Kuura, usva ja hiljaisuus

Lokakuinen vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa 15.-22.10.2016.
Reitti: Kemihaara - Manto-oja - Tahvontupa - Vongoiva - Hammaskuru - Muorravaarakka - Sarvioja - Porttikoski - Lankojärvi - Kivipää - Saariselkä. Matkaa tuli 118 km.

Vaelsin viime viikolla ystäväni kanssa UKK-puistossa. Lähdimme liikkeelle Kemihaarasta ja kävelimme muutamien mutkien kautta Saariselälle. Reitti muotoutui viikon kuluessa ja fiiliksen mukaan. Yöt vietimme hiljenevissä autiotuvissa ja päivisin ei vastaan tullut yhtään ketään, jos poroja, riekkoja, korppeja ja hirviä ei lasketa.

Kemihaara on kyllä syrjäinen paikka. Savukoskikin on aika syrjässä, mutta sieltä oli vielä reilut sata kilometriä taksikyydillä Kemihaaraan. Hiekkatietä, pääosin. Lopulta näin auton ikkunasta kyltin "Maantie päättyy", mistä arvelin että nyt jos koskaan aletaan olla perillä. Pian pakkailtiin rinkkoja lähtökuntoon autiolla pihalla, yksinäisen koiran säestäessä meitä matkaan harvakseltaan kajahtelevilla haukuilla. Olin halunnut aloittaa vaelluksen Kemihaarasta jo pitkään ja vaikka siellä ei olekaan juuri mitään nähtävää, on se silti tai juuri siksi käymisen arvoinen paikka.

Ensimmäisenä aamuna maa oli kuurassa ja täysikuu suorastaan häikäisi silmiin kun kömmin Manto-ojan tuvasta ulos aamupimeään. Hengitys huurusi otsalampun valokeilassa ja tuvassa hiljalleen viriävä lämpö tuntui suorastaan rikollisen ihanalta.

Kemihaaran laajat suot aukenivat eteemme kohmeisina. Niiden läpi kulkevat pitkospuut vaikuttivat jonkun sinne unohtamilta. Lumeen peittyvät lankut olivat paikoin lahonneet ja katoamassa hiljalleen luonnon alle, mutta kyllä niistä vaeltajalle vielä iloa ja apua oli. Taivas ei osannut päättää tarjoillako lumisadetta vai aurinkoa, joten saatiin molemmat ja kaikki välimuodot. Hiljaisuus oli lähes korvia särkevä ja välillä tuntui kuulevan jopa ympärillä leijailevat lumihiutaleet. Luonto oli hiljaa ja antoi lumen laskeutua.

Toiseksi yöksi majoituimme Tahvontuvalle. Varaustuvan puolella oli metsästysporukkaa, jotka lämmittivät saunan ja saunottuaan ystävällisesti huikkasivat ovelta saunan olevan vapaa. Valmiiksi lämmitetty sauna keskellä erämaata, kyllä kiitos! Päivä oli ollut pitkä ja vähän väsyneenä ajattelin käyväni vain nopeasti pesulla. Mutta kun astuin saunan lämpöön, oli minun ihan pakko käydä selälleen ylälauteelle, nostaa varpaat kohti kattoa ja nauttia lämmöstä. Kiukaan alla palava tuli valaisi saunan ja ritisi tunnelmallisesti. Tämä oli sitä oikeaa saunan tunnelmaa, lämpöä ja rauhaa. Erämaasaunoissa on kyllä sitä jotain.


Seuraavana päivänä katselimme nähtävyyksiä Vongoivan suunnalla, tässä Vongoivanräystäs:

Ja tässä kuvassa ollaan Vongoivan rinteillä:

Huipulla käyminen jätettiin suosiolla väliin, sillä samoja maisemia katseltiin joka tapauksessa melkein koko päivä. Noin sankassa pilvessä en ole varmaan aikaisemmin suunnistanutkaan. Paljoa ei näkynyt mutta se pieni maailma ympärillä oli tosi kaunis! Kaikki oli valkoista, harmaata tai jotakin siltä väliltä ja risuihin oli kertynyt runsas sentti kuuraa. Sieltä täältä hiljaa lipuvien sumulauttojen seasta paljastui yksinäisenä törröttäviä mäntyjä. Epätodellisia maisemia. En olisi vaihtanut niitä toisenlaisiin mistään hinnasta. Kylmä tuuli hiveli poskia ja tuntui talvelta. Suunnalla mentiin.

Vongoivanjoen notkossa sentään näkyi vähän pidemmälle. Epätodellisen kaunis ja kuurainen fiilis sielläkin. Oltiin kuin keskellä maisemataulua. Hypittiin sopivasta kohdasta yli kengät jalassa ja jatkettiin takaisin usvaan nousemalla Lihakuruun. Ei pysähdytty pitämään mitään pitempiä taukoja, koska oli pieni huoli siitä, kuinka kauan sumussa suunnistaminen vielä kestäisi. Toisaalta pimeän tulo nyt ei merkittävästi olisi edes näkyvyyttä enää huonontanut. Löydettiin kuitenkin hyvissä ajoin Hammaskurun tuvalle johtavan polun pää, juuri sieltä minne se oli karttaan merkittykin.

Lihakurusta lähti kaksi hirveä jolkottamaan pitkin vastapäistä tunturinrinnettä. Tässä kohtaa näkyvyys oli suorastaan loistava ja seurattiinkin niiden menoa pitkään. Aina yhtä hienoa nähdä noita suuria sarvipäitä! Kamera tarkensi jonnekin ihan muualle, mutta kuvasta tuli silti ihan kiva.

Illalla tuvalla olimme taas kaksin autiotuvan puolella. Varaustuvalla oli metsästäjiä ja meillä oli oikein ihana häntää huiskuttava mörkövahti nukkumassa tuvannurkalla. Saattoi turvallisin mielin lähteä pimeälläkin vessaan!


Kuuraiset maisemat loppuivat siirtyessämme Hammaskurusta Muorravaarakan tuvalle. Aamu oli talvinen, lumi natisi askelten alla ja kerääntyi tötteröksi kengänkärjen päälle. Lumi tuntui hiljentävän kaikki äänet ja välillä piti ihan ottaa pipo pois korvilta että kuulisi hiljaisuuden. Pirttikallionvaaran kupeesta avautui maisema aivan toisennäköiseen maailmaan. Siellä ei ollut lunta eikä kuuraa. Ilmeisesti eiliset pilvet olivat olleet jumissa vain Vongoivan kohdilla. Tietysti!

Vaelluksen teeman mukaisesti katseltiin nähtävyyksiä myös seuraavana päivänä. Tässä Pirunportti:

Pirunportti oli kauniisti pilvessä, mutta olihan se nähty jo edellisellä reissulla. Kävelimme Ukselmakurun pohjaa pitkin ja ihastelimme sumuverhon takaa paljastuvia maisemia. Koska pilvet nousivat ylemmäs, päätimme mekin kivuta vielä Hattupäälle katsomaan maisemia. Tuuli paukutteli rinkan sadesuojaa ja tunnelma oli arktinen, vaikka ei niin talviselta näyttänytkään. Pilvet olivat nielaisseet horisontin ja tuntuivat välillä seilaavan aivan pipoa hipoen.

Saariselkää lähestyttäessä maisemat vaihtuivat metsäisempiin eikä autiotuvilla ollut enää meidän lisäksemme ketään. Kävelimme paljon purojen varsia, kuuntelimme veden solinaa ja katselimme mäntykankaita. Luonto oli täälläkin hyvin hiljainen ja odotti talvea. Keli oli vuoroin sateinen, vuoroin sumuinen. Toisinaan myös aurinko kurkkasi pilvien takaa ja sen valo suorastaan häikäisi, niin kirkkaalta se tuntui.

Viimeisenä iltana saavuimme Kivipään tuvalle. Se oli minulle jotenkin aivan erityinen paikka, sillä olen katsellut usein töissä tuvasta otettua talvista kuvaa työpöydän taustakuvana. Olin monesti kaivannut sinne, vaikka en ollut itse tuvalla vielä koskaan käynytkään.

Viimeisenä aamuna herättiin tavanomaista aikaisemmin, viideltä. Kuu kajasteli pilvien takaa, kun lähdimme otsalamppujen valossa taivaltamaan Kivipään rinteitä ylöspäin ja kohti Saariselkää. Kun aamun valo alkoi vallata tilaa hämärältä, totesimme olevamme jälleen kerran sankan sumun ympäröiminä. Vaelluksen teema piti loppuun asti.