Miltä ultramatka tuntuu?

Kysymys, joka on pitkään minua askarruttanut. Seuraava tarina liittyy vahvasti Rovaniemi150-hiihtoon.

Ja mitä luulisit? Pahalta. Riippuu siitä, missä vaiheessa matkaa sulta kysytään. Voi tuntua hyvältäkin. Heti perään epätoivoiselta. Olenpas hemmetti vieköön tyhmä, kun tämmöiseen lähdin. Sitten taas ihan ok. Ei miltään. Monen tunnin pohdiskelun jälkeen et ole yhtään viisaampi: se tuntuu hiihtämiseltä.

Koko matkan pituutta ei hirveästi siinä hiihtäessä passaa pohdiskella. Väsymys alkoi tuntumaan jo jossain 30 km jälkeen, ja se jatkui aina jonnekin kilometrin 135 paikkeille. Sen jälkeen en ollut pelkästään väsynyt, vaan enemmän kuin koskaan poikki. Hiihtäessä en juuri ajatellut, paljonko vielä olisi jäljellä, tiesin vastauksen: ihan hitosti. En myöskään jaksanut tehdä päässälaskuja siitä, minkä kokoisen osan koko matkasta olin jo hiihtänyt, ei silläkään niin väliä ollut. Keskitin ajatukset seuraavalle checkpointille pääsemiseen ja itseni huoltamiseen. Ja sitten kun seuraava cp tuntui olevan saavuttamattoman kaukana, keskityin hiihtämään tunnin pätkiä, yksi reittimerkinväli kerrallaan. Aina kun mennään eteenpäin, mennään eteenpäin ja se on hyvä niin. En tiennytkään että olen niin hyvä positiivisessa ajattelussa.

Koko reissun kuvaileminen loogisella aikajanalla tuntuu jotenkin tosi vaikealta. Eri osuudet ja checkpointit sekoittuu mielessäni unenomaiseksi mössöksi. Olen kirjoittanut tätä tekstiä jo monta päivää, ja hiljalleen muistan matkan varrelta aina lisää asioita. Tästä tulee pitkä juttu, mutta en lyhennä, koska haluan itse muistaa tämän.

Tänä vuonna pääsin siis vihdoin osallistumaan Rovaniemi150 -hiihtoon. Viime vuonna peruutin melkein viime hetkillä, ja se oli ehdottomasti oikea päätös. Nyt olin siinä kunnossa, että uskoin pystyväni hiihtämään ainakin puoliväliin asti. Loppuosa olisi sitten täysi arvoitus, sillä en ole ikinä hiihtänyt niin pitkästi. Hiihdin rinkka selässä, koska se on minulle nopeampi tapa edetä kuin ahkio perässä. Tiukan tavarapohdinnan jälkeen rinkan painoksi tuli noin 13 kg ilman vesiä, ja tämä osoittautui vielä sellaiseksi helposti hiihdettäväksi painolastiksi. Vettä minulla oli etapista ja vaiheesta riippuen noin 1-3 litraa, lisäksi välillä ruokatermarissa oli pasta-annos tulossa. Suksina toimi uskolliset tunturisukset ja niissä oli pohjassa suomukuvion päällä puolikarvat pitoa varmistamassa.

Tapahtuma alkoi tuttuun tapaan perjantaina pakollisten varusteiden tsekkauksella ja kilpailijoiden briiffauksella. Säännöt tuntuvat olevan tiukat ja pakollisista varusteista ollaan tarkkoja, ja hyvä niin. Tälle matkalle ei edes pääse, jos ei ole aiempaa kokemusta pitkältä matkalta.

Lauantaiaamu oli kirkas ja pakkasta oli vain muutama aste. Kävin kisatoimistossa ilmoittautumassa ja istuskelin hetken aikaa sisällä ennen lähtöpaikalle siirtymistä. Tunnelma oli aika odottava ja hiljainen. Moni näytti vetäytyneen johonkin omaan kuplaansa kisan alkua odottamaan. Lopulta kävelin muiden osanottajien kanssa jonossa ulos lähtöpaikalle. Pari minuuttia ennen lähtöä kaksi muuta hiihtäjää tulivat moikkaamaan. Hiihtäminen ei ole tässä tapahtumassa kovin suosittua, fatbike ja tossusarjat vetävät suurimman osan porukasta. Toivottelimme toisillemme onnea ja sitten lähtö jo paukahtikin. Olin jo laittanut puolikarvat suosiolla suoraan suksiin, ja niillä sai mukavan pidon ja ihan ookoon luiston. Aurinko nousi melkein samalla minuutilla lähdön kanssa, ja joen yllä leijunut sumu alkoi hiljalleen hälvetä.

