Friday, November 13, 2015

Ylläs-Hetta final part eli osa 4: Sioskuru - Pyhäkero - Hetta

19.10.2015

Aloitan näköjään lähes jokaisen päivän kehumalla kaunista aamua :) Mutta kun ne aamut nyt vaan on niin kauniita! Tänä aamuna pihalle mennessäni oli aikaista, taivas oli vielä tumma ja tähdet tuikkivat. Itäisellä taivaanrannalla kajasti pienenpieni puna-oranssi raita, lupauksena tulevasta kauniista päivästä. Portaat olivat jäässä ja varvut kuurassa. Riekkokin päkätti jossakin lähettyvillä. Ai mikä herätys, tällaiseen kun saisi herätä joka aamu. Myöhäissyksyä parhaimmillaan!

Vähän väliä piti aamutoimien lomasta vilkaista auringonnousua, ja tunnin kulutta oli valoa jo sen verran enemmän, että onnistuin vangitsemaan aamusta jonkunlaisia valokuvia:



Pikkuhiljaa puna-oranssi oli vallannut koko itäisen taivaanrannan. Tunturit kehystivät ainutlaatuista valoshowta, jonka jokaisesta hetkestä nautitaan kuin viimeisestä, sillä päivä kirkastuu nopeasti.



Lähdettiin liikkeelle pikkupakkasessa. Edessä oli monen kilometrin nousu Pyhäkerolle, mutta mieli, askel ja reppu olivat kuin kepeä aamupakkanen. Kyllä tässä kelissä ja näissä maisemissa kelpaa astella. Kun pääsimme hieman ylöspäin, kurkisti aurinko Siosvaaran takaa ja alkoi jo aavistuksen verran lämmittämään selkää. Tai ainakin mieltä.


Itäpuolella olevien laajojen suoaukeiden yllä leijaili suuria sumumassoja. Itseasiassa emme olleet ollenkaan varmoja oliko siellä sumua vai järviä.



Kuusi lumipukuista riekkoa nousi lentoon edestämme. Tunturituuli tuntui jo talvelta, sai posket punottamaan ja heilutteli pisimpiä kuuraisia varpuja hiljakseen. Oli niin hiljaista, että varpujen heiluminenkin tuntui ääneltä. Istahdimme katselemaan auringonvalossa kylpevää maisemaa.



Oltiin huipulla parin tunnin taivalluksen jälkeen. Pidettiin taukoa, istuskeltiin ja ihailtiin maisemia. Takana näkyi massiivista tunturijonoa Pallakselle asti. Edessä pohjoisen suunnassa aukesi kokonaan eri näköinen erämaa, tasaisempi. Siellä jossain olisi Pöyrisjärvikin, myös to do-listalla oleva vaelluskohde :)



Hieman huipun alapuolella sijaitseva Pyhäjärvi oli jo osittain jäässä. Siitä näytti laskevan pieni puro alaspäin, ja päätettiin kävellä katsomaan josko purossa virtaisi vettä. Siinä tapauksessa voitaisiin pitää maisemalounas puron varressa.



Lähdimme alas kohti järveä ja päätimme kiertää sen pidemmän kautta, eli huipulta katsottuna vasemmalta. Mikään kiire ei ollut, ja näistä maisemista halusi vain nauttia kaikessa rauhassa. Pyhäjärven pääty oli jo jäässä, ja jään päälle kertynyt kuura kimalsi kuin miljoona timanttia auringonpaisteessa.



Suunnitelmamme maisemalounaasta onnistui täydellisesti, sillä vesi virtasi purossa iloisesti. Ilma oli melko talvinen, mutta puimme vaatetta päälle ja niin tarkenimme istuskella rauhassa. Oikealla törötti Pyhäkeron huippu ja edessämme siinsi järven vielä sulana oleva pääty. Puron varrella kasvavat heinät piirtyivät sinistä taivasta vasten ja vasemmalla avautui kilometritolkulla sinisenä siintävää metsää, soita, järviä ja vaaroja. Kaukana taivaanrannassa pystyi silmä erottamaan muutamia korkeampia tuntureita. Mahtoiko joku noista olla Appistunturi, jonka toisella puolella kävin kuukausi sitten? Näkyvyys oli varmastikin yli 100 kilometriä siihen suuntaan.

