Miltä ultramatka tuntuu?

Kysymys, joka on pitkään minua askarruttanut. Seuraava tarina liittyy vahvasti Rovaniemi150-hiihtoon.

Ja mitä luulisit? Pahalta. Riippuu siitä, missä vaiheessa matkaa sulta kysytään. Voi tuntua hyvältäkin. Heti perään epätoivoiselta. Olenpas hemmetti vieköön tyhmä, kun tämmöiseen lähdin. Sitten taas ihan ok. Ei miltään. Monen tunnin pohdiskelun jälkeen et ole yhtään viisaampi: se tuntuu hiihtämiseltä.

Koko matkan pituutta ei hirveästi siinä hiihtäessä passaa pohdiskella. Väsymys alkoi tuntumaan jo jossain 30 km jälkeen, ja se jatkui aina jonnekin kilometrin 135 paikkeille. Sen jälkeen en ollut pelkästään väsynyt, vaan enemmän kuin koskaan poikki. Hiihtäessä en juuri ajatellut, paljonko vielä olisi jäljellä, tiesin vastauksen: ihan hitosti. En myöskään jaksanut tehdä päässälaskuja siitä, minkä kokoisen osan koko matkasta olin jo hiihtänyt, ei silläkään niin väliä ollut. Keskitin ajatukset seuraavalle checkpointille pääsemiseen ja itseni huoltamiseen. Ja sitten kun seuraava cp tuntui olevan saavuttamattoman kaukana, keskityin hiihtämään tunnin pätkiä, yksi reittimerkinväli kerrallaan. Aina kun mennään eteenpäin, mennään eteenpäin ja se on hyvä niin. En tiennytkään että olen niin hyvä positiivisessa ajattelussa.

Koko reissun kuvaileminen loogisella aikajanalla tuntuu jotenkin tosi vaikealta. Eri osuudet ja checkpointit sekoittuu mielessäni unenomaiseksi mössöksi. Olen kirjoittanut tätä tekstiä jo monta päivää, ja hiljalleen muistan matkan varrelta aina lisää asioita. Tästä tulee pitkä juttu, mutta en lyhennä, koska haluan itse muistaa tämän.

Tänä vuonna pääsin siis vihdoin osallistumaan Rovaniemi150 -hiihtoon. Viime vuonna peruutin melkein viime hetkillä, ja se oli ehdottomasti oikea päätös. Nyt olin siinä kunnossa, että uskoin pystyväni hiihtämään ainakin puoliväliin asti. Loppuosa olisi sitten täysi arvoitus, sillä en ole ikinä hiihtänyt niin pitkästi. Hiihdin rinkka selässä, koska se on minulle nopeampi tapa edetä kuin ahkio perässä. Tiukan tavarapohdinnan jälkeen rinkan painoksi tuli noin 13 kg ilman vesiä, ja tämä osoittautui vielä sellaiseksi helposti hiihdettäväksi painolastiksi. Vettä minulla oli etapista ja vaiheesta riippuen noin 1-3 litraa, lisäksi välillä ruokatermarissa oli pasta-annos tulossa. Suksina toimi uskolliset tunturisukset ja niissä oli pohjassa suomukuvion päällä puolikarvat pitoa varmistamassa.

Tapahtuma alkoi tuttuun tapaan perjantaina pakollisten varusteiden tsekkauksella ja kilpailijoiden briiffauksella. Säännöt tuntuvat olevan tiukat ja pakollisista varusteista ollaan tarkkoja, ja hyvä niin. Tälle matkalle ei edes pääse, jos ei ole aiempaa kokemusta pitkältä matkalta.

Lauantaiaamu oli kirkas ja pakkasta oli vain muutama aste. Kävin kisatoimistossa ilmoittautumassa ja istuskelin hetken aikaa sisällä ennen lähtöpaikalle siirtymistä. Tunnelma oli aika odottava ja hiljainen. Moni näytti vetäytyneen johonkin omaan kuplaansa kisan alkua odottamaan. Lopulta kävelin muiden osanottajien kanssa jonossa ulos lähtöpaikalle. Pari minuuttia ennen lähtöä kaksi muuta hiihtäjää tulivat moikkaamaan. Hiihtäminen ei ole tässä tapahtumassa kovin suosittua, fatbike ja tossusarjat vetävät suurimman osan porukasta. Toivottelimme toisillemme onnea ja sitten lähtö jo paukahtikin. Olin jo laittanut puolikarvat suosiolla suoraan suksiin, ja niillä sai mukavan pidon ja ihan ookoon luiston. Aurinko nousi melkein samalla minuutilla lähdön kanssa, ja joen yllä leijunut sumu alkoi hiljalleen hälvetä.

Oli aivan mahtava tunne olla vihdoin matkalla. Nyt ei tarvisi enää miettiä varusteita, eväitä, etappipituuksia tai hiihtovauhteja yön pikkutunneilla, puhumattakaan niistä treenilenkeistä, joita olisi tietysti voinut kertyä enemmänkin. Keskityin hiihtämään mahdollisimman nätisti, tsekkasin kellosta vähän hiihtovauhtiani, olin siihen tyytyväinen ja iloitsin siitä että aurinko paistoi ja hiihtäminen tuntui erittäin kevyeltä. Ensimmäiselle checkpointille olisi reilu 10 km ja tämä etappi oli tuttu jo 66-hiihdolta.

Porohovin cp:llä kävi toissavuodelta tuttu kuhina. Monet kävivät vain pyörähtämässä ja jatkoivat heti matkaa. Minä täytin vesivarastot, kävin vessassa ja riisuin hiihtohousujen alta pitkikset pois, jonkun luultavasti saksalaisen kuvausryhmän seuratessa vieressä, tietenkin. Mutta pakko mikä pakko, oli meinaan ihan tajuttoman kuuma! Seuraava etappi olisi taas noin 10 km päässä, mutta vettä oli tarjolla seuraavan kerran vasta Vittavaaran cp:llä 10 + 22 km päässä. Eli näillä vesillä pitäisi selvitä koko kuuma päivä. Onneksi mulla oli kapasiteettia hieman yli kolmeen litraan.

Seuraavakin etappi oli edellisestä hiihdosta tuttu. Melkein heti Porohovin jälkeen noustiin jäältä pois, ylitettiin tie ja lähdettiin kapuamaan kohtuullisen pitkää ylämäkeä. Tunsin kuinka nälkä alkoi kurnia mahassa ja sopivan aurinkoisen paikan kohdalla heitin rinkan selästä ja hyppäsin aurinkoiselle tienpenkalle istumaan ja syömään voileipää. Eväsretkimeininki, mutta ei tässä auttanut hötkyillä. "Bon appetit" -toivotti ohi kulkeva nainen iloisesti.

Tämä on vasta osa noususta.

Seuraavat pätkät oli minulle mahtavia. Ura oli sopivan pehmeä hiihtämiseen ja suksi luisti. Ohitin porukkaa tämän tästä, tossusarjalaisia taisi vähän upottaa. Pian kirjasinkin itseni sisään ja ulos Sinettäjärven checkpointilta, ja könysin helposti kuuluisan "pain in the ass"-pusikko-osuuden läpi. Ohitin monta pulkanvetäjää, eikä käynyt kyllä kateeksi. Upottavassa hangessa oli varmaan mukava hinata pulkkaa lukuisista jyrkistä mutkista.

Seuraavaksi oli Sinettäjärven vuoro. Reilu kymmenen kilometriä tasaista järven jäätä. Suksilla pääsi edelleen ihan mukavasti, vaikka paikoitellen koko kelkkaura oli pelkkää vesisohjoa. Jalkamiehet näytti uppoavan sinne ihan mukavasti. Järven alkupuolella sain kiinni jo pyöräilijöitäkin, aika uskomatonta. Retkivarusteilla pakatun pyörän työntäminen vuoroin pehmenneessä lumessa ja vuoroin vesisohjossa ei sekään näyttänyt olevan herkkua. Yksi pyöräilijä kaatui aivan mun edessäni, kysyin onko hän kunnossa ja mies vaan naureskeli olevansa, italialainen kertoi polkevansa ensimmäistä kertaa lumella. Näytin peukkua, hyvän harjoittelukisan oot valinnut! Minä vain hiihtelin ja koitin nauttia olostani, ja olla murehtimatta tulevia osuuksia ja siellä vuorostaan minua odottavia hankaluuksia.

Niitä parempia kohtia Sinettäjärvellä

Pysähdyin jossain vaiheessa järveä syömään toisen eväsleivän. Juuri kun aloin jälleen nousemaan ylös ja suksille, takaa tuleva kävelijä ohitti minut. Hän huikkasi minulle ohi kulkiessaan "it will get better". "Yes it will!" -vastasin, sillä en kehdannut sanoa, että mulle tämä on ollut ihan hyvä näinkin. Tunnistin ohikulkijan oikeastaan vasta kun hän oli mennyt, hän oli idolini Rachel, joka taivalsi jälleen tänä vuonna 300 km:n järjetöntä matkaa. Harmi kun hän ehti mennä, olisin halunnut toivottaa onnea.

Järvellä hiihtäessäni juttelin toisenkin naisen kanssa. Hän kertoi, että osallistui nyt kuudetta kertaa tapahtumaan, mutta oli päässyt maaliin vain ensimmäisellä kerralla. Sen jälkeen oli aina tapahtunut jotain, minkä vuoksi hän oli joutunut keskeyttämään: milloin liian kylmä tai liian kova väsymys, ja yhdellä kertaa hän oli kaatunut vesipullon päälle ja rikkonut sen. Mikä sisupussi, että jaksaa aina tulla uudestaan! Hän kannusti mua kovasti ja sanoi, että hiihdän hyvää vauhtia ja mulla on tosi hyvin aikaa suoriutua urakasta. Minäkin toivotin hänelle onnea matkaan, ja nähdään myöhemmin. Mun vauhti oli sen verran kovempi että hän jäi nopeasti jälkeen.

