpohjan kattava routaeriste, joka toimi mukavuutta ja lämpöä lisäävänä kokolattiamattona. Tätä löytyi kysymällä rautakaupasta, eikä maksanut montaa kymppiä! Voin lämpimästi suositella talvitelttailuun, ahkion kanssa kulkiessa tuo ei paljoa matkassa paina. Leiriä purkaessa rullasimme koko teltan alustoineen päivineen kääröksi ja kiinnitimme käärön ahkion päälle. Olipa näppärää! Vaelluksella siitä olisi sitten taas leiriytyessä näppärä pystyttää teltta uudestaan. Tämä toimintatapa meni ehdottomasti jatkoon!

Teltta rullalle, rulla kiinni ja ahkion kyytiin

Mukavat telttailukokemukset antoivatkin itseluottamusta lähteä huhtikuussa vähän pidemmälle hiihtovaellukselle, mutta siitä lisää ensi kerralla.

Tämän vuoden retkiyösaldo: 10!

Thursday, March 8, 2018

Helmikuu: arvatkaa lähdinkö kylpylälomalle?

No en. Sen sijaan rentouduin hiihtelemällä pari päivää rauhalliseen tahtiin Ylläksen lähimaastoissa. Ja siinäpä ne tuli samalla myös helmikuulle retkiyöt numero 3 ja 4, eli two nights out-meininki jatkuu. Jätin tosiaan Rovaniemi150-hiihdon välistä, vaikka olin jo ilmoittautunut, sillä tuntui vain ettei paukut riitä millään. Ensi vuonna uusi yritys sen suhteen.

Rauhallinen hiihtely oli taas mukavaa

Hiihdin ahkio perässä kolmen päivän aikana leppoisasti vajaa 50 kilometriä, yöpyen autiotuvissa ja nautiskellen helmikuisesta auringonpaisteesta ja hankien kimalluksesta. Yöpakkaset olivat edelleen sitä luokkaa, että teltta tuntui hieman liian extremeltä tämmöselle rentoilureissulle. Voin vakuuttaa, että takalla varustetussa tuvassakin oli aamulla ihan riittävästi pakkasta! Äitini ja koiramme pitivät huolen hyvästä seurasta.

Mites hei MUN lounas?!

Pääsin käymään tällä reissulla myös yhdellä uudella tuvalla, missä en ollut ennen käynyt. Nyt olen Pallas-Yllästunturin kansallispuiston 29 tuvasta käynyt 22 tuvalla. Pyhäjärven autiotupa oli mukava, pieni ja symppis takkatupa, ja tunturimaisemat järven takana aivan omaa luokkaansa. Tänne pitää varmasti tulla uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan... ;)

Aamumaisema Pyhäjärven tuvan rannasta

Suosittelen käymään Haavepalossa, mikäli näillä seuduilla liikut. Sinne pääsee näin kevättalvella ihan latusuksillakin, mutta lumisateiden jälkeen kannattaa ennen lähtöä tsekata latupalvelusta että koneet on varmasti ehtineet ladun ajaa. Lyhin hiihtomatka tulee Totovaaran P-paikalta. Haavepalo ei ole suuren suuri tunturi, vain pieni vaara, mutta sieltä näkyy hienosti muut ympärillä olevat tunturit! Ahkio perässä sinne kipuaminen meni kuitenkin aivan treenistä.

Lumiotuksia Haavepalossa. Tietääkö muuten joku mistä tuo nimi tulee?


Helmikuisen minihiihtovaelluksen lisäksi kävin hiihtämässä myös päiväretken Äkäsjärveltä pikkuruiselle Pahtavuoman tuvalle. Olin viimeksi käynyt siellä muutama vuosi sitten lokakuisella vaelluksella Ylläkseltä Hettaan. Nyt toinen tuvista oli purettu pois ja jäljellä oli enää se, missä viimeksikin nukuimme. Tupa oli vielä pienempi kuin muistinkaan! Oviaukosta sai jopa kaltaiseni tappijalka mennä melkein ryömimällä sisään, eikä toivettakaan että sisällä olisi mahtunut seisomaan. Muistan kuitenkin, että siellä nukuttiin hyvät yöunet. Suosittelen!