Lounaan jälkeen kävelimme takaisin polun varteen ja jäimme tutkimaan isohkon pirtin raunioita. Paikalla ei ollut minkäänlaista infoa mikä siinä oli ollut ja mitä rakennukselle oli sittemmin tapahtunut. Vieressä oli myös pienemmän, kentien jonkin huoltorakennuksen raunio. Käyttötarkoitusta oli vaikea päätellä raunioista, mutta hienolla paikalla rakennus ainakin oli sijainnut. Tuhoutumisesta tulisi ensimmäisenä mieleen syyttää saksalaisia.



Vaelluksen jälkeen löysimme Metsähallituksen nettisivuilta maininnan, jonka mukaan tupa olisi rakennettu Ounastunturin hiihtomatkailun alkutaipaleella 1930-luvulla hiihtomajaksi. Pienen lisägoogletuksen jälkeen löysin muutaman maininnan useastakin vaellusaiheisesta blogista, joista poimittujen tietojen mukaan maja rakennettiin 1936-1937 ja siinä oli tilaa 36 hengelle. Paikalla oli myös sauna- ja huoltorakennus. Tuvan kohtalo varmistui mielenkiintoisesta Seppo J. Partasen kokoamasta historiatiedosta, jonka mukaan saksalaiset tosiaan tuhosivat myös tämän hiihtomajan samoihin aikoihin Pallaksen hotellin räjäytyksen ja muiden autiotupien tuhoamisen kanssa. Hotellia pelastamaan oli jopa lähetetty kaksi kaukopartiota, joista toinen oli itse Päämajan kaukopartio Heikki Nykäsen johtamana. Hotelli oli kuitenkin jo räjäytetty kun partiot pääsivät paikan päälle. Kaukopartioista on kirjoitettu lukuisia kirjoja, mutta mahtaisikohan missään olla kertomusta tästä hotellin pelastusreissusta?

Mutta takaisin lähihistoriaan ja vaellukseemme. Se jatkui lounaan jälkeen alamäkeen kun lähdettiin laskeutumaan kohti Pyhäkeron autiotupaa. Nyt olisi sanottava hyvästit tuntureille taas vähäksi aikaa. Monta mukavaa päiväähän me saatiin tunturissa kävelläkin :)



Poikettiin vielä polulta eräälle kummulle katselemaan maisemia pohjoisen suuntaan. Edessä näkyi Hetan kyläkin. Tunturien loppuessa myös vaelluksen päättyminen alkoi realisoitua. Viettäisimme vielä yön Pyhäkeron tuvalla, ja huomenna kävelisimme Hettaan ihmisten ilmoille. Koko vaellus on sujunut niin mukavasti, että kertaakaan en ole kaivannut minnekään muualle. Tiedän että tästä reissusta riittää sulateltavaa vielä pitkään, sillä vielä en ole sisäistänyt kaikkea nähtyä ja koettua. Mukavia muistoja ja voimavaroja riittää tästä siis pitkään. Uskon myös palaavani näihin maisemiin vielä uudestaankin, sillä jo nyt mielessä siintää jonkunlainen rando-vaellus Hetta-Pallas välille...siinä voisi olla monta kivaa mäkeä laskettavaksi :)

Saavuimme Pyhäkeron tuvalle hyvissä ajoin. Tuvalta tuntui lähtevän polkuja vähän joka suuntaan, joten kävimme vähän matkaa varmistamassa huomisen polkua, koska lähtisimme liikkeelle aamulla jo pimeän aikaan. Sen jälkeen istuskelimme tuvan portailla auringonpaisteessa. Siinä oli niin lämmintä, että kärpäset pörräsivät ympärillä. Siivoilimme tupaa, teimme takkaan tulet ja laittelimme ruokaa. Jälkkäriksi oli säästynyt vielä lettuaineksiakin.

 


Iltahämärissä tuvalle ilmestyi yksin vaeltava mies, joka oli matkalla Pallaksen suuntaan. Tupaan mahtui hyvin vielä kolmaskin yöpyjä juurikaan edes tavaroita siirtelemättä. Olisihan se ollutkin aika harvinaista vaeltaa koko tämä pätkä ja yöpyä joka yö autiotuvissa ihan omalla porukalla :)




20.10.2015

Viimeinen vaelluspäivä! Herättiin jo ennen riekon rääkäisyä. Aamu oli jälleen tähtikirkas ja pakkasta oli muutama aste. Viimeiselle etapille lähdettiin eilen tsekattua polkua pitkin otsalamppujen valossa. Polkua olisi vain muutama kilometri ja sen jälkeen kymmenisen kilometriä tiellä marssimista. Polku alkoi melkein heti laskeutua alemmas, ja pimeässäkin tajusimme että autiotupa oli ollut sankan sumuverhon yläpuolella. Pimeässä lähestyvä sumualue näytti jännittävältä ja pian sukelsimmekin sekaan. Lähestyvä päivä näkyi vain aavistuksenomaisena kajastuksena sumun seasta. Sankimpien sumualueiden kohdalla otsalampun valokeilassa näkyi pelkkää höttöä. Näkyvyys oli surkea, mutta onneksi polku oli selkeä ja päiväkin valostui koko ajan.

Polku vaihtui pitkospuiksi, jotka kuljettivat meidät läpi hämäränsinisessä usvassa nukkuvan suon. Niiden päästä löytyi metsäautotie. Pitkospuiden kohdalla poistuimme Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueelta. Pysähdyimme henkäisemään. Olipa vain huikea reissu läpi koko puiston!



Tietä pitkin kävely edistyi omaa tasaista tahtiaan. Melkein olisin toivonut ettei sumu hälvenekään, sillä mitä valoisampaa, sitä tylsemmältä tiellä kävely tuntui. Pidimme yhden tauon, jonka jälkeen oikaisimme hieman kävelemällä kohmeisen suon yli jo aikoja sitten paremmat päivänsä nähneitä pitkospuita pitkin.



Pysähdyimme myös ihmettelemään valtaisaa siirtolohkaretta josta oli haljennut puolisko.



Ennen maantien laitaan siirtymistä päätimme pysähtyä vielä aikaiselle lounaalle joen varteen. Meillä oli koko ajan nälkä! Sankka sumu peitti sekä taivaan että lähitienoon, ja ilma tuntui tosi kolealta. Jotenkin ei silti ollut kiire sivistyksen pariin.

Vielä maantien laitaa pitkältä tuntuva ajanjakso, kotiseutumuseon pihapiirin tsekkaus ja niin saavuimme Tunturi-Lapin luontokeskukselle vähän yhdentoista jälkeen. Kävimme kahvilla ja kylläpä oikea kahvi maistuikin hyvältä pikakahvin jälkeen. Maksoimme myös Hannukurun saunamaksun ja kerroimme viimeisimmät kuulumiset reitin varrelta. Sen jälkeen vielä pari kilometriä kaupalle bussieväitä ostamaan ja niin reissu julistettiin loppuun saakka kävellyksi. Kymmenen päivää, 127 kilometriä. Hyvä me!



Tämä oli kyllä todellinen hyvän mielen reissu. Alussa oli pari pitempää päivää, mutta niistä selvittiin helposti ja sen jälkeen ymmärrettiin hiljentää tahtia. Loppureissu tuntui pelkästään mukavalta ja helpolta. Kai tässäkin pätee se sanonta, että matka ei tapa vaan se vauhti. Meillä oli aika sopiva ja tuota tahtia olisi jaksanut vaikka pidemmällekin :) Kenties ensi vuonna sitten...

Kiitokset loistavasta vaellusseurasta Essille!









No comments: