Ylläs-Hetta vaelluksen 1. osa: Äkäslompolo - Kutujärvi - Pahtavuoma - Keimiöjärvi

Jälleen tunturissa! Syksyn ratoksi lähdin vielä toisellekin vaellukselle, josta tulikin pisin tähän mennessä niin kilometreissä (127) kuin vaelluspäivissäkin mitattuna (10). Ylläs on minulle hyvin tuttu ja tärkeä paikka, mutta sen yläpuolella olevat tunturialueet ovat taas aika lailla vieraita. Lisäksi olen havainnut pahoja puutteita sivistyksessäni, mitä tulee Suomen klassisimpiin vaellusreitteihin. En ole kävellyt niistä yhtäkään, lienee siksi että taidan kuulua epäsosiaaliseen kategoriaan nimeltä ihmisiä välttelevät vaeltajat =) Kuitenkin minua kiinnostaa tavallaan myös nuo suositut reitit, sillä jotain näkemisen arvoistahan siellä reittien varsilla täytyy olla? Ei kai kaikki ne ihmiset muuten siellä mykeltäisi menemään?

Halusin siis vähän paikata tuota valtavaa aukkoa yleissivistyksessäni ja päätin kävellä yhden Suomen suosituimmista vaellusreiteistä eli Hetta-Pallas välin. Väitteeni reitin suosituimmuudesta ei nyt perustu mihinkään muuhun faktaan kuin siihen, että itse kansallispuisto on kävijämääriltään Suomen suurin. Sekä siihen, että lokakuussakin siellä tuli porukkaa vastaan. Sinällään pelkkä Pallas-Hetta tuntui vähän liian lyhyeltä, joten ajattelin että samallahan tuota voisi kävellä koko kansallispuiston poikki alhaalta ylös, eli Äkäslompolosta Hettaan. Tulisipahan nähtyä vähän enemmän. Tuo kansallispuiston eteläpuoli vaikuttaa olevan monelle melko tuntematon ja ehkä kaikki eivät edes tiedä, että Hetta-Pallas on vasta puolet tuosta hienosta puistosta.

Suunnitelmaan kuului mahdollisimman väljä aikataulu ja yöpyminen pääasiassa autiotuvissa. Tuvissa siksi, että talvimakuupussini kaipaisi päivitystä, mikä ei tähän ajankohtaan ehtinyt tapahtua, ja toisaalta myös siksi, että en olettanut tähän aikaan porukkaa olevan enää juurikaan liikkeellä joten tuvissakin saisi olla melko rauhassa. Ideani oli niin loistava että sain ylipuhuttua itselleni kaverinkin lähtemään mukaan. Mahtava juttu, sillä yksinvaellus on vielä kokematta ja aloittaisin sen mieluusti vähän valoisampaan aikaan... ;) Tässäpä siis vaelluskertomusta tyttärien lokakuiselta Ylläs-Hetta vaellukselta!



11.10.2015

Lähdettiin liikkeelle hiljaisen Äkäshotellin pihalta, mihin oltiin saavuttu Rovaniemeltä bussilla. Ekan päivän etappi olisi Kutujärven niittypirtille, tuolle ihanan kodikkaalle pikkuruiselle pirtille, missä kävin ensimmäistä kertaa reilu puoli vuotta sitten uuden vuoden hiihtoreissulla. Karttaa ei tarvinut vilkuilla, vaan lähdettiin suoraan talsimaan minulle tuttua reittiä. Aloituspäiväksi oltiin tilattu upean kaunis, aurinkoinen ja tuuleton päivä =) Myös suot olivat sopivasti kohmeessa, niin että päästiin kipittämään niiden yli vaivatta, kun pitkokset oli jostain syystä purettu. Läskipyöräilijöitä (ei siis läskejä pyöräilijöitä, hahaa) tuli alkumatkasta muutama porukka vastaan, mutta sen jälkeen meno rauhoittui eikä edes poroja näkynyt.

Here we go! Polku on leveä ja sitä kelpaa tallustaa :)

Kotamajalle laskeuduttiin auringonlaskun aikaan, ja tunturin kupeesta suolle tullessa tunsi heti ilman kylmenneen. Tämä suo tuntuu aina kylmältä, oli vuodenaika mikä tahansa. Ja tunnelma jotenkin pysähtyneeltä. Aina minä tulen tänne illalla. Yksinäinen korppi lehahti suon laidasta lentoon ja päästi mennessään pakkasilman halkaisevan ja selkäpiissä asti tuntuvan rääkäisyn. Pitkospuut olivat jäiset ja natisivat ja paukkuivat askelten alla.

Istahdettiin Kotamajan portaille juomaan termarista taivaallisen hyvää lämmintä vettä. Kyllä, aivan oikein, lämmintä vettä ja ihan taivaallisen hyvää. Johtuiko se tuo veden maistuvuus siitä, että olin pessyt termarini vai mukavasta vaelluksen alkutunnelmasta, en tiedä, mutta hyvää se oli :) Ihailtiin samalla auringonlaskussa punaisena hohtavaa Lainiota. Aussit mainostavat sitä niitten Ayers Rockia, että on niin kauniin punainen auringonlaskussa, vaan näyttääpä se kovin punaiselta ja komealta tuo Lainiotunturikin. Ollapa nyt siellä huipulla ihastelemassa auringonlaskua. Vaan ehkä parempi sittenkin täältä Kotamajan portailta, niin ei häikäise :)

Kotamajalta Kutujärvelle kuljettiinkin kesällä hieman eri reittiä kuin talvella. Polku kävi melko korkeallakin Kukaksen pohjoisrinteillä ennen kuin lopulta laskeutui alas Kutujärven soille. Tässä vaiheessa oli jo valon määrä niin vähissä, että oli kaivettava otsalamput esiin. Nähtiin juuri ja juuri kävellä kuitenkin pimeässä viimeiset kolmesataa metriä pirtille. Pirtti oli lämmin, mukava ylläri. Tsekattiin heti tietysti vieraskirja ja edelliset oli olleet täällä viime yönä, sitä edelliset 10 päivää sitten. Hyvä tuuri!

Lähdettiin heti etsimään vesipaikkaa, ja sinne olikin matkaa muutaman sata metriä. Talven vierailulla otin vain pari askelta portailta ja kauhoin lunta kattilaan, joten minulla ei ollut hajuakaan veden sijainnista. Vinkki tuleville vaelluksille: jätä joku valo kämpän portaille,  niin löydät sinne helpommin takaisin! Onneksi vesipaikalle ei mennyt ja sieltä ei lähtenyt kuin yksi polku. Yllättävän pimeää voi olla pimeän kuun aikana :)

Käytiin vielä ennen nukkumaan menoa seisoskelemassa Kutujärven rannassa. Siinä oli suuri aukea, jonka takana pohjoistaivas ja rauhalliset revontulet. Tervetuliaisnäytös meille varmaankin :) Reposen hännän huisketta olisi voinut katsella kauemminkin, mutta massiivisen näköinen pilviverho vyöryi lännestä kuin esirippu ja revontulinäytös loppui nopeasti. Hipsittiin pikkupakkasessa takaisin pirttiin ja kääriydyttiin makuupussien lämpöön nukkumaan hyvin ansaittuja unia.




12.10.2015

Hyvin meitä nukuttikin! Taidettiin painella ihan kellon ympäri kaikessa rauhassa kotoisassa pirtissämme. Aamulla näin vihdoin Kutujärven päivänvalossakin. Vettä näytti varsinaisesti olevan enää pieni läntti keskellä, rannoista on muodostumassa suota. Tästä on kyllä ollut hyvä tehdä heinää aikoinaan, ainakin tänä päivänä sitä näyttäisi riittävän.

Aamutoimien aikana alkoi ripsimään vettä, mutta onneksi sitä ei päivän aikana kuitenkaan tullut kuin muutamia pikku kuuroja. Ei haitaksi asti! Aurinkokin paisteli aina välillä. Kuuraa oli maassa paikoitellen ja pikku purossa upeita taideteoksia:

Käveltiin ensin Peurakaltiolle ja pohdittiin hetki reittivalintaa, sillä kesäreitti kiersi ja suunnistamalla olisi päässyt suorempaan. Päätettiin kuitenkin jättää suunnistamiset ja kävellä kesäreittiä pitkin, ja se kannatti! Siinä matkan varrella oli nimittäin Äkäsaivo, jyrkkäreunainen kanjoni, jonka pohjalla on vettä, kuin pieni järvi. Tosi hieno paikka! Järven pohjassa on uskomuksen mukaan ikään kuin reikä, mistä pääsee sinne saivoon, missä asuvat vainajat, henget ja jumalat. Paikka ei ole vain hieno, vaan myös pyhä, ja sen pystyy kyllä paikan päällä tuntemaan. Paikka herättää kunnioitusta, siellä ei tee mieli möykätä vaan pikemminkin puhuakin kuiskaamalla. Mekin hiljennyttiin ja istuskeltiin kallioiden päällä tovi ihan hiljaa.

