Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | päivät 4-6

Millaista on telttailla yksin lumimyräkässä?

Toteutin maaliskuun loppupuolella tähänasti pisimmän vaellukseni UK-puiston kairassa, seuranani vain uskollisesti minua seuraava ahkioni. Tästä oli siis kyse:

Hiihtovaellus UK-puistossa 19.-31.3.2019
Reitti: Kakslauttanen - Suomunruoktu - Luirojärvi - Hammaskuru - Anterinmukka - Kiertämäjärvi - Jyrkkävaara - Siikavuopaja - Kivipää - Saariselkä
Matka: 154 km

Reissutarinan ensimmäiseen osioon.


Pe 22.3.2019 Tuiskukuru

Aamu valkeni kirkkaana ja herätessäni olivat tsekkiläiset tupakaverit jo laittamassa kaminaan tulia. Kaminassa syttyvät tulet on kyllä ihan parasta äänimaailmaa mitä aamulla voi olla. Tai ylipäänsä mihinkään vuorokaudenaikaan. Minä nautiskelin vielä hetken makuupussin lämmöstä ennen kuin nousin ylös. Ei se tupayökään nyt ihan pelkkää nautintoa ollut, sillä kuuntelin yöllä tuulen ääniä tuvassakin. Lisäksi patjani päästi (?) ilmaa sen verran, että aamuyöstä selkä herätteli vaihtamaan asentoa vähän väliä. Tupa oli ollut illalla kuin sauna, joten menin nukkumaan pelkässä topissa patjan ja makuupussin päällä makoillen. Ehkä patjan tyhjentyminenkin johtui vain lämpötilaerosta, koska teltassa en vastaavaa ollut huomannut.

Aurinko paistoi niin hienosti, että minunkin verkkaisiin aamutoimiin tuli yhtäkkiä vauhtia. Tuli hirveä hinku päästä ulos kelistä nauttimaan. Tsekit onneksi olivat jo siivonneet tuvan aika pitkälti ja tuoneet puita, joten mulle ei hirveästi askareita jäänyt. Tyhjensin tuhkat ja vuolin kiehisiä ynnä muuta pientä.

Päivä oli kyllä kertakaikkisen upea! Ilma kuin morsian, ja minun mielestä hiihtoreittikin oli upea. Maisemia näkyi moneen suuntaan heti ensimmäisen nousun jälkeen. Söin lounasta ihanasta auringonpaisteesta nauttien ja laskettelin viimeisen alamäen Luirolle siinä yhden aikaan. Saapuessani en vielä tiennyt mitä tekisin loppupäivän tai mihin päätyisin. Hiihtelin Luiron "lomakeskukseen" odottavin mielin, ikään kuin tarkkailisin itseäni ulkopuolelta, että mitähän se meinaa seuraavaksi tehdä? Ohitin Hiltonin, ehkä kävisin siellä sitten paluumatkalla, jos nyt ylipäänsä tätä kautta edes hiihtäisin. Rajan kämpälle pysähdyin tauolle ja pohtimaan jatkoa. Kämppä oli aika sotkuinen eikä houkutellut nyt jäämään, mutta minulla oli kämpästä silti mukavia muistoja edelliseltä käynniltä, jolloin siellä nautittiin lättykesteistä kylmenevässä lokakuun illassa.

Ilmeisesti Sokostilta tuli porukkaa päiväreppujen kanssa. He huomasivat minut ikkunan läpi ja nostivat kättä. En ehtinyt pihalle saakka tiedustelemaan, millaiset olosuhteet ylempänä oli. No, saisin kyllä tiedon jos hiihtäisin vähän matkaa takaisin Hiltonille. Olin Sokostia katsellut tänään jo Luiroa lähestyessä ja olin tietysti etukäteen haaveillut siellä käymisestä. Nyt tuli kuitenkin sellainen tunne, että ei tällä kertaa. Ei yksin, eikä näillä suksilla, millä en pääse nauttimaan kunnolla alamäestä. Mutta nyt minä sentään ekan kerran edes näin koko tunturin! Kahdella aikaisemmalla reissulla se on ollut pilvien peitossa. Ja onhan se kyllä upea tunturi!

