Lauantai 21.3.
Retkikuntaan kuuluu Kalle, minä, Eetu ja Erno. Mennään Serlesbahnilla ylös ja tietä pitkin Maria Waldrastin luostarille, mistä varsinainen skinnausreitti vasta lähtee. Reittivalinta on liian hidas, splitin kanssa on ongelmia ja aikaa tuhlaantuu liikaa. Päästään eteläseinän bowliin ja aurinko porottaa kuumasti, joten lumi alkaa olla jo tosi raskasta. Huippu on pilvien peitossa ja pilviä näyttää vaan kasaantuvan lisää. Ei näytä hyvältä. Edellä menevät kääntyivät takaisin, ja sen päätöksen rohkaisemana mekin käännetään sukset alamäkeen ja kruisaillaan pois. Serlesbahnin terassilta vielä katsellaan pohjoisseinää ja pieni pettymys taitaa olla jokaisen mielessä. Ensin vannotaan kostoa, ja pian ajatus sen toteuttamisesta jo huomenna alkaa itää. Huomiseksi on luvattu hyvää näkyvyyttä, mutta toisaalta tämänpäiväinen noin 1000 vertin nousu tuntuu jo jaloissa. Silti päätetään koittaa huomenna uudestaan. Ei muuta kuin kotiin, ruokaa ja unta.
Sunnuntai 22.3.
Herätys aikaisemmin ja ajetaan autolla suoraan Maria Waldrastille. Silti päästään liikkeelle vasta yhdeksän aikaan. Heti alkumatkasta splitistä hajoaa toinen nousuapu, mutta jeesusteippi pelastaa. Aurinko paistaa huomattavasti kuumemmin kuin eilen, ja yön yli taivaalla roikkuneet pilvet eivät ole antaneet lumipakan haihduttaa kosteutta pois. Silti ylöspäin on menossa yksi jos toinenkin, joten mekään ei käännytä takaisin. Siirrän suksea toisen eteen vuorotellen, en katsele liikoja missä muut menee, enkä mieti mitä kaikkea on vielä edessä. Tuntuu hyvältä, kuin olisin saanut henkisen yliotteen siitä ylämäestä.
Isojen kallioiden luo nousu on suht helppoa, mutta niiden lähestyessä alkaa jyrkkyys kasvaa ja skinit luistaa. Kaadun käännöksissä muutaman kerran ja luisun inhottavasti alaspäin. Kallioiden kohdalla pieni evästauko, ja matka jatkuu.
Tästä ylöspäin matka on yhtä taistelua. Tuuli yltyy, skinit luistaa ja lumi on niin märkää että latu hajoaa toisen suksen alta jatkuvasti. Jotku laskee jo alaspäin, ja tunnen itseni melko pieneksi ja avuttomaksi keskellä sitä seinää, kun tyypit laskee suoraan yläpuolella ja irtolunta vaan valuu jalkojen päälle. Jossain vaiheessa pääsen tuulelta suojaiseen kohtaan kallioiden väliin, ja asennan jääraudat splittiin. Pääsen niiden kanssa pari metriä, ja sen jälkeen olenkin jumissa keskellä jyrkkää seinää: lumi on märkää ja valuu suksien alta alaspäin sekä skinit luistaa taaksepäin. Pieni hätäännys valtaa mielen, pojat on jo kaukana edellä ja koitan hengitellä rauhassa hetken aikaa. Heti, kun liikautan itseäni vähänkään, valun lisää alaspäin. Mitäs nyt? Tahtoisin kääntyä takaisin, mutta sinne ei ole menemistä. Jotenkin onnistun hitaasti hilautumaan hieman eteen ja ylöspäin ja taas hieman eteen ja ylös. Joka kerta kun lumi allani valahtaa alaspäin, hyppää sydän kurkkuun. Poikia ei enää näy enkä ole edes varma suunnasta. Pelon ja väsymyksen sekaisia kyyneleitä tipahtelee poskille, seison paikallani enkä tiedä mitä tehdä.
Kallen radiopuhelinkaan ei ole päällä, siitä on akku vähissä. Lopulta se on kääntänyt puhelimen päälle ja huhuilee minua. Hetken päästä näenkin Kallen ja Eetun melkein suoraan yläpuolella ja alan hivuttautua ylöspäin. Loppumatka poikien luo tuntuu menevän pelkän tahdon voimalla, nelivedolla suksia käsissä raahaten.
Kompuroin sauvojen kanssa loppumatkan ristille ja pidän pitkän hiljaisen hetken. Tuntuu että aika pysähtyy, tuuli vain puhaltaa ja nojaan ristin kylkeen maisemia katsellen. Täällä sitä ollaan, Serles 2718 m, taivaan rajalla.
