Erämaasta takaisin Saariselälle, vaellustarinan 3. osa

Su 19.10.-14 Tuiskukuru - Rautulampi 16 km



Aamulla tuvan lämpömittari näytti -13'C, ja kaikkialla oli sumuista ja kuuraista. Ympärillä olevat tunturit olivat kadonneet yön aikana jonnekin. Jälleen jotenkin niin täysin hiljainen ja pysähtynyt tunnelma luonnossa, ihan kuin kaikki odottaisi jotain (talvea) henkeään pidätellen.

Lähdettiin kävelemään Tuiskukurun laitaa menevää polkua kohti Kotaköngästä. Siitä oli aikeena suunnata vielä illaksi Rautulammelle. Petteri oli kävellyt samaa reittiä muutama päivä aikaisemmin, ja jäljet näkyi vielä hyvin. Seurailtiin Petterin jälkiä ja tällä kertaa hän ei ollutkaan valinnut helppokulkuisinta reittiä, mitä ihmettä? Jäljet kääntyivät kurun pohjalle, ja seurailtiin jalanjälkiä vähän epäuskoisina. Hiton jyrkkää rinnettä alas, mikäs Petterille on nyt tullut? Melkein tuntui, että perässä on mentävä, ainakin varmistamaan ettei mies enää ole kurussa. Alhaalle päästyä ymmärsin kuitenkin heti kiertotien, niin hienoa kurun pohjalla oli! Pakkasta oli huomattavasti enemmän kuin ylempänä, ja tunnelma jos mahdollista entistä pysähtyneempi. Peilityyni leventymä joessa ja joka ikinen heinänkorsikin vahvan kuuran peitossa. Kaunista, mutta hemmetin kylmää! Kuvailin innoissani kylmästä välittämättä. Lämmön sain takaisin vasta sitten, kun kavuttiin kurusta ylös ja takaisin polulle. Siinä olikin taas kiipeämistä. Kuitenkin ehdottomasti vaivan arvoinen kiertotie!

Tuiskukurun tunnelmaa. Ihan kaikki on kuurassa, hengitys höyryää ja sormet jäätyy. Nousevan auringon lähes epätodellinen valo kajastaa sumun läpi.

Peikkometsää Tuiskukurun pohjalla.

Nousun tuoma lämpö oli kuitenkin kohdallani vain väliaikaista. Vaikka käveltiin koko ajan eteenpäin, minua paleli! Suunnilleen samalla vaatetuksella olin hiihtänyt -25 asteen pakkasessakin, joten tuskailin vähän että mikäs tässä nyt on vikana. Oliko energiaa liian vähän, nestehukkaa, vai oliko täällä oikeasti niin kova pakkanen? Poskiakin nipisteli. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin kävellä eteenpäin, ja lopulta vähän ennen Kotaköngästä sain jonkunlaisen lämmön takaisin. Siihen mennessä oli sumukin hälvennyt ja aurinko killotteli siniseltä taivaalta.

Kotakönkäällä oli pariskunta lounastauolla, ja vaihdettiin muutama sananen heidän kanssaan, ennen kuin jatkettiin sillan (luojan kiitos sellainen oli!) yli, missä sijaitsi toinen tulipaikka ja mihin jäätiin sitten itse lounaalle. Toisten nuotio lämmitti siinä jutustellessa niin mukavasti että ylipuhuin Jarkon tekemään meillekin tulet :)

Polku kulki pitkiä matkoja aivan kurun vierustaa. Aurinko murtautui hiljalleen sumuverhon takaa esille. Lumi natisi kenkien alla.

Kaunis ja kylmä päivä. Onneksi tänään ei tarvinnut kastella varpaita jäävedessä!

Kotaköngäs on kuin maalauksesta!

Nuotiopaikan vieressä roikkui varoittavana esimerkkinä varmaankin liian lähelle nuotiota jääneet Meindlin vaelluskengät.

Lounasnuotion hiipuessa lähdimme jatkamaan matkaa kohti Rautulampea. Edessä oli pitkä ja loiva nousu ylös tunturiin, ja siitä vielä laskeutuminen tuntureiden keskellä olevan Rautulammen rantaan. Matkan varrella nähtiin muutamakin porotokka, jotka uteliaana seurailivat meitä jonkun matkaa. Kun päästiin ylös tunturiin, oli meillä taas mitä parhain ilma: tyyni keli, kirkas taivas ja aurinko paistoi. Kävelimme rauhassa, ihailimme maisemia ja otimme valokuvia.

Kutsuva polku, eikös?

Tulosuunnassamme näyttää olevan edelleen sumuista. Miltähän tuntuisi olla tuolla sumun yläpuolella olevan tunturin nokassa?!

Utua ilmassa.

Jälleen niin onnellinen siitä, että päästiin nousemaan vielä ylätunturiin, ja näin hienossa kelissä. Tykkään siitä kun näkee kauas! Tästä vielä viimeinen katsaus erämaan suuntaan ennen Rautulammelle laskeutumista.

Tähän voisi jäädä vain katselemaan maisemaa. Ellei olisi niin kylmä :D Tuonne ollaan menossa huomenna sitten.

Valokuvatessa panimme merkille jyhkeät sumupilvet vähän joka puolella, ja miten ne hiljalleen vyöryivät meitä kohti. Pohdiskelimme oliko ne aikeissa kietoa koko maailman sumuun, vai jäävätkö kuitenkin tunturien toiselle puolen?

Laskeuduimme alas Rautulammelle ja tupa oli mukavasti vielä edellisten kulkijoiden jäljiltä vähän lämmin. Saapumisestamme ei tainnut mennä puoltakaan tuntia, kun sumu oli piirittänyt meidät. Näkyvyys meni todella huonoksi, ja heti sen perään laskeutuva pimeys ei sitä tietenkään parantanut. Mutta sehän ei meitä enää haitannut, kun olimme jo onnellisesti tuvan lämmössä. Toivoimme vain, ettei kukaan onneton enää ollut matkalla tuolla jossain. Sumu teki otsalampunkin täysin hyödyttömäksi. En olisi löytänyt edes tuvan ovelta huussille, jos Jarkko ei olisi tiennyt missä suunnassa se on!

Ollaan jo melkein lammen rannassa, kun sumu vyöryy samaan aikaan vastapäistä uomaa alaspäin.

Laskevan auringon säteiden eteen leijailevat sumupilvet saivat aikaan hienoja valoilmiöitä.

Rautulammen rannasta juuri kun saavuimme.

Samasta paikasta puoli tuntia myöhemmin, huh!

Illan ruuan jälkeen tehty inventaario osoitti, että suunnilleen kaikki mitä meillä oli enää jäljellä oli yksi pussillinen jotain pataruokaa. Onneksi kuitenkin puuroa ja näkkäriä oli vielä reilusti. Ja vähäsen suklaatakin. Kyllä niillä kävelisi huomenna Saariselälle. Jos se siis ruuasta olisi jäämässä kiinni. Olimme molemmat vähän rikki, minulla yllättäen aikaisemmin terve polvi oli jäykistynyt kummallisesti, ja Jarkolla oli molemmat akillesjänteet kipeänä. Matkaa olisi vielä vajaat 20 km, mutta päätettiin nyt alkuun nukkua yön yli ja murehtia aamulla tarvittaessa lisää. Tänään matka oli ainakin taittunut ilman suurempia tuskia, särkylääkkeen avustuksella tosin.

Petteri oli kirjoittanut tuvan vieraskirjaan, että hiiri oli rapistellut nurkissa yöllä. Rautulammen tupa on päivätupa, missä hiljattain tehdyn remontin jälkeen ei enää mahdu nukkumaan muualla kuin lattialla. En asiaa sen kummemmin ajatellut, ennen kuin hiiri ensimmäisen kerran alkoi rapistelemaan. Yllättävän kova ääni! Hetken aikaa meni, ennen kuin siihen tottui. Koputin kengällä lattiaan aina kun hiiri möykkäsi, hiiri hiljeni, ja juuri kun olin nukahtamassa aloitti hiiri jälleen rapistelun! Lopulta kuitenkin nukahdettiin ja hyvin sitten kuitenkin mahduttiin hiiren kanssa samaan tupaan :)

Ma 20.10.-14 Rautulampi - Saariselkä 18 km

Aamuisella vessareissulla astelin keskelle riekkoparvea, jotka eivät tuntuneet pelkäävän minua ollenkaan. Päinvastoin motkottivat minulle topakasti kaikki vuorotellen. En tiedä mitä olin heidän mielestään tehnyt! Yksi jopa lennähti eteeni ihan muutaman metrin päähän motkottamaan. Nouseva aamun kajastus loi jälleen uskomattoman hienoja kuvioita taivaalla laiskasti ajelehtiviin sumupilviin. Pakkasta oli varmaan jotain -15 ja -20 väliltä, ja lumi narskahteli äänekkäästi jokaisen askelen alla.

Aamu Rautulammella.

Toimitimme aamutoimet, pakkasimme rinkat ja valmistauduimme hieman haikein mielin reissun viimeiselle etapille. Molempien jalat oli vähän kipeänä, mutta arvelimme pystyvämme kävelemään rauhallista tahtia vielä tämän päivän. Niinpä sitten lähdimme tallustamaan hiljalleen. Kiersimme ensin lampea jonkun matkaa, minkä jälkeen lähdimme vielä kerran nousemaan tunturien välistä. Nouseva aurinko loi hienoja kuvioita edelleen sitkeästi ympärillämme leijailevaan utuun.

Ilma oli jälleen ihan uskomattoman kylmä. Palelin aivan samalla tavalla kuin eilenkin. Onneksi sai kuitenkin samaan aikaan ihastella kaunista auringon kajoa ja sumuista tunturimaisemaa. Välillä mietin jo illalla Saariselällä odottavaa saunaakin :)

Ensimmäinen havainto auringosta!

Joka kerta taakse päin katsoessa piti pysähtyä ottamaan valokuva.

Edessä päin näyttää olevan sankka sumu.

Kuusen latvat pilkistävät hienosti sumun seasta.

Verkkaisesta kävelyvauhdista huolimatta Luulampi tuli vastaan yllättävän nopeasti. Samalla paikkeilla polku muuttui leveäksi uraksi. Jälleen tein saman huomion kuin edelliselläkin vaelluksella: loppuviikosta matka tuntuu vaan taittuvan vaikka ei yhtään kiirehtisi. Askel on rento ja rauhallinen, mutta silti eteenpäin mennään samalla lailla kuin alkuviikosta kiirehtiessä. Tänään ei tosin kummankaan askel ollut ehkä enää kovin rento, Jarkko töpötti lyhyitä askelia kipeiden akillesjänteiden vuoksi ja minä en meinannut saada toista polvea enää taittumaan. Mahtoi olla näky :)

Luulammelta päätimme jatkaa vielä Rumakurun tuvan lämpöön lounastauolle. Matkalla ohitimme Pessinlammen, ja silloin tuli mieleeni tulevan perheenjäsenemme nimi: Pessi! (Ja nyt ennenkuin vedätte sen hätäisempiä johtopäätöksiä, niin kyseessä on erittäin karvainen perheenjäsen, tai oikeammin varmaankin suvun jäsen, sillä hän on alkamassa äitin koiraksi. Pessistä lisää tarinaa aivan varmasti jossain vaiheessa.)

Rumakurun vanha tupa ilmestyi eteemme sopivasti nälän jo hieman heräillessä. Aloimme tohkeissamme touhuta lounasta, kunnes huomasin ettei paikalla ole vettä! Puro oli ihan kuiva. Hetken aikaa seisoskelimme vähän lamaantuneina keskellä pihaa, kunnes totesimme että noh, ei sitä pataa nyt ehkä niiiin paljon tehnytkään mieli. Söimme pihalla näkkärit ja joimme termarista vähän säästellen kuumaa vettä. Ei kai tässä sitten muuta kuin jatketaan vain matkaa.

Ihan hetken päästä tuli eteemme Rumakurun uudempi tupa, minkä kohdalla totesimme, että karttaa olisi käännettävä vielä kerran. Olisihan se vähän noloa eksyä jollekin kiertoreitille vielä loppumatkasta! Tuvan ovi oli auki, ja näimme takassa tulet. Päätimme mennä sisälle istahtamaan hetkeksi ja kääntelemään sitä karttaa. Heti sisälle astuessa rekisteröin ihanan makkaran tuoksun, höyryävät termarit ja voileivät pöydällä, ja lysähdin hieman väsyneenä toiselle puolen pöytää istumaan. Sisältäni pääsi ehkä pieni nälän ja väsymyksen siivittämä huokaus, joillakin on sentään eväspuoli kunnossa, totesin mielessäni. Sisällä oli Saariselältä päiväretkelle tullut pariskunta, joiden kanssa aloimme rupattelemaan. Löysimme paljonkin yhteisiä puheenaiheita mm. polkujuoksutapahtumista. Siinä rupattelun lomassa meille tarjottiin pariskunnalta syömättä jääneet makkarat ja kuumaa teetä termarista! Ensin en ollut uskoa korviani kun kuulin tarjouksen, sitten istuinkin jo lämpimän takan edessä paistamassa makkaraa ja olin maailman onnellisin. Olisivatpa tienneet kuinka tilauksesta tuo tarjous tuli! :) Samalla tunsin jotenkin itseni hyvin tervetulleeksi takaisin ihmisten ilmoille.

Mahat täynnä ja mieli keveänä lähdimme jatkamaan viimeisen pätkän Saariselälle. Sinne päästyä haimme ylimääräisen laukkumme sekä kämpän avaimet hotellilta, ja viimeisenä koitoksena raahauduimme vielä kylän läpi mökille, jätimme tavarat sinne ja sitten vielä kauppaan. Illalla saunoimme pitkään ja hartaasti :)


Lopuksi...

En ole aikaisemmin tainnut tehdä oikein minkäänlaista vaellusta lokakuussa, mutta näin jälkeenpäin voin todeta, että sehän on mainio aika lähteä tunturiin. Tietysti on vähän tuurissaan, millaiset kelit sattuu. Lämpötilat voi olla oikeastaan mitä vain ja huonolla tuurilla luntakin voi tulla lyhyessä ajassa runsaasti. Siihen kannattaa varautua. Mutta hyvinä puolina pääsee ihastelemaan talvea odottavaa luontoa, eläinten jälkiä lumessa, komeita revontulia ja kaupan päälle saa olla aika rauhassa. Me nähtiin viikon aikana muutama ihminen, mutta jokaisella tuvalla saatiin asustaa ihan kahdestaan. Ruuhkaa ei ollut! Suosittelen :)





P.S. Onko kukaan ollut reissussa marraskuussa? Millaista silloin on ollut?