Ensimmäinen hiihtovaellus

Muutama vuosi sitten oli haave, että olisi ahkio ja sen verran taitoa, uskallusta ja tietoa, että voisi tehdä ihan oikean hiihtovaelluksen. Yöpyminen teltassa, kantavat keväthanget, auringonpaiste, revontulet, täysikuu ja niin edelleen. Onko se vain mukava mielikuva, vai voiko talvivaelluksesta oikeasti nauttia?

Talviretkeilyä on harjoiteltu hiljalleen ja pienissä palasissa. Olemme aloittaneet yhden yön retkistä, jolloin ollaan nukuttu niin teltassa, laavussa kuin lumessakin. Reissut ovat oikeastaan sujuneet aina ihan hyvin. Mutta voiko talviretkellä olla mukavaa useampana yönä peräkkäin? Tähän mennessä ulkona pakkaslämpötiloissa vietettyjen öiden jälkeen olen aina hakeutunut takkatulen ääreen, saunomaan tai vähintään autiotuvan lämpöön. En muista koskaan olleeni todella kylmissäni, mutta jollain tavalla kuitenkin pelkään palelemista, olen vilukissa ja kannankin untuvatakkia ja villahousuja mukanani kesät talvet.

Useamman yön reissu siis jännitti. Tulisiko makuupussista kostea jäämöykky, jäätyisikö kengät ja ennen kaikkea, tulisiko kylmä? Paleleminen ei nimittäin ole yhtään kivaa. Viime pääsiäisenä päätettiin lopulta lähteä ihan vähäsen mukavuusalueen ulkopuolelle. Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa on helppoa suunnitella reitti, mistä voi aina tarvittaessa pelastautua lähimpään autiotupaan, joten suuntasimme sinne, tuttuihin maisemiin, kolmen yön hiihtovaellukselle.

Muutama viikko ennen reissua hankittiin myös se ahkio. Ahkioksi valikoitui lopulta Fjellpulkenin 144 cm pitkä ahkio (omilla pennosilla, eli emme mainosta). Itseasiassa valitsimme ensin sen lyhyemmän mallin, mutta huomasimme siinä pienen vian ja saimmekin tilalle tuon pitemmän. Ei haitannut ollenkaan, sillä vaelluksella totesimme, että taisimme saada meille juuri passelin kokoisen pelin. Ahkioon pakattiin tavaraa painavimmasta päästä, ja loput laitettiin minun rinkkaan. Reissulla sitten vuoroteltiin rinkan ja ahkion kanssa. Ahkion lisäksi muita hankintoja ei tällä kertaa tarvinnut tehdä, sillä talvimakuupussit meiltä jo löytyi, samoin telttamme on talvikelpoinen ja keitin toimii kaasun lisäksi myös nestepolttoaineella eli bensalla (periaatteessa, tästä lisää myöhemmin...).

Kohdetta arvottiin oikeastaan vielä siinäkin vaiheessa, kun oltiin jo saatu auto yöjunasta Kolarissa ja jatkettu matkaa Ylläksen kauppa- ja kylästelypysähdyksen jälkeen. Vaihtoehtoina viimeiseen risteykseen saakka kilpailivat Keimiöjärvi-Pallasjärvi seutu, lähtöpaikkana Keimiöjärven P-paikka ja toisena vaihtoehtona Ounastunturit, lähtöpaikkana Ketomella. Lopulta Keimiöjärven parkkis kuitenkin ohitettiin ja auto parkkeerattiin Ketomellaan sillan vierestä löytyvälle P-paikalle. Tuli tarve päästä ns. kunnolla tunturiin.

Tässä vaiheessa kello alkoi tietysti olemaan jo iltapäivän puolella, joten sen jälkeen kun ahkio oli saatu kannettua kahden sillan yli (lumi jo asfaltilta sulanut), otettiin suunnaksi Hietajärven rannalla sijaitseva kota, jonne päästiin moottorikelkan jälkeä hiihtäen. Matkalla tietysti fiilisteltiin vähän ahkion kanssa, jonka vetäminen oli ainakin näin alkuun hirmu kivaa :)

Perillä sitten teltta pystyyn, ja tällä kertaa päästiin helpolla sillä rannalle oli aikaisempien kävijöiden toimesta tallautunut jo lumeen kova ja tasainen alue, ja siinä meillä oli sitten telttapaikka järvinäköalalla! Teltan pystytys talvella vaati hieman säätämistä, sillä kesäaikaan käytettävillä telttakiiloilla ei useimmiten tee yhtään mitään. Tosin tällä telttapaikalla oli paikoiteillen niin kovaksi pakkautunut hanki, että pikkuruisen kesäkiilankin sai sinne tukevasti pystyyn. Niiden lisäksi käytimme kankaasta ommeltuja, pientä laskuvarjoa muistuttavia lumiankkureita sekä lainasimme halkovajasta muutaman halonkin, joita käytimme sekä poikittain hankeen haudattuina lumiankkureina että maakiilojen tapaan.

Tässä kuvassa on vasta telttapaikan valinta kesken, ja kuten huomaatte, se on tarkkaa puuhaa ;)

Sen jälkeen kotaan tulet ja siinä lämmiteltiin iltaruuaksi poronkäristystä (purkista) pitaleivän väliin. Periatteessa ihan hyvä idea, mutta toteutus kohtasi muutamia käytännön ongelmia. Nälkää saatiin kuitenkin siirrettyä ja se on kai pääasia. Vähän ennen puolta yötä sitten kömmittiin telttaan ja siellä nukuttiin oikein hyvin ja lämpimästi. Koiralle puettiin yöksi mantteli, vaikka se turkkikoira onkin, mutta koska hän on tottunut nukkumaan yönsä kotona sisällä siinä vajaan 20 asteen lämpötilassa. Manttelia ei ilmeistä päätellen oikein arvostettu, mutta eipä vaikuttanut myöskään olevan kylmä, sillä Sissi nukkui nätisti koko yön absidissa omalla routaeriste + solumuovialusta pedillään ja heräili aamulla omana iloisena itsenään. Aivan mahtavaa!

Hei camoon, ootko tosissas jättämässä tän mun päälle, tää on vielä pinkki!

Aamulla todettiin, että unohdettiin sitten ottaa mukaan pyyhe teltan sisäpintojen kuivaamista varten ja niinpä jouduin luovuttamaan ainoat vaihtoalushousuni teltan kuivausrätiksi. Miten traagista, mutta tarpeellista, sillä teltan sisäpinta oli aamulla aivan kostea. Pyyhkimisen jälkeen siellä pystyi liikkumaan vapaammin ja aamutoimien aikana kosteus haihtui kun ovet jätti auki. Myös monipolttoainekeitin aiheutti päänvaivaa, sillä ensin ei meinattu saada sitä millään syttymään, vaikka kaikki tehtiin ohjeiden mukaan, ja jos saatiin se syttymään niin sitten se ei millään meinannut palaa ja jos saatiin se palamaan niin sitten se ei millään meinannut sammua. Onneksi mukana oli myös nokipannu ja minä sain aamukahvini nuotiossa lämmitetyn tuoksuvan pullan kanssa!

Aamukahvien jälkeen lähdettiin nousemaan tunturiin. Päästiin edelleen hiihtelemään kelkan jäljellä, joka Hietajärven eteläpäästä nousi sopivan loivasti mutkitellen ylös. Taivas oli ollut aamun ajan pilvessä, mutta selkeni hiljalleen ja niinpä eteemme piirtyivät Outakka-tunturin ääriviivat. Näitä muotoja oli jo ollutkin ikävä! Otimme suunnan Outakan ja Porttikurun väliin jäävälle harjanteelle, mistä katsoimme parhaaksi Outakan ylittää. Huippu jätettiin tällä kertaa välistä kun oli pulkka kiskottavana.

Sitten vain hiihdeltiin ja nautittiin maisemista! Vasemmalla siintivät Lumikero, Vuontiskero ja Pallastunturit. Pilviä seilaili taivaalla, mutta jotenkin aurinko tuntui aina vaan löytävän jonkun rakosen mistä paistaa ja lämmittää poskipäitä. Sissi jolkotteli ahkion takana tai vieressä, ja istahti aina välillä valvomaan letkaa. Se odotti, että me molemmat hiihdettiin ohi ja liittyi sitten joksikin aikaa jonon jatkoksi, kunnes pinkaisi taas ensimmäisen hiihtäjän vierelle. Taisi nauttia sekin tunturituulesta.

Seuraava yö vietettiin Rautuojan tuvan pihapiirissä. Totta puhuen olin ehkä hieman suunnitellut - tapojeni mukaisesti - lämpöiseen tupaan vetäytymistä seuraavaksi yöksi, mutta tuvalle saapuikin myös nelihenkinen perhe ilman telttaa, joten meidän ei tarvinut enää miettiä nukkuisimmeko teltassa vai tuvassa. Sopiva telttapaikka löytyi yrityksen ja erehdyksen kautta kahden männyn alta, missä ei ollut aivan niin paljon pehmeää lunta tampattavana kuin muualla.



Pelkoni palelusta ja kaikenlaisesta muusta talvitelttailuun liittyvästä kurjuudesta osoittautui tämänkin illan osalta aiheettomaksi. Ruuat laittelimme tuvan terassilla, missä taukovaatteisiin pukeutuneena tarkeni ihan hyvin. Vedet keitimme tuvan kaasulla, joten eipä tarvinut kärvistellä nikottelevan keitimemme kanssakaan. Edellisen yön kosteus oli haihtunut teltasta ja makuupusseista melko hyvin aamutoimien aikana, eikä yön aikana tarvinnut palella. Uni taisi maittaa meille kaikille oikein mainiosti.

Seuraavana päivänä heräilimme lämpöiseen, joskin aika pilviseen aamuun. Laittelimme aamupalat tuvan pihamaalle kaivetussa "loungessa". Ei ollut edelleenkään kylmää eikä kurjaa, vaikka emme mahtuneet sisätiloihin syömään. Kevättalvi on armollista aikaa hiihtovaeltajalle kun sille päälle sattuu! Sissikin vaikutti ihan tyytyväiseltä elämäänsä, ja aamupalaksi tarjoiltu haalean lämmin vesi ja nappulat maistuivat.

Koira ja ahkio olisivat jo lähtövalmiina, mitähän ne ihmiset vielä säätää...

Tänään suuntasimme jo paluumatkalle, tällä kertaa Outakka-tunturin länsipuolelta kiertäen ja uusia maisemia katsellen. Alkumatkasta saimme nauttia tuvassa yöpyneen perheen tekemästä urasta, mikä olikin mukavan leppoisa päivän aloitus, sillä aluksi suunta oli ylämäkeen ja metsässä lumi oli vielä varsin pehmeää ja upottavaa.

Sissi varmaan miettii, että mitä siellä eturivissä oikein hidastellaan?

Puurajaan tultaessa hanki sitten muuttuikin jo oikein mukavasti ahkion ja sen vetäjän kantavaksi. Hiihtelimme hieman puurajan yläpuolella tunturia kiertäen. Päätimme hiihtää ensin Pahakurun tuvalle lounastamaan ja siitä edelleen jo tutulle yöpymispaikalle Hietajärven päähän. Sitä ennen kuitenkin pidimme vähän taukoa ja nautimme kevätauringon paisteesta.

Pahakurun tuvalla oli jälleen -yllätysyllätys- porukkaa, joten kiehautimme vain vedet hellalla ja ruokailimme terassilla. Tuvassa oli sitä paitsi (meidän mielestä) niin kuumakin, ettei siellä olisi kyllä pystynytkään oleilemaan kovin pitkiä aikoja. Jännä, miten keho parissa päivässä sopeutuu ulkoilmassa olemiseen. Ja mikäs siinä oli ruokaillessa, kaunista tunturimaisemaa katsellen.

Lounaan jälkeen otimme kompassisuunnan suunnilleen siihen, missä muistelimme Hietajärveltä tulleen kelkkauran olleen. Jossain vaiheessa hiihdimme mielestämme vanhan hiihtojäljen ylitse, mutta hetken asiaa pohdittuamme ja jälkiä tutkittuamme totesimme ne meidän eilisiksi jäljiksi. Hämmästyttävää, miten nopeasti jäljet tunturissa katoavat, vaikka tuuli vain vähän puhaltelee. Tämä on hyvä muistaa!

Lopulta saimme Hietajärven näkyviin, ja kun laskeuduimme tunturista alas järvelle, pääsimme samalla pois tuulesta ja mukavan lämpöiseen auringonpaisteeseen. Teltta pystytettiin tismalleen samoille sijoille kuin toissapäivänäkin, ja keksimme vielä järveltä pilkkijöiden tekemän avannon, mistä haimme vettä. Teimme kotaan tulet, keitimme vedet nokipannulla, ja näin vältimme jälleen pahimmat yhteenotot meidän oikuttelevan keittimen kanssa. Se oli edelleenkin mystisen haluton syttymään, esilämmityksestä huolimatta, ja aivan yhtä haluton sammumaan, vaikka teimme kaiken ohjeiden mukaisesti. Ja siinä syttymisen ja sammumisen välillä, kun keitin oli saatu toimintaan, se oli jotenkin todella tehoton lämmittäjä. Onneksi tällä reissulla oli muitakin oljenkorsia käytettävänä! Älkää ikinä lähtekö minään vuodenaikana vaellukselle keittimen kanssa, jonka toiminnasta ette ole täysin varmoja! Eipä tullut ennen lähtöä mieleenkään, etteikö se toimisi, kun kaasulla käytettäessä ei ole koskaan ollut ongelmia. Olimme testanneet keitintä bensakäyttöisenä kyllä kerran aikaisemmin, mutta silloin ei ongelmia havaittu. Seuraavalla kerralla testataan ainakin kolmesti.

Hietajärvi näkyvissä! On muuten hieno paikka, jos Hetta-Pallas vaelluksella on aikaa, niin kannattaa laskeutua alas ja käydä katsomassa!

Illalla taivas oli täysin pilvetön ja yöstä vaikutti tulevan kylmä. Kävimme ennen nukkumaan menoa vielä peittämässä vesiavantomme, jotta sula vesi olisi seuraavana aamuna vielä käytettävissämme. Huomenna pitäisi ehtiä Kolariin autojunaan, ja ennen sitä mielellään syömään ja suihkuun Äkäslompoloon. Laitoimme halkoja avannon yli ja lapioimme lunta päälle, ja se muuten toimi!

Aamulla herätessämme oli sisäteltta kuorrutettu lumikristalleilla ja Sissin korvatupsut kuurassa. Ulos mennessä arvioimme pakkasen olevan siinä parinkymmenen asteen paikkeilla, ja myöhemmin selvisi että olimme arvioineet aika nappiin. Teltassa oli kuitenkin ollut riittävän lämpöistä mukaviin yöuniin. Sytyttelimme vielä avokotaan nuotion ja toimme makuupussit hetkeksi hieman kuivamaan. Sissi vaikutti vähän palelevan ja istui surkean näköisenä kodan penkillä. Heitin sille makuupussini lämmikkeeksi ja pian kuuluikin makuupussin uumenista tyytyväinen tuhina. Välillä musta kuono kurkisti makuupussin alta, mutta vetäytyi sitten takaisin lämpöön. Jaa, että pitäiskö tuolle lapinkoiran mokomalle olla muka oma talvimakuupussi?

Hyytävän kylmä aamu oli myös äärettömän kaunis. Aurinko hipoi aluksi vain puiden latvoja, mutta hiipi nopeasti järven toiselta puolelta yhä lähemmäs meitä. Yön pakkasessa kuurakuorrutteen saaneet varvut kimalsivat matalalta paistavassa aamuauringossa aivan erityisellä tavalla. Me pakkasimme leirin vielä kirpeässä aamupakkasessa, mutta pääsimme lämmittelemään auringonpaisteeseen heti liikkeelle lähdettyämme.

Muutaman kilometrin matka takaisin pikitielle meni nopeasti hienosta auringonpaisteesta nauttien. Pian olikin edessä enää viimeinen urakka, nimittäin ahkion kantaminen viimeisen sillan yli. Ja auton käynnistäminen vara-akulla...

Vaikka tekniikka ei ollut kovin yhteistyökykyistä, ensimmäinen useamman päivän talvivaelluksemme oli mielestämme oikein onnistunut kokemus, sillä me todella nautimme reissusta! Ilmat suosivat ja päivämatkat onnistuttiin pitämään sopivan lyhyinä, jotta leiri jaksettiin pystyttää hyvällä energialla. Teltassa nukkuminen oli yllättävän miellyttävää, ja karvapallokin kulki mukana juuri niin vaivattomasti kuin sen kuuluukin. Kengät olivat aamulla kieltämättä aika jähmeät ja viileät, mutta pienellä aamujumpalla ne saatiin jälleen lämpimäksi eikä tunturihiihtomonoissa varpaita palellut.

Opimme monta asiaa, kuten esimerkiksi testaamaan keittimen toimintavarmuuden entistä huolellisemmin etukäteen. Jos ja kun jatkossa lähdemme pidemmille vaelluksille, lähtee sinne ehdottomasti kaksi keitintä mukaan. Sekä keitinlaatikko siltä varalta, että ruokaa tarvitsee laittaa teltan suojissa. Ja tietysti paljon hyvää ruokaa ja herkkuja!

Nyt vain uusia talvielämyksiä suunnittelemaan!

Ode to those who keep on going

Nyt on kyseessä mun ekat vaelluskengät. Ostin ne Tornion Intersportista joskus 2000-luvun alkupuolella. Ensimmäinen reissu niillä alkoi kotoa ja päätyi pienoisen harhailun sekä jumalattoman pitkältä tuntuvan kävelyn jälkeen jonnekin Haaparannan toiselle puolelle, mistä soitin ja pyysin kauniisti äitiä hakemaan minut kotiin. En jaksanut kävellä enää yhtään. Jalat olivat ihan poikki ja etureidet kipeänä raskaista kengistä.

Päättäväisesti jatkoin kengillä kävelyä, sillä myyjä oli sanonut, että näillä pitää kävellä ainakin 100 kilometriä ennen kuin ne asettuvat jalkaan. Sata kilometriä ei kyllä riittänyt alkuunkaan, mutta minähän kävelin, ja hyvin ne sitten lopulta jalkoihini mukautuivatkin. Ja kun oli näillä kengillä kävellyt, tuntui muutaman vuoden päästä armeijan maiharit ihan lenkkareilta.

Tältä he näyttivät vuosi sitten

Näillä kengillä on kävelty polkuja varmaan tuhatkunta kilometriä, noustu lukuisien tuntureiden huipulle ja raahustettu työharjoitteluissa ja myöhemmin oikeissakin töissä ympäri Suomen metsiä, pusikoita ja soita. Ja huollettu, putsattu ja rasvattu kiireisimpänä maastokautena joka viikonloppu. Niillä on kahlattu yli puroista ja joskus joestakin, rämmitty suossa, hiekassa, mudassa, sohjossa ja lumessa. Aina jalat kuivina. Ne jalassa on myös lähdetty moneen reissuun ja yritetty sitten vaivihkaa riisua ne pitkillä lennoilla, hajuhaitoista huolimatta.

Kauan ne kestivät, kun niitä niin rakkaudella huolsin, mutta eivät ikuisesti. Pari vuotta sitten ennen Fjällräven Classicia tutkiskelin huolestuneena hieman repsottavaa pohjaa. Sille reissulle ei uusia kenkiä voisi mitenkään ottaa, vaan se oli ehdottomasti saatava kävellä vanhoilla luottokengillä. Korjasin repsottavan pohjan paikoilleen Aquasurella, mutta ei sekään kestänyt yli sataa kilometriä. Sitkeästi kävelin kuitenkin kengillä vielä monet työpäivät, mutta pikkuhiljaa se oli myönnettävä, että pohja tipahtaa kohta irti. Ja sukat kastuu! Päätin, että oli aika etsiä uudet luottokengät.

Hauskuutin itseäni etsimällä kuvia minun ja kyseisten kenkävanhusten yhteisistä seikkailuista :) Tässä muutamia niistä:

Korouoman vaelluksella

Norjassa...

Alpeilla Via Ferrata-reitillä (ja joo, oli ne ehkä vähän turhan järeät sinne!)

Lumisohjossa Innsbruckin katuja kahlaamassa

Suomen metsissä

Itävallan metsissä

Lentokentällä! :)

Melkein maalissa, sekä minä että kengät...

Ja sinä päivänä, kun päätin, että se oli sitten siinä.

Tässä uudet menopelit, ja kuten kuvasta näkyy ovat hekin jo päässeet näkemään jotakin. Toivottavasti ko. valmistaja tekee vieläkin yhtä kestäviä kenkiä!

Hiihtokärpänen

Niin kuin edellisessä tekstissä mainitsinkin, minua puraisi kevättalven lomalla meleko äkänen hiihtokärpänen. Voi kuulostaa vähän hassulta, jos tiedät kuinka usein tässäkin blogissa kirjoitan lumilajeista, mutta nyt onkin kyseessä murtomaahiihto! Harrastin sitä lähes aktiivisesti ala-asteaikoina, mutta teini-iässä hiihtäminen jäi luokkaan melkein joka vuosi olen käynyt ehkä yhden lenkin.

Nyt päätin kuitenkin verestää vanhoja taitoja ja lainasin yhtenä päivänä äitin pitopohjasuksia. Ihan uusi tuttavuus minulle, ja niillä hiihtäminen vain oli niin mukavaa, että lainasin niitä toisenakin päivänä. Ja kolmantena. Neljäntenä kävelin urheilukauppaan, mistä poistuin hetken kuluttua testisuksia kantaen. Ja seuraavana päivänä (joka oli muuten vapun päivä) kassakone kilahti, ja minulla oli ihan oikeat ja ikiomat perinteisen sukset kainalossa! Viikon lopussa hiihtokilometrejä oli kertynyt noin sata, ja olin googlettanut tulevan talven Finlandia-hiihdon ajankohdan, hiihtäjälle hyödylliset kesälajit ja ilmoittautunut rullahiihtokurssille. Juu, toisinaan innostun ja sitten heittäydyn melko täysillä :)

Nyt seuraa sitten vähän pakollista välinehöpötystä :) Hankkimani suksi on aika lähellä tätä, mutta joku Pro-lisänimi on vielä siinä minun mallissa. Oon niin pro, hahaa :) Ymmärsin että ne eroaa siinä, että se pro-suksi olisi vielä pikkasen jäykempi. Ja toi skintec tarkoittaa sitä, että pohjassa on pitoalueella lyhyttä Kohlan nousukarvaa. Hiihtelin suksella vapun aikaan sekä uudella lumella, vesisateessa että aamulla latujen ollessa jäässä, ja suksi toimi riittävän hyvin minulle kaikissa olosuhteissa. Pito on loistava, mutta suksi myös liukuu ihan mukavasti. Vaikka kokemusta ei nyt kovin monesta suksesta kyllä olekaan :) Mutta minä tykkään!

Ja se rullahiihto sitten! Pari viikkoa sitten matkustettiin päiväksi Espooseen opettelemaan rullahiihdon perusteita Electrofitin ohjauksessa. Ensin oli pari tuntia perinteistä ja tauon jälkeen vielä pari tuntia vapaan tyyliä. Molempiin oli omat rullasuksensa, joista vapaan rullat oli paksummat ja perinteisen rullat kapeammat. Olihan niissä muitakin eroja, mutta nuo rullat nyt ensimmäisenä huomaa. Perinteisen rullasukset oli tosi mukavat, paksujen rullien päällä oli tukeva seistä ja "seinä"pito teki hiihtämisestä hyvin helppoa. Enemmän niillä hiihdetään käsittääkseni tasatyöntöä, ja vuorohiihtoa kai lähinnä ylämäissä, ettei opi liian laiskalle potkulle. Niin ja ihan talvimonot kävi noihin rullasuksiin, eli siteet oli aivan samoja kuin hiihtosuksissa talvella.

Oli tosi hyvä kun joku opetti ja kommentoi omaa tekniikka, ja oli myös mukava kuulla ettei se tekniikka ihan hukassa ole pitkästä perinteisen tauosta huolimatta. Kiitos vaan Sallan Karhut, kun teidän ohjauksessa joskus pikkasen vaahtosammutinta isompana oon oppinut hiihtämään :) Vapaan rullahiihto olikin sitten paljon vaativampaa kehonhallinnan ja tasapainon kannalta, mutta toisaalta myös tosi palkitsevaa sitten kun uskalsi yrittää ja oppia! Ensimmäistä kertaa tajusin niitä hienoja vapaan tekniikoita, joita polttelisi nyt hirveästi päästä treenaamaan lisää. Vähän pelkään, että jossain vaiheessa on edessä myös vapaan suksien hankinta, noista rullasuksista nyt puhumattakaan :) Neljän tunnin rullahiihtosession jälkeen olin aivan rättipoikki, mutta niiiin hyvillä fiiliksillä. Hiihtäminen oli kivaa, eikä aiheuttanut polveen tuntemuksia ja sokerina kaiken päällä vielä erittäin hyvä meininki noissa treeneissä. Ihan huippua!

Ja tämän näköiset ne uudet menopelit sitten on. Nuo testailuretket itsessään oli niin upeita, että täytynee palata niihin erikseen vielä tässä kesän aikana.

Hyviä hiihto- ja muitakin kesäkelejä kaikille! ;)

Kaisa

Tulistelua ja välineiden testausta

Viime viikonloppuna tuli jälleen sellainen tunne, että on pakko päästä ulos tuijottelemaan nuotiota. Sää täällä on ollut päivä toisensa jälkeen samaa harmaata vesisadetta, mikä nyt ei suoranaisesti kutsu retkeilemään, mutta päätettiin silti lähteä. Suunnaksi otettiin Loppi ja Poronpolun retkeilyreitit.

Treenimielessä ollaan käyty joskus kävelemässä noita polkuja kesäisessä vesisateessa, ja nyt vallitseva säätila oli vaihtelun vuoksi talvinen vesisade. Onko tämä joku Suomen Sarek, missä aina sataa? Päättäväisesti kuitenkin kaivettiin sukset autosta, sillä hei, nyt on  helmikuu joka on talvea ja silloinhan hiihdetään. Ja olin nimenomaan halunnut hiihtoretkelle. Päästiin ehkä 50 metriä kun käännyttiin takaisin (tai myönnettäköön, että se olin minä joka lannistui ensimmäisenä), palautettiin sukset autoon ja lähdettiin tallustamaan jalan niinkuin jäljistä päätelleen oli moni muukin tehnyt. Pertsoilla olisi kyllä retkilatuakin pitkin päässyt, mutta 10 cm leveillä metsäsuksilla tuli hankaluuksia niissä kohdissa, kun lunta ei ollut jäljellä enää missään muualla kuin siinä ladulla...ja muutenkin kaikki luistinta leveämmät tuntui vähän liioittelulta näille keleille. Ihan pikkasen vaikea pohjoisen ihmisenä välillä käsittää näitä talvikelejä, mutta tää on etelän eksotiikkaa kuulkaas! :) Välillä se naurattaa ja toisinaan itkettää.

Jossain määrin ankeissa tunnelmissa tallustettiin muutamat kilometrit lähimmälle laavulle, mikä oikeastaan oli laavu vain meidän toiveajatuksissa, todellisuudessa kyseessä oli räntäsateessa nököttävä nuotiokehä. Alettiin kuitenkin puuhastella nuotiota ja voi sitä tuoksua kun raapaisin tulitikun mäntyhalosta vuoltujen sytykkeiden sekaan! Mieleen tulvahti kasa mukavia muistoja aikaisemmilta retkiltä. Nuuhkuttelin haltioituneena pikku hiljaa syttyvää nuotiota ja unohdin ympärillä vellovan harmauden. Nautin savun tuoksusta, nuotion lämmöstä ja ihastelin lumen alta pilkottavia suopursuja. Kostea ilma oli täynnä tuoksuja ja raikas tuulenvire tuntui mukavalta kasvoilla. Kyllä se vain on niin, että ulos kannattaa lähteä aina, oli sää mikä hyvänsä!

Jarkko innostui myös testailemaan jo jonkun aikaa sitten heräteostoksena eräästä edesmenneestä huoltoasemien yhteydessä sijainneesta retkikaupasta hankittua pientä Edelridin retkikeitintä. Keitinrakennelma on tosi kevyt, kattiloineen kaikkineen painoa on vain 356 g. Keitin on odotettavasti hieman heppoisemman oloinen kuin vanha tuttu ja luotettava Trangia, mutta tosi toimissa pysyi kuitenkin vakaasti pystyssä. Kattilan koko on vähän reilu 1,25 litraa ja sen sisälle mahtuvat sekä kattilaa pitelevä rakennelma että pieni kaasupullo. Kattilassa on myös hyvin tiiviisti paikoilleen istuva ja helposti nostettava kansi. Puoli litraa vettä kiehui kunnolla kahdeksassa minuutissa ja veden sai kaadettua kuksaan ihan näppärästi ja sormiaan polttamatta :) Miinuksena tämä vaatii jonkinlaista tuulisuojaa vetoisemmalla paikalla. Ja lisäksi täytyy hiljaisuutta rakastavan kyllä sanoa, että aikamoinen tohotus tästä keittimestä lähtee. Silti aivan hyvä vaihtoehto 1-2 hengelle sellaisille retkille, missä syystä tai toisesta halutaan pitää reppu mahdollisimman kevyenä. Tällaisia saattaakin olla tiedossa ;)

Kannatti siis lähteä kun tuli keitinkin testattua, eikä muutenkaan ollut turha reissu sillä saatiinhan kamppeet märiksi ja bonuksena vielä savun tuoksuakin!

