Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | päivät 1-3

Viihtyyköhän neito ja pulkka kairassa kahta viikkoa?

Toteutin maaliskuun loppupuolella tähänasti pisimmän vaellukseni UK-puiston kairassa, seuranani vain uskollisesti minua seuraava ahkioni. Tästä oli siis kyse:

Hiihtovaellus UK-puistossa 19.-31.3.2019
Reitti: Kakslauttanen - Suomunruoktu - Luirojärvi - Hammaskuru - Anterinmukka - Kiertämäjärvi - Jyrkkävaara - Siikavuopaja - Kivipää - Saariselkä
Matka: 154 km


Ti 19.3.2019 klo 17:30

Olen matkalla, vihdoin! Piti olla matkalla jo viikko sitten, mutta kaikenlaista tapahtui ja lopputulemana istun bussissa vasta nyt. Olin jo siirtämässä lähtöä taas kerran huomiselle, mutta tuli tunne, että nyt on päästävä kyllä jo matkaan. Olen arponut ja miettinyt kohdettakin jo viikkojen ajan. Olen vähän epävarma, mutta haluan hirveästi kokea jotain uutta kotoisalta tuntuvan Ylläs-Hetta välin lisäksi (mikä oli siis yksi vaihtoehdoistani nytkin). Ja nyt olen matkalla, tarkoituksena jättäytyä lämpimästä bussista Kakslauttasen kohdalla. Tunnen yhtä aikaa hulvatonta riemua ja samalla pientä kauhua. Olenko arvioinut kaiken oikein ja osannut huomioida mahdolliset riskit? Onko tästä tulossa taitojani ja voimiani vastaava seikkailu? Tai ehkä vielä tärkeämpänä: osaanko mukauttaa sen sellaiseksi? Jännitys on varmasti ihan hyvä juttu, tunnen että sitä on nyt sopivasti. Tunnen olevani valmis, mutta tunnen myös kunnioittavani olosuhteita ja uskon tiedostavani riskit ja osaavani olla varovainen. Yksi asia on ainakin varmaa, haluan ehdottomasti lähteä! Ahkiossani on ruokaa kahdeksi viikoksi, minulla on hyvä teltta, lämmin makuupussi ja kaikkea mitä tarvitsen. Sittenhän sen näkee, viihdynkö yksin reissussa, ja aina voi kääntyä takaisin.

Kello on vähän vaille yhdeksän illalla, kun bussi pysähtyy Kakslauttasen kohdalla. Vedän kuljettajan avustuksella ahkioni tavaratilasta ja työnnän sen painosta huolimatta hieman ylemmäs lumipenkalle, jotta bussi mahtuu lähtemään. Kuljettaja neuvoo pimeyteen kanssani jääville matkailijoille, mikä valo on heidän hotellinsa ja käskee varomaan tien ylityksessä. Minulle hän toivottaa hyviä hiihtelyjä. Matkailijat katoavat kohti hotelliaan ja bussi kaasuttaa kohti Ivaloa. Minä jään seisomaan pimeyteen ja kaivelemaan otsalamppua repustani. Ennen kuin saan lampun päälle, huomaan seisovani yksin pimeydessä tähtikirkkaan taivaan alla. Olen Lapin päätien varressa ja on aaaaivan hiljaista. Vau! Tuntuu kylmältä, mutta hitsi miten hienoa! Kuukin on melkein täysi ja valaisee hyvin. Mutta koska olen nelostien varressa, laitan lampun kuitenkin päälle ja lähes tärisevin käsin kiinnitän ahkion aisat. Sukset laitan vielä hetkeksi ahkion päälle ja lähden kävelemään tietä pitkin. Ahkio kulkee kevyesti perässäni sileäksi auratulla tiellä. Niin kevyesti, että päätän kulkea pari ensimmäistä kilometriä tietä pitkin ja siirtyä vasta sitten hiihtoladulle.

