 |
| Täällä on sinullekin joululahja, sanoi tunturinhaltija. Tule katsomaan. |
Tänään on liian kylmä, minen kyllä uskalla tunturiin, mutta huomenna tulen varmasti! Heti aamulla!
Aamuhan tietysti vähän venyi, niinkuin lomalla kuuluukin, mutta lopulta pakkasin malttamattomana repun ja suuntasin tunturiin. Metsän poikki, tien yli ja sitten hiljalleen ylöspäin. Pakkasta oli vielä -25, mutta hiihtäessä tuli nopeasti lämmin ja pian sain jo vähentää vaatetusta. Jokunen vanhempi latu ja lumikengänjälki näkyi, mutta tänään halusin hiihtää ihan omia teitäni.
Metsä oli hiljainen. Sinertävä. Lumiset kuuset vartioivat alarinteitä ylväinä. Siellä täällä näkyi jäniksen jälkiä ja niitä katsoessa pystyin kuvittelemaan jänön, pomppimassa rauhakseen jälkeä tekemässä. Tuossa kohtaa se on varmasti nuuskinut risteävää poron jälkeä turpakarvat väpättäen. Porot taas olivat kuopineet syötävää lumen alta ja jatkaneet sitten vaellustaan.
Tämä puu tuntui kumartuvan tervehtimään minua. Niin oli kiva ajatella, vaikka tiesinhän minä, että talven edessähän se kumarsi. Keväällä auringon taas lämmittäessä, jonkun iltapäivän tuulenpuuskassa se suoristautuisi jälleen jotta pystyisi kurkottamaan kohti yöttömän yön aurinkoa.
Vanha kelo seisoa törrötti nuorempien seurassa. Tässä se jaksaisi vielä pitkään. Toinen oli jo kaatunut, mutta seisoi vielä vinossa jykevän kaverinsa tukemana. Paksu aihki tuki toista, ikään kuin sanoen, kaveria ei jätetä. Ehkä ne kaatuvat yhdessä, sitten joskus.
Kiiruhdin ensin hieman malttamattomana kohti puurajaa, kunnes jäin ihastelemaan lumista metsää. Eihän tässä kiire ole. Olen jo perillä. Tai enhän ole edes menossa minnekään, olen siis matkalla ja haluan olla juuri siinä. Pysähdyin ja join termarista kupillisen kaakaota. Kauaa en uskaltanut seisoa paikoillani, ettei kylmä saa minua kiinni, joten kuopaisin kuuman juoman sekaan hieman lunta. Niin siitä tuli täydellisen haaleaa heti juotavaksi. Mietin miten tässä hetkessä voi kaikki ollakin niinkuin pitääkin.
Jatkoin matkaa ja puiden välistä alkoi pilkahdella enemmän sinistä valoa. Tulin puurajaan. Valkoinen lumi peitti kivet ja kannot, muovaili maisemasta vähän pehmeämmän. Koko maailma tuntui tässä maisemassa jotenkin pehmeämmältä ja paremmalta. Puurajassa, lumen onkaloissa oli riekoilla kotoisat kieppinsä. Olivat jo muuttaneet, joten en päässyt säikähtämään äkillistä siipien läiskettä ja ihailemaan niiden liitoa tunturin rinnettä alaspäin. Joku toinen kerta sitten.
Lähtiessäni matkaan oli aurinko värjännyt vastapäisen tunturin rinteen pinkiksi. Olisin halunnut juuri sillä hetkellä olla jo ylhäällä. Kun pääsin puiden yläpuolelle, oli vaaleasta sävystä jäljellä enää pikkuinen viiru taivaanrannassa. Muistutus siitä, että jokainen hetki on omanlaisensa, täsmälleen samanlaista värisävyä ei varmaankaan näe enää koskaan. Siksi juuri tämäkin on aivan ainutlaatuinen.
Onnellinen siitä, että on tässä ja juuri nyt. Että lumi on pehmeää, varpaat lämpimänä ja ehtii vielä laskemaan alas valoisan aikana. Lähtiessäni ajattelin hiihtää ylös asti ja tulla alas toiselta puolelta, mutta juuri nyt tiedänkin, että käännyn kohta takaisin.
Näin edessäni taas sitä pinkkiä kajastusta, ja hiihdin niin lähelle sitä kuin pääsin. Kaukanahan se on vieläkin, mutta jonain toisena päivänä sitten enemmän pinkkiä :)
Ylläs ja sen edessä Kellostapuli. Tänään ei huvittanut ollenkaan jakaa päivää kenenkään kanssa, siksi katselin tyytyväisenä rinteiden valoja täältä kauempaa. Seurasin myös hetken aikaa, kun jotkut toiset hiihtivät Kellostapulin uomaa pitkin ylöspäin. Onneksi en ollut sielläkään.
Tunturin takaa puhalsi jäätävä tuuli, joten kamppeet tuli vaihdettua aika nopeasti. Koko matkan olin vain nautiskellut hiihtämisestä, ja tässä vaiheessa tajusin että taidan päästä myös tekemään muutamia kivoja käännöksiä pehmeässä lumessa. Kunhan ensin selvittäisin lumen alla vaanivien kivien miinakentän.