Sitten käveltiin Peurakaltiolle lounaalle. Lounaan jälkeen oli edessä melko tiukka ylämäki Äkäskerolle. Neljä kilometriä, ensin melkein nelivedolla ylöspäin ja sitten onneksi vähän loivemmassa kulmassa. Huipun tuntumassa tavattiin ensimmäinen (ja viimeinen) vastaantulija tänään. Äkäskeron päältä näki kaikkialle: Ylläkselle, Aakenukselle, Leville, Olokselle ja Pallakselle! Pallaksen huiput olivat saaneet jo kauniin lumikuorrutuksen.

Aakenus ja Levi

Pallas

Huipputiimi :)

Seuraavana haastena oli huiman jyrkkä alamäki ja sen lisähaasteena vielä polven varominen. Alas kuitenkin päästiin hitaalla mutta varmalla tekniikalla, ja mikäs odottikaan sen jälkeen? Uusi ylämäki Mustakerolle! Voi huh.

Alespäin, edessä näkyy Mustakero, joka vielä tästä näkövinkkelistä näyttää pieneltä ja viattomalta...

Mustakerolla pidettiin taukoa ja laskeskeltiin, että viitisen kilometriä olisi vielä Pahtavuoman autiotuvalle, eli reilu tunti viiva puolitoista varmaankin kävelyä. Tästä lähtisi kuitenkin alamäki joten ei siihen varmaan hirveästi kauempaa menisi. Lähdettiin talsimaan ja ekat 45 minuuttia menikin rattoisasti ja matka taittui loivaan alamäkeen hyvää haipakkaa. Sitten polku meni vaikeakulkuisemmaksi ja tietysti aloimme jo vähän odotella tuvan ilmestymistä näköpiiriin. Hämärsikin jo kovasti. Sitten alkoi tulla pimeä. Ja metsä synkkeni!

Oltiin taas kävelty määrittelemätön ajanjakso pimeydessä, kun yhdessä korpinotkossa meinattiin hukata polku. Yhtäkkiä vain huomasin etten enää ollutkaan polulla. Mihin se katosi? Kaivettiin otsalamput ja lyhyen maaston haravoinnin jälkeen löydettiin polku jälleen. Se vain hävisi notkon ylityksen ajaksi. Huh. Näin ne eksymiset kai voi vaan tapahtua? Lamppujen valossa saatiin itsemmekin taas kartalle ja todettiin, että tuvalle olisi vielä reilu kilometri matkaa. Se taitettiin täydellisessä pimeydessä, siis kuitenkin otsalamppujen valossa, mutta muutoin maailma oli aivan säkkipimeä. Se oli yksi elämäni pisimmistä kilometreistä!

Tupa ilmestyi eteemme vuorokauden kääntyessä jo reilusti iltaan, ja aikaa oli mennyt yli tunti enemmän kuin varovasti arvioimme. Mistä ihmeestä se polku kiersi? Kyllä oli pitkä loppumatka. Mutta sitten ruokaa! Pienet revontulet, pieni tupa, mutta kyllä täällä pärjäillään :) Makuupussi on jälleen maailman ihanin asia, kun sinne pääsee pötköttämään.



13.10.2015

Saimme herätä kauniiseen, auringonpaisteiseen ja kuuraiseen aamuun. Tupamme oli hieman kolea, mutta pian rätisi taas takassa tuli, savupiipusta nousi savu ja me tarkenimme syödä aamupalan mukavassa lämmössä.

