Monday, March 18, 2019

Sateinen Seitsemisen hiihtovaellus



Olimme helmikuun alussa eräopaskoulun porukalla harjoittelemassa talvivaellusta Seitsemisessä. Ja kyllä, minusta tulee joskus ihan oikea eräopas, mutta kerron tästä lisää myöhemmin, ehkä! =)

Tuohon harjoitusviikonloppuun saakkahan talvi oli ollut etelässäkin aivan oikea talvi, pakkasta ja lunta oli mukavasti. Reissun lähestyessä katselin säätiedotusta epäuskoisena. Vesisadetta! Vielä tammikuussa Ylläksen napakoissa pakkasissa hiihdellessäni heitin hiljaisen toiveen, pliis ei kovia pakkasia! Nyt en oikein tiennyt, kumpi olisi ollut pahempi vaihtoehto. No, näillä mennään ja toivotaan parasta. Kai pari yötä aina selvitään vaikka mikä olisi. Onneksi en ollut yksin lähdössä. Siinä tapauksessa olisin kyllä jäänyt kotisohvalle viltin alle. Nyt sain kuitenkin hyvää kokemusta siitä, millaista eräoppaan arki voisi olla, aina ei välttämättä huvita mutta on silti lähdettävä.


Reissua edeltävänä iltana koulun asuntola täyttyi jännittyneistä ahkion pakkaajista. Iltaa myöten ahkioiden määrä lattialla vain lisääntyi.

Aamupäivä oli jo pitkällä, kun bussimme kaarsi Seitsemisen luontokeskuksen pihaan. Ahkiot purettiin ripeästi kyydistä ja bussi kaarsi tiehensä. "Huomaatteko hei, ei ole vielä satanut ollenkaan?!" joku iloitsi, ja nyökkäsin, nautitaan nyt joka hetkestä mistä on mahdollista nauttia. Kävimme läpi tälle päivälle suunnitellun reitin ja lähdimme liikkeelle laskemalla ahkiot varovasti alas jyrkkää mäkeä. Vasta sen jälkeen pääsimme suksille ja hiihtämään.

Kun olin valmis, muutama muu oli jo menossa ja lähdin hiihtämään heidän jälkiään. Minulla oli koululta lainassa Savotan Paljakka-ahkio, jonka kanssa ystävystyin tämän reissun aikana syvästi. Se seurasi kiltisti perässäni kevyen oloisesti lähes mistä vain, kääntyi pusikoissa tarpoessamme nätisti eikä tainnut kellahtaa koko reissulla kuin pari kertaa. Toki tavaraakin oli aika paljon vähemmän kuin omassa Fjellpulkenissa viikon reissulla viime keväänä.

Huomasin vasta viimeisenä päivänä, että ahkiot oli nimetty!

Söimme lounasta ja hiihdimme jonkun matkaa metsäautotien pohjaa, missä oli kuitenkin pehmeää lunta jo ihan riittävästi. Ensimmäisenä menevällä oli ihan tekemisen meininki, eikä toisenakaan tuleva vielä ihan helpolla päässyt. Kärjessä mentiinkin vain lyhyt pätkä kerrallaan, jonka jälkeen jokainen vuorollaan jättäytyi jonon perälle lepäämään. Ladunavaajia meillä riitti niin paljon, että pääosin hiihdin taukotakki päällä, koska muuten tuli heti liian kylmä.



Olimme saaneet tehtäväksi kaartaa hiihtoletka suolle ja käydä siellä kiertämässä pieni järvi, jonka jälkeen suunnattaisiin leiripaikalle. Olin oman ladunavaushommani jo hoitanut ja nyt hiihtelin letkassa ja katselin kiinnostuneena vuoroin karttaa, vuoroin letkaa, ja mietin reittivalintoja. Niinhän se menee, että jos on parikymmentä ihmistä, niin jokaisella saattaa olla täysin oma variaatio reitille paikasta aa paikkaan bee. Osalle meistä homma oli myös niin uutta, että kartanluku ei varmaan ollut päällimmäisenä haasteena aina edes mielessä, joten letkasta avitettiin tarvittaessa suuntien kanssa.

Hyvällä yhteistyöllä siis haluttu lampi löytyi ja sitä kiertäessä tuli taas minun vuoroni ladunavaajana. Taisin vetää ohjeiden vastaisesti hieman liian pitkään, mutta en vain heti malttanut jäädä sivuun odottamaan letkan perää. Oli mielenkiintoista päästä kokeilemaan miltä ladunavaaminen täysin umpisessa tuntui. Olin kuvitellut sen raskaammaksi, mutta ei se silti mitenkään kevyttä ollut. Vauhti oli parhaimmillaankin varmaan luokkaa pari kilometriä tunnissa. Ja tässä vaiheessa mainittakoon, että se sade oli tosiaan alkanut pian lähtömme jälkeen, ja märkiä rättejä lensi viistosti, välillä enemmän, välillä vähemmän.

Seitsemisen soilla voi helposti kuvitella olevansa Lapissa, etenkin sumuisella säällä sitä odottaa tunturin pilkistävän suon takaa hetkenä minä hyvänsä.

Saavutimme aiotun leiripaikan, mutta lähdimmekin vielä porukalla saattamaan yhtä opiskelijaa, joka oli sairastunut ja hänelle oli tulossa kyyti luontokeskukselle. Ennen lähtöä ehdin käydä suksilla tamppaamassa hyvän telttapaikan joten lähdin tyytyväisenä lisälenkille hiihtämään. Oli jo hämärää ja minähän tunnetusti tykkään hiihdellä pimeässä!