Tuntuu edelleen yllättävän kylmältä, mutta arvelen sen johtuvan vain siitä, että nousin juuri lämpimästä bussista. Ja siitä, että lähes värisen siitä riemusta, että olen nyt täällä. Ihan yksin kuunvalossa, eikä minua pelota yhtään, päinvastoin tunnen olevani tismalleen oikeassa paikassa. Kävelen rivakasti, ja pian saan siirtyä hiihtämään. Tästä ei olisi kuin pari kilometriä laavulle, minne aioin jäädä nukkumaan. Bussiin noustessani olin vielä miettinyt, varaisinko täksi yöksi huoneen Kiilopäältä. Mutta en varannut. Onneksi! Se ei olisi tuntunut lainkaan siltä seikkailulta, mitä kaipasin, ja sitäpaitsi olisin missannut näin hienon kuutamon ja tähtitaivaan! Hiihtoladun risteyksessä huomaan lämpömittarin, ja menen katsomaan: -19 astetta! Eipä ihme, jos tuntuu vähän viileältä. Kuu valaisee metsää niin hienosti, että en tarvitse otsalamppua ollenkaan. Hongat paukkuvat pakkasessa. Säpsähdän ensimmäistä pamausta, mutta seuraavan kohdalla jo hymyilen. Ai että miten hienoa täällä on!

Hiihdän kilometrin verran Sivakkaojan vartta, kunnes laavu näkyy edessäni. Hongat paukahtelevat pakkasessa kun pysähdyn hengitys höyryten laavun eteen. Ensimmäisenä kaivan juoksurepun etutaskusta sinne pujottamani, ihka uuden inReachin, laitan sen päälle ja lähetän sovitusti kotijoukoille lähtevän viestin: "Jään tähän yöksi.". Etten vain unohtaisi sitä, koska olin luvannut ja tiesin että Jarkko huolestuisi heti, jos viestiä ei kuuluisi. Laite piippaa ja näyttää että viesti on mennyt perille, suljen sen samantien. Olen jälleen ihan yksin pakkasyössä. Katselen laavua otsalamppuni valossa. Siinä voisi tulla kylmä, ja aamun ensimmäiset hiihtäjät todennäköisesti herättäisivät minut. Teltta siis. Löydän lupaavan paikan teltalle huussin takaa pienen kummun päältä, ja kylmä pysyy loitolla kun kiskon ahkion upottavassa hangessa kummulle. Saan vetää ihan tosissani. Lopulta ahkio on ylhäällä ja ryhdyn tamppaamaan sukset jalassa telttapaikkaa. Kaaret eivät millään meinaa sujahtaa paikoilleen, olin jo unohtanut miten pakkanen niihin vaikuttaa. Tammikuussa harjoittelin teltan pystytystä Ylläksellä -25 asteen pakkasessa, ja ensimmäisellä kerralla jouduin luovuttamaan ja pakenemaan sisälle lämmittämään sormiani. Nyt oli vain se ongelma, että luovuttaminen ei ollut vaihtoehtona. Ähräsin ja pinnistin voimani äärimmilleen monta kertaa, mutta ei, kaari ei tuntunut mahtuvan lainkaan paikallensa. Tuijotin sitä vihaisena, ja sen jälkeen anellen, voisitko nyt tehdä yhteistyötä kanssani? Lopulta kaari suostui menemään paikoilleen. Ja sama toistui kaikkien kolmen kanssa. Mutta sinnikkyys palkittiin ja ne meni! Ehdin kyllä jo miettiä, että olisi aika noloa hiihtää keskellä yötä etsimään majapaikkaa vain sen takia, että ei saanut telttaa pystytettyä.

Teltan pystytys oli aika urakka, näin ensimmäisellä kerralla, mutta lopulta sain kaiken järjestykseen ja pääsin "sisätiloihin" lisäämään vaatetta. Onneksi minulla oli kaikki termarit täynnä kuumaa vettä, joten sain heti lämpimän kaakaon ja valmiin voileivän. Jota tosin piti vähän sulatella taskussa. Sen jälkeen halusin vain ryömiä makuupussiin ja niin teinkin. Jätin melko paljon vaatetta päälle. Sammutin otsalampun ja kuu valaisi ulkona edelleen. Pakkanenkin paukkui puissa edelleen, pamaukset kaikuivat hiljaisessa yössä komeasti, kuin asemasotaa olisi käyty Sivakkaojan varressa. Olin tyytyväinen tähänastisista saavutuksistani ja nautin hiljaisuudesta.


Ke 20.3.2019 klo 10:30

Yöllä oli tosi kylmä. Kuu mollotti yövalona ja pakkanen se vain paukutteli honkia. Heräilin paljon, minua paleli ja lisäsin untuvatakin. Varpailla oli silti kylmä ja heräilin edelleen vähän väliä liikuttelemaan varpaitani. Kuudelta oli noustava pissalle. Kävin absidissa ja syöksyin nopeasti takaisin makuupussiin. Aamu alkoi varmaan lämpenemään ja nukahdin vasta sitten oikein kunnon makoisaan uneen. Nukuin kolmisen tuntia ja ysin jälkeen heräsin uudestaan.

Teltassa oli yöhön verrattuna jo ihmeellisen lämmintä. Viritin keittimen pöhisemään, lapoin sinne lunta sulamaan ja ryhdyin aamupalalle. Sen aikana aurinkokin rupesi pilkahtelemaan ja vein makuupussit ulos kuivahtamaan. Yöllä makuupussissa hieman viluisena pyöriessäni vähän huolestutti, mitähän tästäkin vielä tulee. Olin ennenkin nukkunut parinkympin pakkasessa tismalleen samalla varustuksella mahtavat yöunet lainkaan palelematta, joten hieman ihmettelin miksi nyt palelin. Toisaalta olisi minulla ollut vielä muutama juttu lisätä lämmikkeeksi, joten seuraavalla kerralla muistan korjata tilanteen heti. Saatuani lämmintä aamupalaa ja kahvia, luottavainen oloni palasi, ja puolen päivän aikoihin nykäisin pakatun ahkioni liikkeelle hyvillä mielin. Aurinko paistoi ja ahkio seurasi perässä kiltisti. Mielen täytti taas mahtava ilo siitä, että olin vihdoin täällä! Tästä reissusta olin jo pitkään haaveillut karttaa tuijotellen, ja nyt minä oikeasti hiihdin sillä kartalla, mahtavaa!

Olin niin innoissani kaikesta ensimmäisenä aamuna, että unohdin ottaa valokuvia! Edellisenä iltana puolestaan kameran käsittely pakkasessa ei tullut mieleenikään. Tässä ollaan juuri käännytty tunturiin johtavalle retkiladulle.

klo 19:15

Pääsin liikkeelle noin 12:40 ja Suomunruoktulle saavuin puoli kuuden aikoihin (muistaakseni). Nyt istun teltassa, lunta pyryttää ja keitin pöhisee jälleen. Sain kutsun veden keittoon varaustuvan puolellekin, mutta vielä ainakaan en vaan jaksa liikkua. Tässä on niin mukavaa olla, puoleksi makuupussissa. Vettäkin olisi ollut saatavilla joesta, mutta en ole vielä jaksanut organisoida vedenhakureissuakaan. Ehkä myöhemmin. Päivän hiihto sujui hyvin, mutta yhtään myöhemmäksi ei olisi kannattanut tunturin ylitystä jättää. Lumimyräkkä alkoi luvatusti ja olin silloin juuri päivän ylimmässä kohdassa. Mutta suunnistin hyvin tunturissa ja laaksoa pitkin tuli hyvä kelkkaura.

