Testattiin liukulumikenkiä...

...ja hyvin meni, ihan muutamalla tikillä selvittiin!

Vuoden ensimmäisenä päivänä Sport shopissa maleksiessa syntyi äkillinen päähänpisto kysäistä otsikon mukaisia välineitä vuokralle. Kyseessä on siis OAC KAR:it, teräskantilliset, 147 cm pitkät ja suurinpiirtein 10 cm leveät sukset, joissa osa suksen pohjasta on kiinteää mohair-nousukarvaa. Välineet ovat vähän kuin yhdistelmä eräsuksea, lumikenkää ja telemark-suksea. Näistä oli joskus ollut jo puhetta ja SkiExpossakin näitä siliteltiin ja mietittiin että olisi jännä päästä testaamaan oikeasti. Sport shopista löytyy kaikkea, niin myös näitä vempaimia ja muutaman tunnin päästä oltiinkin jo lähdössä Kesängin laavulle täydenkuun nuotioretkelle.

Matkalla sitten testailtiin. Kantavuus pehmeässä hangessa oli tosi hyvä, samoin liukuominaisuus alamäessä. Nousukarvaosuus antoi yllättävän hyvän pidon ylämäessä ja teräskantit tekivät olon varmaksi myös kovemmalla alustalla. Itse hiihdin lautakengät jalassa ja ne tarjosivat juuri sopivan määrän tukea, ongelmia ei tullut missään tilanteessa ja alamäkeen sai sukset kääntymään helpohkosti tellutyylillä. Keskellä suksea pohjassa oleva nousukarva voi vaatia hieman totuttelua, koska pienellä painonsiirrolla eteen tai taakse suksi luistaa hieman paremmin ja aivan keskellä seisoessa taas saa pitoa karvasta, eli suksi hieman jarruttaa. Meno on helposti alkuun vähän epätasaista, jos oma painopiste heiluu hieman keskeltä eteen/taakse, mutta siihen tottuu kyllä nopeasti. Tämä korostuu varmaankin lähinnä hieman kovemmalla alustalla hiihtäessä. Jarkko hiihti huopakumpparit jalassa, ja niiden kanssa käytettävyys on huomattavasti huonompi, kun kengistä ei saa tukea. En siis suosittele yhdistämään näitä huopiksiin! Lautakengät on must! Korkeampivartinen vaelluskenkä lienee myös ihan ok, jos vaan varpaat tarkenee.

Tämmöiset metkan näköiset sukset/läpyttimet ne on!

Laavulla paisteltiin makkarat äitin ja koirien seurassa, ja ihailtiin kuun valossa hohtavaa Kellostapulia. Ja ihan näin sivuhuomautuksena ja asiasta kolmanteen, totesin muuten ekaa kertaa kaupassa nähdyt "Stand N Stuff" -tortillat (Old El Pason) aivan loistaviksi retkiruuan kanssa. "Veneen" sisälle vaan nuotiolla paistetut nakit/makkarat ja esim. italiansalaattia, ja hyvää tulee. Ja on helppo syödä! Noihin voisi laittaa myös esim. chili con carnea ynnä muuta hyvää, nämä täytyy kyllä pitää mielessä :)

Laavutunnelmia täydenkuun ja nuotion loisteessa. Näyttää kodikkaalta! =)

Kuunvalossa hohtava Kellostapuli. Ollapa nyt siellä laskemassa...

Vähän harmitti, kun ei tullut makuupussia matkaan ja joutui lähtemään sieltä laavulta pois. Olisi ollut kyllä hienoa yöpyä siinä tulilla. Tosin aamulla olisi tietysti aamuvirkut hiihtäjät tulleet herättelemään. Onnistuin lähtiessä laittamaan toisen siteen jotenkin ihan väärän koloon, joten jouduttiin vielä hieman purkamaan sidettä jotta saatiin hihna väärästä kolosta siihen oikeaan ja päästiin kotimatkalle.

Täysikuu loimotti komeasti ja päätettiin hiihtää hieman ylempää tunturin rinteeltä, jotta saataisiin ihailla kuunvaloa. Metsän sisässäkin riitti taianomaista valoa niin hyvin, että otsalamppujen valoa ei tarvittu. Hiihdeltiin hiljaa ylöspäin, kunnes tultiin mahtavan kokoisen rakkakivikon laitaan. Lunta oli vielä niin vähän, että kivet erottuivat kohoumina lumen alta. Vähän matkan päässä näkyi puuraja ja sen takana luminen tunturin rinne suorastaan hohti kuunvalossa. Tunturi tuntui jotenkin valtavan isolta ja kunnioitusta herättävältä. Juttelimme kivikon laidassa hiljaisella äänellä, ja päätimme kääntyä takaisinpäin. Kivien sekaan ei ollut vielä mitään asiaa.

Kivikon laidasta napattu kuva, vähäsen näkyy kylän ja rinteen ala-aseman valoja.

En malttanut olla tekemättä käännöstä suoraan alamäkeen, koska sukset tuntuivat valtavan hauskoilta pehmeässä lumessa. Samalla kuulin takaani parahduksen ja kiroilua. Pysähdyin samantien, ja sain heti ilmoituksen että ei ole hätää, mutta mustelma tulisi varmasti sillä polvi oli kolahtanut kiveen. Sitten lisää kiroilua, kun housut olivat revenneet. Sen kuultuani kiipesin takaisin ylöspäin ja menin katsomaan. Housuissa oli palkeenkieli, ja sieltä alta pilkotti veresliha. Hirvittävän kylmä tunne valtasi minut, kun vedin lahjetta ylöspäin ja näin haavan kunnolla. Huh, sehän oli suorastaan reikä!

Jarkolle riitti vilkaisu, käänsi päänsä muualle, päätti ykskantaan ottaa Buranan ja olla katsomatta enää uudestaan. Ihan hyvä idea. Painoin ensin lunta haavan päälle, sitten puhdistin sen ja käärin ympärille ensisiteen. Puhdistaessa yritin otsalampun valossa tiirailla, josko näkisin oliko mitään rikki. Minun ymmärrykselläni ei näkynyt ainakaan luunpalasia joten ehkäpä asiat ei olisi kovin huonosti. En ole aikaisemmin ollut näin "ison" haavan kanssa tekemisissä, mutta ihme kyllä ei tehnyt pahaa, mielessä oli ainoastaan huoli. Omituinen kylmä tunne kyllä kipitti selkää pitkin, mutta onneksi se ei lietsonut paniikkia vaan pikemminkin pakotti mielen rauhalliseksi ja ajatukset selkeiksi. Vähän kyllä soimasin itseäni siitä, että päästin Mr. huopakumpparin kipuamaan näin ylös.

Onneksi polvessa ei kuitenkaan juuri tuntunut kipua, joten pääsimme tamppaamaan lyhyen matkan alaspäin ja järven rantaan kelkkauralle. Matkalla soitin äitille ja pyysin tsekkaamaan, missä olisi lähin päivystys koska haava pitäisi varmasti ommella. Selvittelyn tuloksena Jarkko tultiinkin hakemaan järven rannasta ÄVPK:n kelkalla, mikä tuntui aluksi liioittelulta, mutta yhden pelastajan sanoin, on parempi soittaa liian aikaisin kuin liian myöhään! Mistäpä olisin voinut olla varma, oliko polvessa jotain pahemminkin särki? Loppujen lopuksi selvittiin onneksi säikähdyksellä, haava ommeltiin ja tällä hetkellä tikit on jo pois ja potilas laskee onnellisena taas tellua.

Kaatuminen tapahtui todella hiljaisesta vauhdista ja oli sellainen aivan tavallinen perustupsahdus mitä nyt sattuu tämän tästä. Tässä oli vain todella huonoa tuuria mukana. Mutta olipa vain hyvä muistutus siitä, että takapihalla ja pikkuretkelläkin voi sattua ja ensiapuvälineet on oltava aina mukana! Samoin muut perusasiat, kuten ainakin otsalamppu, varapatterit, avaruushuopa ja taukotakki. Unohtamatta tietenkään puhelinta, missä on latinkia! Meillä nämä onneksi olikin, mutta helposti ne olisi jääneet kämpillekin kun lähdettiin "vain makkaran paistoon" ja ihan muutaman kilometrin päähän.

Pohjoisessa on arktiset sääolosuhteet, pitkät välimatkat ja vähän ihmisiä, tarkoittaen evakuoinnin suhteen aina pitkiä tai älyttömän pitkiä odotusaikoja, jolloin pienestäkin haaverista voi äkkiä tulla vaarallinen jos ei ole varautunut. Sitä ei auta vähätellä, vaan suhtautua suurella kunnioituksella. Tsekkaappa siis ea-laukkusi sisältö, ja mieti osaisitko käyttää sisältöä tarvittaessa!



P.S. Liukulumikengät oli siis ihan jees, kyllä niillä tullaan jatkossakin hiihtämään :) Kutsutaan näköjään myös karvapohjasuksiksi, lisätietoa ja mm. vuokrauspaikat löytyy OAC Sportin sivuilta.