Symppistupa, niin matala ettei siellä oikein mahtunut edes seisomaan suorassa, mutta unet maistui hyvin :)

Aamuisia tunnelmia tuvan seinustalta

Vieressä kuurainen suo, jäätyneet lätäköt ja aamuauringon kirkkaassa paisteessa leijaileva höyry

Yritimme päästä heti liikkeelle, sillä edessä olisi jälleen pitkä päivä. Tupia ei tällä Ylläs-Pallas osuudella ole kovinkaan tiheässä, joten vielä tänään olisi käveltävä pitkää päivää, jos mielii lämpimään tupaan yöksi. Eikä meitä oikeastaan juuri innostanut telttailla, joten matkaan vain. Se alkoi tietysti jälleen reippaasti, kuinkas muuten kuin jyrkällä ja pitkällä ylämäellä Kolvakerolle. Sieltä saatiin hienot maisemat ja olihan se jo aika pitää ensimmäistä taukoakin, maisemia ihaillen.

Sen jälkeen tuttua ala- ja ylämäkeä seuraavalle nyppylälle, Risulaelle, joka ei onneksi ollut niin suuri kuin päivän ensimmäinen. Ja sitten taas seuraavalle. Kesälaella taas katselimme hämmentyneenä karttaamme ja reittimerkintöjä. Reitti oli maastossa selvästi vedetty uusiksi, lähti aivan eri suuntaan kuin kartassa, mutta emme olleet ihan varmoja minne uusi reitti kiemurtelisi. Olimme joka tapauksessa päättäneet syödä lounasta noin puolen kilometrin päässä vanhan reitin varressa, jossa näytti olevan pieni puro, joten lähdimme kulkemaan vanhaa reittiä pitkin. Hirveä nälkä! Löysimme puron suurien kuusien reunustamasta korpinotkosta ja asetuimme lounastauolle. Vettä hakiessa huomasimme mitä todennäköisimmin karhun jätökset lounaspaikkamme vieressä! Paikka tuntuikin juuri sellaiselta, missä karhu voisi viihtyä. Voi tietysti olla, että kakka-analyysimme ei mennytkään ihan nappiin ja kyseessä olikin joku muu :) Mutta olihan se jännää istua siellä ja kuvitella miten karhu oli ehkä käynyt ryystämässä purosta ja popsinut sen jälkeen vähän marjoja rinteestä.

Lounaalla korpinotkossa

Lounaan aikana päätimme kuitenkin palata uudelle reitille. Kartan mukaan vanha reitti kulkisi suoalueilla, emmekä halunneet ottaa sitä riskiä että joutuisimme rämpimään, jos siellä ei olisikaan pitkospuita. Se rämpimisreissu on tältä vuodelta jo tehty! ;) Uusi reitti olikin hyvä valinta, ainakin se tuntui kulkevan suoraan Rauhalan kylään sen enempiä mutkittelematta. Mutkien väheneminen oli kyllä tervetullutta tälle pitkälle vaelluspäivälle, vaikkakin jouduimme nyt kävelemään asfaltin laitaa aika pitkään. Se kuitenkin oikaisi ja matka eteni vauhdilla.

Tiellä! Vielä hymyilyttää, mutta tässä vaiheessa tietä onkin kävelty vasta 10 metriä :)

Tiellä kiitämisen miinuspuolia paikkailtiin jo puolivälissä tieosuutta, nimittäin rakkoja. Niitä puhkeaa kuin sieniä sateella jos hiihtää liian lujaa kovalla alustalla. Sitkeästi kuitenkin paineltiin vielä toinen tunti puuduttavaa tiellä kävelyä. Upea auringonlasku Jerisjärven taakse hieman virkisti mieltä ja poikettiin oikein tieltä sitä ihailemaan.

Keimiötunturin huipulle jäi jumiin jännän näköinen pilvi

Tie-etapin jälkeen maattiinkin sitten hetki selällään keskellä polkua keräämässä voimia :) Onneksi niitä vielä löytyi, ja siitä ylösnoustuamme saatiin taas kaivaa otsalamputkin esiin, sillä ilman niitä ei nähnyt mitään. Viimeinen tunti oli sentään polulla kävelyä, kunnes Keimiöjärven päivätupa ilmestyi eteemme. Hurraa! Ei olisi tämä tiimi kovin pidemmälle jaksanut enää tänään raahautua. Kaksi päivää putkeen parinkympin päivämatkoja olisi nyt suoritettu. Syötiin pussillinen pastaa ja vannottiin, että huomenna otetaan iisisti.