Nousin Sivakkaojalta lähdön jälkeen suojaisesta metsästä avotunturiin, missä tuuli kävikin jo huomattavasti viileämmin. Kiilopään suunnasta hiihtävä ranskalainen pariskunta osui latujen risteykseen yhtä aikaa kanssani. Hekin olivat menossa Suomunruoktulle, eikä heillä ollut telttaa mukana. Keskustelin miehen kanssa, ja vihjasin kauniisti, että sitähän ei koskaan voi olla ihan varma, että pääsee tuvalle saakka. Iltapäivälle oli luvattu lumisadetta, mutta pohdimme yhdessä, että ei kelin pitäisi tänään niin pahaksi kuitenkaan mennä. Kauaa en ehtinytkään auringonpaisteesta nauttimaan, kun lumihiutaleita alkoi lentämään vastaan ja näkyvyys heikkeni. Ennen sitä ehdin kuitenkin onneksi zoomailemaan karttaa ja hahmottamaan mistä hiihtäisin tunturin yli. Olisi ollut nälkä, mutta olin päättänyt, että tunturin yli pitäisi päästä ensin. Pariskunta valitsi toisen reitin kuin minä, ja jäin hiihtämään yksin maitolasiin. Olin kuitenkin kartalla ja aika varma hyvästä reittivalinnastani.

Eniten näkyvyyttä rajoitti se, että tuuli puhalsi niin kylmästi ja pakotti piiloutumaan hupun ja myrskylasien alle. Jouduin vetämään kunnon kypärähupunkin päähän, ja se ahdisti kuten aina, mutta eipähän posket paleltuneet. Onneksi hanki kantoi tunturissa loistavasti ja matka eteni melko joutuisaan. Pian oikea laakso alkoi hahmottumaan edessäni, ja näkyvyyskin parani. Tuuli oli silti vielä sen verran hyytävä, että hiihdin edelleen vatsa kurnien eteenpäin. Hitsi kun oli nälkä! Tiesin, että nälkäisenä tapahtuu kaikista turhimmat haverit, joten pian olisi syötävä vaikka ruokailumukavuus kärsisikin.

Olisin voinut laskea heti alas laaksoon, missä olisi varmastikin suojaisempaa, mutta siellä voisi hankikin upottaa. Niinpä hiihdin ylempänä vielä jonkin aikaa, kunnes pääsin kumpareen alle vähän tuulelta suojaan, ja hyökkäsin samantien termarissa odottavan tomaattipastan kimppuun. Nökötin ahkion takana huppu päässä pastaa syöden, ja tuuli viuhui ympärilläni. Taas olin pelkästään innoissani, ei ollut kylmä ja pääsin kokemaan hetken oikeaa avotunturia!

Ruuan jälkeen jaksoin taas suunnistaakin tarkemmin, ja juuri kun mietin että Suomunlatvan laavun pitäisi kyllä olla näillä main, huomasin hiihtäväni aivan suoraan kohti laavua. Jes! Istahdin laavulle hetkeksi ja siihen olisi oikeastaan ollut houkuttelevaa jäädä yöksikin. Tuuli puhalsi suoraan laavun takaa, joten siinä olisi ollut suojaisa paikka majoittua. Lämpötilakin oli noussut eikä pakkasta tainnut olla kuin muutama aste.

Jostain syystä mieleni teki kuitenkin vielä jatkaa matkaa. Laavulta yhytin hyvin kantavan kelkkauran, ja sitä pitkin oli tosi mukava hiihtää. Nautin siitä että sain mennä rauhassa vailla pelkoa kelin huonontumisesta. Metsän suojassa sai jo vähentää vaatetusta ja riisua myrskylasitkin. Olipa hienoa kokea tällainenkin päivä.