Kämpän pihalta lähti melko vahva ahkiojotos kohti Hammaskurun suuntaa. Se suorastaan kutsui seikkailuun, ja minähän lähdin! Hiihdin vähän matkaa vinhasti mutkittelevaa jälkeä, kunnes se kääntyi mielestäni väärään suuntaan. Jatkoin hetken omaa latua tehden, ja totesin, että hanki kyllä upottaa, mutta ei aivan mahdottomuuksiin asti. Ja olihan se huikea tunne tehdä ihan omaa latua.

Pian pongasin kuitenkin uuden ahkiojäljen ja jonkin ajan kuluttua saavutin myös varsinaisen Hammaskurulle menevän huoltokelkkauran, joka oli vain kiertänyt Luirolta vähän tasaisempaa reittiä pitkin. Olinkin vähän miettinyt, meneekö kelkkaura Hammaskurulle Luirolta vai jostain Karapuljun suunnasta. En ollut harmikseni muistanut luontovalvojilta sitä varmistaa. Ja onkin muuten upea reitti tuo Luiron ja Hammaskurun väli! Siinä saa ihastella Sokostia monen kilometrin verran.

Hiihtäessä päätin, koska ilma oli niin upea, että jään jonnekin leiriin tänään. Halusin kokea edes yhden telttayön ihan erämaassa, vaikka se vähän jännittikin. Hyvä leiripaikka löytyi Ruotmuttipään pohjoishuipun ja Sokostin välistä. Tiesin kyllä yöksi luvatusta lumimyräkästä, mutta olin tarkistanut tuulen suunnan ja sen pitäisi puhaltaa Ruotmuttipään takaa joten arvelin olevani siltä ihan hyvin suojassa. Saapuessani leiripaikalle siinä ei tuullut lainkaan, ja fiilis oli huippuhyvä telttaa pystyttäessäni.

Nautiskelin leiriintulokaakaot ja voileivät, ja sen jälkeen hiihtelin ympäristössä. Tutkin lumijälkiä, kuuntelin hiljaisuutta ja ihastelin maisemia. Kaivoin kulku-uran vieressä virtaavalle purolle ja vettä hakiessani jäin pitkäksi aikaa kyykkimaan lumivallien välissä virtaavan puron äärelle. Siellä oli ihan oma tunnelmansa ja äänimaailmansa!

Vastoinkäymiset alkoivat, kun aloin keittämään purosta hakemaani vettä. Keitinpä ei suostunutkaan enää toimimaan. Yritin ihan kaikkea mahdollista, avasin pumpun, rasvasin tiivisteitä, puhdistin suodattimen kolmeen kertaan, mutta ei. Lopulta halusin vain saada operaatiossa jäähtyneet varpaani lämpimään makuupussiin, joten annoin periksi. Söin leipää ja muuta sellaista, mitä ei tarvinut lämmittää. Ihan nälkää ei siis tarvinut nähdä, mutta olihan kuitenkin vähän ankeaa käydä nukkumaan. Mietin reissun jatkoa, mutta ajattelin, että onhan mulla nuotiopannu mukana, ja ehkä saan keittimen vielä toimimaan myöhemmin. Jatkan sitten aamulla tai huomenna päivällä Hammaskurulle, ja miten mukavalta se tupa sitten taas tuntuukaan.


La 23.3.2019 klo 10:45 Ruotmuttipään ja Sokostin välinen leiri

Illalla nukkumaan käydessäni alkoivat tuulenpuuskat yltymään, ja koko yön (ja edelleen) on tosi kova tuuli. Telttakangas paukkui ja aina välillä tunsin kun tuulenpuuskat heilauttivat telttaa. Uni oli tosi katkonaista, ja tunsin itseni aika pieneksi täällä keskellä erämaata. En ole koskaan yöpynyt teltassa vastaavassa tuulessa, ja vaikka siihen luotankin, en voinut silti olla ajattelematta että kestääkö se. Vasta kolmen aikoihin vaivuin vähän syvempään uneen muutamaksi tunniksi. Niihin aikoihin alkoi myös tuiskuttaa lunta ja sama meno jatkuu yr.no:n mukaan jonnekin klo 15-16 tietämille saakka. Sitten pitäisi olla pimenemiseen asti selkeää. Mietin, että ehtisiköhän siinä välissä hiihtää Hammaskurun tuvalle? Kuinka syvällä tuolla pitää nyt kahlata? Ainakin teltan päältä saa heilutella kerääntyvää lunta alas tämän tästä. Ehkä lähtö täytyy ajoittaa vähän aikaisemmaksi, mutta vielä toistaiseksi ei ulos kyllä huvita mennä. Kurkkasin äsken erehdyksessä ulos tuulenpuolelta telttaa, ja sain heti vaakatasossa lentävää lunta naamalleni, vaikka vain varovaisesti raotin vetoketjua! 