Ristiltä on aivan upeat näkymät kohti Innsbruckia.
Lasketaan hieman alas laskijan oikealle ja pienen etsiskelyn jälkeen löytyy kurun alku. Siinä vaan on ensin noin kolme metriä pystysuoraa kalliota. Eteläseinän lumi alkaa jo olla todella raskasta ja kaikkien mieli tekee sinne kuruun, joten aletaan miettimään eri vaihtoehtoja miten päästä kallioiden alapuolelle. Yläosassa on kiinni rispaantunut köysi, mutta eihän meillä tietenkään ole valjaita mukana, muista laskeutumisvälineistä puhumattakaan.
Kaivetaan lumilippaan kolo ja mietitään josko siitä vain tiputtautuisi alas. Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu ollenkaan hyvältä.
Lopulta Kalle laittaa sukset jalkaan ja kokeilee sitä alas tiputtautumista. Sieltähän löytyy kiviä vaikka kuinka paljon, mutta jotenkin se onneksi selviää ehjänä alas, sukset ottaa vähän iskuja tosin. Nyt on vain minun ja Eetunkin pakko päästä alas, koska ylöspäin sieltä ei ainakaan pääse. Eetu laskeutuu köyden avulla pitämällä siitä vain miehisesti käsillä kiinni. Näyttää melko hasardilta menolta. Mie lasken köyden avulla Eetun ja minun laudat alas ja koitan työntää sen ajatuksen pois, että minunkin on pakko jotenkin päästä sinne, kädet on jäässä ja köysi
rispaantunut. Ei auta, asettelen köyden jotenkin selän takaa ja kainaloiden alta ja lähden tekemään elämäni lyhintä, mutta kauheinta laskeutumista. Lumi on rakeista, pettää jalkojen alta, sieltä paljastuu kalliota mutta sekin vain ropisee alas. Sormet on tunnottomina ja tuntuu koko ajan, että roikun köydessä ihan viimeisillä voimillani. Välillä katson alhaalla seisovaa Kallea ja pudistan päätäni, en tosiaankaan tiedä miten tässä käy. Kalle vaan nyökyttelee ja saan voimia lisää. Pojat koittaa huudella neuvoja, mutta olen niin sekaisin etten edes muista kumpi on vasen ja kumpi oikea jalka. Kuitenkin jotenkin lopulta seison alhaalla Kallen vieressä, hengitys on katkonaista ja sormenpäät vaaleat ja tunnottomat.
Kello on jo paljon, ja paikka missä pojat odotti minua pienen ikuisuuden ei ole edes kovin turvallinen, joten ei muuta kuin lauta jalkaan ja lähdetään laskemaan. Pitää kiertää vähän oikealta, jyrkkkää on ja suoraan alapuolella kalliot. Jalat tärisee vieläkin ja joudun hetken keräämään rohkeutta. Ensimmäiseen käännökseen saan kerätä kaikki voimani ja rohkeuteni, sillä splitti painaa, rinne on jyrkkä ja kaatuminen merkitsisi alapuolella olevien kallioiden yli tippumista. Vihdoin tempaisen sen ensimmäisen (hyppy)käännöksen, jonka jälkeen kaikki onkin taas hyvin ja laskeminen ihanaa.
On muuten aivan upea paikka se kuru!! Ympärillä käsittämättömän korkeat seinät ja kun alun kuumotuksista selviää, niin on vaikka kuinka tilaa vedellä kivoja käännöksiä, lumi on ihan unelmaa.
Kuru päättyy Im echoksi kutsuttuun kenttään.
Kruisaillaan kenttää vähän matkaa, mutta sitten kurvataan oikealle ja kohti Maria Waldrastia.
Kello on lähellä puolta kuutta, pohje jotenkin revähtänyt, jalat rakoilla ja nestehukka jyskyttää päässä. Silti olen tavattoman tyytyväinen ja onnellinen!
En ole koskaan tehnyt näin paljon työtä yhden laskun eteen, enkä ole koskaan tainnut laskea tällaista laskua. Enkä ole koskaan jännittänyt näin paljon yhden päivän aikana. Olisi ehkä ollut fiksumpaa olla menemättä, mutta ei sittenkään. En vaihtaisi tuota kokemusta pois mistään hinnasta. Kyllä tässä taidettiin käydä jossain siellä rajoilla, jokainen meistä.
Kiitos Serles, että olit meille armollinen tällä kertaa.
1 comment:
pain is temporary - glory is forever
Post a Comment