Friday, February 23, 2018

Tammikuun retkiyöt: pakkasia, biwak-testi ja pakkohiihtämistä

Olen huomaamattani aloittanut twonightsout-haasteen tänä vuonna. Ehkä. Ainakin tammikuussa ja helmikuussa on tullut kaksi retkiyötä nukuttua molempina kuukausina. Tämä taisi olla joku juttu pari vuotta sitten, jolloin ulkoilmaeräilijät haastoivat itsensä ja toisensa nukkumaan vähintään kaksi yötä ulkona vuoden jokaisena kuukautena. En ole hämäläinen, mutta näköjään kyseisessä maakunnassa vietetyt vuodet vaikuttavat.

Retkiyö nro 1 - Kutujärven autiotupa

Tammikuun alkupuolella pakkaset paukkuivat Äkäslompolossa kolmenkympin hujakoilla, mutta keräsin silti rohkeuteni sekä kaikki villasukkani ja hiihtelin Kutujärven lämpimänä tunnetulle tuvalle yökylään. Noissa lämpötiloissa en edes haaveillut yöpyväni missään sen erähenkisemmässä majoitteessa, sillä - 30 on hemmetin kylmä, ja minun mielestä retkellä kuuluu olla edes jossain määrin mukavaa. Nöyränä saa kyllä olla näissä lämpötiloissa, ja kartutella kokemusta kaikessa rauhassa. 

Matka meni ihan mukavasti, ahkio perässä antaa kummasti ekstralämpöä, mutta sai sitä vaatettakin kyllä olla aika reilusti päällä. Aurinko nousi ja laski samassa hujauksessa ja sen hetken ajan maisema oli mielettömän kaunis. Yritin kerran pysähtyä valokuvaamaan, mutta kameran suojalaukun sulkija oli jäätynyt kiinni joten saatte nyt kuvitella sen punaisena horisontista kiiluttavan auringon valossa hohtavan tunturin. Saavuin tuvalle pimeässä ja kylmä ehti jo vähän tarttua ennen kuin sain ahkion parkkiin ja sukset aseteltua nätisti tuvan seinustalle, mutta tuvan oven avattuani en voinut kuin huokaista onnesta: tupa oli lämmin ja kaminassa hehkui vielä hiillos punaisena.

Vaikka saavuin tuvalle pimeässä, oli iltaa vielä hyvin jäljellä. Kävin Kutujärven rannassa ihailemassa Pyhätunturin takaa nousevaa täysikuuta. Täydenkuun valo on jotain aivan ihmeellistä! Sieltä se nousi hiljalleen ja valaisi koko tienoon maagisella valollaan. Välillä puut ja tupa paukahteli äänekkäästi pakkasessa, ja kova pamaus täydellisessä hiljaisuudessa sai sydämen hypähtämään joka ikinen kerta.

Päätin tehdä pienen harjoituksen. Pidän mukanani hyvin usein kahden hengen biwak-pussia, jonka kuvittelen toimivan hätätapauksessa majoitteena ja suojana. Se oli minulla nytkin ahkiossa, joten päätin kokeilla pystyttää biwakkini tuvan pihalle. Kahden hengen biwakista sai melko mukavan aku ankka majan, kun viritti molempiin päihin narut, joiden toisen pään kiristi puihin. Näin kahden hengen säkistä tulikin yhden hengen "teltta". Pahoittelen, ettei kuvia tästä viihtyisästä yksiöstä ole, koska se kameralaukku oli edelleen kiinni ja pysyi. 

