Olen aina arkaillut kiipeilemistä ja kaikenlaista käsien varassa roikkumista. Viime talvena menin kuitenkin aloittelijoiden kiipeilykurssille kaverin rohkaisemana. Tunsin itseni seinällä todella kömpelöksi, en yltänyt otteisiin ja varmistuksesta huolimatta pelkäsin tippumista. Hieman arvelutti, jäisikö minun kiipeilijän urastani jälkipolville kerrassaan mitään mainitsemisen arvoista. Pieni innostuksen kipinä kurssilta kuitenkin jäi, ja kesällä ostin itselleni kiipeilyvaljaat toivoen niille myös löytyvän käyttöä. Syksyn mittaan valjaat sitten pääsivät kuin pääsivätkin niille tarkoitettuun käyttöön, kun aloimme kaverin kanssa käyttämään sitä Rovaniemen ainoaa kiipeilyseinää. Siellä sai rauhassa kokeilla ja kerätä rohkeutta. Jokaisen kiipeilysession päätteeksi totesin, että on se kuitenkin melko mukavaa puuhaa.
Talven mittaan on täällä käyty välipäivinä poikien kanssa boulderoimassa/kiipeilemässä ja ”kiipeilykunto” on ainakin jossain määrin pysynyt yllä. (Niille jotka eivät tiedä, boulderointi on kiipeilyä matalalla seinällä ilman varmistusta, lattia on vuorattu putoamista pehmentävillä patjoilla) Innsbruckin Tivolin kiipeilyhallin seinät nousevat noin 15 metrin korkeuteen, ja täytyy myöntää että ensimmäisillä kerroilla siellä yläosassa nousi pulssi muutenkin kuin pelkän kiipeilyn vuoksi. Mutta jokainen yritys tuo lisää itsevarmuutta ja rauhallisuutta, ja jokainen onnistuminen saa mielen leijumaan.
Kävimme Kallen kanssa pariin kertaan vakoilemassa ulkokiipeilypaikkoja, ja tulimme siihen tulokseen että köysi on hankittava jotta ulkotiloissa apinoimista pääsee kokeilemaan. Nyt sitten löytyy kaikkien muiden kamojen joukosta myös 70 metrin köysi ja kaikennäkösiä asiaankuuluvia kilkuttimia, eli slingiä, karabiiniä ja expressslingejä. Martinswandin harjoitusseinällä käytiin kokeilemassa, miltä se ulkona kiipeily tuntuu. Aina vain sisällä kiipeilleenä minuun iski aluksi pieni kivikammo, mutta lämpöinen kalliohan tarjosikin monenlaisia (hyviäkin) otteita, missä mielikuvitus ja usko otteen pitämiseen ovat ainoastaan rajana… Positiivinen harjoitusseinä otti ensin luulot pois, mutta päästiin lopulta ylös ja pois tultiin upeissa fiiliksissä.
Kun halu kiivetä ylös korkeille vuorenhuipuille on kova, mutta taidot eivät (vielä?!) riitä, tarjoavat Via Ferrata – reitit mahdollisuuden kiivetä todella huikeita paikkoja. Näillä reiteillä on kiipeilyn helpottamiseksi, turvaamiseksi tai mahdollistamiseksi kiinnitetty teräsvaijereita sekä lisäksi mahdollisesti askelmia ja koukkuja käsiotteita varten. Taitoa, korkeanpaikan sietokykyä ja voimia nämäkin reitit todella vaativat, sekä lisäksi aivan tätä tarkoitusta varten tehdyn, lyhyestä köydestä ja köysijarrusta koostuvan varmistussetin.
Vuokrasimme ÖAV:lta nämä kyseiset setit, ja lähdimme Kallen kanssa elämämme ensimmäiselle Via Ferrata – reitille Stuibenfallin vesiputouksen tuntumaan Ötztaliin. Vesiputous on Tirolin korkein, ja kiipeilyreitti kulkee aivan putouksen tuntumassa huipentuen lopulta putouksen ylittämiseen vaijerin varassa. Korkeuserometrejä tällä reitillä kertyy noin 300, ja vaikeustaso on C (A – helpoin, E – todella vaikea). Reitti osoittautui juuri sopivaksi adrenaliinin lähteeksi vaikeimmilla kohdillaan ja vesiputouksen ylittämisellä. Alaspäinhän tätä reittiä ei oikein voi hyvin mennä, ainakaan sellaisena päivänä kun takana on jono ihmisiä! Joten ajatukset on suunnattava siten, että ylös asti päästään. Vesiputouksen ylittäminen oli jännää – minun kohdalle sattui tietysti ne suurimmat kuohut ja kastuin vyötäröstä alaspäin ihan kokonaan. Mutta reitti mentiin läpi ja todella hyvät fiilikset jäi, upea kokemus!
Mikä kiipeilyssä viehättää on itsensä voittaminen ja mielenhallinta. Se, miten saa itsensä sellaiseen määrätietoisen rauhalliseen mielentilaan, vaikka samaan aikaan voi roikkua vain muutaman sormen varassa. Voimaakin tarvitaan, mutta jos oikeaa mielentilaa ei saa päälle, ei voima riitä. Jotkut voisi sanoa että ”pää ei kestä”. Pitää pystyä keskittymään huolimatta siitä, kuinka monta metriä alla on pudotusta ja kuinka hapoilla lihakset ovat. Pitää myös luottaa kaveriin joka varmistaa. Ne onnistumisen tunteet, kun voittaa itsensä ja pelkonsa, ovat uskomattomia. Aina ei tosin voi onnistua, mutta sekin riittää kun tietää yrittäneensä täysillä, sillä se jos mikä vaatii rohkeutta… ”If you’re not falling you’re not trying” – asenteella saa puskettua itseään ja omia rajojaan ylemmäs ja ylemmäs. Oma asenteeni kiipeilyä kohtaan on selvästi muuttunut positiivisemmaksi. Jokainen seinä on haaste, mitä tekee mieli koittaa. Umpikuja ei näytä umpikujalta vaan haasteelta jonka voi palapelin tavoin ratkaista, kun vain saa palaset loksahtamaan paikoilleen.
No comments:
Post a Comment