Jos vain selviäisin jotenkin Hammaskurulle tänään, niin olisin enemmän kuin tyytyväinen. Vaikka eipä täällä teltassakaan varsinaista hätää ole, huonosti nukuttu yö vain vähän painaa. Oon kuunnellut välillä äänikirjaa, välillä telttakankaan pauketta, syönyt karkkia ja torkahdellutkin muutamaan kertaan. Oikeastaan tämä on aika hienoakin kokea tuo tuuli ja tuisku täällä. Eikä mun teltta ole ollut millänsäkään kovalta tuntuvasta tuulesta, mitä nyt olen ulos kurkkinut, niin kaikki narut on hienosti edelleen kireällä ja kaaretkin vain oikeaan suuntaan mutkalla. Tämä leiri jää ehdottomasti kokemuksena mieleen!

Zombie lumipyryssä

Puolenpäivän aikaan totesin, että nyt en jaksa enää torkkua, ja aloin hiljalleen laittamaan leiriäni kasaan. Siinä vaiheessa, kun pääsin ulos, tuuli oli jo leppynyt huomattavasti. Lähdin kahden aikaan liikkeelle ja totesin, että eilen niin huippuhyvä kelkkaura erottui enää juuri ja juuri ja vain paikoitellen tuiskulumen alta. Jaa-a, kuinkahan pitkälle sitä tänään pääsee? Kymmenen kilometriä tuvalle alkoikin äkkiä tuntumaan sadalta kilometriltä. Mutta olisinkohan hiihtänyt puolta kilometriä, kun kävi mieletön munkki, pulla ja pitko: minua vastaan tuli, ei vain yksi, kaksi vaan peräti viisi miestä ahkioineen Hammaskurun tuvalta! Jihuuuu! Juttelin tsekkimiesten kanssa hetken, ja kiittelin heitä leveästi hymyillen valmiista jäljestä. Hikisen näköiset miehet taas kyselivät minulta, että eihän tästä ole enää pitkästi Luirolle. Vain muutama kilometri, vastasin, ja jatkoin hieman anteeksipyydellen, että minun jäljestä ei valitettavasti ole heille iloa kuin puolisen kilometriä. Jätin miehet rappaamaan nuoskalunta suksiensa pohjista, ja keventynein mielin jatkoin kohti Hammaskurua. Lumisadekin loppui ja pilvet tuntuivat nousevan hieman ylemmäs. Fiilis oli kuin olisi lotossa voittanut.

Klo 19:52 Hammaskurun tupa

Ilman tsekkimiesten latua olisi kyllä ollut pöljää lähteä hiihtämään kohti Hammaskurua. Oisin mie sen silti saattanut pöljyyksissäni tehdä. Onneksi jälki kuitenkin oli olemassa, koska siitä huolimatta loppumatka meni todella uuvuttavaksi. Lumituiskun lakattua keli veti plussalle ja lunta takertui ahkion laitoihin ja pohjaan. Että se jarrutti! Sama lumi takertui myös nousukarvoihin, mutta ei suksenpohjiin, joten oli hiihdettävä ilman karvoja huonommalla pidolla. Melkoisen uuvuttava yhdistelmä sanon mie! Siihen päälle vielä huonot yöunet eikä kunnon ruokaa aikoihin. Olin aivan hiessä ja aivan loppu, kun vihdoin pääsin tuvalle. Onneksi siellä ei ollut ketään, olisivat varmaan ihmetelleet mitä mie oon vetäny ko silmät pyörii päässä. No pulukkaa prkl! Painavaa laivaa, joka hankaa vastaan minkä kerkiää.

Viimeiset kilometrit olivat jo vähän epätoivoisia. Pysähtelin miettimään jaksanko vielä, ja millä taktiikalla pääsisi taas vähän eteenpäin, vai jäisinkö vain tähän. Eteläisellä taivaalla näkyi kuitenkin sen verran uhkaava pilvirintama, että painoin eteenpäin. En ollut varma, oliko se poistuva vai saapuva myräkkä, mutta en halunnut jäädä siihen aukealle suolle vastausta odottelemaan.

Tuvalle päästyäni kiitin mielessäni lämpimästi heitä, ketkä olivat sinne valmiit syttöpuut tehneet (siis se Tuiskukurun isä ja poika tsekeistä, ihanat!), ja laitoin tulet kaminaan. Sitten pikapikaa vettä kiehumaan -kylmäähän mulla oli, hah- ja pian nautin silmät ummessa kaakaon, sitten eilisen iltaruuan ja viimeisenä tämänpäivän lounaan. Sen jälkeen kaivauduin makuupussiini ja toivotin itselleni erittäin makeita unia.


Su 24.3.2019 klo 8:45 Hammaskurun tupa

Ai että kun oli hyvät unet! Yhdeksän aikoihinkohan menin nukkumaan ja seittemän jälestä heräsin. Senkin jälkeen vielä makoilin jonkun aikaa ja kuuntelin hiljaisuutta. Nautin vankasta tuvasta, joka ei heilu tuulessa! Aivan täydellinen rauha. Nyt hiljaisuuden rikkoo vain tulen ritinä kaminassa. Ja mulla on kuuma aamukahvi edessäni. Levon ja ruuan päälle on taas aivan älyttömän mahtavaa olla täällä!

Aamupalan jälkeen touhusin pieniä askareita, siivoilin tupaa ja tein syttöpuita, venyttelin, luin karttaa, kirjoitttelin vihkooni ja tuijottelin ikkunasta kelin jatkuvaa vaihtelua pilvisestä lumisateeseen ja lumisateesta aurinkoiseen. Söin lounaan, join kahvit ja päätin lähteä vähän hiihtelemään. Oli mukavaa mennä ilman perässä vedettävää laivaani. Hiihtelin Hammaskurulle ja sieltäkin vähän eteenpäin kohti Anterinjokea. Eilen sinne suuntaan olivat hiihtäneet tsekkiläiset isä ja poika, mutta heidän jäljet olivat ylhäällä enää heikosti näkyvissä. Pahiten oli tuiskuttanut itse Hammaskuruun, mutta hyvin siitä silti pääsi menemään. Tyytyväisenä käännyin takaisin tuvalle päin ja päätin hiihdellä huomenna Anterinmukkaan. Mahdollinen saunaanpääsy jo vähän hymyilytti.


Klo 16:30 Hammaskurun tupa

Hiihtoretkeni onnistui hyvin ja Hammaskurusta oli hienot maisemat. Pirttikallionvaara, Hammaspää ja Vuomapää näyttäytyivät välillä pilvien lomasta ja aurinkokin paistoi. Kuulin kahdesti riekon päkätystä. Näin tumman, isohkon linnun (korppi, luulisin) lentävän Hammaskurun yli, ja kun pysähdyin, kuulin sen siipien äänet! Whoomp whoomp whoomp. Aika kaukana se oli, mutta noita ääniä en kyllä kuvitellut. Aika hienoa! Kun tulin takaisin tuvalle, laitoin kaminaan tulet, söin herkulliset voileivät ja paistoin vielä makkarankin kaminan lämmössä. Ai että, sinappiakin oli! 

Ulkona käydessäni huomasin tuvalle tulevan pitkän suoran päässä liikettä, ja heilautin tulijoille kättäni. Varaustuvan puolelle olikin saapunut jo oletettavasti saksalainen pariskunta. Nyt tulijoita olikin enemmän, ja katselin hieman hämmästyneenä kun ahkio toisensa perään lipui tuvan pihalle. Iloiset tervehdykset kajahtelivat minulle ja olin heti positiivisella tavalla yllättynyt tulijoista. Kyseessä olikin opastettu retkikunta, neljä brittiä oli kahden suomalaisen oppaan kanssa matkalla Kemihaarasta Kiilopäälle. Loppujen lopuksi päädyin istumaan heidän kanssaan ruokapöytään ja viettämään mukavan tunnelmallisen illan kynttilänvalossa keskustellen. Olipa taas mukava sattuma!