Sunday, May 5, 2019

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | päivät 7-9

Onko ihanampaa aamua kuin tää?




Toteutin maaliskuun loppupuolella tähänasti pisimmän vaellukseni UK-puiston kairassa, seuranani vain uskollisesti minua seuraava ahkioni. Tästä oli siis kyse:

Hiihtovaellus UK-puistossa 19.-31.3.2019
Reitti: Kakslauttanen - Suomunruoktu - Luirojärvi - Hammaskuru - Anterinmukka - Kiertämäjärvi - Jyrkkävaara - Siikavuopaja - Kivipää - Saariselkä
Matka: 154 km

Ma 25.3.2019 Hammaskurun tupa

Sain taas heräillä siihen luksukseen, kun joku toinen laittaa kaminaan tulet. Oli mukavaa syödä pitkästä aikaa aamupalaakin seurassa. Tupakaverini tarjosivat minulle oikeaa kahviakin ja paistettua pekonia. Melkein jo lyöttäydyin tämän porukan mukaan loppureissulle =)

Sanoimme kuitenkin hyvästit ja sovimme, että palaamme asiaan myöhemmin minun eräopasopintoihini liittyvän työharjoittelun merkeissä (mahtavaa!). Porukan lähdettyä tuvan tienoo taas hiljeni, ja laittelin kaikessa rauhassa omat tavarani kasaan. Keräilin samalla hieman ajatuksianikin. Niin paljon kuin olin seurasta nauttinutkin, tuntui siltä että tarvitsen ikään kuin hetken hengähdystauon sisäistääkseni kaiken, ihan kuin tapahtumia olisi yhtäkkiä tullut liian kiivaaseen tahtiin ja minua olisi hengästyttänyt.

Ahkiota pakatessani totesin, että nyt tavarat alkavat vihdoin löytää omat paikkansa. Viikkohan siihen menikin! Yöllä oli tuiskuttanut jälleen lunta, mutta aamulla aurinko pilkisti jo pilvien takaa. Lähdin hiihtämään. Päästyäni ylös Hammaskuruun, oli kylmästi puhaltava tuuli ajanut jo pilvet tiehensä ja pääsin nauttimaan upean aurinkoisesta tunturimaisemasta.

En halunnut heti tuiskun jälkeen hiihtää lumilippojen reunastamaa kurun pohjaa, joten kiersin kurun hiihtämällä hieman ylempää tunturista. Edelläni mennyt pariskunta oli kyllä kurusta hiihtänyt, mutta toisten jäljet nyt eivät tunnetusti ole minkäänlainen tae siitä, että reitti olisi turvallinen. Olen nähnyt millainen määrä lunta voi irrota vastaavanlaisista paikoista, enkä todellakaan olisi tuntenut oloani mukavaksi tuolla reitillä. Hämmästelin silti mielessäni, miksi minun täytyy perustella kiertäminen niin kovin tarkasti itselleni? Miksi tunnen itseni lähes pelkuriksi, kun kierrän? Eikö syyksi vain riitä, että minä nyt vain haluan kiertää? No, joka tapauksessa se on varmaa, että jos jokin reitti herättää näin paljon pohdittavaa, niin minä kyllä kierrän vaikka maailman ääristä. Ja se olikin oikein hyvä veto, sillä sain aivan uudenlaiset ja upeat maisemat eiliseen hiihtoretkeeni verrattuna. Tuntureita näkyi joka suunnassa, hanki kimmelsi timantteja ja minä hiihtelemässä siellä kaiken sen kauneuden keskellä!



Heti korkeimman kohdan jälkeen söin lounaan ja sitten laskeuduin Anterinjokivarteen. Sain nauttia, kiertoreittiäni lukuunottamatta, koko matkan hyvin tallatusta urasta, sillä pariskunta Hammaskurun tuvalta oli hiihtänyt edelläni jokivarteen saakka. Tästä kohtaa he olivat kääntyneet kohti Muorravaarakan Ruoktua, mutta Anterinmukastakin oli jo hiihtänyt pari ihmistä Muorravaarakkaa kohti, joten minä jatkoin heidän jälkiään kohti Anterinmukkaa. Myöhemmin minulle selvisi, että nuo kaksi ihmistä olivat aiemmin Tuiskukurussa tapaamani tsekkiläiset isä ja poika.



Maasto laski loivasti koko loppumatkan ja minä vain nautiskelin helposta menosta ja auringosta. Rallattelin mennessäni "Voi kuinka kaaaunis on tuo päivä, kuka hän on ja mistä tänne saapui..." ja liikuttelin suksia laulun tahtiin. Erämaassa yksin kulkemisen parhaita puolia on ehdottomasti, että kehtaa laulaa ja tanssahdella aivan miten sattuu huvittamaan! Mieli oli kevyt ja iloinen. Pysähdyin välillä keksien tanssiliikkeitä ja välillä taas hiljenin ja katselin kun minua seuraavat lapintiaiset hyppelivät oksalta toiselle ja sirkuttivat. Nauroin ääneenkin ja hymyilin kilpaa auringon kanssa. Se lämmitti. Pysähtelin tämän tästä katselemaan ja kuuntelemaan, ja välillä koitin ikuistaa kaikkea näkemääni kamerallekin.


Klo 18:43

Anterinmukassa ollaan! Ja mie oon käyny saunassa, voihan ihanuus sitä saunaa ja tätä koko paikkaa! Tämä on kuin kaikkien suomalaisten unelmien erämaamökki. Tämä päivä on ollut pelkkää nautintoa, niin upea ilma, maisemat ja fiilis on ollut. Ja se sauna, aiai! Lämpöiset löylyt ja pari kierrosta jäähyttelyä hiljaisessa illassa. Enpä muista milloin olisi saunominen tuntunut näin pyhältä rituaalilta. Joku ihana oli jättänyt saunalle saippuaakin, eihän mulla olis semmosta ollut mukana, mutta tuntuu että tänään mulle vaan annetaan kaikki se, mitä tarvitsen. Mahdottomia ei kyllä ihminen tarvitsekaan ollakseen onnellinen!



Olin Anterinmukassa kahden aikaan, ja aloinkin melkein heti lämmittämään saunaa. Ensin tietysti piti istuskella auringon lämmittämällä terassilla ja nauttia kaakaot ja herkkuvoileivät. Ripustin teltankin seinustalle ja sain sen vihdoin kuivatettua. Sain nautiskella kaikesta yksin, kämpällä vain piipahtivat Metsähallituksen edustaja ja paikallinen poromies. He olivat tekemässä petojälkilaskentaa ja eivät kauaa pirtissä istuskelleet, mutta poromiehen kanssa kyllä ehdittiin heti miettiä oliko meillä yhteisiä tuttuja tai sukulaisia. Ehkä. Oli kyllä mukavaa, että he kävivät.



Saunan lämmityksessä oli oma puuhansa, se nimittäin sijaitsee melko jyrkän kummun alla jokivarressa, ja sinne johtavat portaat olivat vielä hieman lumiset ja jäiset. Kannoin saunalle puita ja avannosta vettä vesipataan. Saunominen tuntui varmasti vielä paremmalta sen vuoksi, että olin itse sen lämmittänyt ja tehnyt kaikki työt. Saunan jälkeen olo olikin puhtaana aivan uskomattoman hyvä. Laitoin kämpän takkaan tulet ja söin kokonaisen pussipasta-aterian ja makkaran. Sen jälkeen ei juuri muuta tarvinnutkaan kuin kellahtaa pehmeälle patjalle ja sulkea silmät.




Ti 26.3.2019 Anterinmukka

Herään täydellisessä hiljaisuudessa. Avaan silmäni ja huomaan että päivä on alkanut jo valkenemaan. Valon määrästä päättelen, että kello on vähän vaille kuusi. Miten ihmeellistä on herätä tähän aikaan aamusta ihan itsestään, ilman herätyskelloa, ja ilman väsymystä. Ja ilman yhtäkään ajatusta, to do-listaa tai aikatauluongelmaa mielessäni. Voisinpa aina herätä tällaiseen olotilaan - ja tällaiseen tupaan!


Siivoilen aamulla hartaasti. Haluan jättää paikat mahdollisimman hyvään kuntoon, kuten ne olivat minullekin. Teen lähtöä haikeilla mielin. Tänne olisi voinut jäädä vaikka asumaan. Haikeus katoaa kuitenkin melko nopeasti kun pääsen liikkeelle, sillä jälleen minua hemmotellaan upealla päivällä. Suuntaan kohti pohjoista. Kiertämäjärven tuvalle olisi reilu parikymmentä kilometriä, ja voisin hiihtää sinne tänään, jos suksi luistaa. Vaihtoehtoisesti voin aina jäädä telttaan juuri silloin kun se sattuu huvittamaan.

Anterinmukasta lähtee hyvä kelkkaura kohti pohjoista. Ensin se tosin mutkittelee vinhasti tekemällä kunniakierroksen tuvan takana sijaitsevan nyppylän ympäri ja sitten vielä toisen Mukkavaaran eteläpuolelta, tehden matkasta kaksi kertaa pidemmän kuin linnuntietä. En ole pahoillani, sillä kantavaa kelkkauraa on ilo hiihtää, ja jokivarsi on edelleen tavattoman nättiä. Lumikasat kivien päällä näyttävät siltä, kuin joessa kasvaisi valtavia sieniä.



Anterin pyöräparkin laavu ilmestyy näkyviin yhtä aikaa nälän kanssa, joten pysähdyn lounaalle. Aurinko paistaa suoraan laavuun ja edessä aukeaa tunturinäkymät, ei hullumpi maisema tästäkään lounasravintolasta! Päätän juoda vielä kahvitkin ja sen kanssa jälkkäriksi kaivelen päivärepustani suklaata. Omituisesti lepattava suklaapaperi kiinnittää huomioni. Mitä ihmettä, näyttää siltä kuin joku olisi nakertanut suklaatani toisesta päästä levyä! Mietin hetken. Suklaalevy on ollut minigrip-pussissa, ja sekin on nakerrettu. Missäs tämä levy olikaan viime yönä...repussani! Tarraan vieressä olevaan pikkureppuuni ja tutkailen sen pohjaa. Missään ei näy reikää... onko siis repussani hiiri? Pomppaan ylös laavusta, laitan hanskat käteeni ja kippaan koko repun sisällön ulos. Tavaroiden joukossa ei näy liikettä. Käännän ja tutkin joka ikisen tavaran, mutta totean varkaan livistäneen varmaankin jo aikoja sitten, onneksi. Reppu oli ollut auki viime yönä, joten en keksi muuta mahdollisuutta, kuin että suklaavaras on kiivennyt reppuuni, nakertanut vähän suklaata ja sitten kiivennyt repusta ulos. Samalla tulee hämärä muistikuva että saatoin herätä yöllä pieneen rapinaan, mutta nukahdin samantien uudestaan. No, onneksi tappioni eivät olleet kovin suuret, vain yksi pala suklaata lensi metsään. Toistakin oli ehkä nakerrettu, mutta sen minä ehdin syödä ennen kuin huomasin...yöks. Jatkossa kyllä takuulla ihan kaikki syötäväksi kelpaava löytää yöksi tiensä muovilaatikkoon!


Pyöräparkin jälkeen ohitin Anterin vartioston mökin ja hikoilin perävaununi kanssa ylös Länsimmäisen Helttamoroston satulaan. Siitä eteenpäin matka etenikin vauhdilla rajavyöhykkeen vartta seuraten, ensin alamäkeen, sitten tasaisella, ja yllättävän nopeasti olinkin jo Harrijärvellä. Vähän ennen Kiertämäjärven "risteystä" lähdin hiihtämään vähän heikompaa kahden kelkan jälkeä, koska arvelin pääseväni vähän oikaisemaan niiden jäljillä. Olihan se oikoreitti ainakin periaatteellisella tasolla, mutta kelkat olivat kyllä matkalla vähän kruisailleet siellä sun täällä. Pääsin sentään oikoreitiltäni lopulta onnellisesti takaisin kantavammalle uralle. Jäällä ei kannattanut näköjään sooloilla, jos ei sitten halunnut harrastaa vesihiihtoa. Pian sainkin jo tuvan näkyviini ja tyytyväisenä hiihtelin hiljaisen tuvan pihaan. Totesin tehneeni oikein hyvän "työpäivän", yhdeksästä neljään.



Tuvalla sitten kamppeet sisälle, kuivien ja vähemmän haisevien vaatteiden vaihto, tulet kaminaan ja sitten päivän paras hetki, siis se, mihin kuului kaakaota ja voileipää. Haisemisesta mainittakoon, Anterin vieraskirjaan oli 10 v. pikkuvieras kirjoittanut: "Täällä on meidän kanssa kaksi belgialaista. En haluaisi olla rasisti, mutta ne haisee." =D Onneksi hän ei ollut haistamassa miltä minä tuoksahdin ennen saunaan menoa...