Lumisade yltyi juuri kun hiihtelin Suomunruoktun tuvan pihalle. Pihalla seisoskeli ystävällinen parrakas mies, jonka kanssa vaihdoimme kuulumiset. Tunnistinkin hänet kyllä heti 100 päivää Urho Kekkosen kansallispuistossa viettäneeksi mieheksi, mutta nimeä muistelinkin vähän kauemmin (ja sehän oli Järvenkylän Olli). Hän kertoi, ja pihalla olevien ahkioiden määrästäkin pystyi päättelemään, että autiotuvan puolella oli jo väkeä kuin markkinoilla. Pystyttäisin siis ilomielin oman ihanan yksiöni tuvan pihapiiriin. Löysin hyvän paikan ja koti rakentui jo toisena päivänä sukkelasti ilman ongelmia. Telttapaikkaa talloessani huomasin, että samalle paikalle oli jo tänä talvena tallattu teltan paikka aiemminkin, ja fiilistelin että kyseessä saattoi olla opiskelukaverini, jotka olivat olleet täällä vain muutama viikko sitten. Kenenköhän teltta tässä oli ollut?

Lumisade muuttui tuiskuksi ja pakenin telttaan. Keitin toimi kuin enkeli ja minä nautiskelin talvitelttailun mukavuudesta, syöden makkaraa ja muusia puoliksi makuupussin lämmössä istuskellen. Kolmen hengen Akassa minulla oli ruhtinaallisesti tilaa, ja tulin taas siihen tulokseen, että talvitelttailu voi itse asiassa olla mukavampaa kuin syksyllä. Parasta on seisomatila absidissa, kun metriseen hankeen kaivaa sopivan kuopan. Olin jälleen kaivanut vähän liiankin innokkaasti, ja jouduin suorastaan hyppäämään absidista sisätelttaan =) Keitinkin toimi kuin enkeli ja taisi oikeasti lämmittää telttaakin. Lumi tuiskusi ja valui jatkuvasti alas telttakangasta pitkin, ääni oli suorastaan unettava ja saatoin hieman torkahtaakin, kun oikaisin selkääni ruuan päälle. Kyllä tässä kelpaa.

Lopulta havahduin, ulkona oli jo pimeää ja pihalta kuului ihmisten ääniä. Ujo tyttö minussa halusi vain istua teltassa omissa oloissaan, mutta päätin silti mennä jututtamaan ihmisiä samalla kun hakisin aamuksi vettä termareihin. Liityin pihalla seisoskelevaan rinkiin ja yhteisiä puheenaiheitahan meillä riitti. Sain myös uusintakutsun varaustuvan puolelle veden keittoon, ja lopulta kömmin hirmu onnellisena takaisin telttaani, termarit täynnä kuumaa vettä ja mieli iloisena mukavien ihmisten tapaamisesta.


To 21.3. klo 11:30

Nukuin hyvät yöunet. Aamulla teltassa oli aika kosteaa, tai muutoin ok, mutta päällimmäinen makuupussi oli aika märkä. Nyt makuupussit on kuivamassa autiotuvan ylälaverilla ja minä pakkailen hiljalleen leiriä kasaan. Täällä on ollut molemmat tuvanpuolet täynnä mukavia ihmisiä joiden tapaamisesta olen nauttinut. Eilen tapaamani ranskalainen vanhempi pariskuntakin oli autiotuvan puolella. He kertoivat palaavansa tänään takaisin Kiilopäälle, koska heitä oli alkanut epäilyttämään mahtuvatko he aina tupiin, kun tällä tuvalla oli ollut niin täyttä.


klo 17:45

Taisin päästä liikkeelle vasta vähän vaille yksi ja Tuiskulla olin heti viiden jälkeen. Täällä on ainakin toistaiseksi vain kaksi tsekkiä, joten mulla on tupayö!

Suomunruoktulta tuli tosi hyvä ura Tuiskulle, luontovalvojat ajoivat kelkalla mua päivän aikana vastaankin ja pysähtyivät jututtamaan. Olivat kuulemma ajaneet jäljet ja käyneet huoltamassa Tahvontuvalla saakka. Oi että, heti tuon kuultuani muistuivat mieleeni Tahvontuvan saunan ihanat löylyt eräänä lokakuisena iltana! Myös Tammikämpälle olisi nyt jäljet, mutta lauantaille on ennustettu lumituiskua, joten katsotaan nyt mitä sen jälkeen on kelkkaurista vielä jäljellä.

