Huhuu, retkeileekö täällä ennää kukkaan?

En pidä itse siitä, kun suosikkiblogini vain hiljenevät yhtäkkiä. Ja nyt huomasin että olen tehnyt itse aivan samoin! Pahoittelut siis. Elämäntilanteet muuttuu ja niin on käynyt tämänkin blogin kohdalla. Siksi en koe mielekkääksi enää jatkaa kirjoittamista, vaikka siitä pidänkin. Tässä blogissa on kuitenkin muistissa elämäni hienoimmat seikkailut, joten en myöskään halua hävittää blogia. Ensisijaisesti olen aina kirjoittanut omaksi ilokseni ja itselleni, joten jätän nyt myös blogin leijailemaan omaksi ilokseni. Ehkäpä reissuistani on iloa jollekin toisellekin.

Retkilleni pääsee välillä mukaan Youtube-kanavallani, joten jos tuoreemmat seikkailut kiinnostavat, niin käypä kattomassa sieltä!

Mukavia retkiä kaikille teille, jotka blogiini eksytte!

- Kaisa ja Sissi

Kaldoaivissa näkee kauas

Hyvien kelien vaellus Kaldoaivin erämaassa syyskuussa 2018

Reitti: Kenesjärvi - Guorboaivi - Galddoaivi - Pulmankijärvi - Nuorgam

Matka: noin 90 km
Vaellusseura: Kaisa, Jarkko ja lapinkoira Sissi

Vuonna 2018 vietimme ison osan syyslomastamme Kaldoaivin erämaassa. Liikkeelle lähdettiin Kenesjärveltä, ja reittimme kulki ensiksi jonkun matkaa idän suuntaan ja siitä sitten erämaan poikki pohjoiseen aina Nuorgamin kylään asti. Kilometrejä kertyi noin 90 km. Alkumatka mentiin täysin suunnistamalla, mutta pohjoiseen päin kääntymisen jälkeen seurailimme kutakuinkin erämaan halki kulkevaa mönkijäuraa.

Kaldoaivissa maasto on avointa ja suurimman osan vaelluksesta kävelimmekin aivan avotunturissa. Oli mahtavaa nähdä jatkuvasti niin kauas! Leiripaikatkin oli kaikki todellisia maisemahelmiä. Tämä vaellus oli tavallaan jatkoa edellisvuoden Paistunturien vaellukselle, jolloin vaelsimme koko Paistunturin erämaa-alueen halki Utsjoelle saakka. Nyt emme aivan aloittaneet samasta pisteestä, mutta saman tien varresta kuitenkin, kun jatkoimme seuraavalle erämaa-alueelle.

Päivä 1 - tunturisuunnistuksen lyhyt kertauskurssi

Saavuimme Kenesjärven P-paikalle joskus iltapäivän puolella. Etsimme autolle hyvän paikan ja pakkailimme vielä viimeiset jutut rinkkoihin. Sissi istuskeli odottavan näköisenä auton vieressä ja näytti luovan huolestuneita silmäyksiä omaan rinkkaansa. Vaikea sanoa oliko se innoissaan vai huolissaan.

Lopulta oli valmista, joten ei muuta kuin rinkat selkään. Kaikki P-paikan opasteet koskivat Kevon reittiä, mutta me suuntasimme päinvastaiseen suuntaan, eli tien toiselle puolelle. Siellä oli joitain majoitusmökkejä, ja niiden lähettyviltä pongasimme mielestämme hyvään suuntaan lähtevän polun. Alkumatka olikin melko hikistä, kun nousimme jokivarresta ylös tuntureita kohti. Emme kävelleet kovinkaan pitkästi, etenkin kun viisaina yritimme ensin melkoisen märän suon poikki ja sen jälkeen kokeilimme josko rakkakivikko olisi mukavaa käveltävää. Ei ollut. Näitä esteitä kierrellessä se loppupäivä menikin nopeasti. Saavutimme kartasta katsomamme pienen jokivarren ja etsimmekin heti soiden ja kivikoiden jälkeen tasaisen leiriytymispaikan. Sitten vaan iltakaakaolle ja makuupussiin.

Päivä 2 - porojen polkuja ja hävikkiä lounasruokalassa

Heräilimme rauhassa ja haeskelimme leirirutiineja, kuten aina ensimmäisinä päivinä. Ilma oli kaunis, ja lähdimmekin oikein hyvillä fiiliksillä jatkamaan matkaa syvemmälle erämaahan. Eilen alkanut nousu jatkui vielä jonkin matkaa, kunnes saimme reissun ensimmäiset tunturimaisemat. Jihuu!

Kiersimme paria komeaa pientä järveä porojen polkuja hyödyntäen. Ne tunnistaa siitä, että polku vaikuttaa alkavan aivan tyhjästä eikä se meidän ihmisten mielestä johdakaan oikein minnekään. Porot olisivat varmasti aivan toista mieltä. Näimmekin muutamia näitä polkujen tekijöitä siinä kulkiessamme. Myös riekkoja lennähteli lähistöltä useammankin kerran.

Sissi näytti tepsuttavan hienosti eteenpäin reppunsa kanssa, ainoa ongelma oli se, että hänen mielestään repun kanssa ei voi juoda. Mitenkään. Joten pidimme aina vesipaikoilla taukoa, jolloin jokainen sai heittää repun hetkeksi pois. Teki hyvää kaikille! Lounastauolla kärsimme pienoisista nuudelitappioista, Jarkko ei tainnut tykätä vegetable-mausta, sillä kattila kaatui. Väitti sitä vahingoksi.

Iltapäivän puolella oli taas aika pongata kartasta mukavannäköinen puronvarsi leiriksemme, ja sitten jännityksellä odottamaan millainen se todellisuudessa olisi. Kun saavuimme kartasta ennalta katsottuun paikkaan, saatoimme vain todeta että mielettömän hyvä!

Päivä 3 - huomioliiveissä vessaan

Kolmas päivä alkoi jännittävästi, kun aamupalaa syödessämme kuulimme muutaman laukauksen. Mietimme minkä eläimen metsästysaika mahtaa olla käsillä, radiossa oli tulomatkalla juteltu ainakin hirvenmetsästyksestä, joten ehkä laukaukset tulivat hirvenpyynnistä? Aamutoimille lähtiessään Jarkko vetikin huomioliivit päälle "varmuuden vuoksi", ja minä jäin hihittämään levottomasti leiriin. Yleensä vessareissulla haluaisi olla mahdollisimman näkymätön, mutta kieltämättä olisihan sekin epämukavaa, jos metsästäjä luulisi riistaksi. Ja tottapuhuen ei pelkästään epämukavaa, vaan hengenvaarallista.

Metsästäjistä emme enää sen koommin kuulleet. Päivästä tuli taas aurinkoinen ja kaikin puolin mukava vaelluspäivä. Suuntasimme kohti erämaassa kulkevaa mönkijäuraa, ja saavutimmekin sen aika nopeasti. Loppupäivän kuljimme uraa pitkin, ja sehän olikin suorastaan pikatie, kun kartanluvusta selvisi nopeammilla vilkaisuilla.

Lounastimme uran lähettyvillä pienen lammen rannalla, aurinkoisesta kelistä nauttien. Päivän päätteeksi poikkesimme sitten mönkijäuralta useamman kilometrin sivuun ja löysimme jälleen upean maisemaleirin. Ei nuudelitappioita tänään.

Päivä 4 - tunturissa hoippuen kivenpyörittäjän leiriin

Yöllä tuuli ja satoi, ja uni oli vähän katkonaista, mutta aamu valkeni jälleen kauniina. Ja koko päivä oli todella kaunis ja aurinkoinen, mutta tuuli oli myös todella kova. Nousimme päivän aikana Guorboaivi-tunturille, ja tunturissa tuuli pisti välillä ottamaan sivuaskelia. Mutta eipähän ötökät lentäneet, tai sitten nimenomaan olivat lentäneet ja kauas. Maisemiinkaan tuuli ei vaikuttanut, sitä maisemaa riitti silmänkantamattomiin!