Aurinko meni pilven taakse ja se oli hyvä, koska järvellä oli kuuma kuin kesällä!

Väsymys alkoi tuntua jo hieman ennen Vittavaaran checkpointtia, joka oli 44 km:n kohdalla. Saavuin sinne kuitenkin reilusti etuajassa mun suunnitelmasta, ja tiedostin, että nyt kannattaisi lepäillä rauhassa. Vesi oli loppunut jo muutama kilometri ennen cp:tä, joten täytin ensimmäisenä vedet sekä ruokatermarin, mihin laitoin pasta-annoksen tulemaan. Sitten söin leipää ja suffelia ja istuskelin ihan rauhassa. Huolsin myös jalkoja, kantapäässä tuntui olevan rakko tuloillaan.

Kun lähdin jatkamaan seuraavalle etapille, olikin jo pimeä. Jalat tuntui palautuneen tauolla hyvin, ja pimeässä hiihtämisessä oli aivan erilaista tekemisen meininkiä kuin edellisen etapin lopussa. Tuli hyvä fiilis, tää on mun juttu! Ketään ei sattunut lähtemään juuri ennen tai mun jälkeen, joten hiihdin yksin, mikä oli minusta vain mukavaa. Jos tämä olisi elokuva, nyt soisi rokki taustalla! Hymyilin, vilkuilin tähtiä ja tuulettelin mielessäni. Baanakin oli kai ihan mukavasti hiihdettävää, kun ei mulla ole siitä mitään muistikuvia.

Saapuessani Morajärven cp:lle (58 km) oli rokki taustalla jo hiljentynyt ja jalkoja painoi taas. Cp:llä oli supermukavia ihmisiä vastassa, jotka kertoi mulle heti päivän hiihtotulokset MM-kisoista. Sosiaalinen kontakti antoi hirveästi voimia. Kaivoin repusta ruokatermarin ja hakeuduin ihanasti loimottavan nuotion ääreen syömään. Päivällä näkemäni kuvausryhmä lojui nuotiolla kaikkensa antaneen näköisenä. Nuotio, tähtitaivas ja cp:n rauhallinen tunnelma antoivat taas ihan valtavasti voimia. Istuin kaikessa rauhassa ja tsekkasin jalkojen tilanteen, täytin vedet ja istuskelin taas. Sitten jostain pimeydestä ilmestyi Rachel! Kyselin miten hänellä menee, ja hän kertoi kalpeana kärsivänsä vatsaoireista, hörppäili pullostaan vettä ja tuijotteli nuotioon. Se menee kyllä ohi, hän sanoi, täytyy vaan vähän odottaa. Minäkin nyökyttelin ja sanoin hän oli niin oikeassa silloin aiemmin päivällä sanoessaan: "it will get better". Näin me uskotaan. Kuvausryhmä haastatteli yhtä kilpailijaa joka joutui keskeyttämään matkan. Vanha vamma ei ollut tykännyt loskassa kahlaamisesta.

Minä lähdin seuraavalle 11 km:n etapille taas hyvillä mielin ja uusilla voimilla. Heti alkumatkasta tuli ylitettäväksi "the famous bridge", josta briiffauksessa kerrottiin yhden kilpailijan joskus tippuneen veteen. Tiedostin riskin, joten otin sukset pois ja kävelin rauhallisesti yli. Huokaisin selvittyäni toiselle puolelle ja jatkoin matkaa. Polku mutkitteli vinhasti ja taisi jälleen olla tossu- ja fillarisarjoille vähän hankala. Minä puolestani ohitin helposti muutaman kilpailijan. Jonkun matkaa hiihdettyäni ylitin tien, ja siellä oli toimitsija katsomassa ettei kukaan jäisi auton alle. Kävelin tien yli ja erilainen liike tuntui jaloissa niin hyvältä, että kävelinkin vielä jonkin matkaa suksia kantaen. Sitten pysähdyin istahtamaan tauolle. Jalkoja painoi, ja makoilin tiellä nostaen jalat rinkan päälle. Katselin tähtiä. Lopulta takaa lähestyvän kilpailijan valot alkoivat vilkkumaan enkä kehdannut enää maata tiellä.

Kuumottava silta yön pimeydessä.

Tauon jälkeen mieleen on jäänyt vain yksi tolkuttoman pitkä ylämäki, minkä alussa pysähdyin pitkäksi aikaa miettimään mihin suuntaan reitti menee. Tien yli meni moottorikelkkareitti, ja sen varteen oli laitettu pieni Rovaniemi300-kyltti. Heijastavia reittimerkkejä taas jatkui muutaman metrin risteyksen jälkeen tietä pitkin ylöspäin. Meidän oli käsketty mennä heijastimien osoittamaan suuntaan. Normaalilla aivotoiminnalla oikea suunta tuntuu aika selkeältä, mutta aamuyön pikkutunneilla se ei sitä ollut. Lopulta jatkoin kuitenkin tietä pitkin ylöspäin. Yksi 150-sarjan kilpailija oli tehnyt toisen päätöksen, ja mennyt kymmenisen kilometriä väärää reittiä. Hän suoritti siitä huolimatta kisan loppuun!

Peurajärven cp (69 km) oli kuten Morajärvikin: kunnon nuotio, ystävällisiä ihmisiä ja rauhallinen tunnelma. Täällä oli myös houkuttelevan näköinen laavu, mihin yksi kilpailija päättikin jäädä nukkumaan. Istuskelin taas kaikessa rauhassa nuotiolla, söin ja tein jälleen pastaa ruokatermariin seuraavalle cp:lle syötäväksi. Lopulta oli laitettava taas sukset jalkaan ja suunnattava seuraavalle 10 km:n etapille. Vilkaisin vielä kaihoisasti laavussa nukkuvaa tyyppiä, mutta päätin jatkaa matkaa alkuperäisen suunnitelmani mukaan.

Seuraava väli sisälsi periaatteessa vain järkyttävän vaaran yli kipuamisen ja sen jälkeen tasaista cp:lle asti. Ainakin kartan mukaan, minä en tuosta välistä paljoakaan muista. Taisin saapua Kuusilammen cp:lle (79 km) aika täsmällisesti oman suunnitelmani mukaan, siinä kolmen aikaan yöllä. Kuusilammella oli kaksi kotaa, joista isommassa oli nuotio ja se toimi taukopaikkana. Pienemmässä oli kuulemma porukkaa nukkumassa ja se oli aivan täynnä. Harmi, minä kun olin ajatellut nukkuvani siellä pari tuntia. Lumessa nukkuminen ei innostanut, vaikka olin siihen henkisesti valmistautunut ja olisin kyllä varmasti tarjennut. Pihalla oli kuitenkin jonkin verran ääntä ja liikettä koko ajan, kilpailijoita tuli ja meni, toimitsijat kuljeskelivat edes takaisin ja monta kelkkaakin oli pihalla lähtövalmiina. Unohdin nukkumisen ainakin toistaiseksi, olin kuitenkin päättänyt syödä ja huoltaa ensiksi. Istuin muutaman muun kilpailijan kanssa taukokodassa ja yritin nieleskellä pastaani, se ei vaan meinannut millään maistua. Olimme kaikki hiljaa ja tunnelma oli melko väsynyt, voisin jopa sanoa masentuneen oloinen. Joku kuivatti sukkiaan ja näytti palelevan.

Punnitsin vaihtoehtojani ja tulin siihen tulokseen, että jatkan matkaa ja nukun vaikka matkan varrella jossain, kun näen sopivan paikan. Tyhmä päätös. Olin juuri juonut kahvit, kun joku tuli sanomaan että nyt siellä toisessa kodassa on tilaa, mene äkkiä! Voi ihanuutta, onni oli sittenkin puolellani! Lähdinkin samantien ja joku tuli vielä näyttämään mulle mistä sinne kotaan mennään. Kota oli säkkipimeä ja täynnä kuorsaavia, jättimäisiä toukkia. Näin ihan perällä vapaan pienen kolosen laverilla, ja jotenkin taiteilin sinne nukkuvien ihmisten yli makuupussi ja -alusta kainalossani. Mahduin laverille juuri ja juuri, hieman limittäin muiden sekaan. Levitin alustan ja kömmin makuupussiini. Se oli kyllä maailman onnellisin hetki, kun pääsin lämpimään makoilemaan ja sain sulkea silmäni. Laitoin herätyksen kahden tunnin päähän, mutta heräsinkin jo tunnin päästä hirveään vessahätään. Toukat ympäriltäni olivat kadonneet, vain oven vieressä nukkui enää joku. Uskomatonta, miten olen voinut nukkua niin sikeästi etten herännyt ihan kyljessä nukkuvien lähtöön. Tunnin unet olivat niin hyvät, että päätin samantien nousta ylös, koska vessaan olisi joka tapauksessa noustava. Olo tuntui tosi hyvältä, kuin olisin nukkunut pidemmätkin yöunet. Söin vielä vähän ja istuskelin kodassa, joten heräämisestä menikin vielä melkein tunti siihen, kun olin valmis lähtemään. Seuraava osuus olisi raaka 36 km, joten en pitänyt kiirettä.

Heti lähdön jälkeen ohitin muutaman ennen minua lähteneen tossusarjalaisen. Suksi luisti taas ja otin siitä kaiken hyödyn irti. Välillä vastaan tuli jäisiä paikkoja, mutta pääosin nyt mentiin melko pehmeää kelkanjälkeä, eli paras mahdollinen alusta mulle. Pimeistä tunneista ei ole oikeastaan muistikuvia, vaan seuraava mieleen jäänyt asia oli mielettömän hieno aamurusko.

Sen jälkeen tuli valoisaa, ja sain jälleen kiinni Rachelin! Kyselin häneltä vointeja ja hän puisteli päätään: ei yhtään parempi, oli sairastanut koko yön. Hän kertoi, että aikoi kävellä Tapionkylään asti ja päättää sitten, mitä tekisi. Ehkä soitan taksin Rovaniemelle, hän sanoi vähän apeasti hymyillen. Toivottelin pikaista paranemista ja paljon onnea ja tsemppiä, ja jatkoin hiihtämistä. Toivoin koko sydämestäni että hän paranisi ja pystyisi jatkamaan. En voinut edes kuvitella miten kamalaa olisi taapertaa täällä koko yö vatsataudissa.

Lopulta harmikseni kelkanjälki päättyi ja siirryimme auratulle tielle. Pystyin vielä hiihtämään, mutta sain olla jatkuvasti tarkkana, sillä kivet olivat paikoitelleen nousseet lumen pinnalle, ja sain vaihdella jatkuvasti puolelta toiselle paremman hiihtoalustan perässä. Ikävöin pimeyttä ja pehmeää kelkanjälkeä. Istahdin jälleen kerran tauolle, ja huoltojoukkojen auto sattui juuri silloin ajamaan ohi. Auto pysähtyi ja peruutti takaisin kohdalleni. "Onko kaikki kunnossa?" Taisin näyttää vähän nuutuneelta? "Juu, lakisääteinen vain.", selitin, ja selitys hyväksyttiin. Istuskelin vähän aikaa, ja sitten tsemppasin itseni jälleen liikkeelle. Kello näytti kilometrejä 90, ja ajattelin, että nyt jos jaksan hiihtää 10 km reippaasti, niin saan sata kilometriä täyteen! Se olikin hyvä motivaattori, ja ne kymmenen kilometriä meni taas ihan mukavasti. Siinä matkalla ohitin Tapionkylänkin, ja tuttu kuvausryhmä oli siellä taas odottamassa kuvattaviaan, kai hän tai he olivat jossain mun takana tulossa. Aurinkokin alkoi paistamaan mukavasti, ja pian pääsinkin juhlimaan 100 km:n hiihtämistä.

100 km:n tyttö!

Takaa tuleva nuori poikakin huikkasi "100 kilometeeeers!!", ja oli mukavaa että juuri tähän kohtaan sattui joku toinenkin yhtä aikaa. Pääosinhan täällä sai hiihtää aivan yksin, ketään ei näkynyt edessä eikä takana. Ja juuri kun mietin näin, meni kuvausryhmän juoksijakin hölkäten ohi, häntä kuvattiin vierellä ajavasta autosta. Hymyilin hieman, tuollainen kuvausryhmä vieressähän voisi vauhdittaa minunkin menoa. Toivottavasti hieman hölmistynyt ilmeeni ei jäänyt kameralle.

Satasen ilo kesti jonkun aikaa, mutta pian väsymys alkoi taas ottamaan valtaa. Viimeinen pyöräilijä ohitti mut jossain kohtaa. Seuraavalle cp:lle oli edelleen ihan hitosti matkaa. Tavoittelin aina seuraavaa näkyvää aurausviittaa tai reittimerkkiä, ja huokaisin onnesta kun reitti kääntyi vihdoin tieltä kelkalla ajetulle uralle. Nyt oli parempi hiihtää, mutta ura meni aivan tolkuttoman pitkiä suoria. Vilkuilin kelloani ihan jatkuvasti, kuin varmistaakseni että sinne on tullut lisää kilometrejä, vaikka maisema ei vaihdukaan. Hiihdettyäni jälleen yhden suoran päähän, heitin rinkan selästäni ja makoilin jonkun aikaa. Sain itseni ylös lupaamalla, että nukun seuraavalla cp:llä tunnin verrran. Sitten jaksaisin vielä hiihtää loput 35 km maaliin.

Kuka neropatti keksii tämmösiä harrastuksia?!

Lähestyessäni vihdoin Toramokivalon cp:tä (115 km) alkoi satamaan vettä. Voi perhana! Aavistelin, että nukkumisen voisi unohtaa. Cp:lle ei onneksi ollut enää matkaa kuin muutaman sata metriä, ja siellä oli hyvä laavukatos, minkä alla pysyi melko kuivana ja lämpimänä. Mutta nukkumiseen sopivaa koloa sieltä ei kyllä löytynyt. Pääsin asian yli yllättävän helposti. Laitoin kuuman nuudelikeiton ja tankkasin kaikenlaista mitä repusta vielä löytyi. En pitänyt kiirettä, vaan elin siinä toivossa että sade menee ohi. No menihän se, tunnin päästä, ja jatkoin matkaa taas toiveikkaana ja hieman uusilla voimillakin.

Pitkään en kuitenkaan ehtinyt hiihtää kun sade alkoi uudestaan. Ajattelin, että kyseessä on vain lyhyt kuuro joka menee kyllä ohi, joten en edes pysähtynyt laittamaan rinkkaan sadesuojaa. Lopulta havahduin siihen, että hemmetti, sade vaan jatkuu ja mun rinkan sisältö tulee nyt kyllä kastumaan. Pysähdyin itkien ja kiroillen asentamaan rinkkaani sadesuojaa. Tämäkin vielä, vesisade, helmikuussa! Tiesin, mitä vesisade tarkoitti: muutaman tunnin kuluttua lämpötila laskisi takaisin pakkaselle ja silloin kaikki jäätyisi. Hiihtäminen tulisi olemaan aivan hirveää, jos enää mahdollistakaan.

Henkinen romahdus ei kuitenkaan muuttanut mitään, hetken raivottuani ja niiskutettuani jatkoin hiihtämistä sateessa, ja lohdutin itseäni sillä, että juuri nyt pystyin kuitenkin vielä hiihtämään ja taas mennään muuten eteenpäin. Murheita ei kannata murehtia etukäteen. Pian sadekin loppui ja aurinko ehti paistaa vielä hetken. Riisuin sadehousut ja rinkan sadesuojan, jotta ne ehtisivät edes vähän kuivata ennen auringonlaskua. Jälleen kaikki ok juuri nyt. Ei muuta kuin seuraavaa aurausviittaa kohti.

Sade loppui!

Tiellähiihtoa kesti vielä useiden aurausviittojen ajan, mutta sitten reittimme kääntyi hetkeksi kelkkauralle ja pian kelkkaura laskikin jo Norvajärvelle. Lumi ei ollut vielä jäätynyt ja kelkkaura oli pehmeä ja mukavasti hiihdettävä. Jee! Ehkä tämä yö ollaankin plussan puolella, ajattelin toiveikkaana. 

Norvajärvi!

Nälkä saavutti minut taas siinä jäällä hiihtäessä, ja päätin pysähtyä syömään viimeisen voileivän. Heti kun liike lakkasi, tuli kylmä, ja tunsin kuinka lämpötila alkoi mennä pakkasen puolelle. Kilometrejä oli vielä jäljellä ja väsymys painoi. Viestittelin itkua tuhertaen Jarkolle ja kerroin että oon ihan hemmetin poikki, ja sieltä tuli tsemppiviestinä hiihtoaiheista Fingerporia. Nauraa kihersin ja ajattelin että kyllä tässä on useampikin johto mun päästä kutistunut, kun vapaaehtoisesti täällä vaan kituutan eteenpäin. Mutta enhän minä voinut enää tässä vaiheessa keskeyttääkään!

Kelloni piippasi taas, latausta vaatien, ja samalla kun laitoin kellon lataukseen, kaivoin kuulokkeet esille ja laitoin äänikirjan päälle. Seuraava puolisen tuntia meni mukavasti äänikirjaa kuunnellen. Nousin jäältä pois ja jouduin hiihtämään tosi hankalassa paikassa aivan mustaksi jääksi muuttuneen tien laidassa, mutta keskityin vain kuuntelemaan kirjaa. Sitten reitti kääntyi taas kelkkauralle ja alusta meni niin jäiseksi, että en enää pystynyt keskittymään yhtä aikaa kirjaan ja hiihtämiseen. Laitoin kuulokkeet pois ja kaivoin odottavasti kellon repustani. Petyin, kun kilometrit eivät olleet juurikaan lisääntyneet.

Ilta alkoi jo hämärtämään ja aistiharhat alkoivat menemään hulppeammiksi. Jo päivänvalolla olin nähnyt kaikenlaista, kuten ihmisen istumassa metsässä puunrunkoa vasten (ei ollut ketään) ja puudelin tien varressa (reittimerkki). Näin myös päästäisen juoksevan sukseni alta, mutta se tuskin oli mahdollista, todellisuudessa kai hiihdin kävyn yli. Nyt pimeän tullen kuulin jatkuvasti puhetta takaani, vaikkei siellä ketään näkynyt. Välillä näin myös valon tulevan takaani, mutta kääntyessäni katsomaan siellä ei ollutkaan ketään. Kun hiihtämäni kelkkaura muuttui tieksi, laskin juuri alamäkeen ja yhtäkkiä näin hirsimökin johon olin törmäämässä. Vedin äkkijarrutuksen, ja kun katsoin uudestaan, luminen kelkkaura olikin taas muuttumassa tummaksi jäätyneeksi tieksi. Muutaman kilometrin jälkeen näin lumipukuisia miehiä metsässä muutaman metrin päässä tiestä. Kuulin puhettakin, ja yksi niistä kääntyi katsomaan minua. Arvasin, että ei siellä ketään varmaan oikeasti ole, ja näinhän se olikin. Muutama luminen pikkukuusi siinä nökötti, kun pääsin kohdalle. Olo oli aika epätodellinen. En ole aikaisemmin alkanut näkemään höpöjä vielä yhden yön valvomisella.

Tie alkoi olemaan täysin jäässä, ja menetin suksieni hallinnan yhteen yllättävästi alkaneeseen alamäkeen. Vauhti kiihtyi hetkessä, enkä saanut enää jarrutettua. Tien penkka oli myös jäätynyt betoninkovaksi, joten siihenkään ei auttanut vauhtia pysäyttää. Horjahdin kerran todella pahasti ja kaatuminen oli lähellä. Kun mäki viimein loppui, pysähdyin haukkomaan henkeäni koko kroppa täristen. Sen jälkeen kävelin kaikki alamäet kunnes pääsin Ounasjoen jäälle. Nyt olisi viimeiselle cp:lle enää kilometrin verran!

Se olikin pitkä se kilometri. Päivällä muhkuraiseksi tallattu lumi oli jäätynyt kivikovaksi, enkä oikein tiennyt miten pääsisin eteenpäin. Kokeilin hiihtää, kokeilin tasatyöntää, kokeilin kävellä, mutta cp:n valot ei vaan tulleet juuri lähemmäksi. Cp:ltä ajelikin joku kelkalla vastaan, varmaan katsomaan ketä on tulossa. Teki mieli jäädä pimeyteen itkemään, mutta raahasin silti itseni cp:lle. Siellä kerrottiin, että olivat jo ihmetelleet mihin olen jäänyt, kun vauhti oli hidastunut niin paljon. Totesin rauhallisesti, että on vähän haastavaa tuo hiihtäminen, vaikka mielessäni huusin ja raivosin, että hitto mitä pa#&aa, eihän tästä tuu enää mitään!

Aiemmin ohittamani kävelijät olivat jo ihan perässäni, ja osa heistä jatkoi suoraan matkaa kohti maalia. Itse en voinut kuvitellakaan, että olisin lähtenyt jatkamaan istumatta hetken aikaa. Join kuumaa vettä ja söin vähän mysliä. Kuvausryhmän mieskin saapui cp:lle, tällä kertaa ilman kuvausryhmää tosin, ja istahti hetkeksi. Häntäkin väsytti jo kovasti. Lopulta hän kuitenkin totesi, että eipä se Rovaniemi taida sieltä tulla, täytyy lähteä itse sinne päin. Niinhän se oli, minäkin sain itseni liikkeelle.

Vieläkin sain lepohetken jälkeen hetkeksi voimani takaisin. Mutta jäätynyt mössö ei antanut yhtään armoa. Kannoin suksia ja mietin, pystynkö kävelemään kymmenen kilometriä hiihtomonoissa. Tuskin. Olispa nastalenkkarit. Onnekseni löysin jäältä juuri kelkalla ajetun uran, joka oli vielä vähän pehmeä, ja pääsin hiihtämään. Muutama kilometri meni, mutta sitten alkoi tökkiä. Jaksoin hiihtää ehkä muutaman sata metriä kerrallaan, ja sen jälkeen teki mieli heittäytyä maahan makaamaan. Ja monesti teinkin niin. Sitten kokeilin kävellä, ja jaksoin taas muutaman sata metriä. Katselin suksissa olevia, entisiä pitokarvoja. Ne olivat kuin höylällä ajetut, karvaa oli jäljellä enää pieni pätkä varpaiden kohdalla. Rovaniemen valot näkyi, mutta eivät tulleet yhtään lähemmäksi. Tää on ihan toivotonta!

Kotoa tuli vieläkin kannustusta

Vielä kerran romahdin ja heittäydyin selälleni jäälle. Teki mieli jäädä siihen. Vilkaisin kelloani, ja totesin että matkaa ei ole enää jäljellä edes kolmea kilometriä. Lopetin itseni säälimisen, nousin ylös ja päätin kävellä yhden kokonaisen kilometrin putkeen. Mietin että se on yhtä lyhyt matka kuin koiran nopea pissatuslenkki kotona. Kyllä sen verran jaksaa aina kävellä. Nyt ei edes tarvi odottaa sitä toivonta haaveilevaa karvakorvaa, kun se nuuhkii jokaisen pissaläikän ja tassunjäljen. Askel kerrallaan kilometri tuli täyteen. Sitten jatkoin matkaa, reittimerkiltä toiselle, vuorotellen hiihtäen ja kävellen. En enää pysähtynyt. Lopulta, uskokaa tai älkää, mutta lopulta näin pitkän heijastinkujan joka johdatti minut pois jäältä ja rantapenkkaa ylös. Äiti odotti mua rantapenkalla keskellä yötä, ensin ajattelin että näen taas harhoja, mutta eipäs, se oli siellä oikeasti! Enää tarvitsi kävellä muutama sata metriä, jätin sukset ulos ja astelin sisälle maaliin. Kilpailunjohtaja Alex tuli onnittelemaan ja halaamaan. 38 tuntia ja 50 minuuttia. Mikä reissu ja mikä taistelu! Hyväksytty suoritus. Jäin vain 5 minuuttia omasta suunnitelmastani.

Pari päivää myöhemmin myös Rachel pääsi maaliin 300 km:n matkaltaan. Alex kirjoittaa meille osallistujille näin: "As always all participants gave their best, not only in performance but in kindest and the happy crazy energy they bring to Lapland. We enjoyed to see how far can human being go and how emotional and motivated all participants are. From the winners to the last ones, we learn. All you are special people and we like you."

Ultramatka. Teinkö minä sen oikeasti? Olinhan hidas, oikeisiin urheilijoihin nähden, mutta olenko minä silti nyt ultrahiihtäjä? Voinko olla ylpeä suorituksestani? Olen kyllä. Hidas tai ei, jokaisen kilometrin kuljin silti. Ja mitä tunteita siinä matkan aikana ehtiikään käydä läpi. Suuria tunteita laidasta laitaan, vaikka suurimman osan ajasta se ei tunnukaan oikein miltään. Ymmärrän, miksi ihmiset näitä matkoja tekevät. Vaikka niin monta kertaa matkan aikana vannoinkin, että jos tästä kunnialla selviän, en enää ikinä, ikinä lähde vastaavalle reissulle. Mutta heti maaliin tultuani tiesin, että tämä ei jää viimeiseksi kerraksi.

Huhtikuun hiihtovaellus

Minä, teltta ja ahkio
Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa 11.-16.4.2018
Reitti: Äkäsmylly - Pahtavaara - Särkitunturi - Toras-Sieppi - Puolitaival - Hetta
Matka: 102 km

Pääsiäisenä sain telttailusta niin mukavia kokemuksia, että hiihtovaellus telttaillen alkoi tuntua suorastaan houkuttelevalta. Jarkko ei päässyt mukaan, mutta olo tuntui luottavaiselta sen suhteen, että selviän yksinkin. Päätin kuitenkin valita kohteen niin, että pääsen tarvittaessa ihmisten ilmoille, tai ainakin autiotupaan, juuri sinä päivänä kun haluan. Ensimmäiselle yölle sain kuitenkin äidistä seuraa, ja päätimme suunnata sukset ihanalle Pahtavaaran autiotuvalle.

11.4.2018 Ke
Äkäsmylly - Pahtavaara 8,5 km

Pääsimme liikkeelle vasta alkuillasta, kun viiden maissa pysäköimme auton Äkäsmyllyn P-paikalle. Aurinko paisteli vielä lämpimästi ja välillä lunta meinasi alkaa kertymään nousukarvoihin. Seurailimme ilmeisesti läheisen koiratarhan tekemää uraa Pahtavaaran eteläpuolelle asti. Siitä koiraura kääntyi, emmekä löytäneet yhtäkään moottorikelkan jälkeä, jonka olisi voinut olettaa menevän tuvan suuntaan, tai edes sinne päin. Hankikantoahan ei ollut sitten ollenkaan, joten suoritimme melkoiset treenit mönkimällä viimeiset puolitoista kilometriä umpisessa ylämäkeen. Erityisen hauskalta homma vaikutti ilman nousukarvoja hiihtävälle, teinin lailla kiroilevalle reissukaverilleni. Lopulta pääsimme vaaran laelle, missä juuri ja juuri jaksoin rekisteröidä kauniin pinkin taivaanrannan männynlatvojen takana, ja läheisestä puusta lentoon pölähtävän koppelon. Alkoi jo olla hämärää, ja taas me haettiin tätä samaa tupaa illan pimetessä, tällä kertaa vain tulimme eri suunnasta. Löytyihän se tupa lopulta, ja kyllä teltta sai vielä odottaa ahkiossa, niin mukava oli köllähtää tuvan laverille nukkumaan.

Ihana Pahtavaaran tupa

12.4.2018 To
Pahtavaara - Särkitunturi 11,2 km + 1,5 km

Rauhallisten aamutoimien jälkeen, siinä puolen päivän tienoilla, lähdin vihdoin hiihtelemään yksikseni. Koska hankikantoa ei ollut, päätin seurata jotakin tuvalta lähtevää kelkkauraa ja katsoa mihin sen avulla pääsen. Valitsin kelkkauran, joka vei minut Tupakkilaen vierestä alas ja kohti kelkkareittiä. Aurinko paistoi upeasti ja pysähdyinkin syömään lounasta jo ennen kelkkareitille saapumista. Istuskelin selkä ahkiota vasten ja nautin lämmöstä. Kun sitten jatkoin matkaa, kiskoin viimeiset kymmenet metrit ahkiota upottavassa hangessa, 10 senttiset lumipaakut suksien pohjassa. Kun pääsin kelkkareitille, huokaisin helpotuksesta ja päätin hiihdellä loppupäivän reittiä pitkin kohti Särkitunturia. Umpihangen puolelle ei ollut kyllä mitään asiaa.

Edessä Tupakkilaki

Kun lähestyin Särkitunturia, alkoi kellokin jo kääntyä siihen malliin, että päätin etsiä leiripaikan jostakin Särkitunturin lähettyviltä. Kartassa näkyikin pieni järvi ja suoaukea, joka kaarsi kivasti kelkkareitistä poispäin niin, että pääsisin riittävän syrjään. Ei sillä, että kelkkareitillä olisi ollut kovin ruuhkaista, vastaani oli tullut vain yksi kelkka koko päivän aikana, joten minulle riitti että pääsisin vähän kelkkailijoiden katseilta syrjään. Ja eipä näillä keleillä olisi kovin paljon pidemmälle pötkittykään...

Tämä on kuulkaa suksi!

Tamppasin ensimmäisenä suksilla leiripaikan, ja sitten asetuin mukavasti istuskelemaan selkä ahkiota vasten ja kaivelin eväslaukusta välipalaa. Mukanahan oli monenlaista herkkua, kuten voileipäpikkelssiä, hapankorppuja, mustikkapiirakkaa, sipsejä ja briejuustoa - ihan vain välipalavalikoimasta jos puhutaan. Auringonpaiste oli niin lämmin, suorastaan kuuma, että etenkin hiihtäessä olin jo kerennyt haaveilemaan jaffasta. Sitä ei valitettavasti vaan ollut mukana.

Leiripaikan näkymiä

Katselin vähän leiripaikan ympäristöä ja juuri, kun suunnittelin pystyttäväni teltan, kuulin moottorikelkkojen ääntä. Ääni vain läheni ja läheni, ja uskokaa tai älkää, jotkut riiraiderit tupsahtivat tismalleen minun leiripaikalle! Onneksi eivät sentään ajaneet tamppaamani telttapaikan yli. No mutta, sainpahan iltaviihdettä, kun viimeisenä kolmesta ajanut jäi vielä hankeen kiinni, sopivasti siihen mun nenäni alle. Yksi meni auttamaan, ja muutaman minuutin kaasuttelun jälkeen lumihanki suostui irrottamaan otteensa kelkasta. Minä olin tässä välissä jo ehtinyt kaivaa sipsit esiin ja asettua seuraamaan iltaviihdettäni. En tiedä ymmärsivätkö kelkkailijat huumoriani, mutta hävisivät kuitenkin melko nopeasti kun saivat kelkkansa taas kulkemaan. Jostain syystä minua ei yhtään ärsyttänyt, nauratti vain.

Kelkkaepisodin jälkeen pystyttelin teltan, mikä ei ollutkaan lainkaan niin hankalaa, kuin olin kuvitellut. Olin hankkinut tätä reissua varten oikein puolimetrisiä telttakiilojakin, ja niillähän saikin teltan ankkuroitua varsin näppärästi. Olin vielä strategisesti sijoittanut teltan niin, että ilta-aurinko paistoi sisään toisesta ovesta, ja aamulla voisin sitten avata auringolle toisen puolen oven.

Leirin ilta-askareita

Ilta-aurinko lämmitti telttaa vielä mukavasti. Söin iltaruuat ja ennen nukkumaanmenoa kävin vielä pienen hiihtolenkin, koska huomasin ettei telttapaikalla ollut puhelimessa kenttää ja halusin lähettää kotiin "kaikki kunnossa"-viestin. Vajaan kilometrin sain hiihtää, ennen kuin sain viestin lähtemään, mutta onneksi paluumatka telttapaikalle oli pääosin alamäkeä. Pesin vielä hampaat ja hyvillä fiiliksillä kömmin makuupussiin ja nukahdin melkein samantien.

Hyvää yötä maailma!

13.4.2018 Pe

Särkitunturi - Uusipalo 18,5 km

Aamulla heräsin siihen, kun auringon ensimmäiset säteet osuivat telttaan. Hymyilin. Tämä oli mun ensimmäinen yö yksin teltassa! Ja olin jopa nukkunut aivan hyvin. Kävin yöllä pari kertaa hereillä kun tuli vähän turhan lämmin, mutta nukahdin heti uudestaan ja nukuin rauhallisesti. Ei karhuja, susia, ufoja tai niitä kaikista todennäköisimpiä: mörköjä. Onko musta tullut aikuinen?!

Tein aamutoimet kaikessa rauhassa, teltan sisällä lämpö nousi heti mukaviin lukemiin auringon paistaessa, ja makuupussitkin kuivuivat ulkona todella nopeasti. Liikkeelle lähtiessäni tunsin itseni niin energiseksi, että päätin hiihtää Särkitunturille maisemia katsomaan. Edellisellä hiihtovaelluksellani, melkein päivälleen kaksi vuotta sitten, hiihdin tunturin toiselta puolelta, ja silloin vähän harmitti kun en jaksanut kavuta ylös tunturiin. Joten tällä kertaa mahdollisuus piti tietysti käyttää. Seurasin edelleen kelkkareittiä, ja sehän nousikin tunturiin aika jyrkästi. Taas tuli päivän kuntoilut hoidettua, hiki virtasi, mutta ai miten hyvä fiilis. Ja siinä kuntoillessa pongasin kaksi riekkoakin. Ihan huipulle asti en nyt kuitenkaan ahkiota viitsinyt kiskoa - kaikkine painavine herkkuineen - vaan jätin sen hiihtoladun ja kelkkareitin risteykseen odottamaan. Särkitunturilta olikin upeat maisemat!

Pallas kainalossa

Huipulta lähdin laskemaan hiihtolatua pitkin, ja mielessä siinsi jo Särkijärven majojen kahvila, joku hyvä munkki - ja tietenkin se jaffa. Siinä huilutellessa tuli niin nälkä, että kurvasin kuitenkin vielä vähän ladulta sivuun ja kaivoin ruokatermarin esiin. Mun uusi suosikki, couscous höystettynä cashewpähkinöillä, fetajuustolla ja kasvisliemikuutiolla, se siellä jo odottelikin. Lounaan jälkeen matka jatkui Särkijärven majoille kahvittelemaan. Kahvin lomassa tutkin karttaa ja mietin kuumeisesti mihin suuntaan seuraavaksi. Muutama tuttu oli suuntaamassa Nammalakuruun huomenna, ja yksi vaihtoehto olisi hiihtää itsekin sinne sosiaalistumaan. Tänään pitäisi siis päästä leiriin jonnekin, mistä olisi taas aamulla kaikki vaihtoehdot mahdollisia. Pongasin Toras-Siepin pohjoispuolelta laajan näköisen jängän ja sen laitaan oli minun karttaani merkitty laavu. Sinnepäin siis!

Toras-Siepin järveä pitkin hiihtäessäni ihmettelin, miten Toras-Siepin kylän puoleisessa päässä painoi jonossa menemään niin paljon hiihtäjiä vapaalla tyylillä. Hetken päästä muistin, että tänäänhän oli Lapponia-hiihdon päätösmatkapäivä. Pääsisin siis Toras-Siepin kylän jälkeen hiihtämään heidän kanssaan samalle ladulle, mutta hiihtäjien määrä näytti onneksi harvenevan sitä mukaa, kun lähestyin Toras-Sieppiä, joten ladulla olisi kyllä jo varmasti tilaa. Toras-Siepissä olikin huoltopiste, mistä minäkin sain kannustusta ja  täyden palvelun tarjoilun, vaikka hiihdinkin vähän väärään suuntaan kun Lapponia-hiihdon maali oli Oloksella.

Mehu- ja banaanitarjoilun jälkeen sitä sitten jaksoikin vielä hiihtää viimeiset pari kilometriä isolle jängälle, mihin olin leiripaikkaa kaavaillut. Kävin ensin tsekkaamassa Uusipalon kodan, mutta kota oli aika karu (ehkä ei enää virallisesti käytössäkään?), joten palasin jängälle ja perustin leirin jälleen siten, että telttaan paistaisi sekä ilta- että aamuaurinko.

Leiritouhut tuntuivat menevän jo toisena iltana suoranaisella rutiinilla. Teltassa oli mukavan lämpöistä ihan vain auringon vaikutuksesta. Söin ruokatermarista herkkuillallista, mummon muusia ja makkaraa, ja istuskelin teltassa sukkasillaan. Ai miten nautinnollista oli saada päivän jälkeen kuivat villasukat jalkaan! Hiihtomononi olivat jo sen verran kilometrejä nähneet, että jalkapöydän päällä oli päällikankaasta läpi meneviä pieniä reikiä, joista märkä lumi pääsi tietysti kastelemaan sukatkin. Onneksi villaiset sukkani kuivuivat auringossa tosi nopeasti, ja onneksi oli muutamat varavillasukat mukana.

Olin hylännyt hienon, mutta epäluotettavasti käyttäytyvän monipolttoainekeittimeni ja lainannut äidiltä vanhan kunnon trangian tälle reissulle. Eipä häirinnyt keittimen pöhötys näiden seesteisten iltojen ja aamujen feng shuita! Silloin tällöin kuului joutsenet suorittavan ylilentoa ja tikka rummutteli puun runkoa jossakin lähettyvillä, muuten oli hiljaista ja rauhallista. Menin jälleen hyvissä fiiliksissä nukkumaan ja nukuin makeasti.


14.4.2018 La
Uusipalo - Rovakoskenjänkkä 16 km

Aamu oli jälleen aivan mahtava. Kaunis, aurinkoinen, lämmin ja kiireetön. Taisin nauttia tupla-aamukahvit ihan vain koska voin. Ja koska mustikkapiirakkaa oli vielä jäljellä.



Lähdin hiihtelemään ensin eilisiä jälkiäni kodalle, ja siitä päätin hiihtää pitkin Vuontisjokea seurailevaa vanhaa kelkanjälkeä. Joki oli jo paikoin avoimena ja joissakin kohdin vesi virtasi voimakkaastikin. Pari kertaa piti pysähtyä kuuntelemaan sen liplatusta jääkannen alta. Pidin joen varressa lounastauonkin, koska siinä vaan oli niin mukava istua auringossa, veden virtausta katsellen.

Vuontisjoki

Kun vastaani tuli hiihtolatu, piti minun päättää lähdenkö kohti Nammalakurua, vai jatkanko edessäni olevan Pallaksen länsipuolen Vuontisjärven yli jonnekin. Vuontisjärven pohjoispäässä oli autiotupa, missä en ollut aiemmin käynyt, joten hetken mielijohteesta käänsin sukseni Vuontisjärvelle. Hetkessä elämisen ihanuutta! Ja Nammalakuruun olisi kuitenkin ollut vähän liian pitkä matka tälle päivälle.

Vuontisjärven ylitys oli hikinen. Ja aluksi sain kahlata myös nilkkojani myöten loskassa. Hyi että, adrenaliini virtasi, vaikka olinkin aika varma että jää kyllä kantaa, sen päälle vain on noussut vettä.  Onneksi loskakelit loppuivat, kun saavutin enemmän käytetyn moottorikelkkauran järven ylitse. Pallaksen tunturit näkyivät  hienosti järven yli.

Pallas

Keskemmällä järveä minut ohitti kelkka, jonka perässä oli kaksi matkustajaa reessä. Välineistä päätellen taisivat olla pilkillä. Muutaman minuutin kuluttua vilkaisin taakseni ja sieltä juosta jolkutti pikinokka, pystykorva, joka kaikesta päätellen oli missannut moottorikelkkakyydin. "Kukas se sieltä tulee? Onko net jättänhet sinut kyytistä?" kyselin koiralta, mutta se vain kohteliaasti vähän hiljensi vauhtiaan minun kohdalla, ja ohi päästyään kiihdytti taas. Kieli poskella roikkuen se meni ja ihan kuin olisi nyökännyt kohdallani. Ehkä se meinasi että sori, en ehi nyt jäähä juttelemaan ku tuo isäntä katoaa pisteenä taivaanrantaan!

Vuontisjärven autiotupa oli jo pitkään ollut näkyvissäni, eikä tuvan pihalla näkynyt liikettä, mutta vain hieman ennen minua tuvalle kurvasi kelkkaporukka. Hidastelin harmistuneena vauhtiani, mutta kun porukka näytti alkavan tulentekoon, oli minunkin vähän pakko hiihtää tuvalle, jos halusin siellä kuitenkin edes piipahtaa. Tosi-introvertti ei näköjään vielä parin päivän yksinolon jälkeen juuri seuraa kaipaa. Keskusteluetäisyydelle päästyäni alkoi kyllä heti kaduttamaan, etten vain hiihtänyt ohi, sillä tähän kelkkaretkeen vaikutti liittyvän myös alkoholi ja minä en mitään muuta niin inhoa, kuin kännisiä ihmisiä. No, kyseinen nautintoaine näytti ylittävän kohtuukäytön rajat ainoastaan yhdellä seurueesta, muut olivat kyllä aivan asiallisia, mutta yksikin idiootti riitti mulle. Kävin tuvassa lukaisemassa vieraskirjaa, raapustin omat nimikirjaimeni ja lähdin hyvin vikkelästi jatkamaan matkaa. Pienoisella kiukulla painelinkin peräti viitisen kilometriä, ennen kuin huomasin olevani aika väsynyt ja nälkäinen.

Pysähdyin katselemaan karttaa. Mihinkäs hittoon sitä nyt menisi? Kartan mukaan lähettyvillä oli iso jänkä, missä oli pieni metsäsaareke, ja sen toiselle puolelle päätin leirini pystyttää. Ei ollut täydellinen paikka, mutta kelpasi, täytti kuitenkin ilta- ja aamuauringon kriteerini. Ja sen verran kaukana kulku-urista, että sieltä tuskin kovin helposti erottaisi vihreää telttaani. Toivoin ettei tänään enää tarvisi puhua kenellekään. Vähän meni kyllä fiilis tuosta ääliö-kohtaamisesta, mutta ehkäpä se olisi jo aamulla parempi. Kelkkareitillä hiihtämisen varjopuolia näköjään, ja yksi tollo monen asiallisen ihmisen joukossa taas valitettavasti vahvisti vähän negatiivista mielikuvaani kelkkailijoista.

Tähän tuli mun leiri

Vielä vähän tympeillä mielin kävin nukkumaan, ja kuten vähän olin aavistanutkin, en nukkunut yhtä hyvin kuin aiemmin. Heräilin ja kuulostelin, liikkuuko jängällä ketään. Oli aivan hiljaista, mutta uni ei vain tullut. Makoilin hereillä, ja vaikka kuinka pinnistin kuuloani, nousin välillä ihan makuupussistakin kuuntelemaan, ei maailmasta löytynyt sillä hetkellä ääniä. Nälkäkin jo oli, ja ehdin jo suunnitella seuraavan päivän menun muutamaan kertaan, kunnes lopulta kuulin riekon päkätystä. Liekö helpottuneena siitä tiedosta, etten sittenkään ollut tässä maailmassa ihan yksin, nukahdin lopulta.



15.4.2018 Su
Rovakoskenjänkkä - Puolitaival 22 km

Aamuksi muistelin säätiedotuksen luvanneen pilvistä, mutta taidan olla ilmojen haltijan lellikki: heräsin jälleen samalla kellonlyömällä kuin edellisinäkin aamuina siihen, että aurinko oli lämmittänyt teltan. Nousin makuupussista eikä minua edes palellut. Tämähän on mukavampaa kuin syksyisin! Rauhallisten aamutoimien jälkeen lähdin liikkeelle, mutta en tainnut edetä kuin pari sataa metriä, kun loppuvaelluksen suunnitelma kirkastui mielessäni. Kaivoin puhelimen esiin ja päälle, ja pari puhelua sekä lyhyt selailu netissä varmisti suunnitelmani: hiihtäisin tänään Puolitaipaleen autiotuvalle (koska sain vahvan fiiliksen siitä, että se olisi tänään varattu vain minulle) ja huomenna koko matkan Puolitaipaleesta Hettaan. Äiti tulisi Hettaan vastaan, ja jäisimme sinne pariksi yöksi. Tänään ja huomenna saisin kiskoa ahkiota vähän enemmän tosissaan, sillä matkaa olisi reilusti, mutta pieni fyysinen haaste tuntui nyt juuri siltä, mitä halusinkin. Näiden järjestelyjen jälkeen jatkoin hiihtämistä hyvillä mielin.

Pidin jälleen lounastauon aika varhaisessa vaiheessa, ja sen jälkeen vain hiihdin, hiihdin ja hiihdin. Reitillä oli yksi niin jyrkkä ylämäki, että otin sukset jalasta ja vedin ahkiota melkein nelivedolla ylös. Ylitin yhden sillan ja kelkkareitillä oli muistaakseni pari risteystä, siinäpä ne tapahtumat. Niin, ja yksi kelkka ajoi ohitseni, kyseessä oli huoltokelkka, joka näytti vain käyvän kuvaamassa risteyksien opaskyltit. Könkäsenjärven lähettyviltä pongasin retkeilyreitin uran, josta oli myös ajettu kelkoilla, ja hetken mielijohteesta käännyinkin sinne. Kelkkareitillä olisi varmasti ollut tasaisempaa, mutta kaipasin vähän vaihtelua. Ja sitä saa, mitä tilaa. Tasaisen kelkkareitin jälkeen uusi reittivalintani sisälsikin jatkuvaa, uuvuttavaa pientä kumpua, jota tuntui riittävän loputtomiin. Kylläpä alkoi voimat hiipumaan. Pysähdyin pari kertaa tauolle, ja vain istua nökötin ahkion vieressä keskellä reittiä. Onneksi eväspussista löytyi vielä suklaata!

Näin tasaiselta se alkuksi näytti...

Kilometri kerrallaan se matka sitten kuitenkin eteni. Välillä rekisteröin mukavan näköisiä telttapaikkoja, mutta ne saivat odottaa seuraavaa kertaa, sillä olin jo niin väsynyt, että halusin vain tuvan lämpöön nukkumaan. Onneksi matkaa ei ollut enää pitkästi. Ja kuten olin aavistellutkin, ei tuvalla näkynyt liikettä, kun vihdoin jalat hellinä hiihdin tuvan pihaan. Nakkasin tavarat äkkiä sisälle, pilkoin vähän halkoja ja viritin tulet kaminaan. Sitten istuin pirtin pöydän ääreen, tein kaakaot ja nautiskelin onnellisena loput briejuustot hapankorpun päältä. Miten ihana olo, kun sai lämmintä juotavaa, ruokaa ja kuivat villasukat! Suuria ei ihminen tarvitse ollakseen tyytyväinen :)

Ja ai että millainen tupa ja miljöö oli ympärillä! Puolitaival on vanha metsänvartijan tila, josta tulee ihan mummola mieleen. Tuvan lattia on punaiseksi maalattua lankkua ja pihalla kasvaa pari vanhaa puuta. Pihapiiri on laaja ja avoin, loivasti jokea kohti viettävä kenttä, missä on useampia rakennuksia. Kodikkaan pirtin ikkunasta näkyvät Ruototunturi ja Könkäsentunturi. Kyllä täällä on ihmisen hyvä olla! Eikä kännykässä ole kenttää :) Voisin jäädä tänne asumaan!

Ilta meni lähinnä syödessä ja nestettä tankatessa. Nälkä tuntui loputtomalta ja päivän aikana olisin kaivannut hieman enemmän juotavaa. Kahteen suuntaan avautuvista tuvan ikkunoista oli mukava seurata illan eri sävyissä vaihtelevaa maisemaa. Äänimaailmaan kuului tulen hiljainen ritinä kaminasta, ja ennen nukkumaan menoa oli käytävä vielä pihalla kuuntelemassa hiljaisuutta. Tunnelma oli jotenkin aivan erityisen hyvä, kotoisa ja turvallinen.

16.4.2018 Ma
Puolitaival - Hetta 24 km

Aamulla en olisi millään malttanut lähteä Puolitaipaleesta. Söin rauhassa aamupalaa, join kahvia ja katselin ikkunasta pihapiiriä ja Ruototunturia. Käyskentelin pihallakin kaikessa rauhassa ja katselin. Halusin nauttia tästä upeasta rauhasta ennen tämän päivän hiihtourakkaa. Olin herännyt jo aikaisin, joten ei minulla varsinaisesti mitään kiirettä ollutkaan. Illalla nukkumaanmennessä ajattelin, että klo 6 olisi varmaan hyvä aika herätä, mutta ei minulla ollut mitään laitetta jonka olisi voinut jättää yöksi päälle ja herättämään. Niin minä kuitenkin avasin aamulla silmäni, ja kun katsoin kelloa, oli se tasan 6:00.

Heippahei Puolitaival, kiitos kun pidit musta hyvää huolta, ja nähdään taas!

Kun lopulta tunsin olevani valmis lähtemään taas liikkeelle, tein eilisestä viisastuneena suunnitelman: 15 minuuttia hiihtoa ja aina sen jälkeen pieni huikka termarista. Nestehukka meinasi eilen viedä voimat, ja kyllä kuumuus oli tänäänkin luokkaa helle. Mustat soft shell-housut olivat kuin sauna, vaikka pysähdyin vähentämään pitkikset alta pois. Päällä oli vain ohut pitkähihainen juoksupaita, mutta silti hiki virtasi. Keskityin vain hiihtämään aina seuraavat 15 minuuttia, ja tällä taktiikalla totesin matkan etenevän oikeastaan aika kivasti. Välillä huomasin jopa nauttia maisemasta!

Aivan uusi kuvakulma Hetta-Pallas reitistä. Tykkään tästäkin :)

Tunnin välein pysähdyin tauolle, yleensä jonnekin varjoon, enkä edes katsonut kelloa. Istuin niin kauan kuin huvitti ja jatkoin sitten, kun siltä tuntui. Huomattavasti mukavampaa matkantekoa kuin eilen. Sain paikkailla jalkojakin pariin otteeseen, kuudes päivä läpimärissä kengissä ja sukissa aiheutti näköjään omat ongelmansa. Vältin onneksi kuitenkin ne kipeimmät rakot.

Ounastuntureiden länsipuolella maisemassa oli valtavan kokoisia suoalueita ja mukavan loivasti kumpuilevia mäntykankaita, tietysti tunturimaisemilla höystettynä. Näitä kankaita olisi takuulla kiva kävellä syksylläkin. Onkohan nuo suot märkiä?

Hieman ennen Hettaa saavuin hiihtoladulle, ja loppumatka menikin useammassa latujen risteyksessä oikea suuntaa arvuutellen, sillä hiihtoladut ei kyllä kulkeneet sinne päinkään niin kuin minun kartassa. Lopulta kuitenkin tuttu Hetan kirkon torni ilmestyi näkyviin! Ounasjärveä ylittäessä olo oli mukavan väsynyt, ja mieli älyttömän hyvä ja kiitollinen. Ensimmäinen reissuni yksin teltan ja ahkion kanssa, kelit hellivät ja pärjäsin hienosti. Ja ennen kaikkea nautin paljon enemmän kuin odotinkaan. Mahtava reissu!


Huhtikuun retkiyöt siis tältä reissulta: 5
Koko vuoden retkiyösaldo: 15

Rovaniemi66

"Like no other winter race in Europe."

Näin kuvaillaan Rovaniemi150-kilpailua, tuo numero kertoo kuljettavasta matkasta. Kisan lyhyempänä versiona kisataan myös hieman kepeämpi Rovaniemi66, pidempi versio taas päättyy lukuun 300. Etenemistapoja on kolme: jalan, fatbikella tai hiihtäen. Reitti ja alusta on kaikille sama: moottorikelkan ura jonka kunnon sanelee vallitseva säätila.

Tulin tietoiseksi kisasta viime talvena, kun Sanni kirjoitti siitä blogissaan. Mie olen toivottoman hidas, mutta melko kestävää sorttia, tykkään hiihtää ja selvitä omillani ilman kaiken maailman huoltopisteitä, joten ajattelin että tämä voisi olla minun juttu. Kisaan ei kuitenkaan ihan tuosta vain ilmoittauduta, vaan sinne pitää tehdä hakemus jossa kerrotaan omasta kokemuksesta liittyen pitkiin matkoihin ja arktisiin olosuhteisiin. Kisaorganisaatio sitten arvioi, voiko henkilön päästää matkaan. Minut päästettiin.

Hyväksynnän jälkeen on vielä osallistuttava kisaa edeltävään briiffaukseen ja näytettävä järjestäjälle että kaikki pakolliset varusteet löytyy ja että ne myös toimivat. Jos nämäkin tehtävät saa suoritettua onnistuneesti, pääsee lähtöviivalle ja matkaan. Tästä menettelystä muuten kumarrus järjestäjälle, sillä aika monissa tapahtumissa on ties mitä pakollisia varusteita joita kukaan ei kuitenkaan koskaan tarkista, täällä tarkistettiin ja huolellisesti. Pohjoisen asukkaat nyt kyllä pääsääntöisesti osaavat pitää itsestään huolen noissa olosuhteissa, mutta samaa ei voi automaattisesti sanoa lämpimämpien maiden ihmisistä. Huhujen mukaan tälläkin kertaa oli joku palelluttanut jalkansa. No mutta takaisin alkuun.

Kisaa edeltävänä viikonloppuna sain pienen mutta ärsyttävän flunssan, ja olin jo melkein varma että osallistuminen jää tänä vuonna välistä. Ehdin kuitenkin juuri ja juuri toipua flunssasta, ja pienen maanittelun jälkeen sain itseltäni ja kotijoukoilta lähtöluvan. Sopimukseen kuului sykemittari, johon säädin hälytyksen aika alhaiselle sykkeelle ja sitä kovempaa en menisi. Aikaa tuohon 66 kilometriin on ruhtinaalliset 18 tuntia, joten melko hitaasti hyväksyttävään suoritukseen saa vielä hiihtää. Itse arvelin, että noin 12 tuntiin minun kyllä tulisi hitaallakin vauhdilla matkasta selvitä, sillä muuten menisi yövuoron puolelle. 


Ja kuinka kävikään?

Ensimmäiset auringon säteet häikäisivät silmiä pari minuuttia ennen starttia. Päivästä näytti tulevan täydellinen aurinkoinen talvilauantai. Juuri kun aloin kaivamaan aurinkolaseja repusta, kuului starttilaukaus. Päätin sittenkin jättää aurinkolasit vielä reppuun, selän takaahan se paistaisi, sanoin nopeat heipat huoltojoukoille ja kiiruhdin muiden perässä matkaan.

Ensimmäiset 15 kilometriä mentäisiin Ounasjoen jäätä kohti Sinettää. Alkuviikosta lämpötila oli käynyt plussalla ja sen seurauksena moottorikelkoilla tampattu joen jää oli kivikova. Suomukuviopohjalle oli vaikea löytää pitoa, toisaalta luisto oli kyllä huikea. Ensimmäiset kilometrit hain sopivaa tahtia ja tyyliä hankalalle alustalle. Vaatetustakin piti vähentää ja ne aurinkolasit kaivaa repusta. Ennen ensimmäistä checkpointia, jonne oli matkaa 10 kilometriä, oli mukava matkavauhti kuitenkin jo löytynyt. Aurinkokin paistoi täydellä teholla, mutta vielä helmikuussa se ei saanut kovasta lumen pinnasta möyhennettyä kuin aavistuksen, se aavistus kuitenkin riitti tekemään hiihdon ihan mukavaksi. Etelän ankeat hiihtokelit on opettaneet olemaan stressaamatta olosuhteista ja tyytymään nöyrästi vain siihen mitä on saatavilla. Olosuhteethan on kuitenkin kaikille samat.

Porohovin checkpointilla istahdin alas, ryystin kuumaa vettä ja söin yhden muhkeilla täytteillä varustetun evässämpylän. Olin varannut mukaan huikeat määrät evästä, koska piknic-retkihän tämä nyt oli, ei ollut lupa urheilla, vain hiihtää rauhallisesti ;) Ja ai että miten voimat vaan palautuivat joka kerta, kun istui alas, joi kuumaa ja söi kunnon eväät! Tulin Porohovin checkpointille kuulemma viimeisenä 66-sarjan kisaajana. Kerroin, että minua te sitten varmaan odotatte aika pitkään myös takaisintulomatkalla.

Eväät. Hyvästä yrityksestä huolimatta en kyllä jaksanut syödä kaikkea :D

Melko pian Porohovin jälkeen tuli jo hieman odotettu käännös pois joelta ja kohti Sinettäjärveä. Olin kuullut jotain moottorikelkkaurasta ja odotin jo kovasti mukavaa hiihtoalustaa. Hetkeksi melkein vaivuin jo epätoivoon, kun ensin köröttelin suksilla jäistä tienpohjaa pitkin ja sen jälkeen kannoin suksia kilometrejä kestävässä ylämäessä, jäisellä alustalla kun ei vaan ollut toivoakaan pidosta. Missä se moottorikelkkaura oikein on?? Lopulta tie muuttui sen verran pehmeäksi, että pystyin taas hiihtämään ja loputtoman ylämäen kuitenkin joskus loputtua tie vaihtui moottorikelkkauraksi. Jes! Suksia kantaessani olin miettinyt hieman keskeyttämistä, mutta nyt kun alla oli kiva ura, aurinko paistoi ja hanget kimalsi, ymmärsin että tämä oli nyt sellainen päivä, josta kannattaa nauttia! Minähän en täältä lähtisi sisätiloihin flunssakuntoani surkuttelemaan sitten millään. Sitä paitsi, matkakin eteni koko ajan :)

Ennen Sinettäjärveä selvittelin vielä kuuluisan "pain in the ass- sectionin", jossa reitti mutkitteli ihan hemmetinmoisessa risukossa. Järjestäjän varoituksesta huolimatta menin sukset jalassa, paitsi pahin alamäki oli kyllä minunkin käveltävä. Siellä on varmasti ollut ihania hetkiä ahkion kanssa... Ohitin tuolla osuudella naisen, joka kiskoi perässään ahkiota, ja järvelle päästyäni pysähdyin jälleen sämpylälle ja soittamaan huoltojoukoille kuulumisia. Olin melkein ehtinyt sämpylän jo syödä, ennen kuin nainen ahkion kanssa kömpi risukosta tasaiselle maalle.

Seuraavaksi hiihdettiinkin sitten taas jäällä, tällä kertaa oli kyseessä Sinettäjärvi. Se oli niin pitkä, että minulla järven ylitys kesti pitkälle toista tuntia. Henkisesti ylitys oli kuitenkin helppo, sillä edessäni meni tuo nainen ahkion kanssa ja saavutin häntä tasaisesti koko ajan. Ohitin myös ensimmäiset 66-kilpailijat ja nyt tiesin etten ollut enää viimeisenä! Paljon vaikeampaa olisi ollut jos välimatka edessä meneviin olisi vain kasvanut. 

Toisessa päässä järveä olin jo melkein puhe-etäisyydellä naisen ja muutaman muun kanssa, mutta siitäpä he kääntyivätkin sitten eri suuntaan, koska olivat 150 ja 300 km:n kisailijoita. Toivottelimme toisillemme onnea loppumatkalle, ja sinne he kääntyivät kohti ilta-auringon viimeisiä säteitä. Minä taas jatkoin omaa, nyt hyvin yksinäiseksi käyvää taivaltani kohti Mellavaaran checkpointia.

Muita liikkujia ei reitilläni enää näkynyt, mutta Mellavaarassa odotti iloinen yllätys, sillä ystäväni Tuovi oli siellä toimitsijana! Olipa mukavaa jutella hetken!

Mellavaaran jälkeen könysin järkyttävän mäen päälle, mutta sen urakan selvitettyäni sainkin nautiskella pitkästä loivasta alamäestä. Tunsin miten pakkanen kiristyi ja nipisteli poskia. Hiihdin moottorikelkkareittiä pitkin ja minua vastaan tuli pitkä valojono, toistakymmentä kelkkaa käsittävä safari. Ihmiset vilkuttelivat iloisesti minut ohittaessaan. Mutta pian oli taas aivan hiljaista.

Laskiessani takaisin Ounasjoen jäälle huokaisin syvään. Lumi oli jälleen kovettunut kivikovaksi ja tätä olisi nyt edessä parikymmentä kilometriä. Pimeä tulisi ihan kohta. Ei muuta kuin matkaan.

Saavuin Sinettälaavun checkpointille yhtä aikaa hämärän kanssa. Laavulla oli tulet ja keskitolppaan nojaili väsyneen näköinen mies, joka tervehti minua vaisusti. Ymmärsin saaneeni kiinni vielä yhden 66-sarjan matkaajan. Nähdessäni toisen älyttömän väsymyksen ymmärsin, että minulla oli vielä hyvin voimia jäljellä eikä mitään hätää.

Laavulta oli lähtenyt jatkamaan toinen 66-sarjalainen juuri samalla hetkellä kun minä saavuin paikalle. Jäälle oli ajettu jäärata ja mies oli lähtenyt juoksemaan sitä pitkin. Hetken kuluttua näimme, että hän oli mennyt suunnissa sekaisin ja jäänyt kiertämään ovaalin muotoista rataa, sillä mies hölkkäsi rataa pitkin jo takaisinpäin. Voi ei! Järjestäjä juoksi jäälle huutelemaan miehelle, että hän kiertää nyt ympyrää. Mahtaa olla turhauttavaa tajuta se kaiken väsymyksen lisänä. Toista kierrosta mies ei sentään radalla ottanut, vaan ymmärsi nyt jatkaa joen jäällä kohti Rovaniemeä. Minäkin kasasin tavarani, napsautin nyt otsalampun päälle ja lähdin hiihtämään.

Pimeän tultua tunnelma muuttui ihan erilaiseksi. Hiihdin yksin ison joen jäällä, seuranani vain oman otsalampun valokeila, joka tuntui nyt yllättävän pieneltä. Muita kulkijoita ei näkynyt. Heijastimella varustettuja reittimerkkejä oli hyvin harvassa, joten yhden merkin ohitettuaan piti vähän arvailla suuntaa, missä seuraava mahtaisi olla. Onneksi rantojen muodot näkyivät sen verran, että joen suunnan pystyi hahmottamaan. Pakkanen kiristyi ja jää kumahteli välillä jalkojen alla adrenaliinia nostattaen. On siinä mieletön voima!

Etäisyyksiä ei oikein enää osannut hahmottaa, mutta hiihdin kelloa vilkuillen: 10 minuuttia ja sitten hörppy vettä ja taskusta suklaapala. Taas 10 minuuttia, hörppy vettä ja toisesta taskusta energiakarkkia. Laskin jäljellä olevaa matkaa suklaapaloissa. Porohovin checkpointille pitäisi olla vielä kolme suklaapalasta matkaa. Jo kauas näkyikin jäälle asetettu valokeila, mutta vasta kymmenen metrin päässä varmistuin olinpaikastani kun erotin valon vierestä kyltin, Porohovi checkpoint. No niin!

Porohovin checkpointilla oli edelliseltä hieman minua ennen lähtenyt mies, se joka oli ottanut ylimääräisen kierroksen jääradalla. Mies oli yltä päältä kuurassa ja ylös noustessaan käveli ontuen. Kyselin miten menee, ja vastaus oli ulkonäköön nähden reipas, I'm alright. Soitin kotiin ja kerroin että kymppi jäljellä, pari tuntia. Lähdettiin miehen kanssa yhtä aikaa jatkamaan matkaa. Tai itse asiassa mies lähti kyllä minua ennen, mutta sain hänet kiinni jo ensimmäisen 50 metrin matkalla.

Rovaniemen valot näkyivät jo, mutta hitsi miten hitaasti ne lähenivät. Hiihdin 15 minuutin, vesihörpyn ja suklaapalasen rytmissä. Annoin itselleni luvan ottaa muutama luistelupotku jokaisen reittimerkin kohdalla, sillä hiihto ei muuten tuntunut etevän juurikaan. Lumi oli täysin jäässä ja suksien pito aika olematon. Voiteetkin taisi olla kulutettu pohjasta jo ajat sitten. Kaipasin korvatulppia, sillä suomukuvion pohjan meteli alkoi ärsyttää. Takaani ajeli muutamia 150-sarjan pyöräilijöitä ja katselin kadehtien kun heidän takavalot sekoittuivat hiljalleen kaupungin valoihin. Välillä havahduin katselemaan ympärilleni, ja totesin että pimeällä jäällä oli kyllä tosi hienoa. Tähdet näkyivät, hengitys höyrysi otsalampun valossa. Ja takanani taivaalla loimotti hieno vihreä revontulikaari!

Lopulta olin jo niin lähellä, että pystyin erottamaan Jätkänkynttilän sillalla ajavat autot. Kun pääsin vielä lähemmäs siltaa, huomasin että sillan alla reitillä seisoi joku hahmo. Jarkko oli tullut minua vastaan! Kihnuttelin suksillani vielä rantaan, mutta sen jälkeen oli vielä selvittävä maaliin, joka oli sisällä Pohjanhovissa. Otettuani sukset jalasta hämmästelin, miten jalat eivät millään meinanneet enää taipua kävelyyn. Pari tuntia sitten ei ollut vielä mitään ongelmia. Nyt kävely tuntui lähinnä huvittavalta yritykseltä.

Tulin maaliin ajassa 12 tuntia 10 minuuttia. Ja olin ensimmäinen - joskin myös ainoa - nainen hiihtosarjassa. Siispä sain palkinnon, jonka luovutti opasajoilta tuttu työkaveri, Rovaniemi150 kisan järjestäjähahmo Alex :)

Kuva by Rovaniemi150 organisation

Eikä siinä vielä kaikki. Palkintoon kuuluu myös ilmainen osallistuminen ensi vuoden kisaan...mitenkähän se 150 km taittuisi?! ;)



Tässä sama kisa hieman nopeammasta näkökulmasta: Rovaniemi66 pyöräilijän video