Tänään olen kyllä nauttinut niin kovasti luonnossa olemisesta, hiljaisuudesta, kynttiläkuusista ja kaikesta siitä rauhasta, mitä täällä on. Aitaojan tulipaikka tuntui jotenkin aivan erityisen mukavalta paikalta. Siinä oli pieni silta osittain avoinna liplattavan puron yli ja nuotiopaikka oli peräti kaivettu hangen alta esille. Sinne olisi melkein voinut jäädä tulille yöksi. Onneksi oli vielä liian aikaista mulle pysähtyä, tai oikeastaanhan olin vasta päässyt liikkeelle. Pongasin myös kohtuuleveän jotoksen kohti Salonlampea (oletan), ja mietin taas opiskelukavereitani, musta tuntui että he olivat hiihtäneet juuri sieltä.

Aitaojan jälkeen olin pitkään aika pihalla kartan suhteen, ja sekös mua ärsytti. Pysähtelin vähän väliä tutkimaan karttaa, mutta se ei vaan täsmännyt ympäristöön. Tiesin kyllä, että kelkkaura päätyy lopulta sinne minne haluankin, mutta tuli heti vähän orpo olo, kun en keksinyt missä kartalla mennään. Tajusin vasta myöhemmin mistä se kelkkaura oikein meni, tietysti aika pitkälle karttaan merkittyä polkua mukaillen. Minä kun olin niin olettanut, että se menisi Vintilätunturin toiselta puolelta, koska se näytti kartassa loivemmalta. Ura nousikin tunturiin välillä niin jyrkästi, että laitoin sukset ahkion päälle ja vedin melkein nelivedolla kuormaani ylöspäin. Siinä urheillessa tuli tietysti nälkäkin, joten parkkeerasin vähän uran sivuun syömään lounasta.

Keli oli koko päivän pilvinen ja lunta sateli hiljalleen aina välillä. Maisema oli toisaalta vähän ankean sumuinen, mutta toisaalta niin hienon salaperäinen. Kaikki vähänkään korkeammat huiput oli sensuroitu sumuverhon taakse, ja kuuset näyttivät kurottavan juuri pilviverhon alalaitaan. Puihin oli tarttunut hieman valkoista ja se teki niistä niin hienoja.

Tunturiin nousu painavaa laivaa hinaten oli vähän raskasta, ja jonkin matkaa ennen Tuiskukurua pohdin jo teltan pystyttämistä, sillä aloin olla taas nälkäinen. Hiihdin kuitenkin tuvalle asti. Viimeinen kilometri menikin nopsaan ja mukavasti alamäkeen. Pihalla oli vain kaksi ahkiota ja ystävällinen tsekkipoika kertoi että heitä on tuvassa vain kaksi, joten tervetuloa. Kysyi halusinko heti teetä tai jotain muuta. Sydäntä lämmitti hänen huomaavaisuus ja ystävällisyys, puistin päätäni ja kiitin hymyillen. Miten ihania ihmisiä!

Emme jutelleet kämppisteni kanssa kovin paljoa, sillä vanhempi heistä (pojan isä, oletan) ei juuri englantia osannut. Mutta tunnelma oli jotenkin lämmin ja mukava heidän kanssa. Enpä olisi uskonut, että olin aika tyytyväinen siihen että he olivat tuvalla. Juuri heidän kuuluikin olla siellä juuri samana iltana minun kanssa. Jaoimme valtavan kunnioituksen ja ihailun luontoa kohtaan sekä kiitollisuuden siitä, että saamme olla siellä. He olivat lämmittäneet tuvan melko saunaksi, mutta lämmöstä huolimatta nukahdin nopeasti.