Ja mitäs tällä kertaa?!

Soittelin iskälle vuoden alkupäivinä, ja se kysyi heti että kai te taas teitte jotain ekstriimiä uutena vuotena. No ei ihan ekstriimiä, mutta kyllä me taas vähän hiihdettiin. Perinteetkinhän tässä alkaa jo velvoittamaan ;)

Kertauksena siis kerrottakoon, että on tullut hiihdettyä silleen aavistuksen retkeilymeiningistä urakan puolelle menneinä uuden vuoden aattoina (2013 ja 2012). Ei mitään oikeasti hurjaa, mutta nyt sen verran, että maistuu sitten ne nakit ja pottusalaatti. Ja olen jotenkin mieltynyt tähän perinteeseen :)

Tänä vuonna oltiin taas joululomalla Äkäslompolossa, mutta samaa reittiä ei tietenkään huvittanut hiihtää uudestaan, joten valitsimme yhden yön retkemme kohteeksi Kutujärven niittypirtin. Tämäkin on oikeastaan päivätupa, mutta saimme käsiimme Joel Aholan kirjoittaman retkeilyoppaan, mikä kertoi että tässäkin tuvassa on nukkumapaikat muutamalle ihmiselle. Sinne siis!

Tällä kertaa olin viime retkestä viisastuneena pakannut metsäsukset matkaan. Nämä on kyllä mainiot taskuraketit joka pusikkoon!

Tällä kertaa teimme päätöksen retkelle lähdöstä JO edellisenä iltana, joten osasimme laittaa kellon herättämään ja pääsimme myöskin liikkeelle ihan järkevään aikaan. Ainoastaan suussasulavat hifistely-retkieväät jäi hankkimatta, kun ei jaksettu tai maltettu tehdä enää kauppareissua ennen lähtöä. Syksyn vaellukselta oli mielestämme aivan riittävästi retkimuonaa repun pohjalla. Seuraavana päivänä kyllä jouduin toteamaan, että olin unohtanut TAAS sellaisen pikkuseikan, että paluumatkallakin olisi ihan kiva olla eväitä, ainakin jos paluumatka lähentelee pariakymmentä kilometriä. Yleensä minulta ei pääse tällaiset syömiseen liittyvät asiat unohtumaan, mutta ehkäpä jo seuraavalla kerralla muistan :D

Lähtiessämme liikkeelle oli pakkasta jotakin -25 asteen paikkeilla. Hyvä päivä siis hiihtää, mäessä olisi ehkä varpaita palellut. Tai ainakin autoa olisi palellut parkkipaikalla odottaessa! Lähdimme liikkeelle suoraan mökin pihalta ja ensiksi seikkailimme pienen pätkän umpista, jotta pääsimme hoidetun ladun varteen. Sitä hiihtelimme välillä umpisen kautta "oikaisemalla" aina Kotamajalle saakka, minne päästiinkin sopivasti päivän viimeisillä valoisilla hetkillä. Tiedustelimme vielä jatkosuunnan ja sitten pidimme rauhassa evästauon kodalla, mistä muut evästelijät kaikkosivatkin meidän tultua. Ihan mukavaa, kun saatiin istuskella hetki ihan rauhassa, teetä hörppien ja tulta kuunnellen.

Oikaistiin metsän läpi poroaidalle ja laskettiin siitä taas hoidetun ladun varteen. Saattoi olla hitaampi vaihtoehto, mutta tunnelmaltaan ehdottomasti paras!

Sinisessä hetkessä, pakkasusvan keskellä nököttävä Kotamaja.

Oli jo kunnolla pimeää, kun teimme lähtöä viimeiselle etapille, joka olisi vielä ajamattoman latu-uran pohjaa. Valoisalla huomattiin kuitenkin samaan suuntaan lähtevät suksen jäljet, joten todennäköisesti viimeiset nelisen kilometriä ei kuitenkaan olisi aivan umpista. Loppumatkasta tulikin aivan täydellinen hiihtopätkä. Ympärillä luminen, hämärässä hohtava satumetsä, sukset seurailevat jälkeä aivan kuin itsestään ja koko matka on loivasti alamäkeen viettävää.

Nopeasti tuli vastaan risteys, josta valkkasimme sen oikean haaran, ja heti kohta seisoimmekin niittypirtin pihassa. Aina yhtä mukava fiilis syntyy siitä, kun sukset pysähtyy ja ympärillä on vain hiljaisuus - ja pakkasessa höyryävä hengitys. Huomasimme todellakin olevamme alavalla seudulla, pakkasta tuntui olevan hyvinkin Kotamajaa enemmän. Ja kun astelimme pirttiin sisälle, oli siellä vielä kylmempää! Onneksi edellinen kulkija oli huomaavaisesti tehnyt kunnon sytöt, olipa joukossa oikein tervastakin, niin pääsimme heti lämmittämään kämppää.

Muutaman tunnin päästä saikin jo pötkötellä mukavassa lämmössä ja maha täynnä pirtin laverilla. Ja kuten monesti asiaan kuuluu, mutta mikä heti tullessa tuntui mahdottomalta, meinasi kämpässä tulla vähän hikikin :) Hyvin siis lämpesi tämäkin pirtti! Lavereille mahtui juuri hyvin kaksi ihmistä, kolmannelle oli tehty sellainen VR:n makuuvaunun yläpetin ja ladonoven risteytykseltä vaikuttava lisälaveri, jossa voi ehkä nukkua jos on kevyt eikä kerrossängyssä huimaa. Mutta meitä nukutti erinomaisesti :)

Polttopuita tekemässä

Kotoisasti mökin ikkunasta kajastaa valo ja lämpö. Kyllä kelpaa kömpiä sisälle nukkumaan. Muuta etenemistapaa ei muuten yli 180 senttisten kannata kämpässä ajatellakaan :)

Paluumatka kulki edellispäivän reittiä takaisin Kotamajalle, ja siitä samanlaista ajamatonta, mutta jo kerran jonkun hiihtämää uraa pitkin Lainion ja Pyhätunturin väliin. Sitten käännyttiin kohti Karhukotaa, mutta sinnepä ei ollutkaan kukaan vielä hiihtänyt. Päästiin siis avaamaan latua ihan mukavasti upottavassa umpisessa sellaiset nelisen kilometriä. Se alkoi tuntua pitkältä matkalta jo ensimmäisen parinsadan metrin jälkeen. Pitäisköhän urheilla enemmän vai onks tää normaalia?! :D Näillä paikkeilla tajusin myös sen pienen puutteen eväissämme, kun nälkä alkoi kurnia mahassa ja kotimatkaa oli taitettu vasta alle puolet. Aloin pohtimaan Latvamajan aukioloaikoja ja sitä, saisiko sieltä lättyjä niinkuin Kesängiltäkin?

Rauhallisen aamun jälkeen päästiin vielä liikkeelle hämärissä. Lempeän sinistä aamuhämärää kyllä riittää, ja jos ei ole tarkkana, se voi vaihtua iltasineen aivan huomaamatta :) Tässä kohtaa ollaan jo hiihdelty jonkun aikaa, kello on puoli kymmenen ja nyt valoa on jo sen verran, että saa jonkunlaisen valokuvan aikaiseksi.

Kolmentunturinjänkkä

Tuntuu uskomattomalta, että näin pieni puro on auki, mutta kai se sitten virtaa niin nopeasti. Pitkän matkaa saatiin hiihdellä puron vartta ja ihastella talven taideteoksia.

Pieni tankkaus ennen umpihankitaivalta, innoissaan :)

Kato puut pussaa!

Vitsit miten hieno latu, ja ihan ite tehtiin!

Taas voin todeta, että pitkältäkin tuntuva matka loppuu lopulta joskus, ja niin tämäkin. Saavuimme Karhukodalle ja voi sitä ihanuutta, kun havaitsimme savun tuoksua ja sukset pihalla. Vaikutti siis siltä, että loppumatkaa ei tarvisikaan tarpoa aivan umpisessa. Istahdimme kodalla hetkeksi ja juttelimme ihanan eläkeläispariskunnan kanssa, joilla oli myöskin uuden vuoden traditio hiihtää kodalle paistamaan makkaraa, vaikka valmiita latuja sinne ei vielä ollutkaan. Hatunnosto heille, olivat avanneet ladun samanlaisessa umpisessa, mutta tavallisilla rimpulasuksilla. Ja kun vuosi sitten hiihtelimme jonkun jälkiä samaiselle kodalle, ne olivat juuri saman pariskunnan jäljet!

Vielä viitisen kilometriä hiihtelyä, ja olimme Latvamajalla. Kello oli hieman yli sulkemisajan, mutta majalla vielä kaikki valot päällä ja oi, saatiin lättyjä ja lämmintä mehua! Suuri kiitos teille, joilla ei ollut kiire töistä pois. Kyllä maistui ja hyvältä! Viimeinen etappi mökille menikin lättyjen voimalla ihan helposti, lentokeleissä :) Kiva reissu tuli taas tehtyä ja hirmuisella innolla haaveilemaan seuraavasta!

Joulua tunturinhaltijalta

Täällä on sinullekin joululahja, sanoi tunturinhaltija. Tule katsomaan.

Tänään on liian kylmä, minen kyllä uskalla tunturiin, mutta huomenna tulen varmasti! Heti aamulla!

Aamuhan tietysti vähän venyi, niinkuin lomalla kuuluukin, mutta lopulta pakkasin malttamattomana repun ja suuntasin tunturiin. Metsän poikki, tien yli ja sitten hiljalleen ylöspäin. Pakkasta oli vielä -25, mutta hiihtäessä tuli nopeasti lämmin ja pian sain jo vähentää vaatetusta. Jokunen vanhempi latu ja lumikengänjälki näkyi, mutta tänään halusin hiihtää ihan omia teitäni.

Metsä oli hiljainen. Sinertävä. Lumiset kuuset vartioivat alarinteitä ylväinä. Siellä täällä näkyi jäniksen jälkiä ja niitä katsoessa pystyin kuvittelemaan jänön, pomppimassa rauhakseen jälkeä tekemässä. Tuossa kohtaa se on varmasti nuuskinut risteävää poron jälkeä turpakarvat väpättäen. Porot taas olivat kuopineet syötävää lumen alta ja jatkaneet sitten vaellustaan.

Tämä puu tuntui kumartuvan tervehtimään minua. Niin oli kiva ajatella, vaikka tiesinhän minä, että talven edessähän se kumarsi. Keväällä auringon taas lämmittäessä, jonkun iltapäivän tuulenpuuskassa se suoristautuisi jälleen jotta pystyisi kurkottamaan kohti yöttömän yön aurinkoa.

Vanha kelo seisoa törrötti nuorempien seurassa. Tässä se jaksaisi vielä pitkään. Toinen oli jo kaatunut, mutta seisoi vielä vinossa jykevän kaverinsa tukemana. Paksu aihki tuki toista, ikään kuin sanoen, kaveria ei jätetä. Ehkä ne kaatuvat yhdessä, sitten joskus.

Kiiruhdin ensin hieman malttamattomana kohti puurajaa, kunnes jäin ihastelemaan lumista metsää. Eihän tässä kiire ole. Olen jo perillä. Tai enhän ole edes menossa minnekään, olen siis matkalla ja haluan olla juuri siinä. Pysähdyin ja join termarista kupillisen kaakaota. Kauaa en uskaltanut seisoa paikoillani, ettei kylmä saa minua kiinni, joten kuopaisin kuuman juoman sekaan hieman lunta. Niin siitä tuli täydellisen haaleaa heti juotavaksi. Mietin miten tässä hetkessä voi kaikki ollakin niinkuin pitääkin.

Jatkoin matkaa ja puiden välistä alkoi pilkahdella enemmän sinistä valoa. Tulin puurajaan. Valkoinen lumi peitti kivet ja kannot, muovaili maisemasta vähän pehmeämmän. Koko maailma tuntui tässä maisemassa jotenkin pehmeämmältä ja paremmalta. Puurajassa, lumen onkaloissa oli riekoilla kotoisat kieppinsä. Olivat jo muuttaneet, joten en päässyt säikähtämään äkillistä siipien läiskettä ja ihailemaan niiden liitoa tunturin rinnettä alaspäin. Joku toinen kerta sitten.

Lähtiessäni matkaan oli aurinko värjännyt vastapäisen tunturin rinteen pinkiksi. Olisin halunnut juuri sillä hetkellä olla jo ylhäällä. Kun pääsin puiden yläpuolelle, oli vaaleasta sävystä jäljellä enää pikkuinen viiru taivaanrannassa. Muistutus siitä, että jokainen hetki on omanlaisensa, täsmälleen samanlaista värisävyä ei varmaankaan näe enää koskaan. Siksi juuri tämäkin on aivan ainutlaatuinen.

Onnellinen siitä, että on tässä ja juuri nyt. Että lumi on pehmeää, varpaat lämpimänä ja ehtii vielä laskemaan alas valoisan aikana. Lähtiessäni ajattelin hiihtää ylös asti ja tulla alas toiselta puolelta, mutta juuri nyt tiedänkin, että käännyn kohta takaisin.

Näin edessäni taas sitä pinkkiä kajastusta, ja hiihdin niin lähelle sitä kuin pääsin. Kaukanahan se on vieläkin, mutta jonain toisena päivänä sitten enemmän pinkkiä :)

Ylläs ja sen edessä Kellostapuli. Tänään ei huvittanut ollenkaan jakaa päivää kenenkään kanssa, siksi katselin tyytyväisenä rinteiden valoja täältä kauempaa. Seurasin myös hetken aikaa, kun jotkut toiset hiihtivät Kellostapulin uomaa pitkin ylöspäin. Onneksi en ollut sielläkään.

Tunturin takaa puhalsi jäätävä tuuli, joten kamppeet tuli vaihdettua aika nopeasti. Koko matkan olin vain nautiskellut hiihtämisestä, ja tässä vaiheessa tajusin että taidan päästä myös tekemään muutamia kivoja käännöksiä pehmeässä lumessa. Kunhan ensin selvittäisin lumen alla vaanivien kivien miinakentän.

Oi! Ei yhtään kiviosumaa, tosin yksi kantoon mutta eihän niitä lasketa. Monta kivaa käännöstä pehmeässä lumessa. Uudet sukset on helppo kääntää ja puikkelehtia puiden välissä ihan miten päin vain :) Ja alhaalla taas se kymmenen astetta kylmempi ilmasto. Äkkiä hiihtämään kämpälle varpaita lämmittämään! Onneksi matka ei ole pitkä. Kiitos lahjasta!

Oukun tellukurssilla

Tekniikkaharjoitukset jatkui viime viikonloppuna Oukulla RTH:n järjestämällä kaksipäiväisellä tellukurssilla. Tunnelma oli innostava ja opetus tasokasta, joten käännökset alkoi jälleen sujua ja uudet välineet tuntuu paljon tutummilta nyt. Kaikista parasta viikonlopussa oli siltikin ehkä lumiset puut, pikkupakkanen ja se, että sai olla taas suksilla. On ihanaa tuntea tuuli poskilla ja liukua lumen päällä :) Ja tietysti äidin luona vierailu ja ihanat koiranpojat, joilta riittää rakkautta ja hännän huiskutuksia kaikille! Kiitos myös mellan öl - ryhmälle ja opettajalle mukavasta viikonlopusta!

Oppilaat seuraamassa silmä tarkkana open esimerkkiä

Viikonlopun viimeisiä laskuja ja innokkaimmat enää mäessä jäljellä

Koirulaiset

Kauden avauslaskut!

Eilen päästiin kurvailemaan kauden ensimmäiset käännökset Messilässä! Ihanaa!
Uusia laskuvälineitä oli käytössä ensimmäistä kertaa suksista kenkiin saakka, ja kaikki tuntui hyviltä. On rockeria ja änteeännää oikein :) Hieman totuttelua uudet välineet kyllä vaatii, ja aluksi piti tietysti käydä kyljellään pötköttelemässä rinteessä :D Mutta hiljalleen se laskeminen muistui mieleen ja kolme tuntia mäessä hurahti nopeasti, ei maltettu välillä edes kaakaolle mennä. Pari kertaa piti tosin käydä autolla juomassa vettä ja ottamassa monot pois jalasta muutamaksi minuutiksi. Hiki virtasi ja reidet muuttui veteliksi, eli kyllä se kyykkääminen menee ihan urheilusta edelleen :) Ja niin kivaa!! Nyt kun vaan loppuis tämä perhanan vesisade ja pääsisi taas laskemaan. Lautaakin tekisi mieli ulkoiluttaa. Minä niin tykkään tästä vuodenajasta täällä etelässä...ääh. Ikävä pohjoiseen on!

Onneksi perjantaina Rolloon ja siellä pitäiskin olla tiedossa ihan kunnon kyykkyharkat :)

Samissukset

Huipulla, hih hih ;)

Erämaasta takaisin Saariselälle, vaellustarinan 3. osa

Su 19.10.-14 Tuiskukuru - Rautulampi 16 km



Aamulla tuvan lämpömittari näytti -13'C, ja kaikkialla oli sumuista ja kuuraista. Ympärillä olevat tunturit olivat kadonneet yön aikana jonnekin. Jälleen jotenkin niin täysin hiljainen ja pysähtynyt tunnelma luonnossa, ihan kuin kaikki odottaisi jotain (talvea) henkeään pidätellen.

Lähdettiin kävelemään Tuiskukurun laitaa menevää polkua kohti Kotaköngästä. Siitä oli aikeena suunnata vielä illaksi Rautulammelle. Petteri oli kävellyt samaa reittiä muutama päivä aikaisemmin, ja jäljet näkyi vielä hyvin. Seurailtiin Petterin jälkiä ja tällä kertaa hän ei ollutkaan valinnut helppokulkuisinta reittiä, mitä ihmettä? Jäljet kääntyivät kurun pohjalle, ja seurailtiin jalanjälkiä vähän epäuskoisina. Hiton jyrkkää rinnettä alas, mikäs Petterille on nyt tullut? Melkein tuntui, että perässä on mentävä, ainakin varmistamaan ettei mies enää ole kurussa. Alhaalle päästyä ymmärsin kuitenkin heti kiertotien, niin hienoa kurun pohjalla oli! Pakkasta oli huomattavasti enemmän kuin ylempänä, ja tunnelma jos mahdollista entistä pysähtyneempi. Peilityyni leventymä joessa ja joka ikinen heinänkorsikin vahvan kuuran peitossa. Kaunista, mutta hemmetin kylmää! Kuvailin innoissani kylmästä välittämättä. Lämmön sain takaisin vasta sitten, kun kavuttiin kurusta ylös ja takaisin polulle. Siinä olikin taas kiipeämistä. Kuitenkin ehdottomasti vaivan arvoinen kiertotie!

Tuiskukurun tunnelmaa. Ihan kaikki on kuurassa, hengitys höyryää ja sormet jäätyy. Nousevan auringon lähes epätodellinen valo kajastaa sumun läpi.

Peikkometsää Tuiskukurun pohjalla.

Nousun tuoma lämpö oli kuitenkin kohdallani vain väliaikaista. Vaikka käveltiin koko ajan eteenpäin, minua paleli! Suunnilleen samalla vaatetuksella olin hiihtänyt -25 asteen pakkasessakin, joten tuskailin vähän että mikäs tässä nyt on vikana. Oliko energiaa liian vähän, nestehukkaa, vai oliko täällä oikeasti niin kova pakkanen? Poskiakin nipisteli. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin kävellä eteenpäin, ja lopulta vähän ennen Kotaköngästä sain jonkunlaisen lämmön takaisin. Siihen mennessä oli sumukin hälvennyt ja aurinko killotteli siniseltä taivaalta.