Oli aivan mahtava tunne olla vihdoin matkalla. Nyt ei tarvisi enää miettiä varusteita, eväitä, etappipituuksia tai hiihtovauhteja yön pikkutunneilla, puhumattakaan niistä treenilenkeistä, joita olisi tietysti voinut kertyä enemmänkin. Keskityin hiihtämään mahdollisimman nätisti, tsekkasin kellosta vähän hiihtovauhtiani, olin siihen tyytyväinen ja iloitsin siitä että aurinko paistoi ja hiihtäminen tuntui erittäin kevyeltä. Ensimmäiselle checkpointille olisi reilu 10 km ja tämä etappi oli tuttu jo 66-hiihdolta.

Porohovin cp:llä kävi toissavuodelta tuttu kuhina. Monet kävivät vain pyörähtämässä ja jatkoivat heti matkaa. Minä täytin vesivarastot, kävin vessassa ja riisuin hiihtohousujen alta pitkikset pois, jonkun luultavasti saksalaisen kuvausryhmän seuratessa vieressä, tietenkin. Mutta pakko mikä pakko, oli meinaan ihan tajuttoman kuuma! Seuraava etappi olisi taas noin 10 km päässä, mutta vettä oli tarjolla seuraavan kerran vasta Vittavaaran cp:llä 10 + 22 km päässä. Eli näillä vesillä pitäisi selvitä koko kuuma päivä. Onneksi mulla oli kapasiteettia hieman yli kolmeen litraan.

Seuraavakin etappi oli edellisestä hiihdosta tuttu. Melkein heti Porohovin jälkeen noustiin jäältä pois, ylitettiin tie ja lähdettiin kapuamaan kohtuullisen pitkää ylämäkeä. Tunsin kuinka nälkä alkoi kurnia mahassa ja sopivan aurinkoisen paikan kohdalla heitin rinkan selästä ja hyppäsin aurinkoiselle tienpenkalle istumaan ja syömään voileipää. Eväsretkimeininki, mutta ei tässä auttanut hötkyillä. "Bon appetit" -toivotti ohi kulkeva nainen iloisesti.

Tämä on vasta osa noususta.

Seuraavat pätkät oli minulle mahtavia. Ura oli sopivan pehmeä hiihtämiseen ja suksi luisti. Ohitin porukkaa tämän tästä, tossusarjalaisia taisi vähän upottaa. Pian kirjasinkin itseni sisään ja ulos Sinettäjärven checkpointilta, ja könysin helposti kuuluisan "pain in the ass"-pusikko-osuuden läpi. Ohitin monta pulkanvetäjää, eikä käynyt kyllä kateeksi. Upottavassa hangessa oli varmaan mukava hinata pulkkaa lukuisista jyrkistä mutkista.

Seuraavaksi oli Sinettäjärven vuoro. Reilu kymmenen kilometriä tasaista järven jäätä. Suksilla pääsi edelleen ihan mukavasti, vaikka paikoitellen koko kelkkaura oli pelkkää vesisohjoa. Jalkamiehet näytti uppoavan sinne ihan mukavasti. Järven alkupuolella sain kiinni jo pyöräilijöitäkin, aika uskomatonta. Retkivarusteilla pakatun pyörän työntäminen vuoroin pehmenneessä lumessa ja vuoroin vesisohjossa ei sekään näyttänyt olevan herkkua. Yksi pyöräilijä kaatui aivan mun edessäni, kysyin onko hän kunnossa ja mies vaan naureskeli olevansa, italialainen kertoi polkevansa ensimmäistä kertaa lumella. Näytin peukkua, hyvän harjoittelukisan oot valinnut! Minä vain hiihtelin ja koitin nauttia olostani, ja olla murehtimatta tulevia osuuksia ja siellä vuorostaan minua odottavia hankaluuksia.

Niitä parempia kohtia Sinettäjärvellä

Pysähdyin jossain vaiheessa järveä syömään toisen eväsleivän. Juuri kun aloin jälleen nousemaan ylös ja suksille, takaa tuleva kävelijä ohitti minut. Hän huikkasi minulle ohi kulkiessaan "it will get better". "Yes it will!" -vastasin, sillä en kehdannut sanoa, että mulle tämä on ollut ihan hyvä näinkin. Tunnistin ohikulkijan oikeastaan vasta kun hän oli mennyt, hän oli idolini Rachel, joka taivalsi jälleen tänä vuonna 300 km:n järjetöntä matkaa. Harmi kun hän ehti mennä, olisin halunnut toivottaa onnea.

Järvellä hiihtäessäni juttelin toisenkin naisen kanssa. Hän kertoi, että osallistui nyt kuudetta kertaa tapahtumaan, mutta oli päässyt maaliin vain ensimmäisellä kerralla. Sen jälkeen oli aina tapahtunut jotain, minkä vuoksi hän oli joutunut keskeyttämään: milloin liian kylmä tai liian kova väsymys, ja yhdellä kertaa hän oli kaatunut vesipullon päälle ja rikkonut sen. Mikä sisupussi, että jaksaa aina tulla uudestaan! Hän kannusti mua kovasti ja sanoi, että hiihdän hyvää vauhtia ja mulla on tosi hyvin aikaa suoriutua urakasta. Minäkin toivotin hänelle onnea matkaan, ja nähdään myöhemmin. Mun vauhti oli sen verran kovempi että hän jäi nopeasti jälkeen.

Aurinko meni pilven taakse ja se oli hyvä, koska järvellä oli kuuma kuin kesällä!

Väsymys alkoi tuntua jo hieman ennen Vittavaaran checkpointtia, joka oli 44 km:n kohdalla. Saavuin sinne kuitenkin reilusti etuajassa mun suunnitelmasta, ja tiedostin, että nyt kannattaisi lepäillä rauhassa. Vesi oli loppunut jo muutama kilometri ennen cp:tä, joten täytin ensimmäisenä vedet sekä ruokatermarin, mihin laitoin pasta-annoksen tulemaan. Sitten söin leipää ja suffelia ja istuskelin ihan rauhassa. Huolsin myös jalkoja, kantapäässä tuntui olevan rakko tuloillaan.

Kun lähdin jatkamaan seuraavalle etapille, olikin jo pimeä. Jalat tuntui palautuneen tauolla hyvin, ja pimeässä hiihtämisessä oli aivan erilaista tekemisen meininkiä kuin edellisen etapin lopussa. Tuli hyvä fiilis, tää on mun juttu! Ketään ei sattunut lähtemään juuri ennen tai mun jälkeen, joten hiihdin yksin, mikä oli minusta vain mukavaa. Jos tämä olisi elokuva, nyt soisi rokki taustalla! Hymyilin, vilkuilin tähtiä ja tuulettelin mielessäni. Baanakin oli kai ihan mukavasti hiihdettävää, kun ei mulla ole siitä mitään muistikuvia.

Saapuessani Morajärven cp:lle (58 km) oli rokki taustalla jo hiljentynyt ja jalkoja painoi taas. Cp:llä oli supermukavia ihmisiä vastassa, jotka kertoi mulle heti päivän hiihtotulokset MM-kisoista. Sosiaalinen kontakti antoi hirveästi voimia. Kaivoin repusta ruokatermarin ja hakeuduin ihanasti loimottavan nuotion ääreen syömään. Päivällä näkemäni kuvausryhmä lojui nuotiolla kaikkensa antaneen näköisenä. Nuotio, tähtitaivas ja cp:n rauhallinen tunnelma antoivat taas ihan valtavasti voimia. Istuin kaikessa rauhassa ja tsekkasin jalkojen tilanteen, täytin vedet ja istuskelin taas. Sitten jostain pimeydestä ilmestyi Rachel! Kyselin miten hänellä menee, ja hän kertoi kalpeana kärsivänsä vatsaoireista, hörppäili pullostaan vettä ja tuijotteli nuotioon. Se menee kyllä ohi, hän sanoi, täytyy vaan vähän odottaa. Minäkin nyökyttelin ja sanoin hän oli niin oikeassa silloin aiemmin päivällä sanoessaan: "it will get better". Näin me uskotaan. Kuvausryhmä haastatteli yhtä kilpailijaa joka joutui keskeyttämään matkan. Vanha vamma ei ollut tykännyt loskassa kahlaamisesta.

Minä lähdin seuraavalle 11 km:n etapille taas hyvillä mielin ja uusilla voimilla. Heti alkumatkasta tuli ylitettäväksi "the famous bridge", josta briiffauksessa kerrottiin yhden kilpailijan joskus tippuneen veteen. Tiedostin riskin, joten otin sukset pois ja kävelin rauhallisesti yli. Huokaisin selvittyäni toiselle puolelle ja jatkoin matkaa. Polku mutkitteli vinhasti ja taisi jälleen olla tossu- ja fillarisarjoille vähän hankala. Minä puolestani ohitin helposti muutaman kilpailijan. Jonkun matkaa hiihdettyäni ylitin tien, ja siellä oli toimitsija katsomassa ettei kukaan jäisi auton alle. Kävelin tien yli ja erilainen liike tuntui jaloissa niin hyvältä, että kävelinkin vielä jonkin matkaa suksia kantaen. Sitten pysähdyin istahtamaan tauolle. Jalkoja painoi, ja makoilin tiellä nostaen jalat rinkan päälle. Katselin tähtiä. Lopulta takaa lähestyvän kilpailijan valot alkoivat vilkkumaan enkä kehdannut enää maata tiellä.

Kuumottava silta yön pimeydessä.

Tauon jälkeen mieleen on jäänyt vain yksi tolkuttoman pitkä ylämäki, minkä alussa pysähdyin pitkäksi aikaa miettimään mihin suuntaan reitti menee. Tien yli meni moottorikelkkareitti, ja sen varteen oli laitettu pieni Rovaniemi300-kyltti. Heijastavia reittimerkkejä taas jatkui muutaman metrin risteyksen jälkeen tietä pitkin ylöspäin. Meidän oli käsketty mennä heijastimien osoittamaan suuntaan. Normaalilla aivotoiminnalla oikea suunta tuntuu aika selkeältä, mutta aamuyön pikkutunneilla se ei sitä ollut. Lopulta jatkoin kuitenkin tietä pitkin ylöspäin. Yksi 150-sarjan kilpailija oli tehnyt toisen päätöksen, ja mennyt kymmenisen kilometriä väärää reittiä. Hän suoritti siitä huolimatta kisan loppuun!

Peurajärven cp (69 km) oli kuten Morajärvikin: kunnon nuotio, ystävällisiä ihmisiä ja rauhallinen tunnelma. Täällä oli myös houkuttelevan näköinen laavu, mihin yksi kilpailija päättikin jäädä nukkumaan. Istuskelin taas kaikessa rauhassa nuotiolla, söin ja tein jälleen pastaa ruokatermariin seuraavalle cp:lle syötäväksi. Lopulta oli laitettava taas sukset jalkaan ja suunnattava seuraavalle 10 km:n etapille. Vilkaisin vielä kaihoisasti laavussa nukkuvaa tyyppiä, mutta päätin jatkaa matkaa alkuperäisen suunnitelmani mukaan.

Seuraava väli sisälsi periaatteessa vain järkyttävän vaaran yli kipuamisen ja sen jälkeen tasaista cp:lle asti. Ainakin kartan mukaan, minä en tuosta välistä paljoakaan muista. Taisin saapua Kuusilammen cp:lle (79 km) aika täsmällisesti oman suunnitelmani mukaan, siinä kolmen aikaan yöllä. Kuusilammella oli kaksi kotaa, joista isommassa oli nuotio ja se toimi taukopaikkana. Pienemmässä oli kuulemma porukkaa nukkumassa ja se oli aivan täynnä. Harmi, minä kun olin ajatellut nukkuvani siellä pari tuntia. Lumessa nukkuminen ei innostanut, vaikka olin siihen henkisesti valmistautunut ja olisin kyllä varmasti tarjennut. Pihalla oli kuitenkin jonkin verran ääntä ja liikettä koko ajan, kilpailijoita tuli ja meni, toimitsijat kuljeskelivat edes takaisin ja monta kelkkaakin oli pihalla lähtövalmiina. Unohdin nukkumisen ainakin toistaiseksi, olin kuitenkin päättänyt syödä ja huoltaa ensiksi. Istuin muutaman muun kilpailijan kanssa taukokodassa ja yritin nieleskellä pastaani, se ei vaan meinannut millään maistua. Olimme kaikki hiljaa ja tunnelma oli melko väsynyt, voisin jopa sanoa masentuneen oloinen. Joku kuivatti sukkiaan ja näytti palelevan.