Oi! Ei yhtään kiviosumaa, tosin yksi kantoon mutta eihän niitä lasketa. Monta kivaa käännöstä pehmeässä lumessa. Uudet sukset on helppo kääntää ja puikkelehtia puiden välissä ihan miten päin vain :) Ja alhaalla taas se kymmenen astetta kylmempi ilmasto. Äkkiä hiihtämään kämpälle varpaita lämmittämään! Onneksi matka ei ole pitkä. Kiitos lahjasta!
Metsä oli hiljainen. Sinertävä. Lumiset kuuset vartioivat alarinteitä ylväinä. Siellä täällä näkyi jäniksen jälkiä ja niitä katsoessa pystyin kuvittelemaan jänön, pomppimassa rauhakseen jälkeä tekemässä. Tuossa kohtaa se on varmasti nuuskinut risteävää poron jälkeä turpakarvat väpättäen. Porot taas olivat kuopineet syötävää lumen alta ja jatkaneet sitten vaellustaan.
Tämä puu tuntui kumartuvan tervehtimään minua. Niin oli kiva ajatella, vaikka tiesinhän minä, että talven edessähän se kumarsi. Keväällä auringon taas lämmittäessä, jonkun iltapäivän tuulenpuuskassa se suoristautuisi jälleen jotta pystyisi kurkottamaan kohti yöttömän yön aurinkoa.
Vanha kelo seisoa törrötti nuorempien seurassa. Tässä se jaksaisi vielä pitkään. Toinen oli jo kaatunut, mutta seisoi vielä vinossa jykevän kaverinsa tukemana. Paksu aihki tuki toista, ikään kuin sanoen, kaveria ei jätetä. Ehkä ne kaatuvat yhdessä, sitten joskus.
Kiiruhdin ensin hieman malttamattomana kohti puurajaa, kunnes jäin ihastelemaan lumista metsää. Eihän tässä kiire ole. Olen jo perillä. Tai enhän ole edes menossa minnekään, olen siis matkalla ja haluan olla juuri siinä. Pysähdyin ja join termarista kupillisen kaakaota. Kauaa en uskaltanut seisoa paikoillani, ettei kylmä saa minua kiinni, joten kuopaisin kuuman juoman sekaan hieman lunta. Niin siitä tuli täydellisen haaleaa heti juotavaksi. Mietin miten tässä hetkessä voi kaikki ollakin niinkuin pitääkin.
Jatkoin matkaa ja puiden välistä alkoi pilkahdella enemmän sinistä valoa. Tulin puurajaan. Valkoinen lumi peitti kivet ja kannot, muovaili maisemasta vähän pehmeämmän. Koko maailma tuntui tässä maisemassa jotenkin pehmeämmältä ja paremmalta. Puurajassa, lumen onkaloissa oli riekoilla kotoisat kieppinsä. Olivat jo muuttaneet, joten en päässyt säikähtämään äkillistä siipien läiskettä ja ihailemaan niiden liitoa tunturin rinnettä alaspäin. Joku toinen kerta sitten.
Lähtiessäni matkaan oli aurinko värjännyt vastapäisen tunturin rinteen pinkiksi. Olisin halunnut juuri sillä hetkellä olla jo ylhäällä. Kun pääsin puiden yläpuolelle, oli vaaleasta sävystä jäljellä enää pikkuinen viiru taivaanrannassa. Muistutus siitä, että jokainen hetki on omanlaisensa, täsmälleen samanlaista värisävyä ei varmaankaan näe enää koskaan. Siksi juuri tämäkin on aivan ainutlaatuinen.
Onnellinen siitä, että on tässä ja juuri nyt. Että lumi on pehmeää, varpaat lämpimänä ja ehtii vielä laskemaan alas valoisan aikana. Lähtiessäni ajattelin hiihtää ylös asti ja tulla alas toiselta puolelta, mutta juuri nyt tiedänkin, että käännyn kohta takaisin.
Näin edessäni taas sitä pinkkiä kajastusta, ja hiihdin niin lähelle sitä kuin pääsin. Kaukanahan se on vieläkin, mutta jonain toisena päivänä sitten enemmän pinkkiä :)
Ylläs ja sen edessä Kellostapuli. Tänään ei huvittanut ollenkaan jakaa päivää kenenkään kanssa, siksi katselin tyytyväisenä rinteiden valoja täältä kauempaa. Seurasin myös hetken aikaa, kun jotkut toiset hiihtivät Kellostapulin uomaa pitkin ylöspäin. Onneksi en ollut sielläkään.
Tunturin takaa puhalsi jäätävä tuuli, joten kamppeet tuli vaihdettua aika nopeasti. Koko matkan olin vain nautiskellut hiihtämisestä, ja tässä vaiheessa tajusin että taidan päästä myös tekemään muutamia kivoja käännöksiä pehmeässä lumessa. Kunhan ensin selvittäisin lumen alla vaanivien kivien miinakentän.
Oi! Ei yhtään kiviosumaa, tosin yksi kantoon mutta eihän niitä lasketa. Monta kivaa käännöstä pehmeässä lumessa. Uudet sukset on helppo kääntää ja puikkelehtia puiden välissä ihan miten päin vain :) Ja alhaalla taas se kymmenen astetta kylmempi ilmasto. Äkkiä hiihtämään kämpälle varpaita lämmittämään! Onneksi matka ei ole pitkä. Kiitos lahjasta!
No comments:
Post a Comment