Tein tuvalla jonkinlaisen siivouksen ja puistelin tuvalta löytyneet patjat ulkona. Sen jälkeen tein ruuan ja ennen nukkumaanmenoa kävin vielä jäällä fiilistelemässä hämärtyvää iltaa. Hieno ilta oli kyllä jälleen. Hiljaisuus rauhoitti mielen ja nukahdin jälleen samantien.




Ke 27.3.2019 Kiertämäjärven tupa

Herätessäni vilkaisin lämpömittareita, kämpässä sisällä näytti +1 ja ulkona -18 astetta. Ilmankos olikin nukuttanut niin makeasti! Kamina lämmitti tuvan taas nopeasti. Söin aamupalaa ja lueskelin karttaa kuin sanomalehteä, kuten minulla on aina vaelluksilla tapana. Päivän projektiksi ajattelin ottaa Jyrkkävaaran tuvalle suunnistamisen. Arvelin, että pääsisin sinne poroaitaa seuraamalla, koska siellä todennäköisesti olisi poroisännät ajaneet kelkallakin. Ja näinhän se menikin.

Tässä tuvassa oli erikoinen lisävaruste, peili, ja olikin hauska nähdä millainen peikko sieltä aamulla kurkisti.

Aamu oli vielä aurinkoinen, mutta pilvipeite alkoi tihenemään jo ennen kuin lähdin liikkeelle. Ylitin ensin Kiertämäjärven ja pian sen jälkeen löysin helposti poroaidan. Sen vierellä, ja onnekseni vielä juuri sillä puolellakin, missä minä olin, meni melko tuore kelkanjälki ja sitä oli hyvä hiihtää. Päästyäni ylös Koiravaaraan tulin samalle portille, mistä olimme Jarkon kanssa kulkeneet vuonna 2014 lokakuussa. Ja ilmakin oli nyt aivan samanlainen, asteen verran pakkasta ja isoja lumihiutaleita leijaili ilmassa. Maassa oli kyllä lunta vähän enemmän kuin viimeksi. Pysähtyessäni lounaalle olin astunut kelkanjälkeltä sivuun ja mönkinyt heti vyötäröäni myöten hangessa.



Olin Jyrkkävaaran tuvalla melko aikaisin, vaikka olinkin pysähdellyt matkalla paljon. Arvasin, että seuraamani moottorikelkkaura kyllä tuvalle menee, mutta halusin kuitenkin olla koko ajan kartalla, joten tutkailin karttaa jatkuvasti. Tuvalla oli vieraskirjan mukaan ollut kaksi hiihtäjää vain tuntia aikaisemmin, joten tupa oli vielä mukavasti lämmin ja kaminassakin hehkui vielä pieni hiillos. Minua väsytti aivan valtavasti, ja niinpä julistin mielessäni päivän hiihdot hiihdetyiksi, levitin makuupussin laverille ja otin pienet torkut. Ajallisesti olisin ehtinyt hiihtää tälle päivälle vaikka toiset kymmenen kilometriä, mutta en olisi millään jaksanut edes laittaa kaminaan tulia, ja mietinkin olenko tulossa kipeäksi vai mistä väsymys johtuu. Päädyin kuitenkin epäilemään energiavajetta, koska minulla oli jatkuvasti nälkä. Olin kyllä laskenut mukaan melko isoja ruoka-annoksia, ja esimerkiksi aamuisin söin vaivatta tuplamäärän puuroa normaaliin arkeen verrattuna. Silti huomasin jo haaveilevani kaikenlaisista ruuista ja herkuista, kuten pizzasta, kanapihveistä ja pullakahveista. Päätin lepäillä loppupäivän ja katsoa huvittaisiko hiihtäminen taas huomenna paremmin.

Jyrkkävaaran viihtyisä tupa


Illemmalla pihalta alkoi kuulumaan ääniä ja sieltä tuli kolme venäläistä hiihtäjää minulle kämppäkavereiksi. He olivat matkalla Raja-Joosepista Kemihaaraan kolmen päivän taktiikalla eli hiihtivät aikamoisia päivämatkoja rinkat selässä. Hetkeksi tuvan täytti melkoinen härdelli heidän purkaessa tavaroitaan ja laittaessa ruokaa. Intoa puhkuvat tupakaverini kävivät pihalla vähän lennättämässä droneakin, ja pääsin kurkkaamaan pilotin olan takaa ruudulla näkyvää upeaa auringonlaskumaisemaa. Melko pian koko tupa kuitenkin hiljeni unten maille.

No comments: