Thursday, November 20, 2014

Harmaan eri sävyt erämaassa jatkuu (eli 2. osa)

To 16.10.-14 Sarviojan tupa - Luirojärvi 15,5 km


Sarviojan tupa

Aamulla pakkasta näytti olevan enää -6'C ja paksu pilviverho oli peittänyt taivaan. Uni maistui todella hyvin ja heräiltiin virkeinä melko aikaisin. Kyllä on kämpässä niin mukavaa ja helppoa toimittaa aamuaskareita ja laittaa puuroa!

Päätettiin lähteä kävelemään kohti Luirojärveä. Aluksi seurailtiin polkua Sudenpesälle, joka on muuten tosi hieno varaus"kammi". Mökki sanoisin kyllä itse. Kammilla oli ollut kaksi henkilöä yötä vastikään, eilen tai toissapäivänä. Polulla alkoi olla jo "ruuhkaa", siis paljon jälkiä. Polku nousi Seisomakiven vaaraan, ja kun oltiin melkein vaaran päällä, päätettiin poistua polulta ja kulkea Seisomakiven itälaitaa ja lopulta Pälkkimäpään vierestä alas Pälkkimäojalle.

Joet näyttää jäätyvän joka päivä lisää. Aurinko yrittää pilkistää pilviverhon läpi, mutta turhaan. Yksittäisiä lumihiutaleita leijailee ilmassa. Luonto tuntuu olevan ihan hiljaa ja odottavan talven laskeutumista tämän kaiken päälle.
Jälleen näyttää siltä, että joki jäätyy pohjasta ylöspäin. Vaelluksen jälkeen luin puhelimesta äitin lähettämän viestin: "joet sitten pohjasta liukkaita!" Kyllä äiti tietää.
Veden virtaus oli koko aamuna ainoa havaittava liike luonnossa. Paikon sekin näytti hyytyvän jääriitteen alle.

Jätettyämme polun oli maasto alkuun melkoista pusikkoa, käkkärää tunturikoivikkoa. Edessä päin kuitenkin näytti aukeavan puutonta ylätunturia. Pysähdyimme hetkeksi ja otimme rinkat selästä. Tunturista oli alkanut puhaltaa navakka tuuli, ja piti lisätä vaatetusta. Jarkon kaivellessa rinkkaansa kävelin hieman kauemmas ja räpsin muutaman valokuvan. Sitten rinkat selkään ja matka jatkui. Emme tainneet päästä pariakymmentä metriäkään, kun molemmat pysähtyi yhtäkkisesti. Vilkaisimme toisiamme ja sitten uudestaan jalkojemme juureen. Vaikka varvut olivat vain osittain lumen peitossa, näkyi jalkojemme juuressa aivan selvät karhun jäljet. Tunsin miten pulssi vähän kiihtyi ja joku jännityksen tapainen kutkutti selkärangassa. Tässä tuulessa niiden täytyy olla tuoreet!

Aloimme ääneen jutustellen tutkia jälkiä hieman tarkemmin. Pituutta oli enemmän kuin minun kämmenessä ja sormissa mittaa. Nopeasti selvisi että nalle oli tullut idästä alarinteen puolelta, pyörinyt vähän sinne tänne juuri tässä kohtaa ja jatkanut sitten ylämäkeen länteen päin. Aikalailla suoraan tuulta päin, jos hän siis olisi vielä lähettyvillä, tuskin haistaisi tai ehkä edes kuulisi meitä. Onneksi nallen menosuunta  oli kuitenkin 90 astetta eri suuntaan kuin meidän menosuunta! Päätettiin jatkaa matkaa, mutta heti muutaman metrin jälkeen pysähdyttiin vielä uudestaan. Taas nimittäin oli jälkiä ja tällä kertaa aivan samaan suuntaan kuin mekin oltiin menossa. Ei enää saatu jäljestä varmasti selvää, tämä oli ehkä vanhempi jälki, mutta heräsi epäilys, että jos karhu olikin seilaillut vaaran laidassa enemmänkin edes takaisin. Oltiin menossa tuulta päin, ja edessämme oli ikävästi alamäkeen taittuva pusikko, minne emme nähneet. Koitettiin varovasti vähän kierrellä ja kävellä hitaasti siltä varalta, että karhu olisi vielä jossain pusikossa. Ajatus siitä, että se ei välttämättä pystyisi havaitsemaan meitä kovin kaukaa, vähän jännitti. Tuulikin vielä ujelsi ympärillä.

Vaatetustauko
Pysähdyksen aikana otin kuvan menosuuntaamme, oltiin menossa edessä olevan uoman oikealle puolen. Tästä vajaa parikymmentä metriä törmättiin jälkeen, joka siis tuli kuvasta katsottuna vasemmalta ja jatkoi oikealle. Olikohan karhu ollut tässä vaiheessa vielä lähellä?

Karhua ei onneksi näkynyt ja pian päästiinkin kulkemaan jo avoimempaan maastoon. Olisihan se jännää nähdä semmoinen otus, mutta mieluusti jostain vähän kauempaa kuin tuolla pusikossa :) Toisaalta kyllä jälkienkin löytäminen ja lukeminen on jännää ja mukavaa. Nämä oli elämäni toiset karhun jäljet!

Avotunturiin päästyämme ei tarvinnut enää kierrellä puita, mutta sen sijaan totesimme olevamme jäätävässä tuulitunnelissa. Happi ainakin virtasi! Kävelimme uoman pohjalle ja löysimme sopivan kivenkolon, minkä suojassa söimme lounasta. Jokin ruskehtava vilahteli kivien välissä, sopuli! Oliskohan sillekin maistunut nuudelikeitto?

Jatkoimme matkaa ja nousimme aivan Pälkkimäpään viereen, mistä avautui jo maisemat Luirojärvelle saakka. Siitä laskeuduimme alas Pälkkimänojalle ja hiljalleen tuulikin vähän hellitti. Ennen ojaa oli joku kävellyt suolla ristiin rastiin, liekö etsinyt laavua, joka ainakin joissain kartoissa, myös meidän kartassa, on merkitty virheellisesti suon laitaan. Meille laavu ei ollut juuri nyt niin tärkeä löytää, joten jatkoimme vain kohti Pälkkimäojaa. Oja ylitettiin kahlaamalla ja jostain syystä tämä ei ollut alkanut vielä ollenkaan jäätyä. Vesikin tuntui lämpimältä! :)

Lähestytään päivän korkeinta kohtaa ja tuuli sen kuin yltyy. Kaksi pipoa päällekkäin päässä :D
Ylhäältä avautuu maisema kohti Luirojärveä. Horisontissa näkyy hienosti pilvimassan reuna.

Riitelmäpäiden suuntaan. Jossain sen takana tai oikealla puolen, pilvien peitossa on myös Sokosti.



Pälkkimäojan ylitys, lyhyt matka ja lämmin vesi. Oli pelkästään mukavaa huuhdella vähän varpaita. Tosin laitoin merkille, että myöskään se ihana lämmön tunne varpaissa jälkikäteen ei ollut tällä kertaa niin voimakas.

Laavun oikea sijainti on aivan Pälkkimäojan varressa, mukavan näköinen laavupaikka!

Pälkkimäojalta päätettiin kävellä Luirojärvelle Raappanan kammin kautta. Matkalla käveltiin varmaankin poromiesten kylän halki, pikkuruisia asumuksia vaikka kuinka monta, mutta tyhjiä olivat. Ja se kammi sitten, aiheuttikin hilpeyttä koollaan! Oltaisiin ehkä juuri ja juuri mahduttu molemmat sinne pitkäkseen, mutta muussa asennossa siellä ei juuri voinut ollakaan. Sisällekin sai mennä ryömimällä. Jatkettiin siis kuuluisaa Luiron Hilttonia kohti. Perillä ihmeteltiin monia rakennuksia ja koluttiin kaikki tietysti läpi. Saunan lämmitys kävi mielessä, mutta oltiin molemmat aika väsyneitä ja todettiin homma liian työlääksi kaksistaan. Avantokin olisi pitänyt rikkoa. Selvästikään reissu ei ole kestänyt vielä tarpeeksi kauan, kun laiskuus voittaa saunomisen nautinnon! Hilttoni oli iso kämppä ja päädyttiin palaamaan muutaman sata metriä takaisinpäin Rajan kämpälle. Se olikin mukavan kodikas ja lämpesi nopeasti.


Tervetuloa todella matalaan majaan! :) Voisi olla elämys yöpyä täällä.

Maisemaa Luirojärven rannalta

Siniharmaa hetki ennen pimeän tuloa Luirojärven rannasta kämpän lähettyviltä. Avantoa sai rikkoa jo tosissaan.
Kämppää lämmittäessämme Petteri piipahti kylässä! Ensimmäinen näkemämme ihminen tällä viikolla. Oli ohikulkumatkalla Tuiskukurulle menossa. Arvasin heti kuka tulija oli, ja lähes kiemurtelin paikoillani meidän jutustellessa. Samalla Petteri kirjoitti vieraskirjaan. Kun kulkija jatkoi matkaansa, syöksyimme molemmat kohti vieraskirjaa ja vilkaisimme voitonriemuisina allekirjoitusta, olimme oikeassa! Mielikuva oli mennyt ihan nappiin, vain huopakumpparit puuttui :) Jutustelun aikana selvisi myös, ettei Petteri ollut suinkaan ensimmäistä kertaa tässä kairassa, vaan tunsi paikat hyvin, siitä siis johtui määrätietoiset askeleet. Jälkien ja vieraskirjamerkintöjen perusteella tuntui kuin tietäisimme suunnilleen  muutkin kairassa samaan aikaan liikkuvat. Ainakin olimme huvittaneet itseämme kuvittelemalla millaisia he olivat :)

Tänään oli ensimmäinen päivä, kun päästiin leiriin ennen pimeän tuloa. Alkuviikosta nukuttiin pidempään, mutta rytmi kääntyi hiljalleen päivänvalon kanssa samaan aikaan. Illalla olikin hyvin aikaa syödä ja paistella lättyjä! Ja edelleen tuvan lämpöön nukahtaminen tuntui aivan taivaalliselta.


Pe 17.10.-14 Luirojärvi - Sokostinoja - Karapulju 11 km

Aamulla oli toiveissa päästä käymään Sokostilla. Kävelimme Sokostinojalle saakka, missä totesimme että tuuli on edelleen jäätävä ja lisäksi pilvet on laskeutuneet huomattavasti eilistä alemmas. Ei siis mitään järkeä lähteä tunturiin tänään. Käännyttiin ympäri ja käveltiin takaisin Luiron lomakylälle. Tsekattiin tulevaisuutta varten Luirojoen ylityspaikka ja suunnattiin sen jälkeen etelään kohti Karapuljua. Sinne johtikin oikein leveä ura mäntykangasta myöten, joten etappi meni aivan lepopäivästä.

Rajan kämppä.
Leppoisaa kävelyä kohti Karapuljua. Tästä uralta ei ihan heti kyllä harhaudu!
Jotta stressi ei pääse yllättämään, on hyvä muistaa levätä aina kun siltä tuntuu. Suu täynnä suklaata tietysti! :)

Taas nähtiin jälkiä! Tällä kertaa ahman jäljet, oikein kahteen kertaan. En taida paljastaa paikkaa tai suuntaa sen tarkemmin. Jännä juttu, että vaikka ahma on periaatteessa samanlainen peto kuin karhukin, niin näiden jälkien kohtaaminen ei herättänyt jännitystä ollenkaan. Jostain syystä se karhu vain herättää enemmän kunnioitusta. Muitakin jälkiähän me toki nähtiin, kuten riekkojen, metsojen, kettujen ja sopulien ynnä muiden pikku kipittäjien, ja tietysti porojen jälkiä ihan jatkuvasti. Tosi hauskaa kun lumesta on niin helppo pongailla nuita jälkiä!

Ahmatin jäljet uralla. Näitä muistin kuvatakin, toisin kuin nallen jälkiä :)

Ruotkunojan ylityksen jälkeen jäätiin lounastauolle polun varteen, ja siinä lounaan aikana meidät ohitti metsästäjä ja pikinokka Repe. Repe tarkkaili meitä ensin matkan päästä, puksahteli vähän ja vilkuili isäntäänsä kysyen, että pitäisikö näitä haukkua? Kun isäntä jäi juttelemaan meidän kanssa, tuli Repekin uteliaana nuuhkimaan käsiämme ja kattilasta nousevia höyryjä.

Vaikka päivä oli lyhyt, tuli lounastaukokin ihan tarpeeseen. Olo on ollut vähän väsynyt ja tuntuu että koko ajan on nälkä. Varmaankin kylmempi vuodenaika kuluttaa vähän enemmän energiaa. Ruokamäärämme oli suurin piirtein sama kuin viime vuoden vaelluksella, ja siellähän oli jopa +18 asteen päivälämpötiloja. Täällä on ollut melkein saman verran pakkasta!

Oltiin hyvissä ajoin perillä Karapuljussa, ja lähdettiin heti tutkimaan Luirojokea. Ajateltiin seuraavana päivänä kävellä Karapuljusta Tuiskukurulle, jos vain pääsisimme joesta ensin yli. Ruokaa ei ollut enää kovin moneksi päiväksi, ja Saariselälle oltiin päätetty palata, joten siihen suuntaan pitäisi alkaa hankkiutua hiljalleen. Joki alkoi olla jo reunoilta jäässä. Rannalla lojui paksuhko koivun runko, millä rikoimme jään rannasta parhaaksi arvioimamme ylityspaikan kohdalta. Vastarannan jäälle ei tietenkään pystynyt tekemään mitään. Toivottavasti se ei yön aikana jäätyisi kovin paljon lisää. Ylitys jännitti jo etukäteen, sillä tämä olisi taas syvempi ja jäästä päätellen vesi olisi varsin hyytävää.

Illalla oli taas hyvin aikaa kokkailla, tehtiin ehkä hieman omituiselta kuulostavaa, mutta varsin maistuvaa pekonilla höystettyä mexican-pataa ja jälkkäriksi lättyjä ja rommikaakaot! Sen jälkeen oli hyvä käydä mahan viereen nukkumaan :)
Luirojoki mutkittelee kovasti Karapuljun kohdalla.

Jäätä on jo paikoin leveästi reunoilla.

Jäänsärkijä työssään :)

Karapuljun kämppä. Näin jälkeenpäin voin todeta, että kyllä se oikeasti oli vähän vino :) Ja muuten vinkkinä muille jotka mahdollisesti tuolla yöpyy: kannattaa ehkä käydä työntämässä kapula tuolla oikealla seinustalla olevan rupelin rattaiden väliin. Kun tuuli käy suolta niin pitää aika karmivaa ääntä seinää vasten :D Ja tietysti kannatta lähtiessä ottaa kapula taas pois, jotta tulevat vaeltajatkin saa nauttia jännityksestä! Sopii varmaan erityisen hyvin yhteen tuvasta löytyvän jännärikirjan kanssa?


La 18.10.-14 Karapulju - Tuiskukurun kämppä 10,5 km

Päivän etappi alkoi Luirojoen yli kahlaamisella. Ehkä jännitys antoi juuri sen tarvittavan adrenaliiniryöpyn, koska ylitys meni tosi hyvin. Ainoastaan penkalle ponnistamisessa tarvin Jarkon apua. Olisin siitä varmasti jotenkin omin avuinkin päässyt mönkimään, mutta kyllä arveluttaisi lähteä yksin kulkiessa tämmöisiä ylittelemään. Enää edes varpaisiin ei sattunut niin kovasti. Tällä kertaa vesi oli tosiaan taas jäistä, ja ah sitä lämmön tunnetta varpaissa ylityksen jälkeen. Luulen, että alan ymmärtää avantouimareita. Jollain sairaalla tavalla tästä alkaa nauttimaan.


Sinne lähti Jarkko ensimmäisenä kahlaamaan, minun tehtävänä on katsoa ettei ylävirran puolelta ole tulossa suurempia jääpalasia. Melko arktista touhua :)

Syvenee, syvenee! Tulin kuulemma niin vauhdilla, että kuvan ottamisen jälkeen oli nopeasti nakattava kamera varvikkoon, että ehti auttamaan minua joesta ylös.
Joen ylitys oli nähtävästi täydellisesti ajoitettu, sillä heti sen jälkeen alkoi tupruttaa lunta. Suunnattiin kohti Tuiskukurua ja seurailtiin luoteeseen kulkevaa polkua poroaidalle asti. Ei löydetty aidasta porttia, joten ryömittiin varovasti alta. Aidan jälkeen polku loppui, mutta jatkettiin suunnalla luoteeseen. Tämä olikin reissun parhaita offaripätkiä, käveltiin soiden laitoja, vanhassa kuusimetsässä ja aavalla mäntykankaalla. Pidettiin lounastaukoa kuusen alla sankan lumisateen valuessa ympärillä. Pikkutirpat, varmaankin lapintiaisia, ihmettelivät outoja kulkijoita ja istuivat aivan pään vieressä kuusen oksilla. Suunnan pitäminen oli välillä hankalaa, mutta lopulta tultiin suunnitelmien mukaisesti Tuiskukurulle vievälle polulle. Siitä oli enää reipas kilometri kämpälle. Jälleen oli matkallisesti lyhyt päivä, joten päästiin päivänvalon aikaan perille ja asettumaan kodikkaaseen pirttiin.

Suon laidassa lumisateessa.

Lounastauolla kirjaimellisesti jossain kuusen persiissä :)

Tuiskukurun kämppä ja taustalla siintävä jylhä tunturin kuve.

Tarina huipentuu viimeisessä osassa! ;)

Tuesday, November 18, 2014

Myöhäissyksyn vaellus UKK-puistossa 13.-20.10.2014, osa 1



Monen sattuman summana ei päästykään tänä vuonna lomailemaan syyskuussa, vaan loman alku venyi lokakuun puoliväliin saakka. Jännityksellä seurailtiin sää- ja lumitilannetta ihan viime hetkeen asti, päästäisiinkö vielä vaeltamaan vai pitäisikö taikoa sukset jostain? Lopulta kuitenkin näytti siltä, että lunta on vain muutama sentti ja lisää tulee korkeintaan saman verran, eli matkaan vain. Tyypillisesti suunnitelma oli hivenen auki, ruokaa oli varattuna 8 päivälle ja edellisenä iltana keksittiin vielä uusi suunnitelma: bussilla Raja-Jooseppiin! (Kiitos EräJounille vinkistä! Oli varsin mukavaa päästä suoraan kauas appelsiineista ja lihapullista ;)


Ma 13.10.-14 Raja-Jooseppi -> Alempi Kiertämäjärvi 8 km

Lähdettiin aamulla Rollosta bussilla matkaan. Tehtiin muutaman tunnin pysähdys Saariselällä, minne jätettiin laukullinen "siviilitavaroita", ja seuraavalla bussilla jatkettiin Ivaloon. Viimeinen etappi Ivalosta Raja-Jooseppiin meni hämmentyneissä fiiliksissä. Vaihdettiin Ivalossa kolisevaan pikkubussiin, missä ei nähty eikä kuultu yhtään suomen kielistä sanaa. Penkki tuntui vajoavan perseen alta ja kuski ajeli todella varovasti ikään kuin odottaisi auton hajoavan hetkenä minä hyvänsä :D Perille kuitenkin päästiin! Auto lähti hiipimään eteenpäin ja yhtäkkiä seisottiin kaksistaan kirpeältä tuntuvassa pakkasessa, aurinko oli jo laskemassa ja pikku hiljaa värjäsi taivasta punertavaksi. Täydellinen hiljaisuus. Korvat soivat vielä kaikesta sivistyksen parissa olevasta taustahälystä. Vedin syvään henkeä ja annoin ihanan rauhan tunteen vallata mieleni. Nyt ei ole kiire mihinkään, nyt ollaan siellä missä kuuluukin olla!

Kartta esiin ja sitä hetken tutkailtuamme päätimme suunnata sopivahkon matkan päässä olevalle Alemman Kiertämäjärven laavulle. En ole koskaan ollut näin lähellä itäistä naapuriamme joten jännityksellä tiirailin rajavyöhykkeen toiselle puolen. Mutta eihän siellä tietenkään näkynyt muuta kuin metsää ja tuntureita :)

Pimeä saavutti meidät siinä Luttojoen ylityksen jälkeen, mutta käveltiin pitkään ilman valoa sillä lumi oli sopivasti laskeutunut polulle joka hohti valkeana varpujen seassa. Laavu ilmestyi lopulta pimeässä eteemme, näytti jo siinä valossa hienolta paikalta. Puuvaja oli harmiksemme putsattu lähes viimeistä klapia myöten. Lunta sateli hiljalleen kun laitettiin nukkumaan. Yö noudatti taas minulle jo tuttua kaavaa: nukahdan ensin, sitten herään palelemaan, puen vaatetta, nukahdan ja sitten herään kuumuuteen, jep :)

Matka alkaa! Toisella puolen tietä tällainen maisema, toisella puolen rajavyöhyke.
Luttojokea ylittämässä.

Jostain suon laidalta ennen pimeän tuloa :)

Hämäriä iltatunnelmia laavulta.


Ti 14.10.-14 Alempi Kiertämäjärvi -> Isojänkän tulipaikka 17,5 km

Aamulla herättyämme loikoiltiin vielä lämpimissä makuupusseissa ja katseltiin järvelle avautuvaa maisemaa. Laavut ja tällaiset aamut on niin parhaita! Välillä heitti lunta niin että järvikin lähes hävisi näkyvistä, sitten taas selkeni. Samaa kaavaa noudatti pitkälti koko päivän sää.

Aamun kuvakulma

Lähdettiin liikkeelle ja päätettiin kivuta Koiravaaraan ja sieltä poroaitaa seuraten alas seuraavaan jokilaaksoon, joka oli siis Muorravaarakanjoki. Kiertämäjoesta olisi tosin ihan ensin päästävä yli, ja se tulisi olemaan minun ensimmäinen joen ylitys rinkan kanssa. Vähän jännitti :) Pian löydettiinkin sopiva ylityspaikka, ja Jarkko ohjeisti vielä kovasti ennen kuin lähti ensimmäisenä ylittämään. Sauva ylävirran puolelle, jos alkaa huimata niin älä katso veteen ja sitten vain kävelet. Ok, ei kai se nyt kauhean vaikeaa pitäis olla? Onneksi joki oli siitä kohden matala, tietysti vastaavasti leveämpi, mutta parempi tietysti näin päin. Tuli minun vuoro ylittää ja lähdin vain tyynesti kävelemään. Ensimmäinen ajatus: helppoa! Toinen ajatus: ei saa**** tää vesi on kylmää! Auauau! Kipristeli kyllä varpaita ihan tosissaan. Onneksi Jarkko oli vastassa ja kannustamassa viimeiset metrit, auttamassa ylös penkalle ja sitten vain nopeasti jalat kuivaksi ja kengät jalkaan. Nopeasti veri lähti taas kiertämään ja varpaita lämmitti oikein mukavasti. Se loppuosuus vedessä, kun kylmä tuntui kipuna varpaissa, vain tuli vähän shokkina.
Alkumatkasta, ennen kuin alettiin katselemaan ylityspaikkaa.

Siellä minä kahlaan :)

Aiaiai että on kylmää!! Onks pakko tulla loppumatka jos ei enää haluu mennä veteen?!

Ylityksen jälkeen lähdettiin suunnalla kohti kartassa poroaitaan merkittyä porttia. Syötiin välillä lounasta ja loppujen lopuksi tultiinkin suoraan portille! Kun päästiin Muorravaarakanjoen rantaan, päätettiin kävellä kohti Muorravaarakan tupaa. Tupa itsessään oli jo sille päivälle liian kaukana, mutta laskeskeltiin että voitaisiin ehtiä juuri ja juuri ennen pimeää vajaa kilometri Isojänkän jälkeen tulevalle tulipaikalle. Loppumatka mentiinkin melkoista haipakkaa, huoli siitä että kävelisimme tulipaikan ohi pimeässä piti liikettä yllä. Mitään opastettuja polkujahan tällä alueella ei mene ja oltiin jo ennätetty missata parikin meidän karttaan merkattua tulipaikkaa ihan päiväsaikaankin. Tupsahdettiin kuitenkin onnekkaasti tulipaikalle juuri sillä hetkellä, kun hämärässä metsässä vielä erotti jotain :)

Tältä tulipaikalta löytyi onneksi puitakin, sillä pakkanen tuntui kiristyvän. Siinä nuotion ääressä ruokaa laitellessa puhkesi taivaalle upeat revontulet! Kirkkaan vihreä, jatkuvasti liikkuva tuliketun häntä kulki aivan taivaan laidalta toiselle. Meni kyllä top 3 revontuliin ikinä! Valokuvia ei ole, koska kylmät sormet, nälkä ja pakkanen eli oli muita prioriteettejä mielessä :)

Nukkumaan mennessä puin jo valmiiksi vähän lämpimämmin päälle, mutta silti paleli. Onneksi olin niin väsynyt, että nukahdin siitä huolimatta. Ja aamuyöstä sai taas vähennellä vaatetusta.

Poroaidalla, tultiin suoraan portille ja samalla hetkellä keli muuttui taas asteen talvisemmaksi!

Keli vaihteli nopeasti, tässä taas aurinko paistaa ja ollaan laskeutumassa kohti Muorravaarakanjokea.

Muorravaarakanjoki

Ke 15.10. -14 Isojänkän tulipaikka -> Sarviojan tupa 14,5 km

Aamulla herätessä makuupussissa oli kyllä lämpöistä, mutta pussin ulkopuolella teltassa kaikki oli märkää! Tai ainakin sisäteltan pinta ja oman makuupussin ulkokuori myös. Hieman huolestuneena ajattelin, että seuraava yö voi olla taas astetta kylmempi, jos nukutaan ulkona. Onneksi makuupussissa ollut kosteus tuntui aamutoimien aikana jäätyneen pussin ulkopintaan, mistä sitten puistelin jäähileitä pois.

Myöhäisestä nukkumaanmenosta ja verkkaisista aamutoimista johtuen lähdettiin liikkeelle vasta vähän ennen puolta päivää. Päätettiin alkuun kävellä Muorravaarakan tuvalle, minne piti olla jotain 4-5 kilometriä, mutta kummallisen pitkältä se matka tuntui! Siinä matkalla nähtiin riekkoja upeissa välikauden asuissaan.
En ole mikään kokenut talviretkeilijä, joten vähän jännitti eka telttayö. Aamulla fiilikset on kuvan mukaiset: " No huh huh!". Nukuttihan siellä kuitenkin :)

Leiripaikan vieressä virtasi Muorravaarakanjoki. Onneksi vielä sulana :)

Vaikka kuinka oli hyvät makuualustat, niin tällaiset kuviot jäi teltan kohdalle maahan!

Seurailtiin polkua, missä oli meidän edellä kävellyt joku nelijalkainen...kettuko? Tassun jäljet ei menneet kyllä helminauhana missään vaiheessa.

Riekko on hyvin maastoutunut. Ei varmasti oltais huomattu, jos eivät olisi liikehtineet!

Joki näyttää jäätyvän pohjasta käsin!?

Juomatauko :) En tajunnut ottaa termaria mukaan, ja kenttäpullohan jäätyi heti alkuunsa. Onneksi oli yksi termari ja jäävettä vielä runsaasti saatavilla!

Nättiä, nättiä.

Sollanpää, jos muistan paikan oikein. Kuvassa äärimmäisenä vasemmalla erottuu juuri ja juuri Pirunportin vaikuttava jyrkkäreunainen uoma.
Muorravaarakan ruoktun tupa
Muorravaarakan tuvalla syötiin lounasta ja pyöriteltiin karttaa edessämme. Pitkällisen mietinnän jälkeen päätettiin kävellä vielä tunturien yli Sarviojan tuvalle. Keli oli kirkas ja arveltiin, että hyvällä tuurilla oltaisiin juuri auringonlaskun aikaan tunturissa. Ensimmäisenä oli vain jälleen edessä joen ylitys, mikä ei ollenkaan houkutellut eilisen varpaiden kipristelyn jälkeen. Nyt ymmärsin vähän jännittää :) Joki oli paikoin jo pohjasta jäässä ja siinä seilaili jäähileitä ja pieniä jäälauttoja. Tuvan kohdalla joki oli myös yllättävän syvä, selvästi syvempi kuin eilinen ylityspaikka.

Jonkun aikaa sain itseäni tsempata, ennen kuin lähdin ylittämään. Painelinkin melkoisella vaudilla, sillä olin päättänyt, että nyt kahlaan vain menemään vaikka mikä tulisi. Vesi ylsi yli polvien mutta en edes huomannut, katsoin vain vastarannalle siihen kohtaan, mistä nousisin vedestä pois. Nopeasti olinkin siellä, ja Jarkko auttoi minut kuivalle maalle. Tähän saakka kaikki sujui hyvin, mutta sen jälkeen iski kamala kipu varpaisiin. Kesti kauan (tai siltä tuntui) ennen kuin veri syöksähti varpaisiin, ja sen jälkeen niitä kuumottikin pitkään. Ensimmäistä huomattavasti kamalampi kokemus, mutta siitä selvittyäni uskoin selviäväni kaikista muistakin tulevista ylityksistä. Tätä kylmempää olisi vain jäätynyt vesi!


Muorravaarakan Ruoktun tuvan pihasta. Tuosta kyltin kohdalta suurin piirtein kahlattiin yli. Tapahtuma oli niin jännä, että kuvia ei tullut otettua!
Ylityksen jälkeen kello oli jo melkein neljä, kun lähdettiin nousemaan kohti Pirunporttia. Siitä käveltiin Ukselmakurun laitaa ja Hattupään vierestä alas Sarviojalle kulkevalle polulle. Toiveemme kuultiin, ja saatiin ihastella mitä kauneinta auringonlaskua monine eri värivaiheineen ylhäällä tunturissa. Pakkanen kiristyi, mutta muuten keli oli pilvetön ja täysin tyyni. Miten kaunista!

Melkosen portin se on piru kaivanut keskelle tunturia

Vähän ylempää Muorravaarakan suuntaan
Niin onnellien siitä että päätettiin vielä jatkaa matkaa tänään!

Täällä vois talvella ahistaa...
Mitä löytyykään tuolta kurun päästä?


Ukselmakuru! Kuljettiin ylälaitaa epätodellisen nätissä, kylmän vaaleanpunaisessa valossa. Polkukin sattui eteemme ja meni oikeaan suuntaan.

Sinne katosi aurinko tunturin taakse. Ilta laskeutuu, on täydellinen hiljaisuus, hengitys höyryää ja pakkanen alkaa kipristellä poskia. Ympärillä avaruus ja outo taika joka täyttää mielen onnella :)


Kiitos että sain nähdä ja kokea tämän auringonlaskun!

Täydellinen pimeys laskeutui juuri, kun päästiin alas polulle. Sopivasti ehdittiin vielä loikkia alhaalla olevan puron yli ennen sitä. Tästä pääsi onneksi kengät jalassa! Pakkanen kipristeli poskia kun seurailtiin polkua alas kohti Sarviojaa. Niin, siellä tosiaan voisi olla vielä joen ylitys tässä pakkasessa ja pimeydessä ennen kämpälle pääsyä. Hyi, päätin olla murehtimatta asiaa etukäteen.

Loputtomalta tuntuva polku päättyi sitten kuitenkin joen rantaan. Otsalamppujen valossa nähtiin, että joen yli oli kaatunut jämäkkä männyn runko. Kämppää ei näkynyt. Oltiin polulla seurailtu kohtuullisen tuoreita, mutta ei tämän päiväisiä, jalanjälkiä. Nimettiin jälkien omistaja Mr. Huopakumppariksi, jolla jäljistä päätelleen oli vetävä askel ja oli tiennyt hyvin, mihin oli menossa. Mr. Huopakumppari oli kävellyt tästä kohtaa yli runkoa pitkin. Katseltiin ympärille, mutta ei oikein löydetty muita vaihtoehtoja joen ylitykseen. Tässä kohtaa joki oli syvä ja penkat varsin korkeat. Ei edes tiedetty kumpaan suuntaan jokea kämppä olisi, joten ei tehnyt mieli lähteä kovin kauas kahluupaikkaa etsimään. Itseäni männyn rungolla kävely ei hirvittänyt, sillä luotan tasapainooni. Jarkko sen sijaan kulki painavamman rinkan kanssa ja on muutenkin kai joskus lintsannut tasapainoharjoituksista :) Päätettiin, että minä menen ensin yli ja koitan katsella mihin suuntaan huopakumpparit on kävelleet tai josko kämppä jopa näkyisi. Pääsin vaivatta yli, mutta kun tutkin lähimaastoa otsalampun valossa, niin enhän minä sieltä mitään löytänyt. Huopakumpparin jäljetkin katosi jonnekin. Jarkko päätti kuitenkin tasapainoilla myös yli, ja pääsikin onneksi turvallisesti toiselle puolen. Siitä kun käveltiin noin sata metriä, niin kämppäkin löytyi, päivänvalossa oltaisiin nähty se heti :)

Kämpän pakkasmittari näytti -12 ' C, joten sitä taivaallisemmalta tuntui päästä kämppään, tehdä tulet, sulattaa vesi kenttäpullosta ja syödä lämpimässä. Ei mitään muuta olisi osannut siihen enää toivoakaan. Talvipussista huolimatta halusin vielä ylälauteille nukkumaan, ja ai että sitä lämpöä! Uskomattoman ihanaa.

P.S. Huopakumppareiden omistajakin (huomautettakoon nyt, että myöhemmin kyllä selvisi että kyseessä ei ollut huopakumpparit) selvisi vieraskirjaa lukiessa Petteriksi, vetävä askel johtui varmaan siitä että oli käynyt Ukselmakurulla päiväreissun tuvalta eli varmaan pienemmällä kantamuksella.


Tarina jatkuu seuraavassa osiossa!

Tuesday, August 12, 2014

Pyhän tunturipuolikas 9.8.2014

Noniin! Kotona ollaan ja ilmeisen hengissä sekä muutoinkin hyvissä voimissa :)

Jännitys oli suuri, kun perjantai-iltana matkasin kohti Pyhätunturia. Illalla kisainfon jälkeen tuli hyvä fiilis siitä, että olen valmis, kun vaan aamu jo tulisi! Ja tulihan se sieltä, hyvin nukutun yön jälkeen :) Aamupala massuun ja kisapaikalle odottelemaan. Koko ajan oli hyvä fiilis ja edelleen odottelin innolla että pääsisi matkaan.

Ennen lähtöä kertailin mielessä asioita, mitä pitää muistaa: juoda, ilmoittautua kääntöpaikalla, täyttää vesipussia jne. Koska olen järjestelmällinen ihminen, olin tehnyt suunnitelman nesteytyksestä ja energiasta: vartin välein vettä ja pari energiakarkkia, joita alkaisin syömään fiiliksen mukaan siinä tunnin kieppeillä. Suolatabletteja minulla oli mukana kaksi, joista päätin ottaa toisen kääntöpaikan eli vähän puolivälin jälkeen, ja jättää toisen taskuun kramppien varalle. Tuntui vähän ylilyönniltä valmistautua näin hyvin puolikkaalle, mutta koska varauduin jopa yli neljän tunnin juoksuun, ja koska haluan joskus juosta myös pitempää matkaa, tuntui että näitä asioita on hyvä alkaa opettelemaan. Sitä paitsi, en ole juossut yhtään puolikasta vielä niin, että puoli tuntia maaliin tulon jälkeen olisin hyvissä voimissa ja se oli nyt kova tavoitteeni, joten siksikin tämä järjestelmällisyys. Ja myös siksi, että se vaan tuntui hyvältä :)

Kännykkä kuului kisan pakollisiin varusteisiin, joten matkan varrelta tuli otettua kuviakin. Lisäksi huoltojoukoissa oli varsin innokas kuvajaa, joten kertomus matkasta jatkuu kuvilla höystettynä.

Lähtöhetki alkaa vihdoinkin olla käsillä!
Lähtöujellus kaikui paloautosta ja niin lähdettiin matkaan. Heti kohta käännyttiin ylämäkeen ja porukan vauhti hiljeni suosiolla kävelyksi. Juoksijat hajaantuivat hiljalleen jonoon, juuri sopivasti ennen pitkiä portaita. Sitten lasketeltiin kohti Aittokurua.

Kurussa meitä ilahdutti haitarin soittaja, iso kiitos että olit nähnyt vaivaa ja tullut meitä kannustamaan näin ihanalla tavalla!

Aittokurun jälkeen käytiin alhaalla jänkhällä, mistä lähdettiin kapuamaan jälleen ylöspäin. Ohitin Karhunjuomalammen juomapisteen ja sen jälkeen sain pitkään peesiapua näiltä ihanilta tyttösiltä. Piditte minunkin vauhtia yllä, kiitos! :) Kun lähestyimme Huttuloman tsekkaus- ja juomapistettä, tytöt päättivät kuitenkin lisätä vauhtia jolloin annoin heidän suosiolla mennä. Huttulomassa suoritin formulavarikkomaisen juomapussin täytön ja jatkoin matkaa.

Huttuloman jälkeen noustiin pitkästi mutta loivasti kohti Peurakeroa. Juoksu kulki hiljalleen jopa ylämäkeen, joten jätin taakseni naisen, jonka kanssa juostiin hetki yhdessä Huttuloman tienoilla. En nähnyt ketään muita Huttuloman ja Karhunjuomalammen välillä, ja sain nauttia juoksusta ihan yksin. Sehän sopi! Ylämäen taittuessa tuulettelin ja hihkuin yksikseni, fiilikset oli aivan katossa.  Jopa toivoin, että juoksu kestäisi pidempään, niin kivaa se oli :)

Näitä maisemia sain ihailla aina, kun nostin katseeni polusta!

Kuvastaa niin hyvin fiiliksiä tämä kuva, onnellinen hömppä hölkyttelemässä ja hihkumassa ilosta yksin tunturissa :) Kisapäivänä oli selfiekisa sosiaalisessa mediassa, ja nauratti tuolla itteä kuvatessa, että millaisia mestariotoksia sitä tuleekaan. Ja juuei, en osallistunut selfiekisaan :D

Maisemaa polun sivusta, ennen laskeutumista Karhunjuomalammelle

Karhunjuomalammen jälkeen sain seurakseni tutulta vaikuttavan naisen, jonka kanssa taitettiinkin suht peräkkäin loppumatka maaliin saakka. Hän ei ollut eilisen kisainfossa mukana, ja kyseli kuinka pitkästi on vielä maaliin. Luuli minun ensin laskevan leikkiä, kun sanoin että ei oo pitkästi, mutta reitti menee vielä tunturin yli :D Tästä lähdettiin sitten kapuamaan ylämäkeen.

Haastava nousu alkaa taittua, ja maisemat selän takana sen kuin paranee. Nousun alkuvaiheessa polun vieressä pötkötteli mies, jolle annoin magnesiumia kun hän valitteli että jalat kramppaa. Suolat olin jo itse käyttänyt. Ilmeisesti magnesiumikin auttoi, kun sain ilahtuen huomata miehen päässeen jaloilleen ja seuraavan minun jäljessä.

Maisemaa Pyhäjärven suuntaan

Maisemaa tulosuuntaan, tuolta tunturin rinnettä sitä on tultu :)

Huipulla ollaan! Tapahtuman upeaa tunnelmaa kuvastaa hyvin se, että ihmisillä on aikaa pysähtyä nopeasti valokuvaamaan, vaikka periaatteessa ollaan jo maalisuoralla!

Luulin että ylämäki jo loppui, mutta vielä oli yllärinä muutamia kymmeniä metrejä ennen laskeutumista. Fiilis on hyvä, ilme kertoo vain siitä, että kaikki polven alapuolella kramppaa, vuorotellen ja yhtä aikaa...

Kohti maalia mentiin loputtomalta tuntuvaa laskettelurinnettä. Ei se talvella oo niin jyrkkä!
Alamäestä selvittyäni alkoi jalat kramppaamaan, ja tasamaan pätkä maaliin oli vähän tuskaista läpsyttelyä. Mutta, kaikesta huolimatta maalissa ja niiiin voittajana :)

Pääsin tavoitteeseeni, maaliin tulon jälkeen pystyin kävelemään, hymyilemään, nauramaan ja mikä parasta syömään :D Ja mahtavaa oli tietenkin myös se, miten paljon nautin juoksusta! Tosiaankin mietin siellä matkan varrella, että ens kerralla pitempi matka, niin saa nauttia kauemmin :) Polvessa oli jälleen tuntemuksia, mutta ei varsinaista kipua. Otin kyllä yhden särkylääkkeen alkumatkasta, kun polvessa tuntui heti ensimmäinen alamäki vähän ikävästi. Nyt polvi on vielä vähän jäykkä juoksusta, mutta kipuilua ei ole, ei edes niitä tuntemuksia.

Energiat riitti mainiosti, ja ainoa hankaluus oli krampit jaloissa tunturin ylityksen jälkeen. Oliko mulla kuitenkin liian vähän suolaa vai mistäköhän voisi johtua? Vaiko vain yksinkertaisesti liian vähän treeniä? :D

Tapahtuman järjestäjille täytyy antaa kiitosta hyvin toimineista järjestelyistä! Opastus reitin varrella oli sellainen kuin luvattiinkin: "jos juoksette silmät auki, niin ette voi eksyä". Saatoin, ainakin kuvista päätellen, juosta välillä silmät kiinnikin, mutta eksymisen vaaraa ei kyllä tosiaan ollut! Karttaa ei tarvinut kaivaa repusta, eikä kertaakaan tarvinut edes miettiä, mihin seuraavaksi pitää mennä.

Fiilikset juoksusta on edelleen tosi hyvät. Toisaalta on myös vähän tyhjä fiilis, mitäs nyt sitten? Edessä taitaa olla taas tylsää polven kuntoutusta, mutta jospa se avaisi minulle mahdollisuuden nauttia joskus ensi kerralla pidemmästä matkasta. Polkumaraton on haave, ja se saa sellaisena pysyäkin niin kauan kuin polvessa on mitään eriskummallisia tuntemuksia. Mutta toivottavasti aiheeseen palataan vielä! ;)

Lähtiskö joku juoksukaveriksi ensi vuonna?