Tänään oli ihanaa herätä pitkien yöunien jälkeen kauniiseen aamuun, tietäen että tänään olisi lyhyempi patikointipäivä. Loikoilin vielä heräämisen jälkeen makuupussissa ja annoin vain itseni herätä kaikessa rauhassa, luksusta! Ulkona oli varvut tänäkin aamuna jäässä ja aamuaurinko värjäsi järven toisella puolella komeilevat tunturit aivan oranssinpunaiseksi.
Vieraskirjasta kävi ilmi, että joku toinen vaellusporukka oli tahkonnut samaa pitkää päivämatkaa kuin me eilen, sillä erotuksella että eivät oikaisseet tien kautta. Heillä oli sitten viimeisen tunturin ylityksessä voimat loppuneet niin totaalisesti, että olivat jääneet telttaan nukkumaan polun viereen. Emme olleet siis ainoita jotka meinasivat piiputtaa Pahtavuoma-Keimiöjärvi välille! :)
Aamun aikana saimme päätettyä päivän reittivalinnan ja pääsimmekin aloittamaan heti offarikävelyllä järven toiselle puolelle. Suot olivat vähän hankalassa tilanteessa meidän kannalta, sillä paikoin ne olivat aivan jäässä ja kestivät kävellä, kun taas paikoin oli ihan sulaa. Plumps! Onneksi kengät pitivät vettä :)
Järven toisella puolella sijaitseva vuokratupa oli tyhjillään, joten pidimme lyhyen tauon tuvan portailla. Uteliaana kurkimme ikkunoista sisään. Hieno pirtti! Rannassa oli myös tunnelmallinen sauna. Tänne voisi tulla joskus lomailemaan, kenties talvella laskemaan viereisiä tuntureita?
Lähdimme nousemaan Keimiö- ja Sammaltunturin väliseen satulaan. Uoma oli jyrkkäseinäinen ja keskellä virtasi puro. Kivien päälle oli satanut lunta ja jokainen askel oli katsottava tarkkaan. Pysähdyimme välillä kuuntelemaan, kuinka kumeasti kivien ja lumen alla virtaavan puron ääni kumpusi maan sisältä.
Kun pääsimme satulan korkeimpaan kohtaan, otimme uuden suunnan ja lähdimme kulkemaan Sammaltunturin laitaa korkeuskäyrällä pysytellen. Metsässä oli niin mukava kulkea! Siellä täällä oli lumilaikkuja, missä näkyi porojen, hirvien ja kettujen jälkiä. Sivulla avautui maisema, jota riitti Jerisjärven taakse kauas länteen. Kauimmaiset tunturit olivat aivan tumman sinisiä ja niitä vasten taivaan hento roosan sävy erottui nätisti. Välillä aurinkokin pilkahti.
Offaripätkän jälkeen jouduttiin yllärinä kävelemään hiekkatielle, ei oltu katseltu karttaa riittävän tarkasti. Mutta onneksi tietä oli vain lyhyt pätkä. Ja sitäpaitsi, tieltä avautui huikean hienoja näkymiä Pallaksen tuntureille! Mukava odotus seuraavista vaelluspäivistä vain kasvoi tätä maisemaa katsellessa, me mennään tuonne ja mitähän kaikkea onkaan noiden tuntureiden toisella puolen?
Lopuksi vielä vajaa kilometri polkua seuraillen ja vanhan poroaidan läpi, ja saavuttiin Mustavaaran autiotuvalle. Jos Pahtavuomassa oli symppistupa, niin tämä se vasta symppis olikin! Pikkuruinen pirtti, jonka katolla kasvoi suorastaan metsä! Sisälle päästyä iloitsimme myös avotakasta - tänä iltana saisi jälleen nukahtaa takkatulen loimuun :)
15.10.2015
Aamu lähti liikkeelle suunnistuspätkällä Mustavaaran laitaa pitkin. Ajateltiin hieman oikaista takaisin hiekkatielle. Rinnesuot oli vielä sulana ja jouduttiin hieman mutkittelemaan märimpiä kohtia kiertelemällä. Oikoreitistä viis, metsässä kävely on kuitenkin moninverroin mukavampi tapa aloittaa päivä kuin hiekkatiellä hiihtäminen. Pysähdeltiin jälleen tutkimaan eläinten jälkiä ja pongattiin ainakin hirviä, poroja ja jäniksiä. Suon toisella puolella näkyi Lommoltunturi.