Kotakönkäällä oli pariskunta lounastauolla, ja vaihdettiin muutama sananen heidän kanssaan, ennen kuin jatkettiin sillan (luojan kiitos sellainen oli!) yli, missä sijaitsi toinen tulipaikka ja mihin jäätiin sitten itse lounaalle. Toisten nuotio lämmitti siinä jutustellessa niin mukavasti että ylipuhuin Jarkon tekemään meillekin tulet :)

Polku kulki pitkiä matkoja aivan kurun vierustaa. Aurinko murtautui hiljalleen sumuverhon takaa esille. Lumi natisi kenkien alla.

Kaunis ja kylmä päivä. Onneksi tänään ei tarvinnut kastella varpaita jäävedessä!

Kotaköngäs on kuin maalauksesta!

Nuotiopaikan vieressä roikkui varoittavana esimerkkinä varmaankin liian lähelle nuotiota jääneet Meindlin vaelluskengät.

Lounasnuotion hiipuessa lähdimme jatkamaan matkaa kohti Rautulampea. Edessä oli pitkä ja loiva nousu ylös tunturiin, ja siitä vielä laskeutuminen tuntureiden keskellä olevan Rautulammen rantaan. Matkan varrella nähtiin muutamakin porotokka, jotka uteliaana seurailivat meitä jonkun matkaa. Kun päästiin ylös tunturiin, oli meillä taas mitä parhain ilma: tyyni keli, kirkas taivas ja aurinko paistoi. Kävelimme rauhassa, ihailimme maisemia ja otimme valokuvia.

Kutsuva polku, eikös?

Tulosuunnassamme näyttää olevan edelleen sumuista. Miltähän tuntuisi olla tuolla sumun yläpuolella olevan tunturin nokassa?!

Utua ilmassa.

Jälleen niin onnellinen siitä, että päästiin nousemaan vielä ylätunturiin, ja näin hienossa kelissä. Tykkään siitä kun näkee kauas! Tästä vielä viimeinen katsaus erämaan suuntaan ennen Rautulammelle laskeutumista.

Tähän voisi jäädä vain katselemaan maisemaa. Ellei olisi niin kylmä :D Tuonne ollaan menossa huomenna sitten.

Valokuvatessa panimme merkille jyhkeät sumupilvet vähän joka puolella, ja miten ne hiljalleen vyöryivät meitä kohti. Pohdiskelimme oliko ne aikeissa kietoa koko maailman sumuun, vai jäävätkö kuitenkin tunturien toiselle puolen?

Laskeuduimme alas Rautulammelle ja tupa oli mukavasti vielä edellisten kulkijoiden jäljiltä vähän lämmin. Saapumisestamme ei tainnut mennä puoltakaan tuntia, kun sumu oli piirittänyt meidät. Näkyvyys meni todella huonoksi, ja heti sen perään laskeutuva pimeys ei sitä tietenkään parantanut. Mutta sehän ei meitä enää haitannut, kun olimme jo onnellisesti tuvan lämmössä. Toivoimme vain, ettei kukaan onneton enää ollut matkalla tuolla jossain. Sumu teki otsalampunkin täysin hyödyttömäksi. En olisi löytänyt edes tuvan ovelta huussille, jos Jarkko ei olisi tiennyt missä suunnassa se on!

Ollaan jo melkein lammen rannassa, kun sumu vyöryy samaan aikaan vastapäistä uomaa alaspäin.

Laskevan auringon säteiden eteen leijailevat sumupilvet saivat aikaan hienoja valoilmiöitä.

Rautulammen rannasta juuri kun saavuimme.

Samasta paikasta puoli tuntia myöhemmin, huh!

Illan ruuan jälkeen tehty inventaario osoitti, että suunnilleen kaikki mitä meillä oli enää jäljellä oli yksi pussillinen jotain pataruokaa. Onneksi kuitenkin puuroa ja näkkäriä oli vielä reilusti. Ja vähäsen suklaatakin. Kyllä niillä kävelisi huomenna Saariselälle. Jos se siis ruuasta olisi jäämässä kiinni. Olimme molemmat vähän rikki, minulla yllättäen aikaisemmin terve polvi oli jäykistynyt kummallisesti, ja Jarkolla oli molemmat akillesjänteet kipeänä. Matkaa olisi vielä vajaat 20 km, mutta päätettiin nyt alkuun nukkua yön yli ja murehtia aamulla tarvittaessa lisää. Tänään matka oli ainakin taittunut ilman suurempia tuskia, särkylääkkeen avustuksella tosin.

Petteri oli kirjoittanut tuvan vieraskirjaan, että hiiri oli rapistellut nurkissa yöllä. Rautulammen tupa on päivätupa, missä hiljattain tehdyn remontin jälkeen ei enää mahdu nukkumaan muualla kuin lattialla. En asiaa sen kummemmin ajatellut, ennen kuin hiiri ensimmäisen kerran alkoi rapistelemaan. Yllättävän kova ääni! Hetken aikaa meni, ennen kuin siihen tottui. Koputin kengällä lattiaan aina kun hiiri möykkäsi, hiiri hiljeni, ja juuri kun olin nukahtamassa aloitti hiiri jälleen rapistelun! Lopulta kuitenkin nukahdettiin ja hyvin sitten kuitenkin mahduttiin hiiren kanssa samaan tupaan :)

Ma 20.10.-14 Rautulampi - Saariselkä 18 km

Aamuisella vessareissulla astelin keskelle riekkoparvea, jotka eivät tuntuneet pelkäävän minua ollenkaan. Päinvastoin motkottivat minulle topakasti kaikki vuorotellen. En tiedä mitä olin heidän mielestään tehnyt! Yksi jopa lennähti eteeni ihan muutaman metrin päähän motkottamaan. Nouseva aamun kajastus loi jälleen uskomattoman hienoja kuvioita taivaalla laiskasti ajelehtiviin sumupilviin. Pakkasta oli varmaan jotain -15 ja -20 väliltä, ja lumi narskahteli äänekkäästi jokaisen askelen alla.

Aamu Rautulammella.

Toimitimme aamutoimet, pakkasimme rinkat ja valmistauduimme hieman haikein mielin reissun viimeiselle etapille. Molempien jalat oli vähän kipeänä, mutta arvelimme pystyvämme kävelemään rauhallista tahtia vielä tämän päivän. Niinpä sitten lähdimme tallustamaan hiljalleen. Kiersimme ensin lampea jonkun matkaa, minkä jälkeen lähdimme vielä kerran nousemaan tunturien välistä. Nouseva aurinko loi hienoja kuvioita edelleen sitkeästi ympärillämme leijailevaan utuun.

Ilma oli jälleen ihan uskomattoman kylmä. Palelin aivan samalla tavalla kuin eilenkin. Onneksi sai kuitenkin samaan aikaan ihastella kaunista auringon kajoa ja sumuista tunturimaisemaa. Välillä mietin jo illalla Saariselällä odottavaa saunaakin :)

Ensimmäinen havainto auringosta!

Joka kerta taakse päin katsoessa piti pysähtyä ottamaan valokuva.

Edessä päin näyttää olevan sankka sumu.

Kuusen latvat pilkistävät hienosti sumun seasta.

Verkkaisesta kävelyvauhdista huolimatta Luulampi tuli vastaan yllättävän nopeasti. Samalla paikkeilla polku muuttui leveäksi uraksi. Jälleen tein saman huomion kuin edelliselläkin vaelluksella: loppuviikosta matka tuntuu vaan taittuvan vaikka ei yhtään kiirehtisi. Askel on rento ja rauhallinen, mutta silti eteenpäin mennään samalla lailla kuin alkuviikosta kiirehtiessä. Tänään ei tosin kummankaan askel ollut ehkä enää kovin rento, Jarkko töpötti lyhyitä askelia kipeiden akillesjänteiden vuoksi ja minä en meinannut saada toista polvea enää taittumaan. Mahtoi olla näky :)

Luulammelta päätimme jatkaa vielä Rumakurun tuvan lämpöön lounastauolle. Matkalla ohitimme Pessinlammen, ja silloin tuli mieleeni tulevan perheenjäsenemme nimi: Pessi! (Ja nyt ennenkuin vedätte sen hätäisempiä johtopäätöksiä, niin kyseessä on erittäin karvainen perheenjäsen, tai oikeammin varmaankin suvun jäsen, sillä hän on alkamassa äitin koiraksi. Pessistä lisää tarinaa aivan varmasti jossain vaiheessa.)

Rumakurun vanha tupa ilmestyi eteemme sopivasti nälän jo hieman heräillessä. Aloimme tohkeissamme touhuta lounasta, kunnes huomasin ettei paikalla ole vettä! Puro oli ihan kuiva. Hetken aikaa seisoskelimme vähän lamaantuneina keskellä pihaa, kunnes totesimme että noh, ei sitä pataa nyt ehkä niiiin paljon tehnytkään mieli. Söimme pihalla näkkärit ja joimme termarista vähän säästellen kuumaa vettä. Ei kai tässä sitten muuta kuin jatketaan vain matkaa.

Ihan hetken päästä tuli eteemme Rumakurun uudempi tupa, minkä kohdalla totesimme, että karttaa olisi käännettävä vielä kerran. Olisihan se vähän noloa eksyä jollekin kiertoreitille vielä loppumatkasta! Tuvan ovi oli auki, ja näimme takassa tulet. Päätimme mennä sisälle istahtamaan hetkeksi ja kääntelemään sitä karttaa. Heti sisälle astuessa rekisteröin ihanan makkaran tuoksun, höyryävät termarit ja voileivät pöydällä, ja lysähdin hieman väsyneenä toiselle puolen pöytää istumaan. Sisältäni pääsi ehkä pieni nälän ja väsymyksen siivittämä huokaus, joillakin on sentään eväspuoli kunnossa, totesin mielessäni. Sisällä oli Saariselältä päiväretkelle tullut pariskunta, joiden kanssa aloimme rupattelemaan. Löysimme paljonkin yhteisiä puheenaiheita mm. polkujuoksutapahtumista. Siinä rupattelun lomassa meille tarjottiin pariskunnalta syömättä jääneet makkarat ja kuumaa teetä termarista! Ensin en ollut uskoa korviani kun kuulin tarjouksen, sitten istuinkin jo lämpimän takan edessä paistamassa makkaraa ja olin maailman onnellisin. Olisivatpa tienneet kuinka tilauksesta tuo tarjous tuli! :) Samalla tunsin jotenkin itseni hyvin tervetulleeksi takaisin ihmisten ilmoille.

Mahat täynnä ja mieli keveänä lähdimme jatkamaan viimeisen pätkän Saariselälle. Sinne päästyä haimme ylimääräisen laukkumme sekä kämpän avaimet hotellilta, ja viimeisenä koitoksena raahauduimme vielä kylän läpi mökille, jätimme tavarat sinne ja sitten vielä kauppaan. Illalla saunoimme pitkään ja hartaasti :)


Lopuksi...

En ole aikaisemmin tainnut tehdä oikein minkäänlaista vaellusta lokakuussa, mutta näin jälkeenpäin voin todeta, että sehän on mainio aika lähteä tunturiin. Tietysti on vähän tuurissaan, millaiset kelit sattuu. Lämpötilat voi olla oikeastaan mitä vain ja huonolla tuurilla luntakin voi tulla lyhyessä ajassa runsaasti. Siihen kannattaa varautua. Mutta hyvinä puolina pääsee ihastelemaan talvea odottavaa luontoa, eläinten jälkiä lumessa, komeita revontulia ja kaupan päälle saa olla aika rauhassa. Me nähtiin viikon aikana muutama ihminen, mutta jokaisella tuvalla saatiin asustaa ihan kahdestaan. Ruuhkaa ei ollut! Suosittelen :)





P.S. Onko kukaan ollut reissussa marraskuussa? Millaista silloin on ollut?