Ensimmäinen yö meni oikein mukavasti. Makuupussissa oli lämmintä ja märät lumihiutaleet saivat aikaan hiljaisen hipinän osuessaan telttakankaaseen. Aamulla teltta oli märän lumen peitossa. Olimme ottaneet koululta mukaan myös erätoverin, minkä alla oli hyvä laittaa ruokaa ja istuskella. Oikutteleva bensakeittimeni toimi suht moitteettomasti, joskin vähän tehottomasti, mutta toimi kuitenkin. Telttaan sitä ei kuitenkaan vielä uskaltanut viedä. Ulkona oli onneksi ihan mukavaa, sai kuunnella tuulen huminaa mäntyjen latvuksissa ja haistella happirikasta ilmaa. Siinä suon laidalla istuessa oli mahtavaa juoda aamukahvia. Sadekin taisi hellittää hetkeksi.

Päivän inhottavin hetki koitti, kun oli laitettava eiliseltä märät hiihtovaatteet päälle. Otin ennen niin hyvin toimineet gore-tex hanskat käyttöön, ja totesin niiden päästäneen läpi jo ennen kuin pääsimme leiristä liikkeelle. Onneksi liikkuessa ei ollut kylmä, vaikka vaatteet olivatkin jo aika märät ja kastuivat päivän aikana entisestään. Räntäsade vaihtui koko ajan vetisemmäksi ja lounastauolla huomasin vetäväni mukana pientä lammikkoa ahkiossakin. Märistä olosuhteista huolimatta iloinen juttelu vallitsi keskuudessamme, ja olin kiitollinen positiivisesta ja reippaasta porukastamme. Vesisade oli ja pysyi sivuseikkana, joka ehkä hidasti, mutta ei lannistanut. Tässä porukassa oli helppoa, mutta mitenköhän onnistuisi oppaana kääntää mielialat, jos olosuhteet alkaisikin lannistaa asiakkaita? Ja entä jos oltaisiin useamman päivämatkan päässä mistään?



Päivän Seitsemisen maisemia katseltuamme leiriydyimme lopulta samaan paikkaan kuin eilenkin. Harjoitusteknisistä syistä kaikki vain tekivät uuden telttapaikan. Me Heidin kanssa ei paljoa hyväksi todetusta siirrytty, vain sen verran kuin oli pakko. Minä pystyttelin teltan ja Heidi viritteli taas erätoverin alle meille keittiön. Sade senkuin jatkui, ja ulkona ei tehnyt mieli hengailla yhtään sen kauempaa kuin oli pakko. Teimme ruuat ja keittelimme aamuksi vähän vettä, sen jälkeen aloimme vetäytyä teltan suojiin ja makuupussin lämpöön. Teltta oli aika paljon eilistä kosteampi, mutta siellä oli onneksi hyvin tilaa niin, ettei tarvinut nukkua telttakankaassa kiinni. Ah sitä oloa, kun sai kuivan paidan ja pääsi makuupussiin, joka vielä toistaiseksi oli sisältä kuiva. Minulla oli kevyt kolmen vuoden ajan untuvapussini ja sen päällä ohut kuitupussi, joka onneksi suojeli sisustaa kosteudelta tosi hyvin. Takki kun päästi joka tapauksessa kosteuden lävitseen, oli parempi vaihtoehto mennä koko päivä kosteassa paidassa ja suojella vaihtopaitaa kastumiselta, jotta sai yöksi kuivan paidan päälleen. Päivällä liikkuessa ja taukojenkaan aikana ei yllätyksekseni joutunut kuitenkaan palelemaan. Nyt oli kuitenkin kuivaa ja lämmintä, sade ropisi teltan kattoon, ja siihen oli hyvä nukahtaa.

Viimeisenä aamuna kellon soidessa oli motivaatio ylös nousemiseen aika surkea. Kaikki teltan sisällä vaikutti olevan märkää. Makuupussissa oli kuitenkin edelleen kuivaa ja lämmintä ja sinne teki kyllä mieli jäädä lojumaan. "Onko pakko?!" kuului viereistä makuupussistakin. Lopulta saimme itsemme liikkeelle, teimme aamupalat ja kasasin läpimärän ja varmaan kolme kertaa painavamman teltan viimeisen kerran tällä reissulla. Jälleen vaihdoin kuivan untuvaisen taukotakin ja sitä suojelevan toppatakin entistä märempään kuoritakkiin ja kuitutäytteiseen taukotakkiin. Se lämmitti onneksi vielä märkänäkin, ja totesin, että varusteiden puolesta tällaisessa nollakelissä kyllä selviää, jos sietää vähän kosteaa paitaa päivän ajan. Teltta oli kyllä kahden yön jälkeen suunnilleen yhtä märkä sisältä kuin ulkoakin, koska ilma vaan oli täynnä kosteutta. Seuraava yö olisi jo varmaan ollut surkeampi, koska makuupussitkin alkoivat vääjäämättä imemään kosteutta itseensä.

Viimeinen aamu telttakylässä

Onneksi meillä oli edessä enää lyhyehkö hiihtomatka luontokeskukselle ja ahkion kiskominen samaa jyrkkää mäkeä ylös, mistä olimme reissun aloittaneetkin. Bussin kaartaessa noutamaan meitä olin reissuun kaikin puolin tyytyväinen. Sain kokemusta hankalassa, nollan molemmin puolin sahaavassa sateessa vaeltamisesta ja nyt tiedän pärjääväni ihan hyvin tässäkin kelissä, ainakin parin yön verran. Opin paljon myös letkassa hiihtämisen hyviä puolia, viestin kulkemisen ongelmia ja pääsin taas muistuttamaan itseäni talvisuunnistuksen haastavuudesta. Illalla saunan lauteilla saatoin taas todeta tipahtaneeni entistä syvemmälle talviretkeilyn kiehtovaan maailmaan. Aina kannattaa lähteä!

Kuva: Niina Heikkilä



No comments: