Toteutin maaliskuun loppupuolella tähänasti pisimmän vaellukseni UK-puiston kairassa, seuranani vain uskollisesti minua seuraava ahkioni. Tästä oli siis kyse:
Hiihtovaellus UK-puistossa 19.-31.3.2019
Reitti: Kakslauttanen - Suomunruoktu - Luirojärvi - Hammaskuru - Anterinmukka - Kiertämäjärvi - Jyrkkävaara - Siikavuopaja - Kivipää - Saariselkä
Matka: 154 km
Reissutarinan ensimmäiseen osioon
To 28.3.2019 klo 8:10 Jyrkkävaaran tupa
Huomenta. Venäläisdelegaation valtiovierailu Jyrkkävaarassa on päättynyt :) Ei heistä kyllä loppujen lopuksi mitään haittaa ollutkaan :D Vähän toivat elämää tupaan, mutta he hiljenivät nukkumaan tismalleen samassa aikataulussa minun kanssa, heräsivät kuudelta ja lähtivät tuossa vartti sitten jatkamaan. Itsekin olin jo kuudelta ihan hereillä, mutta makoilin silti vielä reilun tunnin, koska mua huvitti :) Ja koska tuvan pöytätila oli jo melko tarkalleen kokonaisuudessaan valloitettu.
Siinä aamulla makoillessani jo päiviä ihanan tyhjänä ollut mieleni alkoi täyttyä ajatuksista. Annoin mieleni vaeltaa kaikessa rauhassa. Tuvan hiljennyttyä söin aamupalan, ja sitten otin vihkoni ja kirjoitin sivun toisensa perään. Totesin, että minulla on harvoin aikaa käsitellä kaikkea mitä elämässäni tapahtuu, ihan positiivisiakin sattumuksia ja kohtaamisia. Istuin pitkään tuvassa ajatuksieni kanssa, ja vasta puolen päivän aikoihin olin valmis jatkamaan matkaa. Olo oli edelleen hieman väsynyt, aamupäivän ajatusmyllyn jäljiltä suorastaan kuin yliajettu, joten suunnitelmissani ei ollut hiihtää kovin kauas tänään.
Aloitin päivämatkani hiihtämällä puolisen kilometriä umpihangessa, ihan huvin, urheilun ja harjoituksen vuoksi. Ei ollut ihan mahotonta. Ja tavallaan oikaisin, vaikkakin oikoreitti oli varmasti ajallisesti kiertotietä pidempi. Minusta oli kuitenkin mukavaa hiihtää ihan omia jälkiä. Ja miksi ihmeessä minun edes pitäisi tehdä kaikki mahdollisimman nopeasti?
Tulin Muorravaarakanjoen rantaan, ja pääsinkin joesta heti yli huoltokelkkojen jälkiä pitkin. En tiedä olisinko mistään muualta uskaltanut mennäkään. Otin suunnan, tai oikeastaan vain tarkistin, että huoltokelkkauran suunta on kohti Snellmaninmajaa, ja lähdin hiihtämään sitä pitkin. Pian tulin pienen järven rantaan. Toiselta laidalta käveli neljä poroa hyvässä järjestyksessä minua kohti. Ne tulivat kelkkauraa pitkin, eikä niillä näyttänyt olevan aikomustakaan väistyä uralta. Pysähdyin katselemaan niitä, ja odotin, että ne huomaisivat minut ja muuttaisivat kulkusuuntansa jonnekin muualle. Mutta eihän ne viitsineet umpihankeen mennä kahlaamaan. Lopulta lähdin hiihtämään niitä kohti, ja silloin nelikkö päätti vetäytyä hyvässä järjestyksessä takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin.
