Sunday, July 7, 2019

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | päivät 10-13



Toteutin maaliskuun loppupuolella tähänasti pisimmän vaellukseni UK-puiston kairassa, seuranani vain uskollisesti minua seuraava ahkioni. Tästä oli siis kyse:

Hiihtovaellus UK-puistossa 19.-31.3.2019
Reitti: Kakslauttanen - Suomunruoktu - Luirojärvi - Hammaskuru - Anterinmukka - Kiertämäjärvi - Jyrkkävaara - Siikavuopaja - Kivipää - Saariselkä
Matka: 154 km

Reissutarinan ensimmäiseen osioon




To 28.3.2019 klo 8:10 Jyrkkävaaran tupa

Huomenta. Venäläisdelegaation valtiovierailu Jyrkkävaarassa on päättynyt :) Ei heistä kyllä loppujen lopuksi mitään haittaa ollutkaan :D Vähän toivat elämää tupaan, mutta he hiljenivät nukkumaan tismalleen samassa aikataulussa minun kanssa, heräsivät kuudelta ja lähtivät tuossa vartti sitten jatkamaan. Itsekin olin jo kuudelta ihan hereillä, mutta makoilin silti vielä reilun tunnin, koska mua huvitti :) Ja koska tuvan pöytätila oli jo melko tarkalleen kokonaisuudessaan valloitettu.

Siinä aamulla makoillessani jo päiviä ihanan tyhjänä ollut mieleni alkoi täyttyä ajatuksista. Annoin mieleni vaeltaa kaikessa rauhassa. Tuvan hiljennyttyä söin aamupalan, ja sitten otin vihkoni ja kirjoitin sivun toisensa perään. Totesin, että minulla on harvoin aikaa käsitellä kaikkea mitä elämässäni tapahtuu, ihan positiivisiakin sattumuksia ja kohtaamisia. Istuin pitkään tuvassa ajatuksieni kanssa, ja vasta puolen päivän aikoihin olin valmis jatkamaan matkaa. Olo oli edelleen hieman väsynyt, aamupäivän ajatusmyllyn jäljiltä suorastaan kuin yliajettu, joten suunnitelmissani ei ollut hiihtää kovin kauas tänään.

Aloitin päivämatkani hiihtämällä puolisen kilometriä umpihangessa, ihan huvin, urheilun ja harjoituksen vuoksi. Ei ollut ihan mahotonta. Ja tavallaan oikaisin, vaikkakin oikoreitti oli varmasti ajallisesti kiertotietä pidempi. Minusta oli kuitenkin mukavaa hiihtää ihan omia jälkiä. Ja miksi ihmeessä minun edes pitäisi tehdä kaikki mahdollisimman nopeasti?



Tulin Muorravaarakanjoen rantaan, ja pääsinkin joesta heti yli huoltokelkkojen jälkiä pitkin. En tiedä olisinko mistään muualta uskaltanut mennäkään. Otin suunnan, tai oikeastaan vain tarkistin, että huoltokelkkauran suunta on kohti Snellmaninmajaa, ja lähdin hiihtämään sitä pitkin. Pian tulin pienen järven rantaan. Toiselta laidalta käveli neljä poroa hyvässä järjestyksessä minua kohti. Ne tulivat kelkkauraa pitkin, eikä niillä näyttänyt olevan aikomustakaan väistyä uralta. Pysähdyin katselemaan niitä, ja odotin, että ne huomaisivat minut ja muuttaisivat kulkusuuntansa jonnekin muualle. Mutta eihän ne viitsineet umpihankeen mennä kahlaamaan. Lopulta lähdin hiihtämään niitä kohti, ja silloin nelikkö päätti vetäytyä hyvässä järjestyksessä takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin.



Pysähdyin syömään lounasta. Siinä syödessäni mietin, että kulkemiseni on kyllä ensimmäisistä päivistä muuttunut, jotenkin rauhallisemmaksi. Suoritan vähemmän, ja olen enemmän läsnä hetkessä. En tarkoita, ettenkö pitäisi myös suorittamisesta. Pidän fyysisestä ponnistelusta ja siitä olosta, kun tuntee tehneensä fyysisesti rankan päivän. Mutta tällainen olemisesta nauttiminen on pidemmällä vaelluksella jotenkin kokonaisvaltaisempaa kuin arjessa.

Juuri kun nousin lounastauoltani, kuulin moottorikelkkojen ääntä ja eteeni ilmestyi kaksi Metsähallituksen huoltokelkkaa valtavien polttopuukuormien kanssa. Kelkat sammutettiin ja vaihdoimme luontovalvojien kanssa kuulumiset. He olivat mukavia heppuja, ja ennen pitkää todettiin olevamme sukulaisiakin. Ehkä kolmansia serkkuja, ehkä viidensiä, mutta sukulaisia kumminkin. Olipa taas ihana kohtaaminen! Siitä jäi niin sydäntä sykähdyttävä ja lämmin tunne, nämä ihmiset vaan puhuu samaa kieltä ja tunsin jälleen niin vahvasti kuuluvani tänne.

Matka jatkui. Tulin pian Suomujokivarteen Snellunkosken tulipaikan kohdalle. Lähdin hiihtämään jäätä pitkin kohti Snellmaninmajaa, kun kuulin jälleen kelkan äänen. Tällä kertaa tulija oli Anterinmukassa tapaamani poromies, lapinkoira kyydissään, tietysti. Täällähän on pelkkiä tuttuja! Hänkin pysäytti ja sammutti kelkkansa, kyseli miten reissuni on mennyt, ja kertoi minulle ahmojen tuhotöistä porotokassa. Ahma oli tappanut ja raadellut monta poroa, hän näytti minulle puhelimestaan kuvia ja videotakin yhdestä, joka oli julmasti jätetty kitumaan. Eniten kuitenkin kosketti se, miten poromies videolla jutteli porolleen. Voi poika, ois se saanut sinut kyllä tappaa. Ahma kuulemma jättää poron henkiin, jotta saalis pysyy tuoreena pidempään. On se julma peto. Karhut eivät kuulemma ole vielä nousseet talvipesistään (huh). Koko jutustelun ajan vieressäni kiehnäsi lapinkoira, jota rapsuttelin. Lopulta koira kellahti selälleen jalkojeni juureen, aivan samalla tavalla kuin meidänkin karvakorva :) Puhe kääntyi koiriin, ja niistäkin riitti juttua pitkäksi aikaa. Seuraavalla viikolla olisi Raja-Joosepissa poropaimennustapahtuma, mihin minäkin olin aluksi ollut Sissin kanssa menossa, mutta logistiikkajärjestelyt menivät vähän liian vaikeiksi. Sain kuitenkin kutsun aidalle seuraamaan muiden suorituksia, jos vain pääsisin. Poromies käynnisti kelkkansa, kutsui koiran kyytiin ja toivotteli minulle vielä hyvää loppureissua. Ja taas minä jäin hiihtelemään, tuntien itseni kaikkea muuta kuin yksinäiseksi.

Snellmaninmajalle ei ollut enää pitkästi. Kiskoin ahkion jäältä ylös korkealle kummulle. Sen päällä nökötti pieni tupa. Auringonpaiste oli nyt tiessään ja tuuli alkoi vihmomaan kylmästi. Menin tupaan sisälle yhtä aikaa kahden paikallisen kanssa, jotka kävivät vain katsomassa tupaa pilkkireissun yhteydessä. Heidän lähdettyä laitoin kylmästä hytisten kaminaan tulet. Hiljalleen tupa alkoi lämpenemään. Istuskelin pitkään ja selailin tuvan vieraskirjaa, välillä aina ikkunasta ulos vilkuillen ja teetä hörppien. Olin suunnitellut, että hiihtäisin vielä iltapäivän ratoksi reilun kilometrin päähän katsomaan vanhaa kolttakylää. Olin jo tekemässä lähtöä, mutta kun avasin tuvan oven, lensi vettä lähes vaakasuorassa suoraan naamalleni, joten vedinkin oven samantien takaisin kiinni, lisäsin kaminaan pari puuta ja köllähdin tyytyväisenä laverille. Tuohon keliin ei huvittanut lähteä harrastamaan kulttuuria.

Hieman myöhemmin vesisade lakkasi ja aurinkokin pilkisti pilven takaa. Ihailin tuvan pihalta aukeavaa maisemaa pitkän tovin. Edelleenkään ei huvittanut lähteä hiihtelemään yhtään mihinkään, joten hengailin vain loppuillan tyytyväisenä tuvalla. Oli rauhallista, vaikka Metsähallituksen huoltokelkat ajoivatkin pariin kertaan tuvan ohi polttopuulastin kanssa, mutta eivät hekään pysähtyneet tuvalle. Kömmin makuupussiin jo melko aikaisin ja nukahdin samantien.


Snellmaninmaja ja iltamaisema


Pe 29.3.2019 klo 7:08 Snellmaninmaja

Aurinkoinen aamu!! :)
Eilen menin nukkumaan jo puoli ysin aikaan. Heräilin yöllä pari kertaa kun tuuli kolkutteli tuvan nurkkia, mutta pääosin nukuin kyllä tosi hyvin eikä tuollaiset pienet mörköjen kolkuttelut haitanneet mua lainkaan. Heräilin ekan kerran joskus puoli kuuden aikaan ja melko pian nousinkin jo ylös kun ei enää nukuttanut. Rakastan tätä rytmiä!


Aamumaisema

Rauhallisesta aamusta huolimatta lähdin liikkeelle jo heti yhdeksän jälkeen. Olin ajatellut katsastaa kartalla näkyvän vanhan kolttakylän tänään, kun hiihtäisin siitä joka tapauksessa ohi. Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin vain hiihtämään kolttakylän ohi, sillä se oli kartassani merkitty väärään paikkaan ja tajusin asian vasta puoli kilometriä liian myöhään enkä jaksanut enää palata takaisinpäin. Aurinko paistoi upeasti ja seurailin Suomujoella kulkevaa kelkkauraa.



Kelkkaura johdatti minut Aittajärven P-paikalle, ja sieltä hiihtelin Aittajärven laavulle. Tässä vaiheessa minulla oli yllättäen taas nälkä, joten jäin laavulle syömään lounasta. Kylläpä oli taas makoisat lounaskelit, sillä aurinko paistoi suoraan laavuun ja sen lämpö tuntui ihan keväältä. Syötyäni heitin laavuun pitkäkseni ja siitä minut herätteli viiden tai kuuden hengen ulkomaalaisseurue ahkioineen. En ihan pysynyt laskuissa, kun hieman tokkuraisena tervehdin jokaista vuorotellen heidän hiihtäessään laavun ohi. Viimeinen heistä pysähtyi kysymään mitä kuuluu, ja juttelemaan hetkeksi. He olivat hiihtämässä Jyrkkävaarasta Lankojärvelle.




Minäkin kömmin laavusta ylös ja valjastin itseni taas reen eteen. Lähdin seurailemaan edelleen jokea pitkin kulkevaa kelkkauraa, missä meni nyt myös tuon ulkomaalaisporukan hiihtojäljet. Halusin nukkua ainakin yhden yön laavussa, joten suunnittelin hiihtäväni tänään Siikavuopajan laavulle yöksi. Matkaa olisi enää viitisen kilometriä ja Metsähallituksen miehet olivat kehuneet sitä suojaiseksi ja hyväksi yöpaikaksi. Kello oli vasta vähän yli kaksitoista, kun sain jo ensimmäisen näköhavainnon tuosta laavusta, mutta sitten eteen tuli pari muuttujaa. Ensimmäinen, mistä kieltäydin menemästä yli ahkio perässäni, näytti tältä:



Periaatteessa siitä olisi varmasti päässyt, olihan ulkomaalaisporukkakin siitä hiihtänyt. Mutta minä olin yksin ja mitä tekisin, jos minä tai ahkio humpsahtaisi tuosta lumikannen läpi jokeen? Olisin pulassa. Siispä jätin ahkion paikoilleen ja lähdin etsimään vaihtoehtoista reittiä laavulle. Seuraava löytämäni vaihtoehto oli aivan yhtä huono, ja se näytti tältä:



Kuva ei aivan kerro rinteen jyrkkyyttä, mutta se oli sitä luokkaa, että tässä voisi päätyä koko yhdistelmä jokeen lumineen päivineen. Ei kiitos. Laavukin näkyy jo vasemmassa laidassa rinteen takana. Viimeinen vaihtoehto laavulle pääsemiseksi oli vaihtoehto nimeltä crossfit: siinä hinattiin ensin ahkio tämän jyrkän harjanteen päälle, iltapäivän pehmenneessä, upottavassa hangessa tottakai, ja sen jälkeen hinattiin ahkio toiselta puolelta harjannetta alas vielä pehmeämmässä lumessa.



Sen jälkeen minut erottikin laavusta enää vain joenmutka, mistä uskaltauduin hiihtämään yli, ensin ilman ahkiota ja sen jälkeen vasta ahkion kanssa. Kaiken tämän jälkeen en lainkaan ihmetellyt, ettei laavulla näkynyt juuri kävijöitä olleen! Muutaman sadan metrin matkaan oli mennyt yli tunti. Jos allaolevaa kuvaa muuten katsoo oikein tarkasti, saattaa nähdä laavun edessä makoilevan valkoisen poron. Sieltä se katseli tyynesti minun ahkio-crossfittiä, ja kun lähestyin laavua, se vetäytyi laavun takaiseen metsään.



Laavulle päästyäni vaihdoin hikiset vaatteet kuivempiin ja sen jälkeen istahdin kaakaolle ja näkkärille. Tykkäsin paikan tunnelmasta heti kun siihen tulin. Laavu oli todellakin mukavasti harjanteiden suojassa ja sen eteen aukeni pientä lampea muistuttava joenmutka. Ja se valkoinen poro kuopsutti edelleen jossakin lähettyvillä.



Loppupäivän askareisiin kuului vedenhakua sulana olevasta virtapaikasta sekä hiihtoretki lähellä olevalle Sotavaaran tulipaikalle ja samalla seuraavan päivän joenylityspaikan tutkiminen. Tulipaikan kohdalta joki oli tukevasti jäässä ja siitä pääsi hiihtämään yli helposti, joten voisin huomenna lähteä sitä kautta hiihtelemään kohti Kivipään tupaa. Valkoinen poro oli seuranani hiihtoretkellä, se nimittäin laukkoi aina välillä edessäni ja välillä se taas ravasi minua vastaan.

Tutkimusretkien jälkeen asetuin laavulle, tein tulet ja laittelin ruokaa. Pieni väsymys vaivasi edelleen, ja nälkä oli jatkuvaa. Ruokapussia inventoituani päädyin syömään ensin perunamuusia ja jauhelihaa, sen jälkeen retkimuonapussin (Lyo-merkkinen pasta bolognese, oli muuten tosi hyvää) ja jälkipalaksi vielä nuudelit. Silti yöllä klo 03 herätessäni oli nälkä!




La 30.3.2019 klo 8:33 Siikavuopajan laavu

Hyvin nukutti laavulla! Heräsin kolmen aikoihin siihen, että oli kuuma. Ei ollut niin säkkipimeää, että näin hyvin nousta istumaan ja vähentää vaatetusta ilman lamppuakin. Vastarannan männynlatvat näkyivät heikkona siluettina taivasta vasten. Oli niin hiljaista! Vain tuuli humisin puiden latvuksissa välillä. Makoilin vähän aikaa hereillä, eikä minua pelottanut yhtään. Sitten nukahdin taas. Olipa mukavat 10 h yöunet! Nyt aamulla on mukava puolipilvinen keli, lämpötila on varmaan jossain nollan pinnassa.




Tein tulet ja söin aamupalaa, ja siinä yhdeksän jälkeen lähdin laavulta jatkamaan matkaa. Mieli oli hyvä ja lähes voitonriemuinen, mikä ihana kokemus olikaan nukkua yksin laavulla. Olin onnellinen siitä, miten hyvin olin nukkunut. Tämän päivän etappi oli hautunut mielessä yön aikana, lähtisin suunnistamaan poroaidan viertä, tavoitteena Kivipään tupa. Yöllä oli onneksi ollut sen verran pakkasta, että vanhakin kelkanjälki kantoi loistavasti.

Hiihdin eilisen tiedusteluretkeni jälkiä poroaidalle, ja jatkoin vanhaa kelkanjälkeä pitkin hiihtäen ylemmäs Haukilammelle. Lammen paikkeilla vastassani oli yhtäkkiä poron selkäranka keskellä uraa! Tuijotin selkärankaa hetken epäuskoisena, sen jälkeen pälyilin ympäristöäkin vähän tarkemmin. Mistähän se tuohon oikein oli ilmestynyt? No, ei se kovin tuore ainakaan ollut, päättelin, ja kun en ympäristöstä pongannut mitään erikoista, ei jäljen jälkeä, hinasin pulkkani selkärangan ohitse ja jatkoin matkaa. Nousin edelleen ylöspäin, ja jossain vaiheessa pysähdyin lounastauolle aurinkoiseen kohtaan.

Lounastauolta matkaa jatkaessani totesin, että hankihan kantaa sekä minua, että ahkiota! Hitsi vie, mun viimeinenkin toiveeni tältä reissulta toteutui! Hylkäsinkin samantien kelkkauran ja otin suunnan nimettömän lammen ylitse ja Puilakkapään pohjoisimpien vaaranyppylöiden välistä kohti Ahvenvaaraa. Ai miten hienoa onkaan hiihdellä omaa reittiä!!



Suunnistus meni hyvin, vaikka välillä vähän epäröinkin, niin huomasin aina pian olevani juuri siellä, missä oletinkin. Alamäkeen mentäessä sai jo vähän jarrutellakin ahkion kanssa, kun hanki kantoi. Otin yhden matsinkin pienen männyn kanssa, kun halusin itse kääntyä sivurinteeseen, mutta ahkio ei. Päädyin männyn kylkeen, hankeen jalat ylämäkeen ja ahkio halusi tulla ylärinteen puolelta päälleni. Onneksi ei käynyt kuinkaan, olin vain hetken aikaa hieman jumissa lumihangessa, kunnes sain suksen irti jalastani ja sillä ankkuroitua ahkion paikoilleen. Sen jälkeen kampesin ähisten itseni lumihangesta oikein päin ja takaisin suksille.

Tämän päivän ongelmatilanteet eivät suinkaan ollet vielä siinä, vaan saavuttuani Kulasjoen varteen totesin ylityksen näyttävän todella hasardilta. Itse asiassa aivan liian hasardilta. Tästä ei kyllä yli mennä.



Arvuuttelin hetken aikaa, kumpaan suuntaan jokivartta lähtisin hiihtämään ylityspaikkaa etsien, ja lopulta valitsin oikean arvan, sillä löysin nopeasti lompolon, minkä kohdalta pääsi turvallisesti yli. Heti kun pääsin joen yli, alkoikin sitten lumimyräkkä, ja suuntana ollut Ahvenvaara katosi tyystin näkyvistä. Onneksi minulla oli suunta selvillä, ja suunnistinkin kompassin kanssa tismalleen kartalla pysyen lumituiskusta huolimatta. Hieno fiilis!

Kun pääsin metsäautotien pohjalle, lakkasi lumituiskukin ja aurinko paistoi jälleen. Päivän kommervenkkejä miettin pohdin, mitähän on edessä seuraavaksi? Hiihdin muutaman kilsan metsäautotien pohjaa seuraillen ja sen jälkeen olikin enää muutama kilometri tuvalle. Jostakin ilmestyi risteykseen ehkä muutaman päivän vanha ahkioiden jälki, joka menisi takuulla tuvalle. Tuskin siis enää suuria ongelmia mahtuisi loppumatkalle, ajattelin helpottuneena. Mutta. Ahkiojälki olikin vesisateen, auringonpaisteen ja pakkasten jäljiltä melkoisen liukkaalla jäällä. Karvat ei kertakaikkiaan pitäneet pienenkään ylämäen kohdalla. Nonni! Ähisten kiskoin siis ahkiota mukavalta näyttävän jäljen vieressä umpisessa, ja tietysti se hankikaan ei juuri tässä kohtaa kantanut mitenkään täydellisesti. Ja jotta ei menisi liian helpoksi, yltyi vielä tuulikin kovaksi, ja puhalsi tietysti vastaan.

Hiihdin tällaisen hienon, sulan lähteen ohi! Täytin vesipullot ja olikin kyllä hyvää vettä!

Kaikesta huolimatta, pääsin lopulta Kivipään tuvalle! Piha oli hiljainen, tai miten sen nyt sanoisi, ihmisiä ei näkynyt, mutta tuuli kyllä ujelsi pihalla. Heti kun pysähtyi, tuli kylmä, joten luikin nopeasti tupaan sisälle. Mutta. Tupa oli kylmä, sotkuinen, hiiri uiskenteli likavesisankossa ja polttopuut oli juuri täydennetty, märkiä ja jäässä. Johan nyt on vaiherikas päivä! Onko tämä joku vinkki minulle, että erämaasta on nyt nautittu jo nokko, olisi niin kuin hyvä alkaa miettiä sivistyksen pariin vetäytymistä? Sain vuolla kiehisiä melkoisen kasan ja naputella pinon pikkutikkuja jo ennestään pienistä pölkyistä, että sain ylipäänsä tulet kaminaan. Eikä kylmyys silti tuvasta oikein vetäytynyt ennen kuin tuuli rauhoittui illalla.

Kivipään tupa

Lopulta kuitenkin tupa oli siivottu, hiiri toimitettu kauas huussin taakse ja kokonainen espanjan pata katosi helposti kattilasta. Kirjoittelin päiväkirjaa ja ajatukset suuntautuivat huomiseen. Taisi olla aika jättää erämaalle hyvästit tältä erää. Huomenna voisi olla se päivä, kun hiihdän Saariselälle. Harmi vaan, kun tuvalla ei ollut kenttää puhelimessa, enkä saanut yhteyksiä ulkomaailmaan, mutta eiköhän asiat huomenna järjestyisi tavalla tai toisella.



Su 31.3.2019 klo 7:17 Kivipään tupa

Nukuin tosi hyvin! Nyt vähän haikein, mutta myös innostunein fiiliksin kohti sivistystä. Ajattelin hiihtää ensin Luton päivätuvalle, ja siitä pitäisi päästä jo ajettua latua pitkin Saariselälle. Jos tuo alkuosa matkasta ei nyt ihan tuhottoman hitaasti etene, niin olen illalla Saariselällä!




Lähdin liikkeelle auringonpaisteessa. Sanoin heipat Kivipään tuvalle, ja jostain syystä käännyin katsomaan taakseni ehkä useammin kuin tavallisesti. Tuntui vähän haikealta jättää erämaa, mutta toisaalta odotin jo kovasti suihkua ja sitä, että voisin mennä kauppaan ja valita sieltä ihan mitä ruokaa ja herkkuja tekisi mieli. Nälkä oli kova. Kotiväkeäkin taisin jo vähän kaivata. En ollut kertaakaan matkalta soittanut ja moneen päivään ei ollut muutenkaan pysähdyspaikoissa kenttää, joten yhteydet kotiin olivat olleet kovin yksipuolisia InReachillä lähetettyjä "jään tähän yöksi" tai "lähden liikkelle"-tyyppisiä viestejä.

Kivipään alarinteilläkin kantoi jo hanki mukavasti, ja nousinkin vahingossa paljon korkeammalle tunturiin kuin oli tarvis. Näin jälkikäteen blogia kirjoittaessani tuntuu kyllä kummalliselta, miten sen ahkion kanssa voi vahingossa hiihtää melkein puoliväliin tunturia? Ehkä hiihdinkin puolitarkoituksella, koska halusin vielä nähdä vähän enemmän maisemia.



Huomattuani olevani jo tarpeeksi korkealla, pidin lyhyen tauon ja tutkin kartasta jatkoreittiä. Muutaman minuutin aikana aurinkoinen maisema alkoi muuttua ja taivaalta rupesi leijailemaan suuria lumihiutaleita.



Näkyvyys vähän heikkeni, mutta matkani jatkui suunnalla. Ilmeisesti sama viiden hengen tsekkiporukka, joka teki minulle ladun Hammaskurun tuvalle, oli ollut Kivipäälläkin ennen minua ja taas hyödyin heidän jäljestään. En koko matkaa tosin, hiihtelin myös omia reittivalintojakin. Edelleen tuntui niin mukavalta kulkea siellä missä tykkää!

Söin lounasta Kivipäänojan varressa, kun lumisade oli jälleen vaihtunut auringonpaisteeseen. Lounaan jälkeen hiihtelinkin jo vähän summittaisemmalla suunnalla. Päätin, että hiihtolatu kyllä tulee vastaan, vaikka en niin tarkasti suunnistaisikaan. Väsymys tuntui kropassa. Tsekkien hiihtolatu meni mielestäni väärään suuntaan, joten lähdin omilleni, sillä halusin käydä Luton tuvalla. Summittaisen suunnistukseni takia jouduinkin sitten laskemaan ahkion alas hemmetin jyrkkää törmää, samalla kun itse möyrin vyötäröäni myöten hangessa. Olihan hommaa! Fiksuinta olisi tietysti ollut kiertää koko törmä, mutta päätös mennä suoraan alas johtui väsymyksestä. Onneksi se kuitenkin onnistui hyvin.

Kun olin päässyt törmältä alas, olikin enää kilometrin verran omaa latua jäljellä. Samalla kun sain höylätyn hiihtobaanan suksieni alle, ilmestyi Luton päivätupakin näköpiiriini. Se olikin aivan täynnä hiihtokansaa, eikä sisälle enää mahtunut, joten istuin terassille hörppimään vettä ja nauttimaan yhtä niistä viimeisistä suklaapalasista, mitä oli vielä jäljellä. Jotenkin tämä sivistyksen pariin paluu tuntui huikean reissun antikliimaksilta. Hiihtopukuiset ihmiset menivät ympärillä vyölaukkuineen, kun otin laivalta näyttävän ahkioni jälleen vetoon. "Oletkos sinä ihan yöpynyt jossakin?" minulta kysyttiin. Sisäisesti kiristelin hampaitani ja mietin että ei, huvin vuoksi vaan päiväretkellä vedän tätä pulkkaa. Sen sijaan vastasin ykskantaan "Joo, kaks viikkoa", ja lähdin hiihtämään. "Wau, sehän on mahtavaa!" kysyjä vielä totesin. Nyökkäsin. Niin on.

Seitsemän kilometrin latuhiihdon aikana kukaan ei onneksi kysellyt enää minulta mitään, vaan ohitse hiihtävät tyytyivät vain katsomaan pitkään. Yksi porukka tuli rinkkojen kanssa vastaan, ja se tuntui kuin olisi kohdannut sukulaisia vieraalla planeetalla. Juttelimme tovin ja vaihdoimme retkikuulumiset. Soitin kotiin ja oli ihanaa puhua Jarkon kanssa pitkästä aikaa. Kesäaika oli kuulemma vaihtunut viime yönä. Olin buukannut Luton tuvan terassilta puhelimella itselleni huoneen kylpylähotellista, joten vedin ahkioni hotellin pihaan. Lähetin vielä ilkikurisesti InReachilla pihalta kotijoukoille viestin "jään tähän yöksi". Reissu taisi olla valmis. Siitä tuli juuri niin upea kuin olin toivonutkin. Teki mieli tuulettaa, ja saatoin niin tehdäkin.


Sunday, May 5, 2019

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | päivät 7-9

Onko ihanampaa aamua kuin tää?




Toteutin maaliskuun loppupuolella tähänasti pisimmän vaellukseni UK-puiston kairassa, seuranani vain uskollisesti minua seuraava ahkioni. Tästä oli siis kyse:

Hiihtovaellus UK-puistossa 19.-31.3.2019
Reitti: Kakslauttanen - Suomunruoktu - Luirojärvi - Hammaskuru - Anterinmukka - Kiertämäjärvi - Jyrkkävaara - Siikavuopaja - Kivipää - Saariselkä
Matka: 154 km

Ma 25.3.2019 Hammaskurun tupa

Sain taas heräillä siihen luksukseen, kun joku toinen laittaa kaminaan tulet. Oli mukavaa syödä pitkästä aikaa aamupalaakin seurassa. Tupakaverini tarjosivat minulle oikeaa kahviakin ja paistettua pekonia. Melkein jo lyöttäydyin tämän porukan mukaan loppureissulle =)

Sanoimme kuitenkin hyvästit ja sovimme, että palaamme asiaan myöhemmin minun eräopasopintoihini liittyvän työharjoittelun merkeissä (mahtavaa!). Porukan lähdettyä tuvan tienoo taas hiljeni, ja laittelin kaikessa rauhassa omat tavarani kasaan. Keräilin samalla hieman ajatuksianikin. Niin paljon kuin olin seurasta nauttinutkin, tuntui siltä että tarvitsen ikään kuin hetken hengähdystauon sisäistääkseni kaiken, ihan kuin tapahtumia olisi yhtäkkiä tullut liian kiivaaseen tahtiin ja minua olisi hengästyttänyt.

Ahkiota pakatessani totesin, että nyt tavarat alkavat vihdoin löytää omat paikkansa. Viikkohan siihen menikin! Yöllä oli tuiskuttanut jälleen lunta, mutta aamulla aurinko pilkisti jo pilvien takaa. Lähdin hiihtämään. Päästyäni ylös Hammaskuruun, oli kylmästi puhaltava tuuli ajanut jo pilvet tiehensä ja pääsin nauttimaan upean aurinkoisesta tunturimaisemasta.

En halunnut heti tuiskun jälkeen hiihtää lumilippojen reunastamaa kurun pohjaa, joten kiersin kurun hiihtämällä hieman ylempää tunturista. Edelläni mennyt pariskunta oli kyllä kurusta hiihtänyt, mutta toisten jäljet nyt eivät tunnetusti ole minkäänlainen tae siitä, että reitti olisi turvallinen. Olen nähnyt millainen määrä lunta voi irrota vastaavanlaisista paikoista, enkä todellakaan olisi tuntenut oloani mukavaksi tuolla reitillä. Hämmästelin silti mielessäni, miksi minun täytyy perustella kiertäminen niin kovin tarkasti itselleni? Miksi tunnen itseni lähes pelkuriksi, kun kierrän? Eikö syyksi vain riitä, että minä nyt vain haluan kiertää? No, joka tapauksessa se on varmaa, että jos jokin reitti herättää näin paljon pohdittavaa, niin minä kyllä kierrän vaikka maailman ääristä. Ja se olikin oikein hyvä veto, sillä sain aivan uudenlaiset ja upeat maisemat eiliseen hiihtoretkeeni verrattuna. Tuntureita näkyi joka suunnassa, hanki kimmelsi timantteja ja minä hiihtelemässä siellä kaiken sen kauneuden keskellä!



Heti korkeimman kohdan jälkeen söin lounaan ja sitten laskeuduin Anterinjokivarteen. Sain nauttia, kiertoreittiäni lukuunottamatta, koko matkan hyvin tallatusta urasta, sillä pariskunta Hammaskurun tuvalta oli hiihtänyt edelläni jokivarteen saakka. Tästä kohtaa he olivat kääntyneet kohti Muorravaarakan Ruoktua, mutta Anterinmukastakin oli jo hiihtänyt pari ihmistä Muorravaarakkaa kohti, joten minä jatkoin heidän jälkiään kohti Anterinmukkaa. Myöhemmin minulle selvisi, että nuo kaksi ihmistä olivat aiemmin Tuiskukurussa tapaamani tsekkiläiset isä ja poika.