Hain ahkiosta makuualustani, solumuovi alimmaksi ja päälle ilmatäytteinen, jonka pumppaaminen kesti muuten pakkasessa ikuisuuden. Levitin makuupussin ja kömmin sinne kaikki taukovaatteet päälläni. Pötköttelin pihalla melkein tunnin, eikä sinä aikana ainakaan ehtinyt kylmä tulla. Huomionarvoista on myös se, ettei sinä aikana paikalle ilmestynyt myöskään yhtään mörköä tai muuta vertani janoavaa petoa. Melkein nukahdinkin, mutta heräsin kun pakkanen taas paukutteli tuvan nurkkia. Oli aika siirtyä nautiskelemaan tuvan lämmöstä. Seuraavana aamuna hiihtelin Kotamajan herkkujen ääreen toiselle aamupalalle, ja siitä pari tunturia kiertäen takaisin Äkäslompoloon.

Kutujärven tupa

Retkiyö nro 2 - Tahkokurun kota

Nyt täytynee olla rehellinen. Tammikuun toisesta retkiyöstä ei ole kovin paljoa kerrottavaa, sillä se oli aikamoista pakkosuorittamista. Lähdin synttäripäivän hiihtoreissulle, vaikka joulusesongin pitkät työpäivät ja kehnosti nukutut yöt painoivat, eikä hiihtäminen oikeastaan olisi edes huvittanut. Olin niin poikki, että mikään ei itse asiassa olisi huvittanut. Mutta lähdin kun olin suunnitellut. Vitkuttelin lähtöä niin kauan, että lähtiessäni alkoi juuri hämärtämään, ja sitten jouduin hiihtämään pimeässä ja pakkasen kiristyessä. Oli kylmää ja ankeaa, vaikka normaalisti tykkään pimeästä talvisesta metsästä. 

Hiihdin parikymmentä kilometriä ja pysähdyin sitten Tahkokurun kodalle nukkumaan. Eväätkin oli vähän surkeat, kun en vaan ollut jaksanut oikein panostaa. Olin suunnitellut vielä paljon pidempää hiihtoreissua, koska olin ilmoittautunut Rovaniemi150-hiihtoon ja tämän piti olla viimeinen pitkä treenireissu ennen sitä. Mutta aamulla herätessäni totesin, että paskat treeneistä, hiihdin suorinta tietä kämpille ja päätin lähteä mokoman ultrahiihtämisen sijasta vaikka kylpylälomalle.

Saturday, February 10, 2018

Ensimmäinen hiihtovaellus

Muutama vuosi sitten oli haave, että olisi ahkio ja sen verran taitoa, uskallusta ja tietoa, että voisi tehdä ihan oikean hiihtovaelluksen. Yöpyminen teltassa, kantavat keväthanget, auringonpaiste, revontulet, täysikuu ja niin edelleen. Onko se vain mukava mielikuva, vai voiko talvivaelluksesta oikeasti nauttia?



Talviretkeilyä on harjoiteltu hiljalleen ja pienissä palasissa. Olemme aloittaneet yhden yön retkistä, jolloin ollaan nukuttu niin teltassa, laavussa kuin lumessakin. Reissut ovat oikeastaan sujuneet aina ihan hyvin. Mutta voiko talviretkellä olla mukavaa useampana yönä peräkkäin? Tähän mennessä ulkona pakkaslämpötiloissa vietettyjen öiden jälkeen olen aina hakeutunut takkatulen ääreen, saunomaan tai vähintään autiotuvan lämpöön. En muista koskaan olleeni todella kylmissäni, mutta jollain tavalla kuitenkin pelkään palelemista, olen vilukissa ja kannankin untuvatakkia ja villahousuja mukanani kesät talvet.

Useamman yön reissu siis jännitti. Tulisiko makuupussista kostea jäämöykky, jäätyisikö kengät ja ennen kaikkea, tulisiko kylmä? Paleleminen ei nimittäin ole yhtään kivaa. Viime pääsiäisenä päätettiin lopulta lähteä ihan vähäsen mukavuusalueen ulkopuolelle. Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa on helppoa suunnitella reitti, mistä voi aina tarvittaessa pelastautua lähimpään autiotupaan, joten suuntasimme sinne, tuttuihin maisemiin, kolmen yön hiihtovaellukselle.

Muutama viikko ennen reissua hankittiin myös se ahkio. Ahkioksi valikoitui lopulta Fjellpulkenin 144 cm pitkä ahkio (omilla pennosilla, eli emme mainosta). Itseasiassa valitsimme ensin sen lyhyemmän mallin, mutta huomasimme siinä pienen vian ja saimmekin tilalle tuon pitemmän. Ei haitannut ollenkaan, sillä vaelluksella totesimme, että taisimme saada meille juuri passelin kokoisen pelin. Ahkioon pakattiin tavaraa painavimmasta päästä, ja loput laitettiin minun rinkkaan. Reissulla sitten vuoroteltiin rinkan ja ahkion kanssa. Ahkion lisäksi muita hankintoja ei tällä kertaa tarvinnut tehdä, sillä talvimakuupussit meiltä jo löytyi, samoin telttamme on talvikelpoinen ja keitin toimii kaasun lisäksi myös nestepolttoaineella eli bensalla (periaatteessa, tästä lisää myöhemmin...).



Kohdetta arvottiin oikeastaan vielä siinäkin vaiheessa, kun oltiin jo saatu auto yöjunasta Kolarissa ja jatkettu matkaa Ylläksen kauppa- ja kylästelypysähdyksen jälkeen. Vaihtoehtoina viimeiseen risteykseen saakka kilpailivat Keimiöjärvi-Pallasjärvi seutu, lähtöpaikkana Keimiöjärven P-paikka ja toisena vaihtoehtona Ounastunturit, lähtöpaikkana Ketomella. Lopulta Keimiöjärven parkkis kuitenkin ohitettiin ja auto parkkeerattiin Ketomellaan sillan vierestä löytyvälle P-paikalle. Tuli tarve päästä ns. kunnolla tunturiin.

Tässä vaiheessa kello alkoi tietysti olemaan jo iltapäivän puolella, joten sen jälkeen kun ahkio oli saatu kannettua kahden sillan yli (lumi jo asfaltilta sulanut), otettiin suunnaksi Hietajärven rannalla sijaitseva kota, jonne päästiin moottorikelkan jälkeä hiihtäen. Matkalla tietysti fiilisteltiin vähän ahkion kanssa, jonka vetäminen oli ainakin näin alkuun hirmu kivaa :)



Perillä sitten teltta pystyyn, ja tällä kertaa päästiin helpolla sillä rannalle oli aikaisempien kävijöiden toimesta tallautunut jo lumeen kova ja tasainen alue, ja siinä meillä oli sitten telttapaikka järvinäköalalla! Teltan pystytys talvella vaati hieman säätämistä, sillä kesäaikaan käytettävillä telttakiiloilla ei useimmiten tee yhtään mitään. Tosin tällä telttapaikalla oli paikoiteillen niin kovaksi pakkautunut hanki, että pikkuruisen kesäkiilankin sai sinne tukevasti pystyyn. Niiden lisäksi käytimme kankaasta ommeltuja, pientä laskuvarjoa muistuttavia lumiankkureita sekä lainasimme halkovajasta muutaman halonkin, joita käytimme sekä poikittain hankeen haudattuina lumiankkureina että maakiilojen tapaan.

Tässä kuvassa on vasta telttapaikan valinta kesken, ja kuten huomaatte, se on tarkkaa puuhaa ;)

Sen jälkeen kotaan tulet ja siinä lämmiteltiin iltaruuaksi poronkäristystä (purkista) pitaleivän väliin. Periatteessa ihan hyvä idea, mutta toteutus kohtasi muutamia käytännön ongelmia. Nälkää saatiin kuitenkin siirrettyä ja se on kai pääasia. Vähän ennen puolta yötä sitten kömmittiin telttaan ja siellä nukuttiin oikein hyvin ja lämpimästi. Koiralle puettiin yöksi mantteli, vaikka se turkkikoira onkin, mutta koska hän on tottunut nukkumaan yönsä kotona sisällä siinä vajaan 20 asteen lämpötilassa. Manttelia ei ilmeistä päätellen oikein arvostettu, mutta eipä vaikuttanut myöskään olevan kylmä, sillä Sissi nukkui nätisti koko yön absidissa omalla routaeriste + solumuovialusta pedillään ja heräili aamulla omana iloisena itsenään. Aivan mahtavaa!