Pysähdyin syömään lounasta. Siinä syödessäni mietin, että kulkemiseni on kyllä ensimmäisistä päivistä muuttunut, jotenkin rauhallisemmaksi. Suoritan vähemmän, ja olen enemmän läsnä hetkessä. En tarkoita, ettenkö pitäisi myös suorittamisesta. Pidän fyysisestä ponnistelusta ja siitä olosta, kun tuntee tehneensä fyysisesti rankan päivän. Mutta tällainen olemisesta nauttiminen on pidemmällä vaelluksella jotenkin kokonaisvaltaisempaa kuin arjessa.
Juuri kun nousin lounastauoltani, kuulin moottorikelkkojen ääntä ja eteeni ilmestyi kaksi Metsähallituksen huoltokelkkaa valtavien polttopuukuormien kanssa. Kelkat sammutettiin ja vaihdoimme luontovalvojien kanssa kuulumiset. He olivat mukavia heppuja, ja ennen pitkää todettiin olevamme sukulaisiakin. Ehkä kolmansia serkkuja, ehkä viidensiä, mutta sukulaisia kumminkin. Olipa taas ihana kohtaaminen! Siitä jäi niin sydäntä sykähdyttävä ja lämmin tunne, nämä ihmiset vaan puhuu samaa kieltä ja tunsin jälleen niin vahvasti kuuluvani tänne.
Matka jatkui. Tulin pian Suomujokivarteen Snellunkosken tulipaikan kohdalle. Lähdin hiihtämään jäätä pitkin kohti Snellmaninmajaa, kun kuulin jälleen kelkan äänen. Tällä kertaa tulija oli Anterinmukassa tapaamani poromies, lapinkoira kyydissään, tietysti. Täällähän on pelkkiä tuttuja! Hänkin pysäytti ja sammutti kelkkansa, kyseli miten reissuni on mennyt, ja kertoi minulle ahmojen tuhotöistä porotokassa. Ahma oli tappanut ja raadellut monta poroa, hän näytti minulle puhelimestaan kuvia ja videotakin yhdestä, joka oli julmasti jätetty kitumaan. Eniten kuitenkin kosketti se, miten poromies videolla jutteli porolleen. Voi poika, ois se saanut sinut kyllä tappaa. Ahma kuulemma jättää poron henkiin, jotta saalis pysyy tuoreena pidempään. On se julma peto. Karhut eivät kuulemma ole vielä nousseet talvipesistään (huh). Koko jutustelun ajan vieressäni kiehnäsi lapinkoira, jota rapsuttelin. Lopulta koira kellahti selälleen jalkojeni juureen, aivan samalla tavalla kuin meidänkin karvakorva :) Puhe kääntyi koiriin, ja niistäkin riitti juttua pitkäksi aikaa. Seuraavalla viikolla olisi Raja-Joosepissa poropaimennustapahtuma, mihin minäkin olin aluksi ollut Sissin kanssa menossa, mutta logistiikkajärjestelyt menivät vähän liian vaikeiksi. Sain kuitenkin kutsun aidalle seuraamaan muiden suorituksia, jos vain pääsisin. Poromies käynnisti kelkkansa, kutsui koiran kyytiin ja toivotteli minulle vielä hyvää loppureissua. Ja taas minä jäin hiihtelemään, tuntien itseni kaikkea muuta kuin yksinäiseksi.
Snellmaninmajalle ei ollut enää pitkästi. Kiskoin ahkion jäältä ylös korkealle kummulle. Sen päällä nökötti pieni tupa. Auringonpaiste oli nyt tiessään ja tuuli alkoi vihmomaan kylmästi. Menin tupaan sisälle yhtä aikaa kahden paikallisen kanssa, jotka kävivät vain katsomassa tupaa pilkkireissun yhteydessä. Heidän lähdettyä laitoin kylmästä hytisten kaminaan tulet. Hiljalleen tupa alkoi lämpenemään. Istuskelin pitkään ja selailin tuvan vieraskirjaa, välillä aina ikkunasta ulos vilkuillen ja teetä hörppien. Olin suunnitellut, että hiihtäisin vielä iltapäivän ratoksi reilun kilometrin päähän katsomaan vanhaa kolttakylää. Olin jo tekemässä lähtöä, mutta kun avasin tuvan oven, lensi vettä lähes vaakasuorassa suoraan naamalleni, joten vedinkin oven samantien takaisin kiinni, lisäsin kaminaan pari puuta ja köllähdin tyytyväisenä laverille. Tuohon keliin ei huvittanut lähteä harrastamaan kulttuuria.
Hieman myöhemmin vesisade lakkasi ja aurinkokin pilkisti pilven takaa. Ihailin tuvan pihalta aukeavaa maisemaa pitkän tovin. Edelleenkään ei huvittanut lähteä hiihtelemään yhtään mihinkään, joten hengailin vain loppuillan tyytyväisenä tuvalla. Oli rauhallista, vaikka Metsähallituksen huoltokelkat ajoivatkin pariin kertaan tuvan ohi polttopuulastin kanssa, mutta eivät hekään pysähtyneet tuvalle. Kömmin makuupussiin jo melko aikaisin ja nukahdin samantien.
 |
| Snellmaninmaja ja iltamaisema |
Pe 29.3.2019 klo 7:08 Snellmaninmaja
Aurinkoinen aamu!! :)
Eilen menin nukkumaan jo puoli ysin aikaan. Heräilin yöllä pari kertaa kun tuuli kolkutteli tuvan nurkkia, mutta pääosin nukuin kyllä tosi hyvin eikä tuollaiset pienet mörköjen kolkuttelut haitanneet mua lainkaan. Heräilin ekan kerran joskus puoli kuuden aikaan ja melko pian nousinkin jo ylös kun ei enää nukuttanut. Rakastan tätä rytmiä!
 |
| Aamumaisema |
Rauhallisesta aamusta huolimatta lähdin liikkeelle jo heti yhdeksän jälkeen. Olin ajatellut katsastaa kartalla näkyvän vanhan kolttakylän tänään, kun hiihtäisin siitä joka tapauksessa ohi. Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin vain hiihtämään kolttakylän ohi, sillä se oli kartassani merkitty väärään paikkaan ja tajusin asian vasta puoli kilometriä liian myöhään enkä jaksanut enää palata takaisinpäin. Aurinko paistoi upeasti ja seurailin Suomujoella kulkevaa kelkkauraa.
Kelkkaura johdatti minut Aittajärven P-paikalle, ja sieltä hiihtelin Aittajärven laavulle. Tässä vaiheessa minulla oli yllättäen taas nälkä, joten jäin laavulle syömään lounasta. Kylläpä oli taas makoisat lounaskelit, sillä aurinko paistoi suoraan laavuun ja sen lämpö tuntui ihan keväältä. Syötyäni heitin laavuun pitkäkseni ja siitä minut herätteli viiden tai kuuden hengen ulkomaalaisseurue ahkioineen. En ihan pysynyt laskuissa, kun hieman tokkuraisena tervehdin jokaista vuorotellen heidän hiihtäessään laavun ohi. Viimeinen heistä pysähtyi kysymään mitä kuuluu, ja juttelemaan hetkeksi. He olivat hiihtämässä Jyrkkävaarasta Lankojärvelle.
Minäkin kömmin laavusta ylös ja valjastin itseni taas reen eteen. Lähdin seurailemaan edelleen jokea pitkin kulkevaa kelkkauraa, missä meni nyt myös tuon ulkomaalaisporukan hiihtojäljet. Halusin nukkua ainakin yhden yön laavussa, joten suunnittelin hiihtäväni tänään Siikavuopajan laavulle yöksi. Matkaa olisi enää viitisen kilometriä ja Metsähallituksen miehet olivat kehuneet sitä suojaiseksi ja hyväksi yöpaikaksi. Kello oli vasta vähän yli kaksitoista, kun sain jo ensimmäisen näköhavainnon tuosta laavusta, mutta sitten eteen tuli pari muuttujaa. Ensimmäinen, mistä kieltäydin menemästä yli ahkio perässäni, näytti tältä:
Periaatteessa siitä olisi varmasti päässyt, olihan ulkomaalaisporukkakin siitä hiihtänyt. Mutta minä olin yksin ja mitä tekisin, jos minä tai ahkio humpsahtaisi tuosta lumikannen läpi jokeen? Olisin pulassa. Siispä jätin ahkion paikoilleen ja lähdin etsimään vaihtoehtoista reittiä laavulle. Seuraava löytämäni vaihtoehto oli aivan yhtä huono, ja se näytti tältä:
Kuva ei aivan kerro rinteen jyrkkyyttä, mutta se oli sitä luokkaa, että tässä voisi päätyä koko yhdistelmä jokeen lumineen päivineen. Ei kiitos. Laavukin näkyy jo vasemmassa laidassa rinteen takana. Viimeinen vaihtoehto laavulle pääsemiseksi oli vaihtoehto nimeltä crossfit: siinä hinattiin ensin ahkio tämän jyrkän harjanteen päälle, iltapäivän pehmenneessä, upottavassa hangessa tottakai, ja sen jälkeen hinattiin ahkio toiselta puolelta harjannetta alas vielä pehmeämmässä lumessa.
Sen jälkeen minut erottikin laavusta enää vain joenmutka, mistä uskaltauduin hiihtämään yli, ensin ilman ahkiota ja sen jälkeen vasta ahkion kanssa. Kaiken tämän jälkeen en lainkaan ihmetellyt, ettei laavulla näkynyt juuri kävijöitä olleen! Muutaman sadan metrin matkaan oli mennyt yli tunti. Jos allaolevaa kuvaa muuten katsoo oikein tarkasti, saattaa nähdä laavun edessä makoilevan valkoisen poron. Sieltä se katseli tyynesti minun ahkio-crossfittiä, ja kun lähestyin laavua, se vetäytyi laavun takaiseen metsään.
Laavulle päästyäni vaihdoin hikiset vaatteet kuivempiin ja sen jälkeen istahdin kaakaolle ja näkkärille. Tykkäsin paikan tunnelmasta heti kun siihen tulin. Laavu oli todellakin mukavasti harjanteiden suojassa ja sen eteen aukeni pientä lampea muistuttava joenmutka. Ja se valkoinen poro kuopsutti edelleen jossakin lähettyvillä.
Loppupäivän askareisiin kuului vedenhakua sulana olevasta virtapaikasta sekä hiihtoretki lähellä olevalle Sotavaaran tulipaikalle ja samalla seuraavan päivän joenylityspaikan tutkiminen. Tulipaikan kohdalta joki oli tukevasti jäässä ja siitä pääsi hiihtämään yli helposti, joten voisin huomenna lähteä sitä kautta hiihtelemään kohti Kivipään tupaa. Valkoinen poro oli seuranani hiihtoretkellä, se nimittäin laukkoi aina välillä edessäni ja välillä se taas ravasi minua vastaan.
Tutkimusretkien jälkeen asetuin laavulle, tein tulet ja laittelin ruokaa. Pieni väsymys vaivasi edelleen, ja nälkä oli jatkuvaa. Ruokapussia inventoituani päädyin syömään ensin perunamuusia ja jauhelihaa, sen jälkeen retkimuonapussin (Lyo-merkkinen pasta bolognese, oli muuten tosi hyvää) ja jälkipalaksi vielä nuudelit. Silti yöllä klo 03 herätessäni oli nälkä!
La 30.3.2019 klo 8:33 Siikavuopajan laavu
Hyvin nukutti laavulla! Heräsin kolmen aikoihin siihen, että oli kuuma. Ei ollut niin säkkipimeää, että näin hyvin nousta istumaan ja vähentää vaatetusta ilman lamppuakin. Vastarannan männynlatvat näkyivät heikkona siluettina taivasta vasten. Oli niin hiljaista! Vain tuuli humisin puiden latvuksissa välillä. Makoilin vähän aikaa hereillä, eikä minua pelottanut yhtään. Sitten nukahdin taas. Olipa mukavat 10 h yöunet! Nyt aamulla on mukava puolipilvinen keli, lämpötila on varmaan jossain nollan pinnassa.
Tein tulet ja söin aamupalaa, ja siinä yhdeksän jälkeen lähdin laavulta jatkamaan matkaa. Mieli oli hyvä ja lähes voitonriemuinen, mikä ihana kokemus olikaan nukkua yksin laavulla. Olin onnellinen siitä, miten hyvin olin nukkunut. Tämän päivän etappi oli hautunut mielessä yön aikana, lähtisin suunnistamaan poroaidan viertä, tavoitteena Kivipään tupa. Yöllä oli onneksi ollut sen verran pakkasta, että vanhakin kelkanjälki kantoi loistavasti.
Hiihdin eilisen tiedusteluretkeni jälkiä poroaidalle, ja jatkoin vanhaa kelkanjälkeä pitkin hiihtäen ylemmäs Haukilammelle. Lammen paikkeilla vastassani oli yhtäkkiä poron selkäranka keskellä uraa! Tuijotin selkärankaa hetken epäuskoisena, sen jälkeen pälyilin ympäristöäkin vähän tarkemmin. Mistähän se tuohon oikein oli ilmestynyt? No, ei se kovin tuore ainakaan ollut, päättelin, ja kun en ympäristöstä pongannut mitään erikoista, ei jäljen jälkeä, hinasin pulkkani selkärangan ohitse ja jatkoin matkaa. Nousin edelleen ylöspäin, ja jossain vaiheessa pysähdyin lounastauolle aurinkoiseen kohtaan.
Lounastauolta matkaa jatkaessani totesin, että hankihan kantaa sekä minua, että ahkiota! Hitsi vie, mun viimeinenkin toiveeni tältä reissulta toteutui! Hylkäsinkin samantien kelkkauran ja otin suunnan nimettömän lammen ylitse ja Puilakkapään pohjoisimpien vaaranyppylöiden välistä kohti Ahvenvaaraa. Ai miten hienoa onkaan hiihdellä omaa reittiä!!
Suunnistus meni hyvin, vaikka välillä vähän epäröinkin, niin huomasin aina pian olevani juuri siellä, missä oletinkin. Alamäkeen mentäessä sai jo vähän jarrutellakin ahkion kanssa, kun hanki kantoi. Otin yhden matsinkin pienen männyn kanssa, kun halusin itse kääntyä sivurinteeseen, mutta ahkio ei. Päädyin männyn kylkeen, hankeen jalat ylämäkeen ja ahkio halusi tulla ylärinteen puolelta päälleni. Onneksi ei käynyt kuinkaan, olin vain hetken aikaa hieman jumissa lumihangessa, kunnes sain suksen irti jalastani ja sillä ankkuroitua ahkion paikoilleen. Sen jälkeen kampesin ähisten itseni lumihangesta oikein päin ja takaisin suksille.
Tämän päivän ongelmatilanteet eivät suinkaan ollet vielä siinä, vaan saavuttuani Kulasjoen varteen totesin ylityksen näyttävän todella hasardilta. Itse asiassa aivan liian hasardilta. Tästä ei kyllä yli mennä.
Arvuuttelin hetken aikaa, kumpaan suuntaan jokivartta lähtisin hiihtämään ylityspaikkaa etsien, ja lopulta valitsin oikean arvan, sillä löysin nopeasti lompolon, minkä kohdalta pääsi turvallisesti yli. Heti kun pääsin joen yli, alkoikin sitten lumimyräkkä, ja suuntana ollut Ahvenvaara katosi tyystin näkyvistä. Onneksi minulla oli suunta selvillä, ja suunnistinkin kompassin kanssa tismalleen kartalla pysyen lumituiskusta huolimatta. Hieno fiilis!
Kun pääsin metsäautotien pohjalle, lakkasi lumituiskukin ja aurinko paistoi jälleen. Päivän kommervenkkejä miettin pohdin, mitähän on edessä seuraavaksi? Hiihdin muutaman kilsan metsäautotien pohjaa seuraillen ja sen jälkeen olikin enää muutama kilometri tuvalle. Jostakin ilmestyi risteykseen ehkä muutaman päivän vanha ahkioiden jälki, joka menisi takuulla tuvalle. Tuskin siis enää suuria ongelmia mahtuisi loppumatkalle, ajattelin helpottuneena. Mutta. Ahkiojälki olikin vesisateen, auringonpaisteen ja pakkasten jäljiltä melkoisen liukkaalla jäällä. Karvat ei kertakaikkiaan pitäneet pienenkään ylämäen kohdalla. Nonni! Ähisten kiskoin siis ahkiota mukavalta näyttävän jäljen vieressä umpisessa, ja tietysti se hankikaan ei juuri tässä kohtaa kantanut mitenkään täydellisesti. Ja jotta ei menisi liian helpoksi, yltyi vielä tuulikin kovaksi, ja puhalsi tietysti vastaan.
 |
| Hiihdin tällaisen hienon, sulan lähteen ohi! Täytin vesipullot ja olikin kyllä hyvää vettä! |
 |
| Kivipään tupa |
Lopulta kuitenkin tupa oli siivottu, hiiri toimitettu kauas huussin taakse ja kokonainen espanjan pata katosi helposti kattilasta. Kirjoittelin päiväkirjaa ja ajatukset suuntautuivat huomiseen. Taisi olla aika jättää erämaalle hyvästit tältä erää. Huomenna voisi olla se päivä, kun hiihdän Saariselälle. Harmi vaan, kun tuvalla ei ollut kenttää puhelimessa, enkä saanut yhteyksiä ulkomaailmaan, mutta eiköhän asiat huomenna järjestyisi tavalla tai toisella.
Su 31.3.2019 klo 7:17 Kivipään tupa
Nukuin tosi hyvin! Nyt vähän haikein, mutta myös innostunein fiiliksin kohti sivistystä. Ajattelin hiihtää ensin Luton päivätuvalle, ja siitä pitäisi päästä jo ajettua latua pitkin Saariselälle. Jos tuo alkuosa matkasta ei nyt ihan tuhottoman hitaasti etene, niin olen illalla Saariselällä!
Lähdin liikkeelle auringonpaisteessa. Sanoin heipat Kivipään tuvalle, ja jostain syystä käännyin katsomaan taakseni ehkä useammin kuin tavallisesti. Tuntui vähän haikealta jättää erämaa, mutta toisaalta odotin jo kovasti suihkua ja sitä, että voisin mennä kauppaan ja valita sieltä ihan mitä ruokaa ja herkkuja tekisi mieli. Nälkä oli kova. Kotiväkeäkin taisin jo vähän kaivata. En ollut kertaakaan matkalta soittanut ja moneen päivään ei ollut muutenkaan pysähdyspaikoissa kenttää, joten yhteydet kotiin olivat olleet kovin yksipuolisia InReachillä lähetettyjä "jään tähän yöksi" tai "lähden liikkelle"-tyyppisiä viestejä.
Kivipään alarinteilläkin kantoi jo hanki mukavasti, ja nousinkin vahingossa paljon korkeammalle tunturiin kuin oli tarvis. Näin jälkikäteen blogia kirjoittaessani tuntuu kyllä kummalliselta, miten sen ahkion kanssa voi vahingossa hiihtää melkein puoliväliin tunturia? Ehkä hiihdinkin puolitarkoituksella, koska halusin vielä nähdä vähän enemmän maisemia.
Huomattuani olevani jo tarpeeksi korkealla, pidin lyhyen tauon ja tutkin kartasta jatkoreittiä. Muutaman minuutin aikana aurinkoinen maisema alkoi muuttua ja taivaalta rupesi leijailemaan suuria lumihiutaleita.
Näkyvyys vähän heikkeni, mutta matkani jatkui suunnalla. Ilmeisesti sama viiden hengen tsekkiporukka, joka teki minulle ladun Hammaskurun tuvalle, oli ollut Kivipäälläkin ennen minua ja taas hyödyin heidän jäljestään. En koko matkaa tosin, hiihtelin myös omia reittivalintojakin. Edelleen tuntui niin mukavalta kulkea siellä missä tykkää!
Söin lounasta Kivipäänojan varressa, kun lumisade oli jälleen vaihtunut auringonpaisteeseen. Lounaan jälkeen hiihtelinkin jo vähän summittaisemmalla suunnalla. Päätin, että hiihtolatu kyllä tulee vastaan, vaikka en niin tarkasti suunnistaisikaan. Väsymys tuntui kropassa. Tsekkien hiihtolatu meni mielestäni väärään suuntaan, joten lähdin omilleni, sillä halusin käydä Luton tuvalla. Summittaisen suunnistukseni takia jouduinkin sitten laskemaan ahkion alas hemmetin jyrkkää törmää, samalla kun itse möyrin vyötäröäni myöten hangessa. Olihan hommaa! Fiksuinta olisi tietysti ollut kiertää koko törmä, mutta päätös mennä suoraan alas johtui väsymyksestä. Onneksi se kuitenkin onnistui hyvin.
Kun olin päässyt törmältä alas, olikin enää kilometrin verran omaa latua jäljellä. Samalla kun sain höylätyn hiihtobaanan suksieni alle, ilmestyi Luton päivätupakin näköpiiriini. Se olikin aivan täynnä hiihtokansaa, eikä sisälle enää mahtunut, joten istuin terassille hörppimään vettä ja nauttimaan yhtä niistä viimeisistä suklaapalasista, mitä oli vielä jäljellä. Jotenkin tämä sivistyksen pariin paluu tuntui huikean reissun antikliimaksilta. Hiihtopukuiset ihmiset menivät ympärillä vyölaukkuineen, kun otin laivalta näyttävän ahkioni jälleen vetoon. "Oletkos sinä ihan yöpynyt jossakin?" minulta kysyttiin. Sisäisesti kiristelin hampaitani ja mietin että ei, huvin vuoksi vaan päiväretkellä vedän tätä pulkkaa. Sen sijaan vastasin ykskantaan "Joo, kaks viikkoa", ja lähdin hiihtämään. "Wau, sehän on mahtavaa!" kysyjä vielä totesin. Nyökkäsin. Niin on.
Seitsemän kilometrin latuhiihdon aikana kukaan ei onneksi kysellyt enää minulta mitään, vaan ohitse hiihtävät tyytyivät vain katsomaan pitkään. Yksi porukka tuli rinkkojen kanssa vastaan, ja se tuntui kuin olisi kohdannut sukulaisia vieraalla planeetalla. Juttelimme tovin ja vaihdoimme retkikuulumiset. Soitin kotiin ja oli ihanaa puhua Jarkon kanssa pitkästä aikaa. Kesäaika oli kuulemma vaihtunut viime yönä. Olin buukannut Luton tuvan terassilta puhelimella itselleni huoneen kylpylähotellista, joten vedin ahkioni hotellin pihaan. Lähetin vielä ilkikurisesti InReachilla pihalta kotijoukoille viestin "jään tähän yöksi". Reissu taisi olla valmis. Siitä tuli juuri niin upea kuin olin toivonutkin. Teki mieli tuulettaa, ja saatoin niin tehdäkin.
No comments:
Post a Comment