Se paikka ei ollut minun mielikuvissa ihan tämän näköinen...odotin mukavaa laavua jossa istuskella tihkulta suojassa. Joskus tästä on kävelty ohi mutta aika ilmeisesti kultaa muistot.

Mutta onneksi oli gore-texiä päällä ja loistava nuotionsytyttäjä sekä hyvät eväät matkassa!

Keittimen kasaus menossa

Tämän näköinen härpätin se sitten on

Vettä kiehumassa ja halkoja vähän tuulisuojana

Testattiin liukulumikenkiä...

...ja hyvin meni, ihan muutamalla tikillä selvittiin!

Vuoden ensimmäisenä päivänä Sport shopissa maleksiessa syntyi äkillinen päähänpisto kysäistä otsikon mukaisia välineitä vuokralle. Kyseessä on siis OAC KAR:it, teräskantilliset, 147 cm pitkät ja suurinpiirtein 10 cm leveät sukset, joissa osa suksen pohjasta on kiinteää mohair-nousukarvaa. Välineet ovat vähän kuin yhdistelmä eräsuksea, lumikenkää ja telemark-suksea. Näistä oli joskus ollut jo puhetta ja SkiExpossakin näitä siliteltiin ja mietittiin että olisi jännä päästä testaamaan oikeasti. Sport shopista löytyy kaikkea, niin myös näitä vempaimia ja muutaman tunnin päästä oltiinkin jo lähdössä Kesängin laavulle täydenkuun nuotioretkelle.

Matkalla sitten testailtiin. Kantavuus pehmeässä hangessa oli tosi hyvä, samoin liukuominaisuus alamäessä. Nousukarvaosuus antoi yllättävän hyvän pidon ylämäessä ja teräskantit tekivät olon varmaksi myös kovemmalla alustalla. Itse hiihdin lautakengät jalassa ja ne tarjosivat juuri sopivan määrän tukea, ongelmia ei tullut missään tilanteessa ja alamäkeen sai sukset kääntymään helpohkosti tellutyylillä. Keskellä suksea pohjassa oleva nousukarva voi vaatia hieman totuttelua, koska pienellä painonsiirrolla eteen tai taakse suksi luistaa hieman paremmin ja aivan keskellä seisoessa taas saa pitoa karvasta, eli suksi hieman jarruttaa. Meno on helposti alkuun vähän epätasaista, jos oma painopiste heiluu hieman keskeltä eteen/taakse, mutta siihen tottuu kyllä nopeasti. Tämä korostuu varmaankin lähinnä hieman kovemmalla alustalla hiihtäessä. Jarkko hiihti huopakumpparit jalassa, ja niiden kanssa käytettävyys on huomattavasti huonompi, kun kengistä ei saa tukea. En siis suosittele yhdistämään näitä huopiksiin! Lautakengät on must! Korkeampivartinen vaelluskenkä lienee myös ihan ok, jos vaan varpaat tarkenee.

Tämmöiset metkan näköiset sukset/läpyttimet ne on!

Laavulla paisteltiin makkarat äitin ja koirien seurassa, ja ihailtiin kuun valossa hohtavaa Kellostapulia. Ja ihan näin sivuhuomautuksena ja asiasta kolmanteen, totesin muuten ekaa kertaa kaupassa nähdyt "Stand N Stuff" -tortillat (Old El Pason) aivan loistaviksi retkiruuan kanssa. "Veneen" sisälle vaan nuotiolla paistetut nakit/makkarat ja esim. italiansalaattia, ja hyvää tulee. Ja on helppo syödä! Noihin voisi laittaa myös esim. chili con carnea ynnä muuta hyvää, nämä täytyy kyllä pitää mielessä :)

Laavutunnelmia täydenkuun ja nuotion loisteessa. Näyttää kodikkaalta! =)

Kuunvalossa hohtava Kellostapuli. Ollapa nyt siellä laskemassa...

Vähän harmitti, kun ei tullut makuupussia matkaan ja joutui lähtemään sieltä laavulta pois. Olisi ollut kyllä hienoa yöpyä siinä tulilla. Tosin aamulla olisi tietysti aamuvirkut hiihtäjät tulleet herättelemään. Onnistuin lähtiessä laittamaan toisen siteen jotenkin ihan väärän koloon, joten jouduttiin vielä hieman purkamaan sidettä jotta saatiin hihna väärästä kolosta siihen oikeaan ja päästiin kotimatkalle.

Täysikuu loimotti komeasti ja päätettiin hiihtää hieman ylempää tunturin rinteeltä, jotta saataisiin ihailla kuunvaloa. Metsän sisässäkin riitti taianomaista valoa niin hyvin, että otsalamppujen valoa ei tarvittu. Hiihdeltiin hiljaa ylöspäin, kunnes tultiin mahtavan kokoisen rakkakivikon laitaan. Lunta oli vielä niin vähän, että kivet erottuivat kohoumina lumen alta. Vähän matkan päässä näkyi puuraja ja sen takana luminen tunturin rinne suorastaan hohti kuunvalossa. Tunturi tuntui jotenkin valtavan isolta ja kunnioitusta herättävältä. Juttelimme kivikon laidassa hiljaisella äänellä, ja päätimme kääntyä takaisinpäin. Kivien sekaan ei ollut vielä mitään asiaa.

Kivikon laidasta napattu kuva, vähäsen näkyy kylän ja rinteen ala-aseman valoja.

En malttanut olla tekemättä käännöstä suoraan alamäkeen, koska sukset tuntuivat valtavan hauskoilta pehmeässä lumessa. Samalla kuulin takaani parahduksen ja kiroilua. Pysähdyin samantien, ja sain heti ilmoituksen että ei ole hätää, mutta mustelma tulisi varmasti sillä polvi oli kolahtanut kiveen. Sitten lisää kiroilua, kun housut olivat revenneet. Sen kuultuani kiipesin takaisin ylöspäin ja menin katsomaan. Housuissa oli palkeenkieli, ja sieltä alta pilkotti veresliha. Hirvittävän kylmä tunne valtasi minut, kun vedin lahjetta ylöspäin ja näin haavan kunnolla. Huh, sehän oli suorastaan reikä!

Jarkolle riitti vilkaisu, käänsi päänsä muualle, päätti ykskantaan ottaa Buranan ja olla katsomatta enää uudestaan. Ihan hyvä idea. Painoin ensin lunta haavan päälle, sitten puhdistin sen ja käärin ympärille ensisiteen. Puhdistaessa yritin otsalampun valossa tiirailla, josko näkisin oliko mitään rikki. Minun ymmärrykselläni ei näkynyt ainakaan luunpalasia joten ehkäpä asiat ei olisi kovin huonosti. En ole aikaisemmin ollut näin "ison" haavan kanssa tekemisissä, mutta ihme kyllä ei tehnyt pahaa, mielessä oli ainoastaan huoli. Omituinen kylmä tunne kyllä kipitti selkää pitkin, mutta onneksi se ei lietsonut paniikkia vaan pikemminkin pakotti mielen rauhalliseksi ja ajatukset selkeiksi. Vähän kyllä soimasin itseäni siitä, että päästin Mr. huopakumpparin kipuamaan näin ylös.

Onneksi polvessa ei kuitenkaan juuri tuntunut kipua, joten pääsimme tamppaamaan lyhyen matkan alaspäin ja järven rantaan kelkkauralle. Matkalla soitin äitille ja pyysin tsekkaamaan, missä olisi lähin päivystys koska haava pitäisi varmasti ommella. Selvittelyn tuloksena Jarkko tultiinkin hakemaan järven rannasta ÄVPK:n kelkalla, mikä tuntui aluksi liioittelulta, mutta yhden pelastajan sanoin, on parempi soittaa liian aikaisin kuin liian myöhään! Mistäpä olisin voinut olla varma, oliko polvessa jotain pahemminkin särki? Loppujen lopuksi selvittiin onneksi säikähdyksellä, haava ommeltiin ja tällä hetkellä tikit on jo pois ja potilas laskee onnellisena taas tellua.

Kaatuminen tapahtui todella hiljaisesta vauhdista ja oli sellainen aivan tavallinen perustupsahdus mitä nyt sattuu tämän tästä. Tässä oli vain todella huonoa tuuria mukana. Mutta olipa vain hyvä muistutus siitä, että takapihalla ja pikkuretkelläkin voi sattua ja ensiapuvälineet on oltava aina mukana! Samoin muut perusasiat, kuten ainakin otsalamppu, varapatterit, avaruushuopa ja taukotakki. Unohtamatta tietenkään puhelinta, missä on latinkia! Meillä nämä onneksi olikin, mutta helposti ne olisi jääneet kämpillekin kun lähdettiin "vain makkaran paistoon" ja ihan muutaman kilometrin päähän.

Pohjoisessa on arktiset sääolosuhteet, pitkät välimatkat ja vähän ihmisiä, tarkoittaen evakuoinnin suhteen aina pitkiä tai älyttömän pitkiä odotusaikoja, jolloin pienestäkin haaverista voi äkkiä tulla vaarallinen jos ei ole varautunut. Sitä ei auta vähätellä, vaan suhtautua suurella kunnioituksella. Tsekkaappa siis ea-laukkusi sisältö, ja mieti osaisitko käyttää sisältöä tarvittaessa!



P.S. Liukulumikengät oli siis ihan jees, kyllä niillä tullaan jatkossakin hiihtämään :) Kutsutaan näköjään myös karvapohjasuksiksi, lisätietoa ja mm. vuokrauspaikat löytyy OAC Sportin sivuilta.