Hei camoon, ootko tosissas jättämässä tän mun päälle, tää on vielä pinkki!

Aamulla todettiin, että unohdettiin sitten ottaa mukaan pyyhe teltan sisäpintojen kuivaamista varten ja niinpä jouduin luovuttamaan ainoat vaihtoalushousuni teltan kuivausrätiksi. Miten traagista, mutta tarpeellista, sillä teltan sisäpinta oli aamulla aivan kostea. Pyyhkimisen jälkeen siellä pystyi liikkumaan vapaammin ja aamutoimien aikana kosteus haihtui kun ovet jätti auki. Myös monipolttoainekeitin aiheutti päänvaivaa, sillä ensin ei meinattu saada sitä millään syttymään, vaikka kaikki tehtiin ohjeiden mukaan, ja jos saatiin se syttymään niin sitten se ei millään meinannut palaa ja jos saatiin se palamaan niin sitten se ei millään meinannut sammua. Onneksi mukana oli myös nokipannu ja minä sain aamukahvini nuotiossa lämmitetyn tuoksuvan pullan kanssa!

Aamukahvien jälkeen lähdettiin nousemaan tunturiin. Päästiin edelleen hiihtelemään kelkan jäljellä, joka Hietajärven eteläpäästä nousi sopivan loivasti mutkitellen ylös. Taivas oli ollut aamun ajan pilvessä, mutta selkeni hiljalleen ja niinpä eteemme piirtyivät Outakka-tunturin ääriviivat. Näitä muotoja oli jo ollutkin ikävä! Otimme suunnan Outakan ja Porttikurun väliin jäävälle harjanteelle, mistä katsoimme parhaaksi Outakan ylittää. Huippu jätettiin tällä kertaa välistä kun oli pulkka kiskottavana.


Sitten vain hiihdeltiin ja nautittiin maisemista! Vasemmalla siintivät Lumikero, Vuontiskero ja Pallastunturit. Pilviä seilaili taivaalla, mutta jotenkin aurinko tuntui aina vaan löytävän jonkun rakosen mistä paistaa ja lämmittää poskipäitä. Sissi jolkotteli ahkion takana tai vieressä, ja istahti aina välillä valvomaan letkaa. Se odotti, että me molemmat hiihdettiin ohi ja liittyi sitten joksikin aikaa jonon jatkoksi, kunnes pinkaisi taas ensimmäisen hiihtäjän vierelle. Taisi nauttia sekin tunturituulesta.


Seuraava yö vietettiin Rautuojan tuvan pihapiirissä. Totta puhuen olin ehkä hieman suunnitellut - tapojeni mukaisesti - lämpöiseen tupaan vetäytymistä seuraavaksi yöksi, mutta tuvalle saapuikin myös nelihenkinen perhe ilman telttaa, joten meidän ei tarvinut enää miettiä nukkuisimmeko teltassa vai tuvassa. Sopiva telttapaikka löytyi yrityksen ja erehdyksen kautta kahden männyn alta, missä ei ollut aivan niin paljon pehmeää lunta tampattavana kuin muualla.



Pelkoni palelusta ja kaikenlaisesta muusta talvitelttailuun liittyvästä kurjuudesta osoittautui tämänkin illan osalta aiheettomaksi. Ruuat laittelimme tuvan terassilla, missä taukovaatteisiin pukeutuneena tarkeni ihan hyvin. Vedet keitimme tuvan kaasulla, joten eipä tarvinut kärvistellä nikottelevan keitimemme kanssakaan. Edellisen yön kosteus oli haihtunut teltasta ja makuupusseista melko hyvin aamutoimien aikana, eikä yön aikana tarvinnut palella. Uni taisi maittaa meille kaikille oikein mainiosti.



