Traunstein 1691m

Kuva:http://www.panoramio.com/photo/36471

4.7.09 lauantai

Ajelin aamulla parin tunnin ajomatkan Traunsee-järven rannalle, Gmundenin kylään ja sieltä Traunsteinin “kiven” juurelle. Jo viime viikonloppuna ihastelin kauas näkyvää vuorta, ja päätin palata vielä kiipeämään sinne ylös. Olin päättänyt nousta länsiseinää pitkin menevää (kuvassa vasemmalla, jää hieman huipun taakse) Hans Hernler – Steigia, joka on vaikeustasoltaan B, ja viimeiset 150 korkeuserometriä D-tasoista Traunsee – Klettersteigia. Helpompikin loppuratkaisu reitille olisi, mutta sehän ei tunnetusti ole se mitä haetaan. Alaspäin tulisi sitten Naturfreundesteig (B) vuoren lounaaseen antavaa seinää pitkin (kuvassa oikealla puolella).

Klo 11:15 auto on parkissa ja lähden opastekyltin osoittamaan suuntaan. Parkkipaikka on täynnä, mutta ilmeisesti kenelläkään muulla ei ole samat aikomukset kuin minulla. En pidä ilmaa mitenkään erityisen kuumana, mutta kymmenessä minuutissa olen jo aivan yltä päältä hiessä. Traunsteinin kivi ei ole tässä mittakaavassa sieltä isoimmasta päästä, mutta parkkipaikalta ylös ristille kertyy kuitenkin 1250 korkeuserometriä. Ja totean, että kun se noustaan lihasvoimilla niin onhan siinäkin tekemistä. Kameran patterit simahtaa kun olen ottamassa reitin ensimmäistä kuvaa – olen unohtanut ladata ne! Kännykän kamera siis käyttöön.

Tunnin päästä jalat on jo hapoilla ja syke on pysytellyt koko ajan normaalin juoksulenkin tason yläpuolella. Pieni sadekuuro yllättää, mutta onneksi olen silloin vielä metsän suojissa ja pidän pienen tauon ison puunlatvuksen alla. Kuulostelen ukkosta, mutta mitään ei kuulu. Hyvä, sillä olen luvannut itselleni lähteä saman tien lyhyintä reittiä alas, kun kuulen ensimmäisen ukkosen jyrähdyksen. Ukkosella varmistuksessa keskellä kalliota roikkuminen ei tunnu kivalta ajatukselta. Sateiset kelit nimittäin jatkuvat, ja tällekin päivälle on ennustettu jopa rajuja ukkos/sadekuuroja. Uskon kuitenkin että ne tulevat vasta illemmalla. Matkalla näkyy jälkiä rajuista sateista: parikin maanvyörymäkohtaa, missä tukin kokoisia puita on lähtenyt rinnettä alaspäin. Mudassa näkyy kuitenkin muidenkin liukastelujälkiä, joten minäkin jatkan kantojen yli taiteillen eteenpäin.

Kaksi ja puoli tuntia ja lähes kilometri ylempänä tulee vihdoin vastaan Traunsee-reitin alkukohta. Kallion yläosat näyttävät olevan pilvissä, mutta ei sada joten olen luottavaisin mielin. Edelläni menee neljän hengen ryhmä, joiden varmistuslaitteiden kilinä vain kaikuu sumuisten kallioiden seassa. Irtokivien vuoksi pidän taukoa ennen reitille lähtöä kunnes edellä menevien äänet kaikkoavat.

Pilvet laskeutuvat alemmaksi niin, että maisemia ei tosiaankaan näe. Tiedän että korkealla ollaan, ja maisemat kutkuttaisivat kivasti mahanpohjaa. Mutta reitti on kuitenkin mukava! Hyviä otteita on kalliossa paljon eikä tarvitse juuri roikkua vaijerissa. Jopa muutama oikein hyvä levähdyspaikkakin.





Reitin loppuosa on suorastaan koominen: saavun nimittäin sumusta suoraan vuoristomajan terassille! Kömmin kaiteen yli, ja kahvia sumussa nauttivat ihmiset moikkaavat ihan normaalisti. Hengästyttää, hiki tippuu ja naurattaa. Virnistellen vetäydyn hieman syrjemmälle hengittelemään ja sujautan haisevat kiipeilykengät äkkiä reppuun.





Kävelen vielä parinsadan metrin matkan ristille saakka, jonka 500 miestä ja 80 naista kantoivat osissa ylös joskus 50 – luvulla, kokonaispaino on noin 1500 kg. On se ollut hommaa siinäkin!


Sitten kuuluu ensimmäinen ukkosen jyrähdys! Tietysti nyt! Koska olen sumun ympäröimänä, en tietenkään ole nähnyt tummia pilviä. Lähden kiiruhtamaan alaspäin, ja sinnehän on matkaa. Aluksi reitti etenee tavallisena polkuna, kulkien toisenkin vuoristomajan terassin läpi. Janoista kansaa selvästikin. Jonkun aikaa sumussa kuljettuani alkaa näkymä järvelle aueta ja on pakko hidastaa sen verran, että ehtii edes vähän ihailla maisemia.


Tunnin verran vedän alaspäin niin nopeasti kuin pystyn, ja täytyy sanoa että alas meno ei kyllä tunnu yhtään helpommalta kuin ylöspäinkään. Olen jo reilusti puolivälissä, kun alkaa kuulostaa siltä että ukkonen kiertääkin vuoren taakse ja aurinko paistaa koko ajan enemmän. Hellitän tahtia ja menen loppumatkan rauhassa. Jestas että on kuuma! Traunsee välkkyy alhaalla houkuttelevan näköisenä, ja tuntuu että jos vain hyppäisin alaspäin, molskahtaisin suoraan ihanan viileään järveen. Kiipeän kuitenkin kiltisti reittiä pitkin alas. Lopussa tulee reitin vaikeimmat kohdat, missä pitää jo oikeasti edetä alaspäin takapuoli edellä eli kiivetä. Suomessa ilman varmistusta tällaista kutsuttaisiin ehkä hulluksi touhuksi, täällä se on ihan normaalia. Alan kai itävaltalaistua, sillä olen tullut koko B-klettersteigin alas ilman varmistusta, koska se on minusta lähes aivan tavallinen polku vain =)

Kun lopulta pääsen takaisin parkkipaikalle, on kulunut lähes kuusi tuntia ja kolme litraa vettä, enemmänkin olisi mennyt jos olisin jaksanut kantaa. Auton kätköistä löytyy onneksi kivennäisvettä, parkkipaikan vieressä on kuin tilauksesta uimaranta, ukkonen on vuoren takana ja aurinko paistaa, eli asiat voisi olla huonomminkin! =)