Reppu selässä: Harmaan eri sävyt erämaassa jatkuu (eli 2. osa)

To 16.10.-14 Sarviojan tupa - Luirojärvi 15,5 km

Sarviojan tupa

Aamulla pakkasta näytti olevan enää -6'C ja paksu pilviverho oli peittänyt taivaan. Uni maistui todella hyvin ja heräiltiin virkeinä melko aikaisin. Kyllä on kämpässä niin mukavaa ja helppoa toimittaa aamuaskareita ja laittaa puuroa!

Päätettiin lähteä kävelemään kohti Luirojärveä. Aluksi seurailtiin polkua Sudenpesälle, joka on muuten tosi hieno varaus"kammi". Mökki sanoisin kyllä itse. Kammilla oli ollut kaksi henkilöä yötä vastikään, eilen tai toissapäivänä. Polulla alkoi olla jo "ruuhkaa", siis paljon jälkiä. Polku nousi Seisomakiven vaaraan, ja kun oltiin melkein vaaran päällä, päätettiin poistua polulta ja kulkea Seisomakiven itälaitaa ja lopulta Pälkkimäpään vierestä alas Pälkkimäojalle.

Joet näyttää jäätyvän joka päivä lisää. Aurinko yrittää pilkistää pilviverhon läpi, mutta turhaan. Yksittäisiä lumihiutaleita leijailee ilmassa. Luonto tuntuu olevan ihan hiljaa ja odottavan talven laskeutumista tämän kaiken päälle.

Jälleen näyttää siltä, että joki jäätyy pohjasta ylöspäin. Vaelluksen jälkeen luin puhelimesta äitin lähettämän viestin: "joet sitten pohjasta liukkaita!" Kyllä äiti tietää.

Veden virtaus oli koko aamuna ainoa havaittava liike luonnossa. Paikon sekin näytti hyytyvän jääriitteen alle.

Jätettyämme polun oli maasto alkuun melkoista pusikkoa, käkkärää tunturikoivikkoa. Edessä päin kuitenkin näytti aukeavan puutonta ylätunturia. Pysähdyimme hetkeksi ja otimme rinkat selästä. Tunturista oli alkanut puhaltaa navakka tuuli, ja piti lisätä vaatetusta. Jarkon kaivellessa rinkkaansa kävelin hieman kauemmas ja räpsin muutaman valokuvan. Sitten rinkat selkään ja matka jatkui. Emme tainneet päästä pariakymmentä metriäkään, kun molemmat pysähtyi yhtäkkisesti. Vilkaisimme toisiamme ja sitten uudestaan jalkojemme juureen. Vaikka varvut olivat vain osittain lumen peitossa, näkyi jalkojemme juuressa aivan selvät karhun jäljet. Tunsin miten pulssi vähän kiihtyi ja joku jännityksen tapainen kutkutti selkärangassa. Tässä tuulessa niiden täytyy olla tuoreet!

Aloimme ääneen jutustellen tutkia jälkiä hieman tarkemmin. Pituutta oli enemmän kuin minun kämmenessä ja sormissa mittaa. Nopeasti selvisi että nalle oli tullut idästä alarinteen puolelta, pyörinyt vähän sinne tänne juuri tässä kohtaa ja jatkanut sitten ylämäkeen länteen päin. Aikalailla suoraan tuulta päin, jos hän siis olisi vielä lähettyvillä, tuskin haistaisi tai ehkä edes kuulisi meitä. Onneksi nallen menosuunta oli kuitenkin 90 astetta eri suuntaan kuin meidän menosuunta! Päätettiin jatkaa matkaa, mutta heti muutaman metrin jälkeen pysähdyttiin vielä uudestaan. Taas nimittäin oli jälkiä ja tällä kertaa aivan samaan suuntaan kuin mekin oltiin menossa. Ei enää saatu jäljestä varmasti selvää, tämä oli ehkä vanhempi jälki, mutta heräsi epäilys, että jos karhu olikin seilaillut vaaran laidassa enemmänkin edes takaisin. Oltiin menossa tuulta päin, ja edessämme oli ikävästi alamäkeen taittuva pusikko, minne emme nähneet. Koitettiin varovasti vähän kierrellä ja kävellä hitaasti siltä varalta, että karhu olisi vielä jossain pusikossa. Ajatus siitä, että se ei välttämättä pystyisi havaitsemaan meitä kovin kaukaa, vähän jännitti. Tuulikin vielä ujelsi ympärillä.

Vaatetustauko

Pysähdyksen aikana otin kuvan menosuuntaamme, oltiin menossa edessä olevan uoman oikealle puolen. Tästä vajaa parikymmentä metriä törmättiin jälkeen, joka siis tuli kuvasta katsottuna vasemmalta ja jatkoi oikealle. Olikohan karhu ollut tässä vaiheessa vielä lähellä?

Karhua ei onneksi näkynyt ja pian päästiinkin kulkemaan jo avoimempaan maastoon. Olisihan se jännää nähdä semmoinen otus, mutta mieluusti jostain vähän kauempaa kuin tuolla pusikossa :) Toisaalta kyllä jälkienkin löytäminen ja lukeminen on jännää ja mukavaa. Nämä oli elämäni toiset karhun jäljet!

Avotunturiin päästyämme ei tarvinnut enää kierrellä puita, mutta sen sijaan totesimme olevamme jäätävässä tuulitunnelissa. Happi ainakin virtasi! Kävelimme uoman pohjalle ja löysimme sopivan kivenkolon, minkä suojassa söimme lounasta. Jokin ruskehtava vilahteli kivien välissä, sopuli! Oliskohan sillekin maistunut nuudelikeitto?

Jatkoimme matkaa ja nousimme aivan Pälkkimäpään viereen, mistä avautui jo maisemat Luirojärvelle saakka. Siitä laskeuduimme alas Pälkkimänojalle ja hiljalleen tuulikin vähän hellitti. Ennen ojaa oli joku kävellyt suolla ristiin rastiin, liekö etsinyt laavua, joka ainakin joissain kartoissa, myös meidän kartassa, on merkitty virheellisesti suon laitaan. Meille laavu ei ollut juuri nyt niin tärkeä löytää, joten jatkoimme vain kohti Pälkkimäojaa. Oja ylitettiin kahlaamalla ja jostain syystä tämä ei ollut alkanut vielä ollenkaan jäätyä. Vesikin tuntui lämpimältä! :)

Lähestytään päivän korkeinta kohtaa ja tuuli sen kuin yltyy. Kaksi pipoa päällekkäin päässä :D

Ylhäältä avautuu maisema kohti Luirojärveä. Horisontissa näkyy hienosti pilvimassan reuna.

Riitelmäpäiden suuntaan. Jossain sen takana tai oikealla puolen, pilvien peitossa on myös Sokosti.

Pälkkimäojan ylitys, lyhyt matka ja lämmin vesi. Oli pelkästään mukavaa huuhdella vähän varpaita. Tosin laitoin merkille, että myöskään se ihana lämmön tunne varpaissa jälkikäteen ei ollut tällä kertaa niin voimakas.

Laavun oikea sijainti on aivan Pälkkimäojan varressa, mukavan näköinen laavupaikka!

Pälkkimäojalta päätettiin kävellä Luirojärvelle Raappanan kammin kautta. Matkalla käveltiin varmaankin poromiesten kylän halki, pikkuruisia asumuksia vaikka kuinka monta, mutta tyhjiä olivat. Ja se kammi sitten, aiheuttikin hilpeyttä koollaan! Oltaisiin ehkä juuri ja juuri mahduttu molemmat sinne pitkäkseen, mutta muussa asennossa siellä ei juuri voinut ollakaan. Sisällekin sai mennä ryömimällä. Jatkettiin siis kuuluisaa Luiron Hilttonia kohti. Perillä ihmeteltiin monia rakennuksia ja koluttiin kaikki tietysti läpi. Saunan lämmitys kävi mielessä, mutta oltiin molemmat aika väsyneitä ja todettiin homma liian työlääksi kaksistaan. Avantokin olisi pitänyt rikkoa. Selvästikään reissu ei ole kestänyt vielä tarpeeksi kauan, kun laiskuus voittaa saunomisen nautinnon! Hilttoni oli iso kämppä ja päädyttiin palaamaan muutaman sata metriä takaisinpäin Rajan kämpälle. Se olikin mukavan kodikas ja lämpesi nopeasti.

Tervetuloa todella matalaan majaan! :) Voisi olla elämys yöpyä täällä.

Maisemaa Luirojärven rannalta

Siniharmaa hetki ennen pimeän tuloa Luirojärven rannasta kämpän lähettyviltä. Avantoa sai rikkoa jo tosissaan.

Kämppää lämmittäessämme Petteri piipahti kylässä! Ensimmäinen näkemämme ihminen tällä viikolla. Oli ohikulkumatkalla Tuiskukurulle menossa. Arvasin heti kuka tulija oli, ja lähes kiemurtelin paikoillani meidän jutustellessa. Samalla Petteri kirjoitti vieraskirjaan. Kun kulkija jatkoi matkaansa, syöksyimme molemmat kohti vieraskirjaa ja vilkaisimme voitonriemuisina allekirjoitusta, olimme oikeassa! Mielikuva oli mennyt ihan nappiin, vain huopakumpparit puuttui :) Jutustelun aikana selvisi myös, ettei Petteri ollut suinkaan ensimmäistä kertaa tässä kairassa, vaan tunsi paikat hyvin, siitä siis johtui määrätietoiset askeleet. Jälkien ja vieraskirjamerkintöjen perusteella tuntui kuin tietäisimme suunnilleen muutkin kairassa samaan aikaan liikkuvat. Ainakin olimme huvittaneet itseämme kuvittelemalla millaisia he olivat :)

Tänään oli ensimmäinen päivä, kun päästiin leiriin ennen pimeän tuloa. Alkuviikosta nukuttiin pidempään, mutta rytmi kääntyi hiljalleen päivänvalon kanssa samaan aikaan. Illalla olikin hyvin aikaa syödä ja paistella lättyjä! Ja edelleen tuvan lämpöön nukahtaminen tuntui aivan taivaalliselta.

Pe 17.10.-14 Luirojärvi - Sokostinoja - Karapulju 11 km

Aamulla oli toiveissa päästä käymään Sokostilla. Kävelimme Sokostinojalle saakka, missä totesimme että tuuli on edelleen jäätävä ja lisäksi pilvet on laskeutuneet huomattavasti eilistä alemmas. Ei siis mitään järkeä lähteä tunturiin tänään. Käännyttiin ympäri ja käveltiin takaisin Luiron lomakylälle. Tsekattiin tulevaisuutta varten Luirojoen ylityspaikka ja suunnattiin sen jälkeen etelään kohti Karapuljua. Sinne johtikin oikein leveä ura mäntykangasta myöten, joten etappi meni aivan lepopäivästä.

Rajan kämppä.

Leppoisaa kävelyä kohti Karapuljua. Tästä uralta ei ihan heti kyllä harhaudu!

Jotta stressi ei pääse yllättämään, on hyvä muistaa levätä aina kun siltä tuntuu. Suu täynnä suklaata tietysti! :)

Taas nähtiin jälkiä! Tällä kertaa ahman jäljet, oikein kahteen kertaan. En taida paljastaa paikkaa tai suuntaa sen tarkemmin. Jännä juttu, että vaikka ahma on periaatteessa samanlainen peto kuin karhukin, niin näiden jälkien kohtaaminen ei herättänyt jännitystä ollenkaan. Jostain syystä se karhu vain herättää enemmän kunnioitusta. Muitakin jälkiähän me toki nähtiin, kuten riekkojen, metsojen, kettujen ja sopulien ynnä muiden pikku kipittäjien, ja tietysti porojen jälkiä ihan jatkuvasti. Tosi hauskaa kun lumesta on niin helppo pongailla nuita jälkiä!

Ahmatin jäljet uralla. Näitä muistin kuvatakin, toisin kuin nallen jälkiä :)

Ruotkunojan ylityksen jälkeen jäätiin lounastauolle polun varteen, ja siinä lounaan aikana meidät ohitti metsästäjä ja pikinokka Repe. Repe tarkkaili meitä ensin matkan päästä, puksahteli vähän ja vilkuili isäntäänsä kysyen, että pitäisikö näitä haukkua? Kun isäntä jäi juttelemaan meidän kanssa, tuli Repekin uteliaana nuuhkimaan käsiämme ja kattilasta nousevia höyryjä.

Vaikka päivä oli lyhyt, tuli lounastaukokin ihan tarpeeseen. Olo on ollut vähän väsynyt ja tuntuu että koko ajan on nälkä. Varmaankin kylmempi vuodenaika kuluttaa vähän enemmän energiaa. Ruokamäärämme oli suurin piirtein sama kuin viime vuoden vaelluksella, ja siellähän oli jopa +18 asteen päivälämpötiloja. Täällä on ollut melkein saman verran pakkasta!

Oltiin hyvissä ajoin perillä Karapuljussa, ja lähdettiin heti tutkimaan Luirojokea. Ajateltiin seuraavana päivänä kävellä Karapuljusta Tuiskukurulle, jos vain pääsisimme joesta ensin yli. Ruokaa ei ollut enää kovin moneksi päiväksi, ja Saariselälle oltiin päätetty palata, joten siihen suuntaan pitäisi alkaa hankkiutua hiljalleen. Joki alkoi olla jo reunoilta jäässä. Rannalla lojui paksuhko koivun runko, millä rikoimme jään rannasta parhaaksi arvioimamme ylityspaikan kohdalta. Vastarannan jäälle ei tietenkään pystynyt tekemään mitään. Toivottavasti se ei yön aikana jäätyisi kovin paljon lisää. Ylitys jännitti jo etukäteen, sillä tämä olisi taas syvempi ja jäästä päätellen vesi olisi varsin hyytävää.

Illalla oli taas hyvin aikaa kokkailla, tehtiin ehkä hieman omituiselta kuulostavaa, mutta varsin maistuvaa pekonilla höystettyä mexican-pataa ja jälkkäriksi lättyjä ja rommikaakaot! Sen jälkeen oli hyvä käydä mahan viereen nukkumaan :)

Luirojoki mutkittelee kovasti Karapuljun kohdalla.

Jäätä on jo paikoin leveästi reunoilla.

Jäänsärkijä työssään :)

Karapuljun kämppä. Näin jälkeenpäin voin todeta, että kyllä se oikeasti oli vähän vino :) Ja muuten vinkkinä muille jotka mahdollisesti tuolla yöpyy: kannattaa ehkä käydä työntämässä kapula tuolla oikealla seinustalla olevan rupelin rattaiden väliin. Kun tuuli käy suolta niin pitää aika karmivaa ääntä seinää vasten :D Ja tietysti kannatta lähtiessä ottaa kapula taas pois, jotta tulevat vaeltajatkin saa nauttia jännityksestä! Sopii varmaan erityisen hyvin yhteen tuvasta löytyvän jännärikirjan kanssa?

La 18.10.-14 Karapulju - Tuiskukurun kämppä 10,5 km

Päivän etappi alkoi Luirojoen yli kahlaamisella. Ehkä jännitys antoi juuri sen tarvittavan adrenaliiniryöpyn, koska ylitys meni tosi hyvin. Ainoastaan penkalle ponnistamisessa tarvin Jarkon apua. Olisin siitä varmasti jotenkin omin avuinkin päässyt mönkimään, mutta kyllä arveluttaisi lähteä yksin kulkiessa tämmöisiä ylittelemään. Enää edes varpaisiin ei sattunut niin kovasti. Tällä kertaa vesi oli tosiaan taas jäistä, ja ah sitä lämmön tunnetta varpaissa ylityksen jälkeen. Luulen, että alan ymmärtää avantouimareita. Jollain sairaalla tavalla tästä alkaa nauttimaan.

Sinne lähti Jarkko ensimmäisenä kahlaamaan, minun tehtävänä on katsoa ettei ylävirran puolelta ole tulossa suurempia jääpalasia. Melko arktista touhua :)

Syvenee, syvenee! Tulin kuulemma niin vauhdilla, että kuvan ottamisen jälkeen oli nopeasti nakattava kamera varvikkoon, että ehti auttamaan minua joesta ylös.

Joen ylitys oli nähtävästi täydellisesti ajoitettu, sillä heti sen jälkeen alkoi tupruttaa lunta. Suunnattiin kohti Tuiskukurua ja seurailtiin luoteeseen kulkevaa polkua poroaidalle asti. Ei löydetty aidasta porttia, joten ryömittiin varovasti alta. Aidan jälkeen polku loppui, mutta jatkettiin suunnalla luoteeseen. Tämä olikin reissun parhaita offaripätkiä, käveltiin soiden laitoja, vanhassa kuusimetsässä ja aavalla mäntykankaalla. Pidettiin lounastaukoa kuusen alla sankan lumisateen valuessa ympärillä. Pikkutirpat, varmaankin lapintiaisia, ihmettelivät outoja kulkijoita ja istuivat aivan pään vieressä kuusen oksilla. Suunnan pitäminen oli välillä hankalaa, mutta lopulta tultiin suunnitelmien mukaisesti Tuiskukurulle vievälle polulle. Siitä oli enää reipas kilometri kämpälle. Jälleen oli matkallisesti lyhyt päivä, joten päästiin päivänvalon aikaan perille ja asettumaan kodikkaaseen pirttiin.