Sen sijaan tuuli kyllä vaikutti valokuvaajan kädenvakauteen ja myös mallien paikoillaan pysymiseen. Jos meidän toimintaa huipulla olisi katsellut mykkäfilminä, olisi katsoja varmaankin ollut vakuuttunut siitä että juomapullosta löytyy jotain vettä vahvempaa. Yritimme aikamme ottaa ryhmäkuvaa tunturissa, mutta lopulta luovutimme ja keskityimme tukevasta korkeasta polviasennosta kuvaamaan kauniimpia maisemia.

Myöhemmin illalla leiriydyimme jälleen melko korkealle tunturiin. Maisemat olivat aivan 10/10, mutta tuuli paukutteli telttakangasta vieläkin melko kovasti. En voinut vastustaa houkutusta tarkistaa säätiedotetta, ja kaivelinkin kännykän syvältä rinkan taskusta ensimmäisen ja viimeisen kerran tämän reissun aikana. Nopea tsekkaus, ja totesin, että tuulen ei pitäisi enää tästä yltyä vaan päinvastoin. Mikä helpotus saada tuo tieto! Jos tuosta olisi kehkeytynyt kovempi myrsky, niin telttailu noin korkealla ei olisi todellakaan ollut hauskaa. Onneksi puhelimessani oli kuuluvuutta, niin saimme mielenrauhan. Sen verran tuuli kuitenkin vielä riehui, että kieritimme varmuuden vuoksi vähän isompia kiviä telttanarujen ankkureiksi.

Hampaidenpesun lomassa oli vielä aivan pakko kuvata jatkuvasti muuttuvaa maisemaamme, jossa itäisellä taivaalla seilaavat pilvet muuttivat värisävyjään.

Minä olisin ollut jo aivan valmis nukkumaan, mutta Jarkko nappasi vielä kameran ja komensi tunturiin kuvaamaan auringonlaskua. Se kannatti.

Päivä 5 - slow laiffii erämaassa

Tänään olikin sateinen aamu, joten pötköteltiin teltassa melko pitkään sadetta kuunnellen. Siitä se sitten hiljalleen laantui, ja loppui lopulta kokonaan, joten mekin kömmittiin ulos ja lähdettiin liikkeelle. Lähtiessä oli vielä melko kalseaa, mutta pilvet kaikkosivat nopeasti ja aurinko pääsi kunnolla paistamaan. Kyllä meitä tällä kertaa hellitään. Sadepilviä näytti seilailevan siellä sun täällä, mutta meille se vaan paistoi aurinko, ja ah, se ihana lämpö!

Päivä oli alkanut rennosti, ja jatkoimme rennolla meiningillä koko päivän lämpöisestä erämaasta nauttien. Tuntui että pidettiin taukoja kilometrin välein, mutta eipä meillä mikään kiire minnekään ollutkaan. Oli maisemankatselutaukoa (useita!), mustikansyöntitaukoa, aurinkorasvanlevitystaukoa, koiranjuottotaukoa ja mitä näitä nyt onkaan. Ja tietysti lounastauko!

Lounastauon lisäksi pidettiin luonnollisesti erillinen varpaiden virkistystauko

Näimme tänään erämaassa ryhmän vaeltajiakin, jotka kuitenkin ohitimme hienovaraisesti muutaman sadan metrin päästä ja kuittasimme kuulumisten vaihdot käden heilautuksella. Eilen nimittäin kohtasimme muutaman pyöräilijän vähän lähempää, ja tomera vahtikoiramme järjesti melkoisen konsertin, kun pyöräilijät ymmärrettävästi lähestyivät meitä aika yhtäkkisesti. Tuon karvaotuksen kaaliin ei vaan saa millään menemään, että koko Kaldoaivi ei ole ihan pelkästään meille varattuna.

Tarkkana kuin pieni porkkana

Tänään noustiin myös Kaldoaivin nimikkotunturille Galbboaiville. Maisemat oli jälleen upeat! Täällä näkee kyllä joka paikasta kauas, ja luonnollisesti ylempää tunturista näkee vielä kauemmas. Tuntee itsensä hyvin pieneksi. Tai sellaiseksi juuri sopivan kokoiseksi tähän maailmaan. Katse lepää horisontissa siintävissä tuntureissa ja auringossa kimaltelevissa järvissä. Ajatukset hiljenee ja siinä maisemassa voi vain olla ja hengittää, kiitollisena kaikesta. Jos eilen kuljettiin kenossa tuulen vuoksi, niin tänään oli korvauksena lähes tyyntä, ja tunturissa sai istuskella aivan rauhassa.

Kameramies häiritsee koiran feng suita

Kaldoaivin tyyliin oltiin jälleen yötä maisemaleirissä, sekä päivän kruunasi komean pinkki iltarusko. Pieni sadekuuro toimi nukkumattina. Nukuttiin makeasti.


Päivä 6 - tästä se alamäki alkaa

Aamulla heräiltiin seiskan aikoihin, kun aurinko lämmitti telttaa. Kun kömmittiin ylös, ei se lämmittänytkään enää, saatiin pieni sadekuurokin yllemme, mutta absidissa tarkeni hyvin istuskella ja kurkistella maisemia. Ja sadepilvetkin vetäytyivät kohteliaasti juuri kun lopettelimme aamupalaa. Tällä vaelluksella on kyllä ollut aivan suklaakelit. Näistä osaa nauttia aivan erilailla, kun toisinaan on kävelty päivästä toiseen vesisateessa.

Parasta aamuhupia kartanluvun lisäksi on seurailla koiran touhuja. Se kuljailee aamuisin leirin ympäristössä, nuuhkii, puksahtelee ja kiipeää jollekin lähikivelle tai kummulle istumaan. Välillä se saattaa spurtata teltan ympäri, kunnes katsoo sopivan mättäänkolon, mihin vetää itsensä kiepille ja ottaa pienet torkut. Pieni koira tarvitsee useat pienet torkut päivässä.

Koko päivä saatiin jälleen ihastella hienoja maisemia. Noustiin vielä yhteen pieneen tunturiin, Galbboaivin pikkuversiolle, ja sieltä käveltiinkin käytännössä koko loppupäivä piiitkää alamäkeä. Alamme siis jo hiljalleen laskeutua kohti Tenojokilaaksoa. Myös ensimmäiset puut ilmestyivät maisemaan päivän aikana.

Tästä se alamäki alkaa

Pidimme lounastauon heti ensimmäisessä paikassa missä oli vettä, pienen lammen rannalla. Juuri kun olimme lähdössä, tuli vastarannalle yksinäinen vaeltaja tauolle. Emme taaskaan kehdanneet mennä jutulle möykkäävän koiramme takia. Vähän harmittaa sen desibelit, kun muutoin sen kanssa ei ole koskaan mitään ongelmia. Esimerkiksi porot se kyllä huomioi, mutta jättää rauhaan yhdestä ynähdyksestä. Ja muutoinkin sen touhuja on mukava seurailla. Tämänkin päivän aikana se järjesti meille shown kihnuttamalla selkäänsä kierimällä useamman kerran alamäkeen. Ja eräänä iltana se petasi absidissa sopivaa nukkumiskoloa niin että sammalet lenteli ympäriinsä.

Pöhkö ja sen pokerface

Leiripaikan etsintä ei tänään natsannut ensimmäisellä yrityksellä. Lähdimme jälleen reilusti uralta sivuun, mutta kartalla lupaavalta näyttänyt puro osoittautui kuivaksi. Reilun kilometrin päästä kuitenkin löytyi iloisesti poriseva pieni puronen, ja siihen oli meidän hyvä leiriytyä. Lämpöisistä päivistä huolimatta pienenpienessä lämpömittarissamme oli illalla enää + 8 astetta, mutta sehän vain tiesi makoisia unia lämpöisessä makuupussissa.