Seuraavana päivänä heräilimme lämpöiseen, joskin aika pilviseen aamuun. Laittelimme aamupalat tuvan pihamaalle kaivetussa "loungessa". Ei ollut edelleenkään kylmää eikä kurjaa, vaikka emme mahtuneet sisätiloihin syömään. Kevättalvi on armollista aikaa hiihtovaeltajalle kun sille päälle sattuu! Sissikin vaikutti ihan tyytyväiseltä elämäänsä, ja aamupalaksi tarjoiltu haalean lämmin vesi ja nappulat maistuivat.

Koira ja ahkio olisivat jo lähtövalmiina, mitähän ne ihmiset vielä säätää...

Tänään suuntasimme jo paluumatkalle, tällä kertaa Outakka-tunturin länsipuolelta kiertäen ja uusia maisemia katsellen. Alkumatkasta saimme nauttia tuvassa yöpyneen perheen tekemästä urasta, mikä olikin mukavan leppoisa päivän aloitus, sillä aluksi suunta oli ylämäkeen ja metsässä lumi oli vielä varsin pehmeää ja upottavaa.

Sissi varmaan miettii, että mitä siellä eturivissä oikein hidastellaan?

Puurajaan tultaessa hanki sitten muuttuikin jo oikein mukavasti ahkion ja sen vetäjän kantavaksi. Hiihtelimme hieman puurajan yläpuolella tunturia kiertäen. Päätimme hiihtää ensin Pahakurun tuvalle lounastamaan ja siitä edelleen jo tutulle yöpymispaikalle Hietajärven päähän. Sitä ennen kuitenkin pidimme vähän taukoa ja nautimme kevätauringon paisteesta.



Pahakurun tuvalla oli jälleen -yllätysyllätys- porukkaa, joten kiehautimme vain vedet hellalla ja ruokailimme terassilla. Tuvassa oli sitä paitsi (meidän mielestä) niin kuumakin, ettei siellä olisi kyllä pystynytkään oleilemaan kovin pitkiä aikoja. Jännä, miten keho parissa päivässä sopeutuu ulkoilmassa olemiseen. Ja mikäs siinä oli ruokaillessa, kaunista tunturimaisemaa katsellen.


Lounaan jälkeen otimme kompassisuunnan suunnilleen siihen, missä muistelimme Hietajärveltä tulleen kelkkauran olleen. Jossain vaiheessa hiihdimme mielestämme vanhan hiihtojäljen ylitse, mutta hetken asiaa pohdittuamme ja jälkiä tutkittuamme totesimme ne meidän eilisiksi jäljiksi. Hämmästyttävää, miten nopeasti jäljet tunturissa katoavat, vaikka tuuli vain vähän puhaltelee. Tämä on hyvä muistaa!

Lopulta saimme Hietajärven näkyviin, ja kun laskeuduimme tunturista alas järvelle, pääsimme samalla pois tuulesta ja mukavan lämpöiseen auringonpaisteeseen. Teltta pystytettiin tismalleen samoille sijoille kuin toissapäivänäkin, ja keksimme vielä järveltä pilkkijöiden tekemän avannon, mistä haimme vettä. Teimme kotaan tulet, keitimme vedet nokipannulla, ja näin vältimme jälleen pahimmat yhteenotot meidän oikuttelevan keittimen kanssa. Se oli edelleenkin mystisen haluton syttymään, esilämmityksestä huolimatta, ja aivan yhtä haluton sammumaan, vaikka teimme kaiken ohjeiden mukaisesti. Ja siinä syttymisen ja sammumisen välillä, kun keitin oli saatu toimintaan, se oli jotenkin todella tehoton lämmittäjä. Onneksi tällä reissulla oli muitakin oljenkorsia käytettävänä! Älkää ikinä lähtekö minään vuodenaikana vaellukselle keittimen kanssa, jonka toiminnasta ette ole täysin varmoja! Eipä tullut ennen lähtöä mieleenkään, etteikö se toimisi, kun kaasulla käytettäessä ei ole koskaan ollut ongelmia. Olimme testanneet keitintä bensakäyttöisenä kyllä kerran aikaisemmin, mutta silloin ei ongelmia havaittu. Seuraavalla kerralla testataan ainakin kolmesti.

Hietajärvi näkyvissä! On muuten hieno paikka, jos Hetta-Pallas vaelluksella on aikaa, niin kannattaa laskeutua alas ja käydä katsomassa!

Illalla taivas oli täysin pilvetön ja yöstä vaikutti tulevan kylmä. Kävimme ennen nukkumaan menoa vielä peittämässä vesiavantomme, jotta sula vesi olisi seuraavana aamuna vielä käytettävissämme. Huomenna pitäisi ehtiä Kolariin autojunaan, ja ennen sitä mielellään syömään ja suihkuun Äkäslompoloon. Laitoimme halkoja avannon yli ja lapioimme lunta päälle, ja se muuten toimi!

Aamulla herätessämme oli sisäteltta kuorrutettu lumikristalleilla ja Sissin korvatupsut kuurassa. Ulos mennessä arvioimme pakkasen olevan siinä parinkymmenen asteen paikkeilla, ja myöhemmin selvisi että olimme arvioineet aika nappiin. Teltassa oli kuitenkin ollut riittävän lämpöistä mukaviin yöuniin. Sytyttelimme vielä avokotaan nuotion ja toimme makuupussit hetkeksi hieman kuivamaan. Sissi vaikutti vähän palelevan ja istui surkean näköisenä kodan penkillä. Heitin sille makuupussini lämmikkeeksi ja pian kuuluikin makuupussin uumenista tyytyväinen tuhina. Välillä musta kuono kurkisti makuupussin alta, mutta vetäytyi sitten takaisin lämpöön. Jaa, että pitäiskö tuolle lapinkoiran mokomalle olla muka oma talvimakuupussi?



Hyytävän kylmä aamu oli myös äärettömän kaunis. Aurinko hipoi aluksi vain puiden latvoja, mutta hiipi nopeasti järven toiselta puolelta yhä lähemmäs meitä. Yön pakkasessa kuurakuorrutteen saaneet varvut kimalsivat matalalta paistavassa aamuauringossa aivan erityisellä tavalla. Me pakkasimme leirin vielä kirpeässä aamupakkasessa, mutta pääsimme lämmittelemään auringonpaisteeseen heti liikkeelle lähdettyämme.



Muutaman kilometrin matka takaisin pikitielle meni nopeasti hienosta auringonpaisteesta nauttien. Pian olikin edessä enää viimeinen urakka, nimittäin ahkion kantaminen viimeisen sillan yli. Ja auton käynnistäminen vara-akulla...


Vaikka tekniikka ei ollut kovin yhteistyökykyistä, ensimmäinen useamman päivän talvivaelluksemme oli mielestämme oikein onnistunut kokemus, sillä me todella nautimme reissusta! Ilmat suosivat ja päivämatkat onnistuttiin pitämään sopivan lyhyinä, jotta leiri jaksettiin pystyttää hyvällä energialla. Teltassa nukkuminen oli yllättävän miellyttävää, ja karvapallokin kulki mukana juuri niin vaivattomasti kuin sen kuuluukin. Kengät olivat aamulla kieltämättä aika jähmeät ja viileät, mutta pienellä aamujumpalla ne saatiin jälleen lämpimäksi eikä tunturihiihtomonoissa varpaita palellut.

Opimme monta asiaa, kuten esimerkiksi testaamaan keittimen toimintavarmuuden entistä huolellisemmin etukäteen. Jos ja kun jatkossa lähdemme pidemmille vaelluksille, lähtee sinne ehdottomasti kaksi keitintä mukaan. Sekä keitinlaatikko siltä varalta, että ruokaa tarvitsee laittaa teltan suojissa. Ja tietysti paljon hyvää ruokaa ja herkkuja!

Nyt vain uusia talvielämyksiä suunnittelemaan!