Paistunturin vaellus, osa 2/2

Vaelsimme Paistunturin erämaa-alueen halki etelästä pohjoiseen 4.-12.9.2016. Matkaa kertyi noin 85 km. Mieleen jäivät aavat maisemat, loputtomat suot, Erttetvarrin vanha poroaita, värikäs maaruska, aurinkoiset aamut, sateiset illat teltassa ja joutsenet tihkusateessa. Reissutarinan ensimmäisen osan voit lukea tästä.


Päivä 6

Aamu sitten valkeni leirissämme pilvisenä, mutta sateettomana ja riekkojen säestyksellä. Jostain syystä tämä sateen raportointi näyttää olleen koko vaelluksen ajan se, mistä pitää ekana kertoa :) Noista riekoista täytyy vielä jatkaa, että mulla on joskus ollut kännykkään nauhoitettuna riekon päkätystä ja se on ollut mun herätyskellon äänenä. Vieläkin alan automaattisesti etsimään torkkunappia jos herään tuohon ääneen. Tänä aamuna sitä ei löytynyt :D

Tämä voi näyttää ankealta ja harmaalta, mutta meidän mittapuulla tuolloin paistoi melkein aurinko ;)

Päivän etappi alkoi Čársejohkaan laskevan sivuhaaran yli kahlaamisella. Kahlaukset heti päivän alkuun on minusta vähän inhottavia, kun kroppa ei ole vielä lämmennyt niin vesikin tuntuu yleensä entistä jäisemmältä. Ja muutenkin tuntuu, ettei ehkä ole vielä niin hereillä kuin kahlaushommissa saisi olla. Tämä ylitys meni kuitenkin ihan hyvin ja tulipahan varpaatkin huuhdottua jälleen kerran :)

Tänään kuljettiin ensin kohti Liŋkinvárria soita kierrellen. Välillä tuntui vähän tuskastuttavalta tehdä parin kilometrin koukkausta ja joutua siitä huolimatta loiskuttamaan suossa. Tällä alueella ei voi välttyä soilta, toki huolellisella reitinvalinnalla suo-osuudet voi karsia pois melkein kokonaan. Ajatus siitä, että suorempi reitti olisi tarkoittanut varmasti kymmenen kertaa enemmän lits-läts kävelyä, lohdutti hieman.

Tuu vaan, vettä ei ollut kuin nilkkaan asti!

Lounaaseen mennessä olimme edenneet Liŋkinvárrin luokse, missä kahlasimme vielä yli Liŋkinjohkasta ennen ruokataukoa. Nyt olisi suorämpimiset suurimmalta osin takana päin ja saisimme enemmän kuivaa maata jalkojemme alle. Voi kyllä kiitos, se sopii!

Liŋkinjohka, taustalla siintää Liŋkinvárri

Lounaan jälkeen suuntasimme kohti Erttetvárria, mikä oli yksi vaelluksen odotetuimmista paikoista. Olin kuullut, että Erttetvárrilla olisi ikivanha poroaita, minkä näkemistä odotin kovasti. Siellä käyneet ovat kuvailleet paikkaa mielettömäksi ja sitä se todellakin oli! Kuvat eivät oikein kerro sitä, minkä paikan päällä voi aistia. Tunnetta, historiaa, perinnettä, kovaa työtä.

Etsin netistä tietoa paikan historiasta, ja siitä kerrotaan hieman Metsähallituksen julkaisemassa, Paistuntureiden ja Kevon aluetta käsittelevässä selvityksessä. Poroaidan on perimätiedon mukaan rakentanut 1800-luvun alkupuolella Ivvar Pieski (1819 - 1877), ja myöhemmin sitä on laajentanut ja käyttänyt Gádjá-Nillá eli Nils Vuolab (1856-1929), joka on asustanut Paistunturin erämaa-alueella. Nämä tiedot ovat alunperin Samuli Paulaharjun kirjasta Taka-Lappia. Luontoon.fi-sivustolla kerrotaan, että aita on mahdollisesti rakennettu alunperin peuranpyyntiä varten ja myöhemmin sitä on käytetty erotukseen. Aita sijaitseekin taktisesti tunturin rinteellä niin, että itse aitaus on ylimpänä ja siulat (ikään kuin kokoavat aidat) johtavat ylöspäin pakenevat porot lopulta aitaukseen.

Aidan luona seistessä historian pystyy aistimaan ilmasta. Paikka tuntuu tärkeältä. Massiivinen rakennelma, joka ilmestyy eteemme päiväkausien kävelyn jälkeen, suorastaan hätkähdyttää. Meille se sijaitsee syrjässä, kaukana kaikesta, mutta joillekin tämä on ollut toiminnan keskus. Sen rakentamisessa on kyllä ollut uskomaton työ. Kerrassaan vaikuttavaa. Minulla oli sellainen olo, että olen jollakin tavalla pyhällä paikalla. Näillä samoilla jalansijoilla on voinut jo satoja vuosia sitten seistä joku muu, katsomassa tätä samaa maisemaa. Porot on ehkä saatu jo aitaan, ja uurastuksen päätteeksi on voinut tälle maisemalle ja poroille vaikka joikatakin vähäsen. Ainakin minun teki mieli.

Lähdimme kiertämään aitaa ulkopuolelta, sillä jotenkin tuntui, että sen sisälle ei sopinut suin päin rynnätä. Hieman alempana kiviaita loppuu ja maassa on enää jäljellä jäännökset puisesta siulasta. Tästä kohtaa astelimme aitauksen puolelle ja samantien aitaukseen lennähti harmaa pöllö. Ihan kuin se olisi tullut kurkkaamaan, ketä tuli. Tuntui, että se vartioi aitaa. Vierailumme oli ilmeisesti hyväksytty, koska pöllö teki pienen kaarroksen ja katosi, emmekä sen koommin sitä enää nähneet. Upea päätös vaelluspäivälle, nähdä tuo aita ja vielä se pöllökin. Pöllöstä on kirjoittanut myös Minna blogissaan, hän oli ilmeisesti laittanut telttansa liian lähelle aitaa :)

Kun olimme rauhassa kiertäneet aitaa, kävelimme alemmas leiriin pienen puron varteen. Paikka oli jälleen upea, kuten kaikki leiripaikat tällä vaelluksella, mutta kyllä tässä oli silti vielä jotain erityistä. Paikassa huokui rauha, puron solina, ja poroaitakin näkyi vielä leiriin. Pilvet seilailivat hiljaa kauemmaksi toisistaan ja lopulta auringon viimeiset säteet näyttäytyivät horisontin takaa. Nukahdin riekon päkätykseen ja nukuin reissun parhaat yöunet.

Päivä 7

Klo 6:55 osuivat ensimmäiset auringonsäteet telttaan ja herättivät minut mieluisalla tavalla. Ihmeellinen rauha ja hyvä olo vain vahvistuivat, kun kömmin ulos teltasta. Olimme pilvien yläpuolella!

Kaunis aamu sumumeren rannalla

Aurinko suorastaan häikäisi. Se sulatteli kovaa vauhtia kuuraisia varpuja, palautti värejä mustavalkoiseen maailmaan. Teltan varjopuoli oli kuurassa. Syötiin pitkästä aikaa aamupalaa ulkona, aurinko lämmitti ja oli aivan tyyntä. Läheinen puro solisi hienosti ympäröivään täydelliseen hiljaisuuteen sointuen. Erttetvárri kohosi siinä vieressä ja edessämme sumumeri. Molemmat lopettivat yhtä aikaa puuron lusikoimisen ja istuimme ihan hiljaa. "Hienoa", Jarkko kuiskasi. Sitäpä juuri, sitäpä juuri.

Sumu nousi välillä telttamme tasalle, mutta laskeutui kuitenkin taas pian alemmas. Koska keli oli niin hieno, päätimme yksimielisesti jatkaa matkaa Erttetvárrin huipun kautta. Sieltä olikin uskomattomat maisemat, joita katselimme ja kuvasimme pitkän tovin.

Kaukana keskellä siintävät Paistunturit, sieltä ollaan tultu!

Eilinen poroaitaan tutustuminen ja nyt tämä huipulla käynti korvasivat kyllä alkumatkan sumuiset sadepäivät ja sen, että Guivin ja Paistuntureiden huiputukset jäivät seuraavaan kertaan. Erttetvárrissa on jotain erityistä!

Alaspäin kävellessämme näimme yhden tai kaksi ihmistä ja nopeasti liikkuvan valkoisen pisteen vastapäisen kukkulan rinteellä. Tajusimme, että emme ole nähneet yhtäkään ihmistä sitten maanantain. Nyt oli lauantai. Arvuuttelimme, voisiko kyseessä olla alkumatkasta tapaamamme Tero, koska hänellä oli valkoinen koira mukanaan. Näin kaukaa ei kyllä pystynyt varmasti tunnistamaan.

Kävelimme alas Erttetvárjohkan mutkaan, ja kahlasimme ensin joesta yli ennen kuin aloimme lounaan keittoon. Joki ei ollut leveä, mutta siinä oli "karvainen" pohja joka oli aika liukas!

Lounaan jälkeen kiersimme Erttetvárláttu-järven pohjoispuolelta kohti Skálvevárria ja laskeuduimme jonkin matkaa alaspäin, kunnes löysimme hienon leiripaikan melkoisen syvän purouoman varrelta. Arvailimme miten tämäkin muodostelma on syntynyt ja veikkauksemme on jääkausi, sulamisvedet ja jokien yhtymäkohtaan syntynyt pyörre. Jokatapauksessa hieno paikka! Vedenhakumatkalla vaan vähän meinasi alkaa puuskuttamaan tuolta ylös könytessä :)

Melkoinen kattila! Leiri pystytettiin oikeanpuolimmaiselle vastapenkalle koivujen viereen.

Päivä 8

Vielä kerran pääsimme kuuntelemaan tunturituulen tuotoksia, kun aamuyöllä tuuli yltyi niin että telttakankaan paukkeeseen tuli välillä heräiltyä. Tuuli kuitenkin sopivasti tyyntyi aamutoimien aikana, samoin aamuyöllä yllämme seilailleet sadepilvet väistyivät takavasemmalle ja liikkeelle lähtiessä alkoi aurinko paistamaan.

Ensimmäisenä haasteena oli selvittää tiemme purouomien ja harjujen labyrintin läpi Goahppelasjavren tuvalle. Muutaman kerran jouduimme laskeutumaan uoman pohjalle ja jälleen tunkkaamaan itsemme sieltä ylös. Olo oli jotenkin vähän väsynyt, mutta onneksi tästä päivästä oli tulossa melko lyhyt. Päätimme pitää lounastauon heti tuvalle päästyämme emmekä pitäneet mitään kiirettä. Olipa mukavaa istua pitkästä aikaa pöydän ääressä syömässä! :)

Goahppelasjavren tupa

Lounaan, kahvien ja lepohetken jälkeen olo oli jo pirteämpi ja jatkoimme matkaa. Tarkoituksena oli kävellä retkeilyreittiä pitkin Nammajärven kodalle, mutta sitä ennen päätimme jättää rinkat jonkun matkan päähän retkeilyreitistä ja nousta Ávžegeašoaiville katselemaan maisemia. Nousu oli lyhyt ja meni kevyesti ilman kantamuksia. Ja taas tarjoiltiin maisemia parhaasta päästä!

Tunturin päältä näki kauas ja nautimme maisemista kaikessa rauhassa. Ihan kuin erämaa koittaisi hieman hyvitellä alkumatkan kelejä. Silloin rankinpana sadepäivänä olin ollut muutamana hetkenä ihan valmis kävelemään yhtä soittoa erämaasta pois, mutta nyt ei taas ollutkaan mitään kiirettä. Nyt olin jo salaa kiitollinen, että sain kokea enemmän sadetta kuin koskaan aiemmilla vaelluksilla ja samalla oppia tulemaan toimeen senkin kelin kanssa. Näin sitä kokemusta karttuu ja mukavuusalue kasvaa :)

Taivalsimme kaikessa rauhassa ja nautiskellen hienoa pientä kanjonia pitkin Nammajärvelle. Aurinko paistoi, lämmittikin. Alempana kanjonissa puiden lehdet loistivat kullankeltaisissa väreissä.

Nammajärvellä totesimme, että telttapaikat olivat melko epätasaisia, joten nukkuisimme ensi yön kodassa. Se olikin viimeisen päälle, kamina ja kaikki. Kun laittelimme iltaruokaa pihalla, kuulimme kahden ihmisen lähestyvän kotaa. Apua, ihmisiä! Paikalle saapui meidän ikäinen pariskunta, jonka kanssa juttu luistikin mukavasti loppuillan. Oli kiva saada seuraa ja tällainen pehmeä lasku takaisin sivistyksen pariin :)


Päivä 9

Herääminen kodasta oli luksusta. Laitoimme kaminaan tulet ja pian sisällä olikin jo liian lämmin. Pakenimme hiljalleen ulos, missä lämpötila tuntui sopivammalta. Tänään pitäisi ehtiä bussiin, joten lähdimme enempiä viivyttelemättä liikkeelle. Rinkka tuntui kevyeltä. Kävelimme pitkiä matkoja ihan hiljaa, omissa ajatuksissamme. Välillä käännyimme katsomaan taaksepäin ja hyvästelemään erämaata. Edessämme aukeavassa Utsjoen laaksossa oli hieno ruska. Muutama päiväretkeläinen tuli meitä vastaan.

Kun maantien äänet jo kuuluivat, söimme nopean lounaan puron varressa. Vettä hakiessani kalastin purosta myös repun sadesuojan, jonka arvelin kulkeutuneen paikalle viereiseltä kahlaamolta. Sadesuoja oli lähes ehjä, ja huuhtelin sitä hieman purossa ja tungin rinkan sivutaskuun. Olimme pysäkillä kymmentä minuuttia ennen bussin tuloa, tarkka ajoitus. Bussissa oli kuuma. Ivalossa oli liikaa ihmisiä.