Ylitimme Raattaman ja Kutunivan välisen maantien ja pääsimme jälleen takaisin polulle. Se kierteli komeassa kuusikossa ja kaarsi lopulta Pyhäjoen varteen. Joen seinämät olivat melkoisen jyrkät ja jylhät. Istuttiin tauolle kuuntelemaan alhaalta virtaavan veden ääntä.
Pyhäjoki ylitettiin siltaa pitkin joessa olevan lompolon vierestä. Sillan alta juokseva vesi virtasi ja pauhasi hurjasti, melkein olisi korvatulppia kaivannut. Jäätiin lounaalle lompolon viereen rakennetulle penkille, mihin veden pauhu kantautui vain tastamusiikkina. Lompolossa vesi oli tyyni ja hetken tarkastelun jälkeen huomasimme sen olevan osittain jo jäässäkin. Toiselta laidalta solisi jokivesi lompoloon ja taustaa komistivat jylhät kalliot. Kaunis lounaspaikka meillä.
Matka jatkui useita kilometrejä pitkin mutkittelevaa polkua. Suuret kuuset seisoivat ylväänä ja vihreä sammalmatto koristi niiden alustaa. Vanhimmista puista roikkui naavaa. Sitten jokin polulla pysäytti minut. Tutkin ympäristöä, ja huomasin ampiaispesän kennojen jäännöksiä aivan jalkojeni juuressa. Tarkempi tutkiskelu osoitti, että ampiaispesä oli kaivettu auki aivan äsken ja melkoisella tarmolla. Sammalet ja kennot olivat lennelleet ympäriinsä eikä niiden päällä ollut edes yhden yhtä neulasta. Rikospaikalta johti pois reilun kämmenen kokoiset painaumat, mutta vain osittain lumen peittämässä varvikossa niistä ei saanut tarkemmin selkoa. Aika varma olisin silti: mikä muu eläin kuin karhu pystyisi kaivamaan ampiaispesän kannon alta, syvemmältä kuin oman käsivarteni mitta, ja jättäisi noin suuret jäljet?
Siinä jälkiä tutkiessamme ihmeellisyydet jatkui, sillä polkua pitkin paikalle tepasteli aivan rölliltä näyttävä naisihminen. Hänellä oli iloinen ilme ja nauravainen tapa kertoa kuulumisia. Hänen reittivalintansa oli sama kuin meillä, mutta päinvastainen, joten jaoimme toisillemme tietoja parhaista edessä olevista yöpymispaikoista.
Jonkin ajan kuluttua saavuimmekin jo Pallaksen kodalle, missä oli tarkoitus yöpyä. Tilanne oli jokseenkin häkellyttävä, kun astelimme metsästä kodan pihapiiriin. Kodasta ilmestyi lapsia, kodan vieressä puron varressa oli lapsia, kodan takaa juoksi lapsia, joka puolella vilisti lapsia. Paikalla oli ilmeisesti vain muutama perhe, mutta heillä vain oli laskematon määrä lapsia. Lopulta he kaikki pakkautuivat kotaan sisälle paistamaan makkaraa, ja voi sitä härdellin ja energian määrää! Melko pian oli kuitenkin makkaranpaisto-operaatio joko valmis tai menettänyt jo merkityksensä, ja perheet lähtivät jatkamaan. Muutamia kävijöitä tuli kodalle vielä illansuussa, mutta nukkumaanmenoajan koittaessa oli täysin hiljaista.
Päätimme laittaa kellon herättämään aamuksi, koska halusimme päästä kodalta matkaan ennen ensimmäisiä aamuvirkkuja makkaranpaistajia. Vitsailimme vähän myös oven säppiin laittamisesta, koska huomasimme sellaisen myös kodan sisäpuolella, mutta ovi jäi auki.
16.10.2015
Kota viileni yöllä huomattavasti autiotupia enemmän, mutta makuupussissa kyllä tarkeni. Heräsimme pimeässä kellon soittoon ja teimme heti tulet. Ihmetyksemme oli suuri, kun ulosmennessä huomasimme kodan oven olevan säpissä sisäpuolelta! Kumpikaan ei ollut sitä illalla säppiin laittanut, mutta ehkä joku oli kuullut ääneen lausutun toiveen nukkumisrauhasta?