Päivä 7 -Pulmankijärvi ja jalkamarssi sivistyksen pariin

Yöllä koira oli säikäyttänyt Jarkon pahanpäiväisesti. Se oli nukkunut täysin mistään mitään tietämättä absidin nurkassa Jarkon lähtiessä vessakäynnille. Mutta takaisin tullessa, kun absidin vetoketjua oli hieman raottanut, oli sieltä kurkannut uninen ja pöllähtänyt karvanaama-aave otsalampun valossa. Hyvin Jarkko oli kuitenkin säikähdyksen nielaissut, sillä minä en tietääkseni herännyt kiljaisuun.

Tänään oli meidän viimeinen varsinainen vaelluspäivä ja siitä tulikin melko pitkä. Pulmankijärvi pilkisti tunturikoivujen takaa melko nopeasti, mutta meidän oli vielä suoritettava hieman puuduttava jalkamarssi maantien laitaa Nuorgamiin. Mutta tiesiirtymällä oli sentään hienot maisemat.

Olisimme tietysti voineet kävellä Nuorgamiin myös tuntureita pitkin, mutta tiellä marssimalla pääsimme reippaampaa vauhtia ja ehdimme illaksi Nuorgamiin. Ainoa bussikyyti takaisin lähtöpaikkaamme Kenesjärvelle olisi aikaisin aamulla lähtevä koulukyyti. Leiriydyimme upealle näköalapaikalle, mistä aamulla tarvitsisi vain hilppaista mäki alas kylille. Leiripaikka oli kyllä hienoin viimeisen illan leiri ikinä!

Viimeisenä iltana saimme ihailla vielä upeita Tenojokilaakson maisemia ja kaunista auringonlaskua. Mielen täytti rauhallinen kiitollisuus upeasta reissusta, joka oli täynnä sellaisia parastajuurinyt-hetkiä. Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin ehtiäksemme bussiin. Tunturit piirtyivät vielä kerran aamun sarastuksessa taaksemme, ja alapuolellamme leijailivat usvapilvet. Ennen kuin astelimme usvaan, vilkutimme vielä tuntureille ja kiitimme upeasta viikosta. Kaldoaivi piti kyllä maisematakuunsa viimeiseen saakka.

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | päivät 10-13

Toteutin maaliskuun loppupuolella tähänasti pisimmän vaellukseni UK-puiston kairassa, seuranani vain uskollisesti minua seuraava ahkioni. Tästä oli siis kyse:

Hiihtovaellus UK-puistossa 19.-31.3.2019
Reitti: Kakslauttanen - Suomunruoktu - Luirojärvi - Hammaskuru - Anterinmukka - Kiertämäjärvi - Jyrkkävaara - Siikavuopaja - Kivipää - Saariselkä
Matka: 154 km

Reissutarinan ensimmäiseen osioon




To 28.3.2019 klo 8:10 Jyrkkävaaran tupa

Huomenta. Venäläisdelegaation valtiovierailu Jyrkkävaarassa on päättynyt :) Ei heistä kyllä loppujen lopuksi mitään haittaa ollutkaan :D Vähän toivat elämää tupaan, mutta he hiljenivät nukkumaan tismalleen samassa aikataulussa minun kanssa, heräsivät kuudelta ja lähtivät tuossa vartti sitten jatkamaan. Itsekin olin jo kuudelta ihan hereillä, mutta makoilin silti vielä reilun tunnin, koska mua huvitti :) Ja koska tuvan pöytätila oli jo melko tarkalleen kokonaisuudessaan valloitettu.

Siinä aamulla makoillessani jo päiviä ihanan tyhjänä ollut mieleni alkoi täyttyä ajatuksista. Annoin mieleni vaeltaa kaikessa rauhassa. Tuvan hiljennyttyä söin aamupalan, ja sitten otin vihkoni ja kirjoitin sivun toisensa perään. Totesin, että minulla on harvoin aikaa käsitellä kaikkea mitä elämässäni tapahtuu, ihan positiivisiakin sattumuksia ja kohtaamisia. Istuin pitkään tuvassa ajatuksieni kanssa, ja vasta puolen päivän aikoihin olin valmis jatkamaan matkaa. Olo oli edelleen hieman väsynyt, aamupäivän ajatusmyllyn jäljiltä suorastaan kuin yliajettu, joten suunnitelmissani ei ollut hiihtää kovin kauas tänään.

Aloitin päivämatkani hiihtämällä puolisen kilometriä umpihangessa, ihan huvin, urheilun ja harjoituksen vuoksi. Ei ollut ihan mahotonta. Ja tavallaan oikaisin, vaikkakin oikoreitti oli varmasti ajallisesti kiertotietä pidempi. Minusta oli kuitenkin mukavaa hiihtää ihan omia jälkiä. Ja miksi ihmeessä minun edes pitäisi tehdä kaikki mahdollisimman nopeasti?

Tulin Muorravaarakanjoen rantaan, ja pääsinkin joesta heti yli huoltokelkkojen jälkiä pitkin. En tiedä olisinko mistään muualta uskaltanut mennäkään. Otin suunnan, tai oikeastaan vain tarkistin, että huoltokelkkauran suunta on kohti Snellmaninmajaa, ja lähdin hiihtämään sitä pitkin. Pian tulin pienen järven rantaan. Toiselta laidalta käveli neljä poroa hyvässä järjestyksessä minua kohti. Ne tulivat kelkkauraa pitkin, eikä niillä näyttänyt olevan aikomustakaan väistyä uralta. Pysähdyin katselemaan niitä, ja odotin, että ne huomaisivat minut ja muuttaisivat kulkusuuntansa jonnekin muualle. Mutta eihän ne viitsineet umpihankeen mennä kahlaamaan. Lopulta lähdin hiihtämään niitä kohti, ja silloin nelikkö päätti vetäytyä hyvässä järjestyksessä takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin.

Pysähdyin syömään lounasta. Siinä syödessäni mietin, että kulkemiseni on kyllä ensimmäisistä päivistä muuttunut, jotenkin rauhallisemmaksi. Suoritan vähemmän, ja olen enemmän läsnä hetkessä. En tarkoita, ettenkö pitäisi myös suorittamisesta. Pidän fyysisestä ponnistelusta ja siitä olosta, kun tuntee tehneensä fyysisesti rankan päivän. Mutta tällainen olemisesta nauttiminen on pidemmällä vaelluksella jotenkin kokonaisvaltaisempaa kuin arjessa.

Juuri kun nousin lounastauoltani, kuulin moottorikelkkojen ääntä ja eteeni ilmestyi kaksi Metsähallituksen huoltokelkkaa valtavien polttopuukuormien kanssa. Kelkat sammutettiin ja vaihdoimme luontovalvojien kanssa kuulumiset. He olivat mukavia heppuja, ja ennen pitkää todettiin olevamme sukulaisiakin. Ehkä kolmansia serkkuja, ehkä viidensiä, mutta sukulaisia kumminkin. Olipa taas ihana kohtaaminen! Siitä jäi niin sydäntä sykähdyttävä ja lämmin tunne, nämä ihmiset vaan puhuu samaa kieltä ja tunsin jälleen niin vahvasti kuuluvani tänne.

Matka jatkui. Tulin pian Suomujokivarteen Snellunkosken tulipaikan kohdalle. Lähdin hiihtämään jäätä pitkin kohti Snellmaninmajaa, kun kuulin jälleen kelkan äänen. Tällä kertaa tulija oli Anterinmukassa tapaamani poromies, lapinkoira kyydissään, tietysti. Täällähän on pelkkiä tuttuja! Hänkin pysäytti ja sammutti kelkkansa, kyseli miten reissuni on mennyt, ja kertoi minulle ahmojen tuhotöistä porotokassa. Ahma oli tappanut ja raadellut monta poroa, hän näytti minulle puhelimestaan kuvia ja videotakin yhdestä, joka oli julmasti jätetty kitumaan. Eniten kuitenkin kosketti se, miten poromies videolla jutteli porolleen. Voi poika, ois se saanut sinut kyllä tappaa. Ahma kuulemma jättää poron henkiin, jotta saalis pysyy tuoreena pidempään. On se julma peto. Karhut eivät kuulemma ole vielä nousseet talvipesistään (huh). Koko jutustelun ajan vieressäni kiehnäsi lapinkoira, jota rapsuttelin. Lopulta koira kellahti selälleen jalkojeni juureen, aivan samalla tavalla kuin meidänkin karvakorva :) Puhe kääntyi koiriin, ja niistäkin riitti juttua pitkäksi aikaa. Seuraavalla viikolla olisi Raja-Joosepissa poropaimennustapahtuma, mihin minäkin olin aluksi ollut Sissin kanssa menossa, mutta logistiikkajärjestelyt menivät vähän liian vaikeiksi. Sain kuitenkin kutsun aidalle seuraamaan muiden suorituksia, jos vain pääsisin. Poromies käynnisti kelkkansa, kutsui koiran kyytiin ja toivotteli minulle vielä hyvää loppureissua. Ja taas minä jäin hiihtelemään, tuntien itseni kaikkea muuta kuin yksinäiseksi.

Snellmaninmajalle ei ollut enää pitkästi. Kiskoin ahkion jäältä ylös korkealle kummulle. Sen päällä nökötti pieni tupa. Auringonpaiste oli nyt tiessään ja tuuli alkoi vihmomaan kylmästi. Menin tupaan sisälle yhtä aikaa kahden paikallisen kanssa, jotka kävivät vain katsomassa tupaa pilkkireissun yhteydessä. Heidän lähdettyä laitoin kylmästä hytisten kaminaan tulet. Hiljalleen tupa alkoi lämpenemään. Istuskelin pitkään ja selailin tuvan vieraskirjaa, välillä aina ikkunasta ulos vilkuillen ja teetä hörppien. Olin suunnitellut, että hiihtäisin vielä iltapäivän ratoksi reilun kilometrin päähän katsomaan vanhaa kolttakylää. Olin jo tekemässä lähtöä, mutta kun avasin tuvan oven, lensi vettä lähes vaakasuorassa suoraan naamalleni, joten vedinkin oven samantien takaisin kiinni, lisäsin kaminaan pari puuta ja köllähdin tyytyväisenä laverille. Tuohon keliin ei huvittanut lähteä harrastamaan kulttuuria.

Hieman myöhemmin vesisade lakkasi ja aurinkokin pilkisti pilven takaa. Ihailin tuvan pihalta aukeavaa maisemaa pitkän tovin. Edelleenkään ei huvittanut lähteä hiihtelemään yhtään mihinkään, joten hengailin vain loppuillan tyytyväisenä tuvalla. Oli rauhallista, vaikka Metsähallituksen huoltokelkat ajoivatkin pariin kertaan tuvan ohi polttopuulastin kanssa, mutta eivät hekään pysähtyneet tuvalle. Kömmin makuupussiin jo melko aikaisin ja nukahdin samantien.

Snellmaninmaja ja iltamaisema

Pe 29.3.2019 klo 7:08 Snellmaninmaja

Aurinkoinen aamu!! :)
Eilen menin nukkumaan jo puoli ysin aikaan. Heräilin yöllä pari kertaa kun tuuli kolkutteli tuvan nurkkia, mutta pääosin nukuin kyllä tosi hyvin eikä tuollaiset pienet mörköjen kolkuttelut haitanneet mua lainkaan. Heräilin ekan kerran joskus puoli kuuden aikaan ja melko pian nousinkin jo ylös kun ei enää nukuttanut. Rakastan tätä rytmiä!

Aamumaisema

Rauhallisesta aamusta huolimatta lähdin liikkeelle jo heti yhdeksän jälkeen. Olin ajatellut katsastaa kartalla näkyvän vanhan kolttakylän tänään, kun hiihtäisin siitä joka tapauksessa ohi. Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin vain hiihtämään kolttakylän ohi, sillä se oli kartassani merkitty väärään paikkaan ja tajusin asian vasta puoli kilometriä liian myöhään enkä jaksanut enää palata takaisinpäin. Aurinko paistoi upeasti ja seurailin Suomujoella kulkevaa kelkkauraa.

Kelkkaura johdatti minut Aittajärven P-paikalle, ja sieltä hiihtelin Aittajärven laavulle. Tässä vaiheessa minulla oli yllättäen taas nälkä, joten jäin laavulle syömään lounasta. Kylläpä oli taas makoisat lounaskelit, sillä aurinko paistoi suoraan laavuun ja sen lämpö tuntui ihan keväältä. Syötyäni heitin laavuun pitkäkseni ja siitä minut herätteli viiden tai kuuden hengen ulkomaalaisseurue ahkioineen. En ihan pysynyt laskuissa, kun hieman tokkuraisena tervehdin jokaista vuorotellen heidän hiihtäessään laavun ohi. Viimeinen heistä pysähtyi kysymään mitä kuuluu, ja juttelemaan hetkeksi. He olivat hiihtämässä Jyrkkävaarasta Lankojärvelle.

Minäkin kömmin laavusta ylös ja valjastin itseni taas reen eteen. Lähdin seurailemaan edelleen jokea pitkin kulkevaa kelkkauraa, missä meni nyt myös tuon ulkomaalaisporukan hiihtojäljet. Halusin nukkua ainakin yhden yön laavussa, joten suunnittelin hiihtäväni tänään Siikavuopajan laavulle yöksi. Matkaa olisi enää viitisen kilometriä ja Metsähallituksen miehet olivat kehuneet sitä suojaiseksi ja hyväksi yöpaikaksi. Kello oli vasta vähän yli kaksitoista, kun sain jo ensimmäisen näköhavainnon tuosta laavusta, mutta sitten eteen tuli pari muuttujaa. Ensimmäinen, mistä kieltäydin menemästä yli ahkio perässäni, näytti tältä:

Periaatteessa siitä olisi varmasti päässyt, olihan ulkomaalaisporukkakin siitä hiihtänyt. Mutta minä olin yksin ja mitä tekisin, jos minä tai ahkio humpsahtaisi tuosta lumikannen läpi jokeen? Olisin pulassa. Siispä jätin ahkion paikoilleen ja lähdin etsimään vaihtoehtoista reittiä laavulle. Seuraava löytämäni vaihtoehto oli aivan yhtä huono, ja se näytti tältä:

Kuva ei aivan kerro rinteen jyrkkyyttä, mutta se oli sitä luokkaa, että tässä voisi päätyä koko yhdistelmä jokeen lumineen päivineen. Ei kiitos. Laavukin näkyy jo vasemmassa laidassa rinteen takana. Viimeinen vaihtoehto laavulle pääsemiseksi oli vaihtoehto nimeltä crossfit: siinä hinattiin ensin ahkio tämän jyrkän harjanteen päälle, iltapäivän pehmenneessä, upottavassa hangessa tottakai, ja sen jälkeen hinattiin ahkio toiselta puolelta harjannetta alas vielä pehmeämmässä lumessa.

Sen jälkeen minut erottikin laavusta enää vain joenmutka, mistä uskaltauduin hiihtämään yli, ensin ilman ahkiota ja sen jälkeen vasta ahkion kanssa. Kaiken tämän jälkeen en lainkaan ihmetellyt, ettei laavulla näkynyt juuri kävijöitä olleen! Muutaman sadan metrin matkaan oli mennyt yli tunti. Jos allaolevaa kuvaa muuten katsoo oikein tarkasti, saattaa nähdä laavun edessä makoilevan valkoisen poron. Sieltä se katseli tyynesti minun ahkio-crossfittiä, ja kun lähestyin laavua, se vetäytyi laavun takaiseen metsään.

Laavulle päästyäni vaihdoin hikiset vaatteet kuivempiin ja sen jälkeen istahdin kaakaolle ja näkkärille. Tykkäsin paikan tunnelmasta heti kun siihen tulin. Laavu oli todellakin mukavasti harjanteiden suojassa ja sen eteen aukeni pientä lampea muistuttava joenmutka. Ja se valkoinen poro kuopsutti edelleen jossakin lähettyvillä.

Loppupäivän askareisiin kuului vedenhakua sulana olevasta virtapaikasta sekä hiihtoretki lähellä olevalle Sotavaaran tulipaikalle ja samalla seuraavan päivän joenylityspaikan tutkiminen. Tulipaikan kohdalta joki oli tukevasti jäässä ja siitä pääsi hiihtämään yli helposti, joten voisin huomenna lähteä sitä kautta hiihtelemään kohti Kivipään tupaa. Valkoinen poro oli seuranani hiihtoretkellä, se nimittäin laukkoi aina välillä edessäni ja välillä se taas ravasi minua vastaan.

Tutkimusretkien jälkeen asetuin laavulle, tein tulet ja laittelin ruokaa. Pieni väsymys vaivasi edelleen, ja nälkä oli jatkuvaa. Ruokapussia inventoituani päädyin syömään ensin perunamuusia ja jauhelihaa, sen jälkeen retkimuonapussin (Lyo-merkkinen pasta bolognese, oli muuten tosi hyvää) ja jälkipalaksi vielä nuudelit. Silti yöllä klo 03 herätessäni oli nälkä!

La 30.3.2019 klo 8:33 Siikavuopajan laavu

Hyvin nukutti laavulla! Heräsin kolmen aikoihin siihen, että oli kuuma. Ei ollut niin säkkipimeää, että näin hyvin nousta istumaan ja vähentää vaatetusta ilman lamppuakin. Vastarannan männynlatvat näkyivät heikkona siluettina taivasta vasten. Oli niin hiljaista! Vain tuuli humisin puiden latvuksissa välillä. Makoilin vähän aikaa hereillä, eikä minua pelottanut yhtään. Sitten nukahdin taas. Olipa mukavat 10 h yöunet! Nyt aamulla on mukava puolipilvinen keli, lämpötila on varmaan jossain nollan pinnassa.

Tein tulet ja söin aamupalaa, ja siinä yhdeksän jälkeen lähdin laavulta jatkamaan matkaa. Mieli oli hyvä ja lähes voitonriemuinen, mikä ihana kokemus olikaan nukkua yksin laavulla. Olin onnellinen siitä, miten hyvin olin nukkunut. Tämän päivän etappi oli hautunut mielessä yön aikana, lähtisin suunnistamaan poroaidan viertä, tavoitteena Kivipään tupa. Yöllä oli onneksi ollut sen verran pakkasta, että vanhakin kelkanjälki kantoi loistavasti.

Hiihdin eilisen tiedusteluretkeni jälkiä poroaidalle, ja jatkoin vanhaa kelkanjälkeä pitkin hiihtäen ylemmäs Haukilammelle. Lammen paikkeilla vastassani oli yhtäkkiä poron selkäranka keskellä uraa! Tuijotin selkärankaa hetken epäuskoisena, sen jälkeen pälyilin ympäristöäkin vähän tarkemmin. Mistähän se tuohon oikein oli ilmestynyt? No, ei se kovin tuore ainakaan ollut, päättelin, ja kun en ympäristöstä pongannut mitään erikoista, ei jäljen jälkeä, hinasin pulkkani selkärangan ohitse ja jatkoin matkaa. Nousin edelleen ylöspäin, ja jossain vaiheessa pysähdyin lounastauolle aurinkoiseen kohtaan.

Lounastauolta matkaa jatkaessani totesin, että hankihan kantaa sekä minua, että ahkiota! Hitsi vie, mun viimeinenkin toiveeni tältä reissulta toteutui! Hylkäsinkin samantien kelkkauran ja otin suunnan nimettömän lammen ylitse ja Puilakkapään pohjoisimpien vaaranyppylöiden välistä kohti Ahvenvaaraa. Ai miten hienoa onkaan hiihdellä omaa reittiä!!

Suunnistus meni hyvin, vaikka välillä vähän epäröinkin, niin huomasin aina pian olevani juuri siellä, missä oletinkin. Alamäkeen mentäessä sai jo vähän jarrutellakin ahkion kanssa, kun hanki kantoi. Otin yhden matsinkin pienen männyn kanssa, kun halusin itse kääntyä sivurinteeseen, mutta ahkio ei. Päädyin männyn kylkeen, hankeen jalat ylämäkeen ja ahkio halusi tulla ylärinteen puolelta päälleni. Onneksi ei käynyt kuinkaan, olin vain hetken aikaa hieman jumissa lumihangessa, kunnes sain suksen irti jalastani ja sillä ankkuroitua ahkion paikoilleen. Sen jälkeen kampesin ähisten itseni lumihangesta oikein päin ja takaisin suksille.

Tämän päivän ongelmatilanteet eivät suinkaan ollet vielä siinä, vaan saavuttuani Kulasjoen varteen totesin ylityksen näyttävän todella hasardilta. Itse asiassa aivan liian hasardilta. Tästä ei kyllä yli mennä.

Arvuuttelin hetken aikaa, kumpaan suuntaan jokivartta lähtisin hiihtämään ylityspaikkaa etsien, ja lopulta valitsin oikean arvan, sillä löysin nopeasti lompolon, minkä kohdalta pääsi turvallisesti yli. Heti kun pääsin joen yli, alkoikin sitten lumimyräkkä, ja suuntana ollut Ahvenvaara katosi tyystin näkyvistä. Onneksi minulla oli suunta selvillä, ja suunnistinkin kompassin kanssa tismalleen kartalla pysyen lumituiskusta huolimatta. Hieno fiilis!

Kun pääsin metsäautotien pohjalle, lakkasi lumituiskukin ja aurinko paistoi jälleen. Päivän kommervenkkejä miettin pohdin, mitähän on edessä seuraavaksi? Hiihdin muutaman kilsan metsäautotien pohjaa seuraillen ja sen jälkeen olikin enää muutama kilometri tuvalle. Jostakin ilmestyi risteykseen ehkä muutaman päivän vanha ahkioiden jälki, joka menisi takuulla tuvalle. Tuskin siis enää suuria ongelmia mahtuisi loppumatkalle, ajattelin helpottuneena. Mutta. Ahkiojälki olikin vesisateen, auringonpaisteen ja pakkasten jäljiltä melkoisen liukkaalla jäällä. Karvat ei kertakaikkiaan pitäneet pienenkään ylämäen kohdalla. Nonni! Ähisten kiskoin siis ahkiota mukavalta näyttävän jäljen vieressä umpisessa, ja tietysti se hankikaan ei juuri tässä kohtaa kantanut mitenkään täydellisesti. Ja jotta ei menisi liian helpoksi, yltyi vielä tuulikin kovaksi, ja puhalsi tietysti vastaan.

Hiihdin tällaisen hienon, sulan lähteen ohi! Täytin vesipullot ja olikin kyllä hyvää vettä!

Kaikesta huolimatta, pääsin lopulta Kivipään tuvalle! Piha oli hiljainen, tai miten sen nyt sanoisi, ihmisiä ei näkynyt, mutta tuuli kyllä ujelsi pihalla. Heti kun pysähtyi, tuli kylmä, joten luikin nopeasti tupaan sisälle. Mutta. Tupa oli kylmä, sotkuinen, hiiri uiskenteli likavesisankossa ja polttopuut oli juuri täydennetty, märkiä ja jäässä. Johan nyt on vaiherikas päivä! Onko tämä joku vinkki minulle, että erämaasta on nyt nautittu jo nokko, olisi niin kuin hyvä alkaa miettiä sivistyksen pariin vetäytymistä? Sain vuolla kiehisiä melkoisen kasan ja naputella pinon pikkutikkuja jo ennestään pienistä pölkyistä, että sain ylipäänsä tulet kaminaan. Eikä kylmyys silti tuvasta oikein vetäytynyt ennen kuin tuuli rauhoittui illalla.

Kivipään tupa

Lopulta kuitenkin tupa oli siivottu, hiiri toimitettu kauas huussin taakse ja kokonainen espanjan pata katosi helposti kattilasta. Kirjoittelin päiväkirjaa ja ajatukset suuntautuivat huomiseen. Taisi olla aika jättää erämaalle hyvästit tältä erää. Huomenna voisi olla se päivä, kun hiihdän Saariselälle. Harmi vaan, kun tuvalla ei ollut kenttää puhelimessa, enkä saanut yhteyksiä ulkomaailmaan, mutta eiköhän asiat huomenna järjestyisi tavalla tai toisella.



Su 31.3.2019 klo 7:17 Kivipään tupa

Nukuin tosi hyvin! Nyt vähän haikein, mutta myös innostunein fiiliksin kohti sivistystä. Ajattelin hiihtää ensin Luton päivätuvalle, ja siitä pitäisi päästä jo ajettua latua pitkin Saariselälle. Jos tuo alkuosa matkasta ei nyt ihan tuhottoman hitaasti etene, niin olen illalla Saariselällä!

Lähdin liikkeelle auringonpaisteessa. Sanoin heipat Kivipään tuvalle, ja jostain syystä käännyin katsomaan taakseni ehkä useammin kuin tavallisesti. Tuntui vähän haikealta jättää erämaa, mutta toisaalta odotin jo kovasti suihkua ja sitä, että voisin mennä kauppaan ja valita sieltä ihan mitä ruokaa ja herkkuja tekisi mieli. Nälkä oli kova. Kotiväkeäkin taisin jo vähän kaivata. En ollut kertaakaan matkalta soittanut ja moneen päivään ei ollut muutenkaan pysähdyspaikoissa kenttää, joten yhteydet kotiin olivat olleet kovin yksipuolisia InReachillä lähetettyjä "jään tähän yöksi" tai "lähden liikkelle"-tyyppisiä viestejä.

Kivipään alarinteilläkin kantoi jo hanki mukavasti, ja nousinkin vahingossa paljon korkeammalle tunturiin kuin oli tarvis. Näin jälkikäteen blogia kirjoittaessani tuntuu kyllä kummalliselta, miten sen ahkion kanssa voi vahingossa hiihtää melkein puoliväliin tunturia? Ehkä hiihdinkin puolitarkoituksella, koska halusin vielä nähdä vähän enemmän maisemia.

Huomattuani olevani jo tarpeeksi korkealla, pidin lyhyen tauon ja tutkin kartasta jatkoreittiä. Muutaman minuutin aikana aurinkoinen maisema alkoi muuttua ja taivaalta rupesi leijailemaan suuria lumihiutaleita.

Näkyvyys vähän heikkeni, mutta matkani jatkui suunnalla. Ilmeisesti sama viiden hengen tsekkiporukka, joka teki minulle ladun Hammaskurun tuvalle, oli ollut Kivipäälläkin ennen minua ja taas hyödyin heidän jäljestään. En koko matkaa tosin, hiihtelin myös omia reittivalintojakin. Edelleen tuntui niin mukavalta kulkea siellä missä tykkää!

Söin lounasta Kivipäänojan varressa, kun lumisade oli jälleen vaihtunut auringonpaisteeseen. Lounaan jälkeen hiihtelinkin jo vähän summittaisemmalla suunnalla. Päätin, että hiihtolatu kyllä tulee vastaan, vaikka en niin tarkasti suunnistaisikaan. Väsymys tuntui kropassa. Tsekkien hiihtolatu meni mielestäni väärään suuntaan, joten lähdin omilleni, sillä halusin käydä Luton tuvalla. Summittaisen suunnistukseni takia jouduinkin sitten laskemaan ahkion alas hemmetin jyrkkää törmää, samalla kun itse möyrin vyötäröäni myöten hangessa. Olihan hommaa! Fiksuinta olisi tietysti ollut kiertää koko törmä, mutta päätös mennä suoraan alas johtui väsymyksestä. Onneksi se kuitenkin onnistui hyvin.

Kun olin päässyt törmältä alas, olikin enää kilometrin verran omaa latua jäljellä. Samalla kun sain höylätyn hiihtobaanan suksieni alle, ilmestyi Luton päivätupakin näköpiiriini. Se olikin aivan täynnä hiihtokansaa, eikä sisälle enää mahtunut, joten istuin terassille hörppimään vettä ja nauttimaan yhtä niistä viimeisistä suklaapalasista, mitä oli vielä jäljellä. Jotenkin tämä sivistyksen pariin paluu tuntui huikean reissun antikliimaksilta. Hiihtopukuiset ihmiset menivät ympärillä vyölaukkuineen, kun otin laivalta näyttävän ahkioni jälleen vetoon. "Oletkos sinä ihan yöpynyt jossakin?" minulta kysyttiin. Sisäisesti kiristelin hampaitani ja mietin että ei, huvin vuoksi vaan päiväretkellä vedän tätä pulkkaa. Sen sijaan vastasin ykskantaan "Joo, kaks viikkoa", ja lähdin hiihtämään. "Wau, sehän on mahtavaa!" kysyjä vielä totesin. Nyökkäsin. Niin on.

Seitsemän kilometrin latuhiihdon aikana kukaan ei onneksi kysellyt enää minulta mitään, vaan ohitse hiihtävät tyytyivät vain katsomaan pitkään. Yksi porukka tuli rinkkojen kanssa vastaan, ja se tuntui kuin olisi kohdannut sukulaisia vieraalla planeetalla. Juttelimme tovin ja vaihdoimme retkikuulumiset. Soitin kotiin ja oli ihanaa puhua Jarkon kanssa pitkästä aikaa. Kesäaika oli kuulemma vaihtunut viime yönä. Olin buukannut Luton tuvan terassilta puhelimella itselleni huoneen kylpylähotellista, joten vedin ahkioni hotellin pihaan. Lähetin vielä ilkikurisesti InReachilla pihalta kotijoukoille viestin "jään tähän yöksi". Reissu taisi olla valmis. Siitä tuli juuri niin upea kuin olin toivonutkin. Teki mieli tuulettaa, ja saatoin niin tehdäkin.

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | päivät 7-9

Onko ihanampaa aamua kuin tää?

Toteutin maaliskuun loppupuolella tähänasti pisimmän vaellukseni UK-puiston kairassa, seuranani vain uskollisesti minua seuraava ahkioni. Tästä oli siis kyse:

Hiihtovaellus UK-puistossa 19.-31.3.2019
Reitti: Kakslauttanen - Suomunruoktu - Luirojärvi - Hammaskuru - Anterinmukka - Kiertämäjärvi - Jyrkkävaara - Siikavuopaja - Kivipää - Saariselkä
Matka: 154 km

Reissutarinan ensimmäiseen osioon

Ma 25.3.2019 Hammaskurun tupa

Sain taas heräillä siihen luksukseen, kun joku toinen laittaa kaminaan tulet. Oli mukavaa syödä pitkästä aikaa aamupalaakin seurassa. Tupakaverini tarjosivat minulle oikeaa kahviakin ja paistettua pekonia. Melkein jo lyöttäydyin tämän porukan mukaan loppureissulle =)

Sanoimme kuitenkin hyvästit ja sovimme, että palaamme asiaan myöhemmin minun eräopasopintoihini liittyvän työharjoittelun merkeissä (mahtavaa!). Porukan lähdettyä tuvan tienoo taas hiljeni, ja laittelin kaikessa rauhassa omat tavarani kasaan. Keräilin samalla hieman ajatuksianikin. Niin paljon kuin olin seurasta nauttinutkin, tuntui siltä että tarvitsen ikään kuin hetken hengähdystauon sisäistääkseni kaiken, ihan kuin tapahtumia olisi yhtäkkiä tullut liian kiivaaseen tahtiin ja minua olisi hengästyttänyt.

Ahkiota pakatessani totesin, että nyt tavarat alkavat vihdoin löytää omat paikkansa. Viikkohan siihen menikin! Yöllä oli tuiskuttanut jälleen lunta, mutta aamulla aurinko pilkisti jo pilvien takaa. Lähdin hiihtämään. Päästyäni ylös Hammaskuruun, oli kylmästi puhaltava tuuli ajanut jo pilvet tiehensä ja pääsin nauttimaan upean aurinkoisesta tunturimaisemasta.

En halunnut heti tuiskun jälkeen hiihtää lumilippojen reunastamaa kurun pohjaa, joten kiersin kurun hiihtämällä hieman ylempää tunturista. Edelläni mennyt pariskunta oli kyllä kurusta hiihtänyt, mutta toisten jäljet nyt eivät tunnetusti ole minkäänlainen tae siitä, että reitti olisi turvallinen. Olen nähnyt millainen määrä lunta voi irrota vastaavanlaisista paikoista, enkä todellakaan olisi tuntenut oloani mukavaksi tuolla reitillä. Hämmästelin silti mielessäni, miksi minun täytyy perustella kiertäminen niin kovin tarkasti itselleni? Miksi tunnen itseni lähes pelkuriksi, kun kierrän? Eikö syyksi vain riitä, että minä nyt vain haluan kiertää? No, joka tapauksessa se on varmaa, että jos jokin reitti herättää näin paljon pohdittavaa, niin minä kyllä kierrän vaikka maailman ääristä. Ja se olikin oikein hyvä veto, sillä sain aivan uudenlaiset ja upeat maisemat eiliseen hiihtoretkeeni verrattuna. Tuntureita näkyi joka suunnassa, hanki kimmelsi timantteja ja minä hiihtelemässä siellä kaiken sen kauneuden keskellä!



Heti korkeimman kohdan jälkeen söin lounaan ja sitten laskeuduin Anterinjokivarteen. Sain nauttia, kiertoreittiäni lukuunottamatta, koko matkan hyvin tallatusta urasta, sillä pariskunta Hammaskurun tuvalta oli hiihtänyt edelläni jokivarteen saakka. Tästä kohtaa he olivat kääntyneet kohti Muorravaarakan Ruoktua, mutta Anterinmukastakin oli jo hiihtänyt pari ihmistä Muorravaarakkaa kohti, joten minä jatkoin heidän jälkiään kohti Anterinmukkaa. Myöhemmin minulle selvisi, että nuo kaksi ihmistä olivat aiemmin Tuiskukurussa tapaamani tsekkiläiset isä ja poika.

Maasto laski loivasti koko loppumatkan ja minä vain nautiskelin helposta menosta ja auringosta. Rallattelin mennessäni "Voi kuinka kaaaunis on tuo päivä, kuka hän on ja mistä tänne saapui..." ja liikuttelin suksia laulun tahtiin. Erämaassa yksin kulkemisen parhaita puolia on ehdottomasti, että kehtaa laulaa ja tanssahdella aivan miten sattuu huvittamaan! Mieli oli kevyt ja iloinen. Pysähdyin välillä keksien tanssiliikkeitä ja välillä taas hiljenin ja katselin kun minua seuraavat lapintiaiset hyppelivät oksalta toiselle ja sirkuttivat. Nauroin ääneenkin ja hymyilin kilpaa auringon kanssa. Se lämmitti. Pysähtelin tämän tästä katselemaan ja kuuntelemaan, ja välillä koitin ikuistaa kaikkea näkemääni kamerallekin.

Klo 18:43

Anterinmukassa ollaan! Ja mie oon käyny saunassa, voihan ihanuus sitä saunaa ja tätä koko paikkaa! Tämä on kuin kaikkien suomalaisten unelmien erämaamökki. Tämä päivä on ollut pelkkää nautintoa, niin upea ilma, maisemat ja fiilis on ollut. Ja se sauna, aiai! Lämpöiset löylyt ja pari kierrosta jäähyttelyä hiljaisessa illassa. Enpä muista milloin olisi saunominen tuntunut näin pyhältä rituaalilta. Joku ihana oli jättänyt saunalle saippuaakin, eihän mulla olis semmosta ollut mukana, mutta tuntuu että tänään mulle vaan annetaan kaikki se, mitä tarvitsen. Mahdottomia ei kyllä ihminen tarvitsekaan ollakseen onnellinen!



Olin Anterinmukassa kahden aikaan, ja aloinkin melkein heti lämmittämään saunaa. Ensin tietysti piti istuskella auringon lämmittämällä terassilla ja nauttia kaakaot ja herkkuvoileivät. Ripustin teltankin seinustalle ja sain sen vihdoin kuivatettua. Sain nautiskella kaikesta yksin, kämpällä vain piipahtivat Metsähallituksen edustaja ja paikallinen poromies. He olivat tekemässä petojälkilaskentaa ja eivät kauaa pirtissä istuskelleet, mutta poromiehen kanssa kyllä ehdittiin heti miettiä oliko meillä yhteisiä tuttuja tai sukulaisia. Ehkä. Oli kyllä mukavaa, että he kävivät.

Saunan lämmityksessä oli oma puuhansa, se nimittäin sijaitsee melko jyrkän kummun alla jokivarressa, ja sinne johtavat portaat olivat vielä hieman lumiset ja jäiset. Kannoin saunalle puita ja avannosta vettä vesipataan. Saunominen tuntui varmasti vielä paremmalta sen vuoksi, että olin itse sen lämmittänyt ja tehnyt kaikki työt. Saunan jälkeen olo olikin puhtaana aivan uskomattoman hyvä. Laitoin kämpän takkaan tulet ja söin kokonaisen pussipasta-aterian ja makkaran. Sen jälkeen ei juuri muuta tarvinnutkaan kuin kellahtaa pehmeälle patjalle ja sulkea silmät.

Ti 26.3.2019 Anterinmukka

Herään täydellisessä hiljaisuudessa. Avaan silmäni ja huomaan että päivä on alkanut jo valkenemaan. Valon määrästä päättelen, että kello on vähän vaille kuusi. Miten ihmeellistä on herätä tähän aikaan aamusta ihan itsestään, ilman herätyskelloa, ja ilman väsymystä. Ja ilman yhtäkään ajatusta, to do-listaa tai aikatauluongelmaa mielessäni. Voisinpa aina herätä tällaiseen olotilaan - ja tällaiseen tupaan!

Siivoilen aamulla hartaasti. Haluan jättää paikat mahdollisimman hyvään kuntoon, kuten ne olivat minullekin. Teen lähtöä haikeilla mielin. Tänne olisi voinut jäädä vaikka asumaan. Haikeus katoaa kuitenkin melko nopeasti kun pääsen liikkeelle, sillä jälleen minua hemmotellaan upealla päivällä. Suuntaan kohti pohjoista. Kiertämäjärven tuvalle olisi reilu parikymmentä kilometriä, ja voisin hiihtää sinne tänään, jos suksi luistaa. Vaihtoehtoisesti voin aina jäädä telttaan juuri silloin kun se sattuu huvittamaan.

Anterinmukasta lähtee hyvä kelkkaura kohti pohjoista. Ensin se tosin mutkittelee vinhasti tekemällä kunniakierroksen tuvan takana sijaitsevan nyppylän ympäri ja sitten vielä toisen Mukkavaaran eteläpuolelta, tehden matkasta kaksi kertaa pidemmän kuin linnuntietä. En ole pahoillani, sillä kantavaa kelkkauraa on ilo hiihtää, ja jokivarsi on edelleen tavattoman nättiä. Lumikasat kivien päällä näyttävät siltä, kuin joessa kasvaisi valtavia sieniä.

Anterin pyöräparkin laavu ilmestyy näkyviin yhtä aikaa nälän kanssa, joten pysähdyn lounaalle. Aurinko paistaa suoraan laavuun ja edessä aukeaa tunturinäkymät, ei hullumpi maisema tästäkään lounasravintolasta! Päätän juoda vielä kahvitkin ja sen kanssa jälkkäriksi kaivelen päivärepustani suklaata. Omituisesti lepattava suklaapaperi kiinnittää huomioni. Mitä ihmettä, näyttää siltä kuin joku olisi nakertanut suklaatani toisesta päästä levyä! Mietin hetken. Suklaalevy on ollut minigrip-pussissa, ja sekin on nakerrettu. Missäs tämä levy olikaan viime yönä...repussani! Tarraan vieressä olevaan pikkureppuuni ja tutkailen sen pohjaa. Missään ei näy reikää... onko siis repussani hiiri? Pomppaan ylös laavusta, laitan hanskat käteeni ja kippaan koko repun sisällön ulos. Tavaroiden joukossa ei näy liikettä. Käännän ja tutkin joka ikisen tavaran, mutta totean varkaan livistäneen varmaankin jo aikoja sitten, onneksi. Reppu oli ollut auki viime yönä, joten en keksi muuta mahdollisuutta, kuin että suklaavaras on kiivennyt reppuuni, nakertanut vähän suklaata ja sitten kiivennyt repusta ulos. Samalla tulee hämärä muistikuva että saatoin herätä yöllä pieneen rapinaan, mutta nukahdin samantien uudestaan. No, onneksi tappioni eivät olleet kovin suuret, vain yksi pala suklaata lensi metsään. Toistakin oli ehkä nakerrettu, mutta sen minä ehdin syödä ennen kuin huomasin...yöks. Jatkossa kyllä takuulla ihan kaikki syötäväksi kelpaava löytää yöksi tiensä muovilaatikkoon!

Pyöräparkin jälkeen ohitin Anterin vartioston mökin ja hikoilin perävaununi kanssa ylös Länsimmäisen Helttamoroston satulaan. Siitä eteenpäin matka etenikin vauhdilla rajavyöhykkeen vartta seuraten, ensin alamäkeen, sitten tasaisella, ja yllättävän nopeasti olinkin jo Harrijärvellä. Vähän ennen Kiertämäjärven "risteystä" lähdin hiihtämään vähän heikompaa kahden kelkan jälkeä, koska arvelin pääseväni vähän oikaisemaan niiden jäljillä. Olihan se oikoreitti ainakin periaatteellisella tasolla, mutta kelkat olivat kyllä matkalla vähän kruisailleet siellä sun täällä. Pääsin sentään oikoreitiltäni lopulta onnellisesti takaisin kantavammalle uralle. Jäällä ei kannattanut näköjään sooloilla, jos ei sitten halunnut harrastaa vesihiihtoa. Pian sainkin jo tuvan näkyviini ja tyytyväisenä hiihtelin hiljaisen tuvan pihaan. Totesin tehneeni oikein hyvän "työpäivän", yhdeksästä neljään.

Tuvalla sitten kamppeet sisälle, kuivien ja vähemmän haisevien vaatteiden vaihto, tulet kaminaan ja sitten päivän paras hetki, siis se, mihin kuului kaakaota ja voileipää. Haisemisesta mainittakoon, Anterin vieraskirjaan oli 10 v. pikkuvieras kirjoittanut: "Täällä on meidän kanssa kaksi belgialaista. En haluaisi olla rasisti, mutta ne haisee." =D Onneksi hän ei ollut haistamassa miltä minä tuoksahdin ennen saunaan menoa...

Tein tuvalla jonkinlaisen siivouksen ja puistelin tuvalta löytyneet patjat ulkona. Sen jälkeen tein ruuan ja ennen nukkumaanmenoa kävin vielä jäällä fiilistelemässä hämärtyvää iltaa. Hieno ilta oli kyllä jälleen. Hiljaisuus rauhoitti mielen ja nukahdin jälleen samantien.

Ke 27.3.2019 Kiertämäjärven tupa

Herätessäni vilkaisin lämpömittareita, kämpässä sisällä näytti +1 ja ulkona -18 astetta. Ilmankos olikin nukuttanut niin makeasti! Kamina lämmitti tuvan taas nopeasti. Söin aamupalaa ja lueskelin karttaa kuin sanomalehteä, kuten minulla on aina vaelluksilla tapana. Päivän projektiksi ajattelin ottaa Jyrkkävaaran tuvalle suunnistamisen. Arvelin, että pääsisin sinne poroaitaa seuraamalla, koska siellä todennäköisesti olisi poroisännät ajaneet kelkallakin. Ja näinhän se menikin.

Tässä tuvassa oli erikoinen lisävaruste, peili, ja olikin hauska nähdä millainen peikko sieltä aamulla kurkisti.

Aamu oli vielä aurinkoinen, mutta pilvipeite alkoi tihenemään jo ennen kuin lähdin liikkeelle. Ylitin ensin Kiertämäjärven ja pian sen jälkeen löysin helposti poroaidan. Sen vierellä, ja onnekseni vielä juuri sillä puolellakin, missä minä olin, meni melko tuore kelkanjälki ja sitä oli hyvä hiihtää. Päästyäni ylös Koiravaaraan tulin samalle portille, mistä olimme Jarkon kanssa kulkeneet vuonna 2014 lokakuussa. Ja ilmakin oli nyt aivan samanlainen, asteen verran pakkasta ja isoja lumihiutaleita leijaili ilmassa. Maassa oli kyllä lunta vähän enemmän kuin viimeksi. Pysähtyessäni lounaalle olin astunut kelkanjälkeltä sivuun ja mönkinyt heti vyötäröäni myöten hangessa.

Olin Jyrkkävaaran tuvalla melko aikaisin, vaikka olinkin pysähdellyt matkalla paljon. Arvasin, että seuraamani moottorikelkkaura kyllä tuvalle menee, mutta halusin kuitenkin olla koko ajan kartalla, joten tutkailin karttaa jatkuvasti. Tuvalla oli vieraskirjan mukaan ollut kaksi hiihtäjää vain tuntia aikaisemmin, joten tupa oli vielä mukavasti lämmin ja kaminassakin hehkui vielä pieni hiillos. Minua väsytti aivan valtavasti, ja niinpä julistin mielessäni päivän hiihdot hiihdetyiksi, levitin makuupussin laverille ja otin pienet torkut. Ajallisesti olisin ehtinyt hiihtää tälle päivälle vaikka toiset kymmenen kilometriä, mutta en olisi millään jaksanut edes laittaa kaminaan tulia, ja mietinkin olenko tulossa kipeäksi vai mistä väsymys johtuu. Päädyin kuitenkin epäilemään energiavajetta, koska minulla oli jatkuvasti nälkä. Olin kyllä laskenut mukaan melko isoja ruoka-annoksia, ja esimerkiksi aamuisin söin vaivatta tuplamäärän puuroa normaaliin arkeen verrattuna. Silti huomasin jo haaveilevani kaikenlaisista ruuista ja herkuista, kuten pizzasta, kanapihveistä ja pullakahveista. Päätin lepäillä loppupäivän ja katsoa huvittaisiko hiihtäminen taas huomenna paremmin.

Jyrkkävaaran viihtyisä tupa

Illemmalla pihalta alkoi kuulumaan ääniä ja sieltä tuli kolme venäläistä hiihtäjää minulle kämppäkavereiksi. He olivat matkalla Raja-Joosepista Kemihaaraan kolmen päivän taktiikalla eli hiihtivät aikamoisia päivämatkoja rinkat selässä. Hetkeksi tuvan täytti melkoinen härdelli heidän purkaessa tavaroitaan ja laittaessa ruokaa. Intoa puhkuvat tupakaverini kävivät pihalla vähän lennättämässä droneakin, ja pääsin kurkkaamaan pilotin olan takaa ruudulla näkyvää upeaa auringonlaskumaisemaa. Melko pian koko tupa kuitenkin hiljeni unten maille.