Maasto laski loivasti koko loppumatkan ja minä vain nautiskelin helposta menosta ja auringosta. Rallattelin mennessäni "Voi kuinka kaaaunis on tuo päivä, kuka hän on ja mistä tänne saapui..." ja liikuttelin suksia laulun tahtiin. Erämaassa yksin kulkemisen parhaita puolia on ehdottomasti, että kehtaa laulaa ja tanssahdella aivan miten sattuu huvittamaan! Mieli oli kevyt ja iloinen. Pysähdyin välillä keksien tanssiliikkeitä ja välillä taas hiljenin ja katselin kun minua seuraavat lapintiaiset hyppelivät oksalta toiselle ja sirkuttivat. Nauroin ääneenkin ja hymyilin kilpaa auringon kanssa. Se lämmitti. Pysähtelin tämän tästä katselemaan ja kuuntelemaan, ja välillä koitin ikuistaa kaikkea näkemääni kamerallekin.


Klo 18:43

Anterinmukassa ollaan! Ja mie oon käyny saunassa, voihan ihanuus sitä saunaa ja tätä koko paikkaa! Tämä on kuin kaikkien suomalaisten unelmien erämaamökki. Tämä päivä on ollut pelkkää nautintoa, niin upea ilma, maisemat ja fiilis on ollut. Ja se sauna, aiai! Lämpöiset löylyt ja pari kierrosta jäähyttelyä hiljaisessa illassa. Enpä muista milloin olisi saunominen tuntunut näin pyhältä rituaalilta. Joku ihana oli jättänyt saunalle saippuaakin, eihän mulla olis semmosta ollut mukana, mutta tuntuu että tänään mulle vaan annetaan kaikki se, mitä tarvitsen. Mahdottomia ei kyllä ihminen tarvitsekaan ollakseen onnellinen!



Olin Anterinmukassa kahden aikaan, ja aloinkin melkein heti lämmittämään saunaa. Ensin tietysti piti istuskella auringon lämmittämällä terassilla ja nauttia kaakaot ja herkkuvoileivät. Ripustin teltankin seinustalle ja sain sen vihdoin kuivatettua. Sain nautiskella kaikesta yksin, kämpällä vain piipahtivat Metsähallituksen edustaja ja paikallinen poromies. He olivat tekemässä petojälkilaskentaa ja eivät kauaa pirtissä istuskelleet, mutta poromiehen kanssa kyllä ehdittiin heti miettiä oliko meillä yhteisiä tuttuja tai sukulaisia. Ehkä. Oli kyllä mukavaa, että he kävivät.



Saunan lämmityksessä oli oma puuhansa, se nimittäin sijaitsee melko jyrkän kummun alla jokivarressa, ja sinne johtavat portaat olivat vielä hieman lumiset ja jäiset. Kannoin saunalle puita ja avannosta vettä vesipataan. Saunominen tuntui varmasti vielä paremmalta sen vuoksi, että olin itse sen lämmittänyt ja tehnyt kaikki työt. Saunan jälkeen olo olikin puhtaana aivan uskomattoman hyvä. Laitoin kämpän takkaan tulet ja söin kokonaisen pussipasta-aterian ja makkaran. Sen jälkeen ei juuri muuta tarvinnutkaan kuin kellahtaa pehmeälle patjalle ja sulkea silmät.




Ti 26.3.2019 Anterinmukka

Herään täydellisessä hiljaisuudessa. Avaan silmäni ja huomaan että päivä on alkanut jo valkenemaan. Valon määrästä päättelen, että kello on vähän vaille kuusi. Miten ihmeellistä on herätä tähän aikaan aamusta ihan itsestään, ilman herätyskelloa, ja ilman väsymystä. Ja ilman yhtäkään ajatusta, to do-listaa tai aikatauluongelmaa mielessäni. Voisinpa aina herätä tällaiseen olotilaan - ja tällaiseen tupaan!


Siivoilen aamulla hartaasti. Haluan jättää paikat mahdollisimman hyvään kuntoon, kuten ne olivat minullekin. Teen lähtöä haikeilla mielin. Tänne olisi voinut jäädä vaikka asumaan. Haikeus katoaa kuitenkin melko nopeasti kun pääsen liikkeelle, sillä jälleen minua hemmotellaan upealla päivällä. Suuntaan kohti pohjoista. Kiertämäjärven tuvalle olisi reilu parikymmentä kilometriä, ja voisin hiihtää sinne tänään, jos suksi luistaa. Vaihtoehtoisesti voin aina jäädä telttaan juuri silloin kun se sattuu huvittamaan.

Anterinmukasta lähtee hyvä kelkkaura kohti pohjoista. Ensin se tosin mutkittelee vinhasti tekemällä kunniakierroksen tuvan takana sijaitsevan nyppylän ympäri ja sitten vielä toisen Mukkavaaran eteläpuolelta, tehden matkasta kaksi kertaa pidemmän kuin linnuntietä. En ole pahoillani, sillä kantavaa kelkkauraa on ilo hiihtää, ja jokivarsi on edelleen tavattoman nättiä. Lumikasat kivien päällä näyttävät siltä, kuin joessa kasvaisi valtavia sieniä.



Anterin pyöräparkin laavu ilmestyy näkyviin yhtä aikaa nälän kanssa, joten pysähdyn lounaalle. Aurinko paistaa suoraan laavuun ja edessä aukeaa tunturinäkymät, ei hullumpi maisema tästäkään lounasravintolasta! Päätän juoda vielä kahvitkin ja sen kanssa jälkkäriksi kaivelen päivärepustani suklaata. Omituisesti lepattava suklaapaperi kiinnittää huomioni. Mitä ihmettä, näyttää siltä kuin joku olisi nakertanut suklaatani toisesta päästä levyä! Mietin hetken. Suklaalevy on ollut minigrip-pussissa, ja sekin on nakerrettu. Missäs tämä levy olikaan viime yönä...repussani! Tarraan vieressä olevaan pikkureppuuni ja tutkailen sen pohjaa. Missään ei näy reikää... onko siis repussani hiiri? Pomppaan ylös laavusta, laitan hanskat käteeni ja kippaan koko repun sisällön ulos. Tavaroiden joukossa ei näy liikettä. Käännän ja tutkin joka ikisen tavaran, mutta totean varkaan livistäneen varmaankin jo aikoja sitten, onneksi. Reppu oli ollut auki viime yönä, joten en keksi muuta mahdollisuutta, kuin että suklaavaras on kiivennyt reppuuni, nakertanut vähän suklaata ja sitten kiivennyt repusta ulos. Samalla tulee hämärä muistikuva että saatoin herätä yöllä pieneen rapinaan, mutta nukahdin samantien uudestaan. No, onneksi tappioni eivät olleet kovin suuret, vain yksi pala suklaata lensi metsään. Toistakin oli ehkä nakerrettu, mutta sen minä ehdin syödä ennen kuin huomasin...yöks. Jatkossa kyllä takuulla ihan kaikki syötäväksi kelpaava löytää yöksi tiensä muovilaatikkoon!


Pyöräparkin jälkeen ohitin Anterin vartioston mökin ja hikoilin perävaununi kanssa ylös Länsimmäisen Helttamoroston satulaan. Siitä eteenpäin matka etenikin vauhdilla rajavyöhykkeen vartta seuraten, ensin alamäkeen, sitten tasaisella, ja yllättävän nopeasti olinkin jo Harrijärvellä. Vähän ennen Kiertämäjärven "risteystä" lähdin hiihtämään vähän heikompaa kahden kelkan jälkeä, koska arvelin pääseväni vähän oikaisemaan niiden jäljillä. Olihan se oikoreitti ainakin periaatteellisella tasolla, mutta kelkat olivat kyllä matkalla vähän kruisailleet siellä sun täällä. Pääsin sentään oikoreitiltäni lopulta onnellisesti takaisin kantavammalle uralle. Jäällä ei kannattanut näköjään sooloilla, jos ei sitten halunnut harrastaa vesihiihtoa. Pian sainkin jo tuvan näkyviini ja tyytyväisenä hiihtelin hiljaisen tuvan pihaan. Totesin tehneeni oikein hyvän "työpäivän", yhdeksästä neljään.



Tuvalla sitten kamppeet sisälle, kuivien ja vähemmän haisevien vaatteiden vaihto, tulet kaminaan ja sitten päivän paras hetki, siis se, mihin kuului kaakaota ja voileipää. Haisemisesta mainittakoon, Anterin vieraskirjaan oli 10 v. pikkuvieras kirjoittanut: "Täällä on meidän kanssa kaksi belgialaista. En haluaisi olla rasisti, mutta ne haisee." =D Onneksi hän ei ollut haistamassa miltä minä tuoksahdin ennen saunaan menoa...

Tein tuvalla jonkinlaisen siivouksen ja puistelin tuvalta löytyneet patjat ulkona. Sen jälkeen tein ruuan ja ennen nukkumaanmenoa kävin vielä jäällä fiilistelemässä hämärtyvää iltaa. Hieno ilta oli kyllä jälleen. Hiljaisuus rauhoitti mielen ja nukahdin jälleen samantien.




Ke 27.3.2019 Kiertämäjärven tupa

Herätessäni vilkaisin lämpömittareita, kämpässä sisällä näytti +1 ja ulkona -18 astetta. Ilmankos olikin nukuttanut niin makeasti! Kamina lämmitti tuvan taas nopeasti. Söin aamupalaa ja lueskelin karttaa kuin sanomalehteä, kuten minulla on aina vaelluksilla tapana. Päivän projektiksi ajattelin ottaa Jyrkkävaaran tuvalle suunnistamisen. Arvelin, että pääsisin sinne poroaitaa seuraamalla, koska siellä todennäköisesti olisi poroisännät ajaneet kelkallakin. Ja näinhän se menikin.

Tässä tuvassa oli erikoinen lisävaruste, peili, ja olikin hauska nähdä millainen peikko sieltä aamulla kurkisti.

Aamu oli vielä aurinkoinen, mutta pilvipeite alkoi tihenemään jo ennen kuin lähdin liikkeelle. Ylitin ensin Kiertämäjärven ja pian sen jälkeen löysin helposti poroaidan. Sen vierellä, ja onnekseni vielä juuri sillä puolellakin, missä minä olin, meni melko tuore kelkanjälki ja sitä oli hyvä hiihtää. Päästyäni ylös Koiravaaraan tulin samalle portille, mistä olimme Jarkon kanssa kulkeneet vuonna 2014 lokakuussa. Ja ilmakin oli nyt aivan samanlainen, asteen verran pakkasta ja isoja lumihiutaleita leijaili ilmassa. Maassa oli kyllä lunta vähän enemmän kuin viimeksi. Pysähtyessäni lounaalle olin astunut kelkanjälkeltä sivuun ja mönkinyt heti vyötäröäni myöten hangessa.