Aamu oli ehkä hienoin tähänastisista. Taivas oli kirkas ja tähdet tuikkivat vielä herättyämme. Ilma oli niin kuulas, että se tuntui lähes salpaavan hengityksen. Täytyi pysähtyä ja seisoa ihan hiljaa pimeässä aamussa, vetää keuhkot täyteen raikasta ilmaa. Yöllä oli ollut pakkasta ja ruohonkorret ynnä muut varvut olivat kauniin valkoisen kuorrutuksen peitossa. Ritisivät askelten alla. Puro sentään solisi vielä sulana kodan takana. Kun aamu alkoi kirkastumaan, osuivat auringon säteet ensimmäisenä vastapäiselle Laukukerolle.
Kävelimme puolisen kilometriä Pallaksen luontokeskukselle. Se aukesi juuri sopivasti, ja käytiin tutustumassa siihen. Sitten jatkettiin matkaa ylöspäin kohti Taivaskeroa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja kaikki näytti niin hienolta! Istahdimme tauolle suojaiseen paikkaan, sillä arvelimme ylhäällä tuulevan melkoisesti.
Arvauksemme osui oikeaan, sillä jo Taivaskeron ja Pyhäkeron väliseen satulaan tultaessa tuuli niin, että naama meinasi jäätyä. Lisättiin kuitenkin vain vaatetta, jätettiin rinkat reitin viereen ja lähdettiin urheasti kipuamaan Taivaskeroa kohti. Aurinko paistoi edelleen, ja tuuli oli edelleen hillitön. Onneksi matka huipulle ei ollut pitkä. Kivet olivat valkoisen kuuran peitossa ja tosi liukkaita. Kun käänsi selän tuulta päin, pystyi maisemia kuitenkin ihailemaan ihan rauhassa. Ja ne kyllä lumosivat ja saivat unohtamaan tuulen kokonaan. Tästä minä tykkään, täällä on tilaa hengittää! Taivas on lähellä, tai oikeastaan tuntuu siltä kuin olisimme siellä!
Me lähdimme kapuamaan alaspäin, takaisin rinkoille. Tuuli oli niin kova, että keskustelu oli melkein huutamista eikä tauon pitämistä voinut ajatellakaan. Niinpä me vain kävelimme eteenpäin. En katsonut kelloa, koska en halunnut paljastaa rannetta tuulelle, ja ajantajuni oli aivan kadonnut. Kävelin vain kauniissa maisemassa tuulen heiluttaessa välillä niin, että jouduin ottamaan sivuaskelia. Välillä vedin huppua vieläkin tiukemmin päähäni ja välillä katsoin taakseni varmistaakseni että kaveri oli vielä mukana, koska en varmaan olisi kuullut mitään vaikka hän olisi huutanutkin.
Lopulta olimme laskeutuneet sen verran alaspäin, että pystyimme kuvittelemaan pienen tuulensuojan ja pidimme tauon. Ehkä tuulikin oli vähän laantunut. Rihmakurun kodalle tullessamme vatsa jo kurni odottavasti lounasta. Kota oli tosi hieno ja mikä parasta: lämmin! Rihmakurulta kävelimme vielä kolmisen kilometriä Nammalakurun tuvalle, minne hetken arpomisen jälkeen päätimme jäädä yöksi. Tupa on kerrassaan hieno ja valtava, kuin Hillton Luirojärvellä mutta ehkä vielä hienompi. Ikkunoita on joka suuntaan ja tunturimaisemia riittää joka suuntaan. Ihmekös tuo, sillä tupahan on tunturissa!
Vieraskirjan ja päivällä vastaantulleiden kertomuksien mukaan tuvassa on ollut melkoisesti porukkaa jokaisena yönä. Meidän tullessa se oli kuitenkin autio, eikä illan mittaan muita yöpyjiä sinne ilmaantunutkaan. Melkoinen tuuri jälleen! Kyllä meidän kelpasi. Valtava kamina lämmitti tuvan mukavasti, vaikka tuuli ulvoi nurkissa. Kaminassa oli suuri lasinen luukku, joka loi tunnelmavalaistuksen lämpimään pirttiin. Juhlittiin upeaa lokakuun iltaa lätyillä!
No comments:
Post a Comment