Pilviä, sumua, hämyä…and raining again

Never know but nothing less
Couldn't see that I have guessed
Couldn't see, couldn't stay away

I never even stopped to dream and
That Id see anything and
The world is coming out so cold

Oh, and it's raining again
Light on your car light, bullets on tin
Oh, and its raining again
Open the door and pulling me in


Baijerin metsien poppamiehillä on tainnut (sade)tanssijalkaa vipattaa pahemman kerran. Mutta it’s always snowing somewhere ja toivottavasti joku pääsee edes laskeen pyydaa juuri nyt.

Kävin viikonloppureissulla ihastelemassa Traunseen ja Wolfgangseen sateisia maisemia. Tarkoitus oli käydä vain kiipeämässä Postalmklamm-klettersteig, mutta sateen vuoksi reissu venyi, ja olin taas kiitollinen courierin retkeilyominaisuuksista. Kävinpä myös Salzburgissa katselemassa vähän kaupunkimaisemia.

Postalmklamm – Klettersteig

Myöhään lauantai-iltapäivällä lopulta uskalsin uhmata sadetta ja tummia pilviä ja lähdin reitille. Alkuun tuli heti pulssia nostattava pitkä riippusilta, joka keskeltä mukavasti heilui ja tärisi…Koko reitti oli kerrassaan aivan upea, kulkien suurimmaksi osaksi kapean kanjonin keskivaiheilla välillä puolta vaihtaen. Vaikka juuri silloin ei suorastaan satanut, oli ilmasto erittäin kostea ja otteet niin liukkaita, että sai todellakin asetella raajansa sinne huolella.

Kanjonin ylityksiä tuli yhteensä neljä, jotka vaativat vähän keskittymistä. Rauhoittelin mieltäni yksinpuhelulla ja lastenlauluilla =) Ennen viimeistä ja vaikeinta osaa tuli pieni kävelyosuus missä sai hieman vetää henkeä…ainakin henkisesti, sillä fyysisesti hien tippuminen ei kyllä pysähtynyt, sen verran jyrkkä polku oli. Yhteensä kiipeämisosuuteen meni noin kolme tuntia, josta ehkä puoli tuntia meni tähän kävelymatkaan.

Viimeisellä osuudella mentiin hieman negatiivista D-seinää arviolta noin sata metriä, ja siinä piti kyllä monesti levähtää valjaissa istuen, sen verran oli jo kädet hapoilla.

Koitin siinä roikkuessani ottaa myös valokuvia =)
Kaikista huikeimmissa paikoissa ei jostain syystä tehnyt mieli yrittääkään kaivaa kameraa repusta, joten ne kuvat jäi ottamatta.

Kyllähän oli reitti! Taas voin sanoa että upein ja vaikein reitti mitä olen tähän mennessä kiivennyt, johtuen ehkä myös siitä että kiipesin yksin ilman henkistä tukea.
Reitin alussa oli kuva minun ikäisestä pojasta, joka oli kuollut reitillä kolme vuotta sitten tippuessaan…hiljainen hetki hänelle.

Luonto palkitsi minun kiipeilyurakan pienellä ilta-auringon paisteella, mitä ihastelin reitin yläosasta.

Vaelluspolkua pitkin takaisin autolle, ja sade alkoi saman tien. Ei haittaa enää! Jokaista lihasta särki mutta kasvoilla oli silti leveä hymy. Palkitsin itseni ajamalla vielä illan päälle takaisin kotiin, kuumalla suihkulla ja pitkillä yöunilla…

Extreme ways are back again
Extreme places I didn't know
I broke everything new again
Everything that I'd owned
I threw it out the windows, came along
Extreme ways I know move apart
The colors of my sea
Perfect color me