Olin Jyrkkävaaran tuvalla melko aikaisin, vaikka olinkin pysähdellyt matkalla paljon. Arvasin, että seuraamani moottorikelkkaura kyllä tuvalle menee, mutta halusin kuitenkin olla koko ajan kartalla, joten tutkailin karttaa jatkuvasti. Tuvalla oli vieraskirjan mukaan ollut kaksi hiihtäjää vain tuntia aikaisemmin, joten tupa oli vielä mukavasti lämmin ja kaminassakin hehkui vielä pieni hiillos. Minua väsytti aivan valtavasti, ja niinpä julistin mielessäni päivän hiihdot hiihdetyiksi, levitin makuupussin laverille ja otin pienet torkut. Ajallisesti olisin ehtinyt hiihtää tälle päivälle vaikka toiset kymmenen kilometriä, mutta en olisi millään jaksanut edes laittaa kaminaan tulia, ja mietinkin olenko tulossa kipeäksi vai mistä väsymys johtuu. Päädyin kuitenkin epäilemään energiavajetta, koska minulla oli jatkuvasti nälkä. Olin kyllä laskenut mukaan melko isoja ruoka-annoksia, ja esimerkiksi aamuisin söin vaivatta tuplamäärän puuroa normaaliin arkeen verrattuna. Silti huomasin jo haaveilevani kaikenlaisista ruuista ja herkuista, kuten pizzasta, kanapihveistä ja pullakahveista. Päätin lepäillä loppupäivän ja katsoa huvittaisiko hiihtäminen taas huomenna paremmin.

Jyrkkävaaran viihtyisä tupa


Illemmalla pihalta alkoi kuulumaan ääniä ja sieltä tuli kolme venäläistä hiihtäjää minulle kämppäkavereiksi. He olivat matkalla Raja-Joosepista Kemihaaraan kolmen päivän taktiikalla eli hiihtivät aikamoisia päivämatkoja rinkat selässä. Hetkeksi tuvan täytti melkoinen härdelli heidän purkaessa tavaroitaan ja laittaessa ruokaa. Intoa puhkuvat tupakaverini kävivät pihalla vähän lennättämässä droneakin, ja pääsin kurkkaamaan pilotin olan takaa ruudulla näkyvää upeaa auringonlaskumaisemaa. Melko pian koko tupa kuitenkin hiljeni unten maille.

Sunday, April 28, 2019

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | päivät 4-6

Millaista on telttailla yksin lumimyräkässä?




Toteutin maaliskuun loppupuolella tähänasti pisimmän vaellukseni UK-puiston kairassa, seuranani vain uskollisesti minua seuraava ahkioni. Tästä oli siis kyse:

Hiihtovaellus UK-puistossa 19.-31.3.2019
Reitti: Kakslauttanen - Suomunruoktu - Luirojärvi - Hammaskuru - Anterinmukka - Kiertämäjärvi - Jyrkkävaara - Siikavuopaja - Kivipää - Saariselkä
Matka: 154 km

Reissutarinan ensimmäiseen osioon.


Pe 22.3.2019 Tuiskukuru

Aamu valkeni kirkkaana ja herätessäni olivat tsekkiläiset tupakaverit jo laittamassa kaminaan tulia. Kaminassa syttyvät tulet on kyllä ihan parasta äänimaailmaa mitä aamulla voi olla. Tai ylipäänsä mihinkään vuorokaudenaikaan. Minä nautiskelin vielä hetken makuupussin lämmöstä ennen kuin nousin ylös. Ei se tupayökään nyt ihan pelkkää nautintoa ollut, sillä kuuntelin yöllä tuulen ääniä tuvassakin. Lisäksi patjani päästi (?) ilmaa sen verran, että aamuyöstä selkä herätteli vaihtamaan asentoa vähän väliä. Tupa oli ollut illalla kuin sauna, joten menin nukkumaan pelkässä topissa patjan ja makuupussin päällä makoillen. Ehkä patjan tyhjentyminenkin johtui vain lämpötilaerosta, koska teltassa en vastaavaa ollut huomannut.

Aurinko paistoi niin hienosti, että minunkin verkkaisiin aamutoimiin tuli yhtäkkiä vauhtia. Tuli hirveä hinku päästä ulos kelistä nauttimaan. Tsekit onneksi olivat jo siivonneet tuvan aika pitkälti ja tuoneet puita, joten mulle ei hirveästi askareita jäänyt. Tyhjensin tuhkat ja vuolin kiehisiä ynnä muuta pientä.


Päivä oli kyllä kertakaikkisen upea! Ilma kuin morsian, ja minun mielestä hiihtoreittikin oli upea. Maisemia näkyi moneen suuntaan heti ensimmäisen nousun jälkeen. Söin lounasta ihanasta auringonpaisteesta nauttien ja laskettelin viimeisen alamäen Luirolle siinä yhden aikaan. Saapuessani en vielä tiennyt mitä tekisin loppupäivän tai mihin päätyisin. Hiihtelin Luiron "lomakeskukseen" odottavin mielin, ikään kuin tarkkailisin itseäni ulkopuolelta, että mitähän se meinaa seuraavaksi tehdä? Ohitin Hiltonin, ehkä kävisin siellä sitten paluumatkalla, jos nyt ylipäänsä tätä kautta edes hiihtäisin. Rajan kämpälle pysähdyin tauolle ja pohtimaan jatkoa. Kämppä oli aika sotkuinen eikä houkutellut nyt jäämään, mutta minulla oli kämpästä silti mukavia muistoja edelliseltä käynniltä, jolloin siellä nautittiin lättykesteistä kylmenevässä lokakuun illassa.

Ilmeisesti Sokostilta tuli porukkaa päiväreppujen kanssa. He huomasivat minut ikkunan läpi ja nostivat kättä. En ehtinyt pihalle saakka tiedustelemaan, millaiset olosuhteet ylempänä oli. No, saisin kyllä tiedon jos hiihtäisin vähän matkaa takaisin Hiltonille. Olin Sokostia katsellut tänään jo Luiroa lähestyessä ja olin tietysti etukäteen haaveillut siellä käymisestä. Nyt tuli kuitenkin sellainen tunne, että ei tällä kertaa. Ei yksin, eikä näillä suksilla, millä en pääse nauttimaan kunnolla alamäestä. Mutta nyt minä sentään ekan kerran edes näin koko tunturin! Kahdella aikaisemmalla reissulla se on ollut pilvien peitossa. Ja onhan se kyllä upea tunturi!



Kämpän pihalta lähti melko vahva ahkiojotos kohti Hammaskurun suuntaa. Se suorastaan kutsui seikkailuun, ja minähän lähdin! Hiihdin vähän matkaa vinhasti mutkittelevaa jälkeä, kunnes se kääntyi mielestäni väärään suuntaan. Jatkoin hetken omaa latua tehden, ja totesin, että hanki kyllä upottaa, mutta ei aivan mahdottomuuksiin asti. Ja olihan se huikea tunne tehdä ihan omaa latua.



Pian pongasin kuitenkin uuden ahkiojäljen ja jonkin ajan kuluttua saavutin myös varsinaisen Hammaskurulle menevän huoltokelkkauran, joka oli vain kiertänyt Luirolta vähän tasaisempaa reittiä pitkin. Olinkin vähän miettinyt, meneekö kelkkaura Hammaskurulle Luirolta vai jostain Karapuljun suunnasta. En ollut harmikseni muistanut luontovalvojilta sitä varmistaa. Ja onkin muuten upea reitti tuo Luiron ja Hammaskurun väli! Siinä saa ihastella Sokostia monen kilometrin verran.



Hiihtäessä päätin, koska ilma oli niin upea, että jään jonnekin leiriin tänään. Halusin kokea edes yhden telttayön ihan erämaassa, vaikka se vähän jännittikin. Hyvä leiripaikka löytyi Ruotmuttipään pohjoishuipun ja Sokostin välistä. Tiesin kyllä yöksi luvatusta lumimyräkästä, mutta olin tarkistanut tuulen suunnan ja sen pitäisi puhaltaa Ruotmuttipään takaa joten arvelin olevani siltä ihan hyvin suojassa. Saapuessani leiripaikalle siinä ei tuullut lainkaan, ja fiilis oli huippuhyvä telttaa pystyttäessäni.



Nautiskelin leiriintulokaakaot ja voileivät, ja sen jälkeen hiihtelin ympäristössä. Tutkin lumijälkiä, kuuntelin hiljaisuutta ja ihastelin maisemia. Kaivoin kulku-uran vieressä virtaavalle purolle ja vettä hakiessani jäin pitkäksi aikaa kyykkimaan lumivallien välissä virtaavan puron äärelle. Siellä oli ihan oma tunnelmansa ja äänimaailmansa!


Vastoinkäymiset alkoivat, kun aloin keittämään purosta hakemaani vettä. Keitinpä ei suostunutkaan enää toimimaan. Yritin ihan kaikkea mahdollista, avasin pumpun, rasvasin tiivisteitä, puhdistin suodattimen kolmeen kertaan, mutta ei. Lopulta halusin vain saada operaatiossa jäähtyneet varpaani lämpimään makuupussiin, joten annoin periksi. Söin leipää ja muuta sellaista, mitä ei tarvinut lämmittää. Ihan nälkää ei siis tarvinut nähdä, mutta olihan kuitenkin vähän ankeaa käydä nukkumaan. Mietin reissun jatkoa, mutta ajattelin, että onhan mulla nuotiopannu mukana, ja ehkä saan keittimen vielä toimimaan myöhemmin. Jatkan sitten aamulla tai huomenna päivällä Hammaskurulle, ja miten mukavalta se tupa sitten taas tuntuukaan.


La 23.3.2019 klo 10:45 Ruotmuttipään ja Sokostin välinen leiri

Illalla nukkumaan käydessäni alkoivat tuulenpuuskat yltymään, ja koko yön (ja edelleen) on tosi kova tuuli. Telttakangas paukkui ja aina välillä tunsin kun tuulenpuuskat heilauttivat telttaa. Uni oli tosi katkonaista, ja tunsin itseni aika pieneksi täällä keskellä erämaata. En ole koskaan yöpynyt teltassa vastaavassa tuulessa, ja vaikka siihen luotankin, en voinut silti olla ajattelematta että kestääkö se. Vasta kolmen aikoihin vaivuin vähän syvempään uneen muutamaksi tunniksi. Niihin aikoihin alkoi myös tuiskuttaa lunta ja sama meno jatkuu yr.no:n mukaan jonnekin klo 15-16 tietämille saakka. Sitten pitäisi olla pimenemiseen asti selkeää. Mietin, että ehtisiköhän siinä välissä hiihtää Hammaskurun tuvalle? Kuinka syvällä tuolla pitää nyt kahlata? Ainakin teltan päältä saa heilutella kerääntyvää lunta alas tämän tästä. Ehkä lähtö täytyy ajoittaa vähän aikaisemmaksi, mutta vielä toistaiseksi ei ulos kyllä huvita mennä. Kurkkasin äsken erehdyksessä ulos tuulenpuolelta telttaa, ja sain heti vaakatasossa lentävää lunta naamalleni, vaikka vain varovaisesti raotin vetoketjua! 

Jos vain selviäisin jotenkin Hammaskurulle tänään, niin olisin enemmän kuin tyytyväinen. Vaikka eipä täällä teltassakaan varsinaista hätää ole, huonosti nukuttu yö vain vähän painaa. Oon kuunnellut välillä äänikirjaa, välillä telttakankaan pauketta, syönyt karkkia ja torkahdellutkin muutamaan kertaan. Oikeastaan tämä on aika hienoakin kokea tuo tuuli ja tuisku täällä. Eikä mun teltta ole ollut millänsäkään kovalta tuntuvasta tuulesta, mitä nyt olen ulos kurkkinut, niin kaikki narut on hienosti edelleen kireällä ja kaaretkin vain oikeaan suuntaan mutkalla. Tämä leiri jää ehdottomasti kokemuksena mieleen!


Zombie lumipyryssä

Puolenpäivän aikaan totesin, että nyt en jaksa enää torkkua, ja aloin hiljalleen laittamaan leiriäni kasaan. Siinä vaiheessa, kun pääsin ulos, tuuli oli jo leppynyt huomattavasti. Lähdin kahden aikaan liikkeelle ja totesin, että eilen niin huippuhyvä kelkkaura erottui enää juuri ja juuri ja vain paikoitellen tuiskulumen alta. Jaa-a, kuinkahan pitkälle sitä tänään pääsee? Kymmenen kilometriä tuvalle alkoikin äkkiä tuntumaan sadalta kilometriltä. Mutta olisinkohan hiihtänyt puolta kilometriä, kun kävi mieletön munkki, pulla ja pitko: minua vastaan tuli, ei vain yksi, kaksi vaan peräti viisi miestä ahkioineen Hammaskurun tuvalta! Jihuuuu! Juttelin tsekkimiesten kanssa hetken, ja kiittelin heitä leveästi hymyillen valmiista jäljestä. Hikisen näköiset miehet taas kyselivät minulta, että eihän tästä ole enää pitkästi Luirolle. Vain muutama kilometri, vastasin, ja jatkoin hieman anteeksipyydellen, että minun jäljestä ei valitettavasti ole heille iloa kuin puolisen kilometriä. Jätin miehet rappaamaan nuoskalunta suksiensa pohjista, ja keventynein mielin jatkoin kohti Hammaskurua. Lumisadekin loppui ja pilvet tuntuivat nousevan hieman ylemmäs. Fiilis oli kuin olisi lotossa voittanut.



Klo 19:52 Hammaskurun tupa

Ilman tsekkimiesten latua olisi kyllä ollut pöljää lähteä hiihtämään kohti Hammaskurua. Oisin mie sen silti saattanut pöljyyksissäni tehdä. Onneksi jälki kuitenkin oli olemassa, koska siitä huolimatta loppumatka meni todella uuvuttavaksi. Lumituiskun lakattua keli veti plussalle ja lunta takertui ahkion laitoihin ja pohjaan. Että se jarrutti! Sama lumi takertui myös nousukarvoihin, mutta ei suksenpohjiin, joten oli hiihdettävä ilman karvoja huonommalla pidolla. Melkoisen uuvuttava yhdistelmä sanon mie! Siihen päälle vielä huonot yöunet eikä kunnon ruokaa aikoihin. Olin aivan hiessä ja aivan loppu, kun vihdoin pääsin tuvalle. Onneksi siellä ei ollut ketään, olisivat varmaan ihmetelleet mitä mie oon vetäny ko silmät pyörii päässä. No pulukkaa prkl! Painavaa laivaa, joka hankaa vastaan minkä kerkiää.

Viimeiset kilometrit olivat jo vähän epätoivoisia. Pysähtelin miettimään jaksanko vielä, ja millä taktiikalla pääsisi taas vähän eteenpäin, vai jäisinkö vain tähän. Eteläisellä taivaalla näkyi kuitenkin sen verran uhkaava pilvirintama, että painoin eteenpäin. En ollut varma, oliko se poistuva vai saapuva myräkkä, mutta en halunnut jäädä siihen aukealle suolle vastausta odottelemaan.



Tuvalle päästyäni kiitin mielessäni lämpimästi heitä, ketkä olivat sinne valmiit syttöpuut tehneet (siis se Tuiskukurun isä ja poika tsekeistä, ihanat!), ja laitoin tulet kaminaan. Sitten pikapikaa vettä kiehumaan -kylmäähän mulla oli, hah- ja pian nautin silmät ummessa kaakaon, sitten eilisen iltaruuan ja viimeisenä tämänpäivän lounaan. Sen jälkeen kaivauduin makuupussiini ja toivotin itselleni erittäin makeita unia.


Su 24.3.2019 klo 8:45 Hammaskurun tupa

Ai että kun oli hyvät unet! Yhdeksän aikoihinkohan menin nukkumaan ja seittemän jälestä heräsin. Senkin jälkeen vielä makoilin jonkun aikaa ja kuuntelin hiljaisuutta. Nautin vankasta tuvasta, joka ei heilu tuulessa! Aivan täydellinen rauha. Nyt hiljaisuuden rikkoo vain tulen ritinä kaminassa. Ja mulla on kuuma aamukahvi edessäni. Levon ja ruuan päälle on taas aivan älyttömän mahtavaa olla täällä!




Aamupalan jälkeen touhusin pieniä askareita, siivoilin tupaa ja tein syttöpuita, venyttelin, luin karttaa, kirjoitttelin vihkooni ja tuijottelin ikkunasta kelin jatkuvaa vaihtelua pilvisestä lumisateeseen ja lumisateesta aurinkoiseen. Söin lounaan, join kahvit ja päätin lähteä vähän hiihtelemään. Oli mukavaa mennä ilman perässä vedettävää laivaani. Hiihtelin Hammaskurulle ja sieltäkin vähän eteenpäin kohti Anterinjokea. Eilen sinne suuntaan olivat hiihtäneet tsekkiläiset isä ja poika, mutta heidän jäljet olivat ylhäällä enää heikosti näkyvissä. Pahiten oli tuiskuttanut itse Hammaskuruun, mutta hyvin siitä silti pääsi menemään. Tyytyväisenä käännyin takaisin tuvalle päin ja päätin hiihdellä huomenna Anterinmukkaan. Mahdollinen saunaanpääsy jo vähän hymyilytti.


Klo 16:30 Hammaskurun tupa

Hiihtoretkeni onnistui hyvin ja Hammaskurusta oli hienot maisemat. Pirttikallionvaara, Hammaspää ja Vuomapää näyttäytyivät välillä pilvien lomasta ja aurinkokin paistoi. Kuulin kahdesti riekon päkätystä. Näin tumman, isohkon linnun (korppi, luulisin) lentävän Hammaskurun yli, ja kun pysähdyin, kuulin sen siipien äänet! Whoomp whoomp whoomp. Aika kaukana se oli, mutta noita ääniä en kyllä kuvitellut. Aika hienoa! Kun tulin takaisin tuvalle, laitoin kaminaan tulet, söin herkulliset voileivät ja paistoin vielä makkarankin kaminan lämmössä. Ai että, sinappiakin oli! 





Ulkona käydessäni huomasin tuvalle tulevan pitkän suoran päässä liikettä, ja heilautin tulijoille kättäni. Varaustuvan puolelle olikin saapunut jo oletettavasti saksalainen pariskunta. Nyt tulijoita olikin enemmän, ja katselin hieman hämmästyneenä kun ahkio toisensa perään lipui tuvan pihalle. Iloiset tervehdykset kajahtelivat minulle ja olin heti positiivisella tavalla yllättynyt tulijoista. Kyseessä olikin opastettu retkikunta, neljä brittiä oli kahden suomalaisen oppaan kanssa matkalla Kemihaarasta Kiilopäälle. Loppujen lopuksi päädyin istumaan heidän kanssaan ruokapöytään ja viettämään mukavan tunnelmallisen illan kynttilänvalossa keskustellen. Olipa taas mukava sattuma!

Thursday, April 18, 2019

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | päivät 1-3

Viihtyyköhän neito ja pulkka kairassa kahta viikkoa?




Toteutin maaliskuun loppupuolella tähänasti pisimmän vaellukseni UK-puiston kairassa, seuranani vain uskollisesti minua seuraava ahkioni. Tästä oli siis kyse:

Hiihtovaellus UK-puistossa 19.-31.3.2019
Reitti: Kakslauttanen - Suomunruoktu - Luirojärvi - Hammaskuru - Anterinmukka - Kiertämäjärvi - Jyrkkävaara - Siikavuopaja - Kivipää - Saariselkä
Matka: 154 km


Ti 19.3.2019 klo 17:30

Olen matkalla, vihdoin! Piti olla matkalla jo viikko sitten, mutta kaikenlaista tapahtui ja lopputulemana istun bussissa vasta nyt. Olin jo siirtämässä lähtöä taas kerran huomiselle, mutta tuli tunne, että nyt on päästävä kyllä jo matkaan. Olen arponut ja miettinyt kohdettakin jo viikkojen ajan. Olen vähän epävarma, mutta haluan hirveästi kokea jotain uutta kotoisalta tuntuvan Ylläs-Hetta välin lisäksi (mikä oli siis yksi vaihtoehdoistani nytkin). Ja nyt olen matkalla, tarkoituksena jättäytyä lämpimästä bussista Kakslauttasen kohdalla. Tunnen yhtä aikaa hulvatonta riemua ja samalla pientä kauhua. Olenko arvioinut kaiken oikein ja osannut huomioida mahdolliset riskit? Onko tästä tulossa taitojani ja voimiani vastaava seikkailu? Tai ehkä vielä tärkeämpänä: osaanko mukauttaa sen sellaiseksi? Jännitys on varmasti ihan hyvä juttu, tunnen että sitä on nyt sopivasti. Tunnen olevani valmis, mutta tunnen myös kunnioittavani olosuhteita ja uskon tiedostavani riskit ja osaavani olla varovainen. Yksi asia on ainakin varmaa, haluan ehdottomasti lähteä! Ahkiossani on ruokaa kahdeksi viikoksi, minulla on hyvä teltta, lämmin makuupussi ja kaikkea mitä tarvitsen. Sittenhän sen näkee, viihdynkö yksin reissussa, ja aina voi kääntyä takaisin.

Kello on vähän vaille yhdeksän illalla, kun bussi pysähtyy Kakslauttasen kohdalla. Vedän kuljettajan avustuksella ahkioni tavaratilasta ja työnnän sen painosta huolimatta hieman ylemmäs lumipenkalle, jotta bussi mahtuu lähtemään. Kuljettaja neuvoo pimeyteen kanssani jääville matkailijoille, mikä valo on heidän hotellinsa ja käskee varomaan tien ylityksessä. Minulle hän toivottaa hyviä hiihtelyjä. Matkailijat katoavat kohti hotelliaan ja bussi kaasuttaa kohti Ivaloa. Minä jään seisomaan pimeyteen ja kaivelemaan otsalamppua repustani. Ennen kuin saan lampun päälle, huomaan seisovani yksin pimeydessä tähtikirkkaan taivaan alla. Olen Lapin päätien varressa ja on aaaaivan hiljaista. Vau! Tuntuu kylmältä, mutta hitsi miten hienoa! Kuukin on melkein täysi ja valaisee hyvin. Mutta koska olen nelostien varressa, laitan lampun kuitenkin päälle ja lähes tärisevin käsin kiinnitän ahkion aisat. Sukset laitan vielä hetkeksi ahkion päälle ja lähden kävelemään tietä pitkin. Ahkio kulkee kevyesti perässäni sileäksi auratulla tiellä. Niin kevyesti, että päätän kulkea pari ensimmäistä kilometriä tietä pitkin ja siirtyä vasta sitten hiihtoladulle.

Tuntuu edelleen yllättävän kylmältä, mutta arvelen sen johtuvan vain siitä, että nousin juuri lämpimästä bussista. Ja siitä, että lähes värisen siitä riemusta, että olen nyt täällä. Ihan yksin kuunvalossa, eikä minua pelota yhtään, päinvastoin tunnen olevani tismalleen oikeassa paikassa. Kävelen rivakasti, ja pian saan siirtyä hiihtämään. Tästä ei olisi kuin pari kilometriä laavulle, minne aioin jäädä nukkumaan. Bussiin noustessani olin vielä miettinyt, varaisinko täksi yöksi huoneen Kiilopäältä. Mutta en varannut. Onneksi! Se ei olisi tuntunut lainkaan siltä seikkailulta, mitä kaipasin, ja sitäpaitsi olisin missannut näin hienon kuutamon ja tähtitaivaan! Hiihtoladun risteyksessä huomaan lämpömittarin, ja menen katsomaan: -19 astetta! Eipä ihme, jos tuntuu vähän viileältä. Kuu valaisee metsää niin hienosti, että en tarvitse otsalamppua ollenkaan. Hongat paukkuvat pakkasessa. Säpsähdän ensimmäistä pamausta, mutta seuraavan kohdalla jo hymyilen. Ai että miten hienoa täällä on!

Hiihdän kilometrin verran Sivakkaojan vartta, kunnes laavu näkyy edessäni. Hongat paukahtelevat pakkasessa kun pysähdyn hengitys höyryten laavun eteen. Ensimmäisenä kaivan juoksurepun etutaskusta sinne pujottamani, ihka uuden inReachin, laitan sen päälle ja lähetän sovitusti kotijoukoille lähtevän viestin: "Jään tähän yöksi.". Etten vain unohtaisi sitä, koska olin luvannut ja tiesin että Jarkko huolestuisi heti, jos viestiä ei kuuluisi. Laite piippaa ja näyttää että viesti on mennyt perille, suljen sen samantien. Olen jälleen ihan yksin pakkasyössä. Katselen laavua otsalamppuni valossa. Siinä voisi tulla kylmä, ja aamun ensimmäiset hiihtäjät todennäköisesti herättäisivät minut. Teltta siis. Löydän lupaavan paikan teltalle huussin takaa pienen kummun päältä, ja kylmä pysyy loitolla kun kiskon ahkion upottavassa hangessa kummulle. Saan vetää ihan tosissani. Lopulta ahkio on ylhäällä ja ryhdyn tamppaamaan sukset jalassa telttapaikkaa. Kaaret eivät millään meinaa sujahtaa paikoilleen, olin jo unohtanut miten pakkanen niihin vaikuttaa. Tammikuussa harjoittelin teltan pystytystä Ylläksellä -25 asteen pakkasessa, ja ensimmäisellä kerralla jouduin luovuttamaan ja pakenemaan sisälle lämmittämään sormiani. Nyt oli vain se ongelma, että luovuttaminen ei ollut vaihtoehtona. Ähräsin ja pinnistin voimani äärimmilleen monta kertaa, mutta ei, kaari ei tuntunut mahtuvan lainkaan paikallensa. Tuijotin sitä vihaisena, ja sen jälkeen anellen, voisitko nyt tehdä yhteistyötä kanssani? Lopulta kaari suostui menemään paikoilleen. Ja sama toistui kaikkien kolmen kanssa. Mutta sinnikkyys palkittiin ja ne meni! Ehdin kyllä jo miettiä, että olisi aika noloa hiihtää keskellä yötä etsimään majapaikkaa vain sen takia, että ei saanut telttaa pystytettyä.

Teltan pystytys oli aika urakka, näin ensimmäisellä kerralla, mutta lopulta sain kaiken järjestykseen ja pääsin "sisätiloihin" lisäämään vaatetta. Onneksi minulla oli kaikki termarit täynnä kuumaa vettä, joten sain heti lämpimän kaakaon ja valmiin voileivän. Jota tosin piti vähän sulatella taskussa. Sen jälkeen halusin vain ryömiä makuupussiin ja niin teinkin. Jätin melko paljon vaatetta päälle. Sammutin otsalampun ja kuu valaisi ulkona edelleen. Pakkanenkin paukkui puissa edelleen, pamaukset kaikuivat hiljaisessa yössä komeasti, kuin asemasotaa olisi käyty Sivakkaojan varressa. Olin tyytyväinen tähänastisista saavutuksistani ja nautin hiljaisuudesta.


Ke 20.3.2019 klo 10:30

Yöllä oli tosi kylmä. Kuu mollotti yövalona ja pakkanen se vain paukutteli honkia. Heräilin paljon, minua paleli ja lisäsin untuvatakin. Varpailla oli silti kylmä ja heräilin edelleen vähän väliä liikuttelemaan varpaitani. Kuudelta oli noustava pissalle. Kävin absidissa ja syöksyin nopeasti takaisin makuupussiin. Aamu alkoi varmaan lämpenemään ja nukahdin vasta sitten oikein kunnon makoisaan uneen. Nukuin kolmisen tuntia ja ysin jälkeen heräsin uudestaan.

Teltassa oli yöhön verrattuna jo ihmeellisen lämmintä. Viritin keittimen pöhisemään, lapoin sinne lunta sulamaan ja ryhdyin aamupalalle. Sen aikana aurinkokin rupesi pilkahtelemaan ja vein makuupussit ulos kuivahtamaan. Yöllä makuupussissa hieman viluisena pyöriessäni vähän huolestutti, mitähän tästäkin vielä tulee. Olin ennenkin nukkunut parinkympin pakkasessa tismalleen samalla varustuksella mahtavat yöunet lainkaan palelematta, joten hieman ihmettelin miksi nyt palelin. Toisaalta olisi minulla ollut vielä muutama juttu lisätä lämmikkeeksi, joten seuraavalla kerralla muistan korjata tilanteen heti. Saatuani lämmintä aamupalaa ja kahvia, luottavainen oloni palasi, ja puolen päivän aikoihin nykäisin pakatun ahkioni liikkeelle hyvillä mielin. Aurinko paistoi ja ahkio seurasi perässä kiltisti. Mielen täytti taas mahtava ilo siitä, että olin vihdoin täällä! Tästä reissusta olin jo pitkään haaveillut karttaa tuijotellen, ja nyt minä oikeasti hiihdin sillä kartalla, mahtavaa!

Olin niin innoissani kaikesta ensimmäisenä aamuna, että unohdin ottaa valokuvia! Edellisenä iltana puolestaan kameran käsittely pakkasessa ei tullut mieleenikään. Tässä ollaan juuri käännytty tunturiin johtavalle retkiladulle.

klo 19:15

Pääsin liikkeelle noin 12:40 ja Suomunruoktulle saavuin puoli kuuden aikoihin (muistaakseni). Nyt istun teltassa, lunta pyryttää ja keitin pöhisee jälleen. Sain kutsun veden keittoon varaustuvan puolellekin, mutta vielä ainakaan en vaan jaksa liikkua. Tässä on niin mukavaa olla, puoleksi makuupussissa. Vettäkin olisi ollut saatavilla joesta, mutta en ole vielä jaksanut organisoida vedenhakureissuakaan. Ehkä myöhemmin. Päivän hiihto sujui hyvin, mutta yhtään myöhemmäksi ei olisi kannattanut tunturin ylitystä jättää. Lumimyräkkä alkoi luvatusti ja olin silloin juuri päivän ylimmässä kohdassa. Mutta suunnistin hyvin tunturissa ja laaksoa pitkin tuli hyvä kelkkaura.

Nousin Sivakkaojalta lähdön jälkeen suojaisesta metsästä avotunturiin, missä tuuli kävikin jo huomattavasti viileämmin. Kiilopään suunnasta hiihtävä ranskalainen pariskunta osui latujen risteykseen yhtä aikaa kanssani. Hekin olivat menossa Suomunruoktulle, eikä heillä ollut telttaa mukana. Keskustelin miehen kanssa, ja vihjasin kauniisti, että sitähän ei koskaan voi olla ihan varma, että pääsee tuvalle saakka. Iltapäivälle oli luvattu lumisadetta, mutta pohdimme yhdessä, että ei kelin pitäisi tänään niin pahaksi kuitenkaan mennä. Kauaa en ehtinytkään auringonpaisteesta nauttimaan, kun lumihiutaleita alkoi lentämään vastaan ja näkyvyys heikkeni. Ennen sitä ehdin kuitenkin onneksi zoomailemaan karttaa ja hahmottamaan mistä hiihtäisin tunturin yli. Olisi ollut nälkä, mutta olin päättänyt, että tunturin yli pitäisi päästä ensin. Pariskunta valitsi toisen reitin kuin minä, ja jäin hiihtämään yksin maitolasiin. Olin kuitenkin kartalla ja aika varma hyvästä reittivalinnastani.



Eniten näkyvyyttä rajoitti se, että tuuli puhalsi niin kylmästi ja pakotti piiloutumaan hupun ja myrskylasien alle. Jouduin vetämään kunnon kypärähupunkin päähän, ja se ahdisti kuten aina, mutta eipähän posket paleltuneet. Onneksi hanki kantoi tunturissa loistavasti ja matka eteni melko joutuisaan. Pian oikea laakso alkoi hahmottumaan edessäni, ja näkyvyyskin parani. Tuuli oli silti vielä sen verran hyytävä, että hiihdin edelleen vatsa kurnien eteenpäin. Hitsi kun oli nälkä! Tiesin, että nälkäisenä tapahtuu kaikista turhimmat haverit, joten pian olisi syötävä vaikka ruokailumukavuus kärsisikin.



Olisin voinut laskea heti alas laaksoon, missä olisi varmastikin suojaisempaa, mutta siellä voisi hankikin upottaa. Niinpä hiihdin ylempänä vielä jonkin aikaa, kunnes pääsin kumpareen alle vähän tuulelta suojaan, ja hyökkäsin samantien termarissa odottavan tomaattipastan kimppuun. Nökötin ahkion takana huppu päässä pastaa syöden, ja tuuli viuhui ympärilläni. Taas olin pelkästään innoissani, ei ollut kylmä ja pääsin kokemaan hetken oikeaa avotunturia!

Ruuan jälkeen jaksoin taas suunnistaakin tarkemmin, ja juuri kun mietin että Suomunlatvan laavun pitäisi kyllä olla näillä main, huomasin hiihtäväni aivan suoraan kohti laavua. Jes! Istahdin laavulle hetkeksi ja siihen olisi oikeastaan ollut houkuttelevaa jäädä yöksikin. Tuuli puhalsi suoraan laavun takaa, joten siinä olisi ollut suojaisa paikka majoittua. Lämpötilakin oli noussut eikä pakkasta tainnut olla kuin muutama aste.


Jostain syystä mieleni teki kuitenkin vielä jatkaa matkaa. Laavulta yhytin hyvin kantavan kelkkauran, ja sitä pitkin oli tosi mukava hiihtää. Nautin siitä että sain mennä rauhassa vailla pelkoa kelin huonontumisesta. Metsän suojassa sai jo vähentää vaatetusta ja riisua myrskylasitkin. Olipa hienoa kokea tällainenkin päivä.

Lumisade yltyi juuri kun hiihtelin Suomunruoktun tuvan pihalle. Pihalla seisoskeli ystävällinen parrakas mies, jonka kanssa vaihdoimme kuulumiset. Tunnistinkin hänet kyllä heti 100 päivää Urho Kekkosen kansallispuistossa viettäneeksi mieheksi, mutta nimeä muistelinkin vähän kauemmin (ja sehän oli Järvenkylän Olli). Hän kertoi, ja pihalla olevien ahkioiden määrästäkin pystyi päättelemään, että autiotuvan puolella oli jo väkeä kuin markkinoilla. Pystyttäisin siis ilomielin oman ihanan yksiöni tuvan pihapiiriin. Löysin hyvän paikan ja koti rakentui jo toisena päivänä sukkelasti ilman ongelmia. Telttapaikkaa talloessani huomasin, että samalle paikalle oli jo tänä talvena tallattu teltan paikka aiemminkin, ja fiilistelin että kyseessä saattoi olla opiskelukaverini, jotka olivat olleet täällä vain muutama viikko sitten. Kenenköhän teltta tässä oli ollut?

Lumisade muuttui tuiskuksi ja pakenin telttaan. Keitin toimi kuin enkeli ja minä nautiskelin talvitelttailun mukavuudesta, syöden makkaraa ja muusia puoliksi makuupussin lämmössä istuskellen. Kolmen hengen Akassa minulla oli ruhtinaallisesti tilaa, ja tulin taas siihen tulokseen, että talvitelttailu voi itse asiassa olla mukavampaa kuin syksyllä. Parasta on seisomatila absidissa, kun metriseen hankeen kaivaa sopivan kuopan. Olin jälleen kaivanut vähän liiankin innokkaasti, ja jouduin suorastaan hyppäämään absidista sisätelttaan =) Keitinkin toimi kuin enkeli ja taisi oikeasti lämmittää telttaakin. Lumi tuiskusi ja valui jatkuvasti alas telttakangasta pitkin, ääni oli suorastaan unettava ja saatoin hieman torkahtaakin, kun oikaisin selkääni ruuan päälle. Kyllä tässä kelpaa.



Lopulta havahduin, ulkona oli jo pimeää ja pihalta kuului ihmisten ääniä. Ujo tyttö minussa halusi vain istua teltassa omissa oloissaan, mutta päätin silti mennä jututtamaan ihmisiä samalla kun hakisin aamuksi vettä termareihin. Liityin pihalla seisoskelevaan rinkiin ja yhteisiä puheenaiheitahan meillä riitti. Sain myös uusintakutsun varaustuvan puolelle veden keittoon, ja lopulta kömmin hirmu onnellisena takaisin telttaani, termarit täynnä kuumaa vettä ja mieli iloisena mukavien ihmisten tapaamisesta.


To 21.3. klo 11:30

Nukuin hyvät yöunet. Aamulla teltassa oli aika kosteaa, tai muutoin ok, mutta päällimmäinen makuupussi oli aika märkä. Nyt makuupussit on kuivamassa autiotuvan ylälaverilla ja minä pakkailen hiljalleen leiriä kasaan. Täällä on ollut molemmat tuvanpuolet täynnä mukavia ihmisiä joiden tapaamisesta olen nauttinut. Eilen tapaamani ranskalainen vanhempi pariskuntakin oli autiotuvan puolella. He kertoivat palaavansa tänään takaisin Kiilopäälle, koska heitä oli alkanut epäilyttämään mahtuvatko he aina tupiin, kun tällä tuvalla oli ollut niin täyttä.


klo 17:45

Taisin päästä liikkeelle vasta vähän vaille yksi ja Tuiskulla olin heti viiden jälkeen. Täällä on ainakin toistaiseksi vain kaksi tsekkiä, joten mulla on tupayö!

Suomunruoktulta tuli tosi hyvä ura Tuiskulle, luontovalvojat ajoivat kelkalla mua päivän aikana vastaankin ja pysähtyivät jututtamaan. Olivat kuulemma ajaneet jäljet ja käyneet huoltamassa Tahvontuvalla saakka. Oi että, heti tuon kuultuani muistuivat mieleeni Tahvontuvan saunan ihanat löylyt eräänä lokakuisena iltana! Myös Tammikämpälle olisi nyt jäljet, mutta lauantaille on ennustettu lumituiskua, joten katsotaan nyt mitä sen jälkeen on kelkkaurista vielä jäljellä.

Tänään olen kyllä nauttinut niin kovasti luonnossa olemisesta, hiljaisuudesta, kynttiläkuusista ja kaikesta siitä rauhasta, mitä täällä on. Aitaojan tulipaikka tuntui jotenkin aivan erityisen mukavalta paikalta. Siinä oli pieni silta osittain avoinna liplattavan puron yli ja nuotiopaikka oli peräti kaivettu hangen alta esille. Sinne olisi melkein voinut jäädä tulille yöksi. Onneksi oli vielä liian aikaista mulle pysähtyä, tai oikeastaanhan olin vasta päässyt liikkeelle. Pongasin myös kohtuuleveän jotoksen kohti Salonlampea (oletan), ja mietin taas opiskelukavereitani, musta tuntui että he olivat hiihtäneet juuri sieltä.




Aitaojan jälkeen olin pitkään aika pihalla kartan suhteen, ja sekös mua ärsytti. Pysähtelin vähän väliä tutkimaan karttaa, mutta se ei vaan täsmännyt ympäristöön. Tiesin kyllä, että kelkkaura päätyy lopulta sinne minne haluankin, mutta tuli heti vähän orpo olo, kun en keksinyt missä kartalla mennään. Tajusin vasta myöhemmin mistä se kelkkaura oikein meni, tietysti aika pitkälle karttaan merkittyä polkua mukaillen. Minä kun olin niin olettanut, että se menisi Vintilätunturin toiselta puolelta, koska se näytti kartassa loivemmalta. Ura nousikin tunturiin välillä niin jyrkästi, että laitoin sukset ahkion päälle ja vedin melkein nelivedolla kuormaani ylöspäin. Siinä urheillessa tuli tietysti nälkäkin, joten parkkeerasin vähän uran sivuun syömään lounasta.

Keli oli koko päivän pilvinen ja lunta sateli hiljalleen aina välillä. Maisema oli toisaalta vähän ankean sumuinen, mutta toisaalta niin hienon salaperäinen. Kaikki vähänkään korkeammat huiput oli sensuroitu sumuverhon taakse, ja kuuset näyttivät kurottavan juuri pilviverhon alalaitaan. Puihin oli tarttunut hieman valkoista ja se teki niistä niin hienoja.



Tunturiin nousu painavaa laivaa hinaten oli vähän raskasta, ja jonkin matkaa ennen Tuiskukurua pohdin jo teltan pystyttämistä, sillä aloin olla taas nälkäinen. Hiihdin kuitenkin tuvalle asti. Viimeinen kilometri menikin nopsaan ja mukavasti alamäkeen. Pihalla oli vain kaksi ahkiota ja ystävällinen tsekkipoika kertoi että heitä on tuvassa vain kaksi, joten tervetuloa. Kysyi halusinko heti teetä tai jotain muuta. Sydäntä lämmitti hänen huomaavaisuus ja ystävällisyys, puistin päätäni ja kiitin hymyillen. Miten ihania ihmisiä!

Emme jutelleet kämppisteni kanssa kovin paljoa, sillä vanhempi heistä (pojan isä, oletan) ei juuri englantia osannut. Mutta tunnelma oli jotenkin lämmin ja mukava heidän kanssa. Enpä olisi uskonut, että olin aika tyytyväinen siihen että he olivat tuvalla. Juuri heidän kuuluikin olla siellä juuri samana iltana minun kanssa. Jaoimme valtavan kunnioituksen ja ihailun luontoa kohtaan sekä kiitollisuuden siitä, että saamme olla siellä. He olivat lämmittäneet tuvan melko saunaksi, mutta lämmöstä huolimatta nukahdin nopeasti.