Punnitsin vaihtoehtojani ja tulin siihen tulokseen, että jatkan matkaa ja nukun vaikka matkan varrella jossain, kun näen sopivan paikan. Tyhmä päätös. Olin juuri juonut kahvit, kun joku tuli sanomaan että nyt siellä toisessa kodassa on tilaa, mene äkkiä! Voi ihanuutta, onni oli sittenkin puolellani! Lähdinkin samantien ja joku tuli vielä näyttämään mulle mistä sinne kotaan mennään. Kota oli säkkipimeä ja täynnä kuorsaavia, jättimäisiä toukkia. Näin ihan perällä vapaan pienen kolosen laverilla, ja jotenkin taiteilin sinne nukkuvien ihmisten yli makuupussi ja -alusta kainalossani. Mahduin laverille juuri ja juuri, hieman limittäin muiden sekaan. Levitin alustan ja kömmin makuupussiini. Se oli kyllä maailman onnellisin hetki, kun pääsin lämpimään makoilemaan ja sain sulkea silmäni. Laitoin herätyksen kahden tunnin päähän, mutta heräsinkin jo tunnin päästä hirveään vessahätään. Toukat ympäriltäni olivat kadonneet, vain oven vieressä nukkui enää joku. Uskomatonta, miten olen voinut nukkua niin sikeästi etten herännyt ihan kyljessä nukkuvien lähtöön. Tunnin unet olivat niin hyvät, että päätin samantien nousta ylös, koska vessaan olisi joka tapauksessa noustava. Olo tuntui tosi hyvältä, kuin olisin nukkunut pidemmätkin yöunet. Söin vielä vähän ja istuskelin kodassa, joten heräämisestä menikin vielä melkein tunti siihen, kun olin valmis lähtemään. Seuraava osuus olisi raaka 36 km, joten en pitänyt kiirettä.

Heti lähdön jälkeen ohitin muutaman ennen minua lähteneen tossusarjalaisen. Suksi luisti taas ja otin siitä kaiken hyödyn irti. Välillä vastaan tuli jäisiä paikkoja, mutta pääosin nyt mentiin melko pehmeää kelkanjälkeä, eli paras mahdollinen alusta mulle. Pimeistä tunneista ei ole oikeastaan muistikuvia, vaan seuraava mieleen jäänyt asia oli mielettömän hieno aamurusko.

Sen jälkeen tuli valoisaa, ja sain jälleen kiinni Rachelin! Kyselin häneltä vointeja ja hän puisteli päätään: ei yhtään parempi, oli sairastanut koko yön. Hän kertoi, että aikoi kävellä Tapionkylään asti ja päättää sitten, mitä tekisi. Ehkä soitan taksin Rovaniemelle, hän sanoi vähän apeasti hymyillen. Toivottelin pikaista paranemista ja paljon onnea ja tsemppiä, ja jatkoin hiihtämistä. Toivoin koko sydämestäni että hän paranisi ja pystyisi jatkamaan. En voinut edes kuvitella miten kamalaa olisi taapertaa täällä koko yö vatsataudissa.

Lopulta harmikseni kelkanjälki päättyi ja siirryimme auratulle tielle. Pystyin vielä hiihtämään, mutta sain olla jatkuvasti tarkkana, sillä kivet olivat paikoitelleen nousseet lumen pinnalle, ja sain vaihdella jatkuvasti puolelta toiselle paremman hiihtoalustan perässä. Ikävöin pimeyttä ja pehmeää kelkanjälkeä. Istahdin jälleen kerran tauolle, ja huoltojoukkojen auto sattui juuri silloin ajamaan ohi. Auto pysähtyi ja peruutti takaisin kohdalleni. "Onko kaikki kunnossa?" Taisin näyttää vähän nuutuneelta? "Juu, lakisääteinen vain.", selitin, ja selitys hyväksyttiin. Istuskelin vähän aikaa, ja sitten tsemppasin itseni jälleen liikkeelle. Kello näytti kilometrejä 90, ja ajattelin, että nyt jos jaksan hiihtää 10 km reippaasti, niin saan sata kilometriä täyteen! Se olikin hyvä motivaattori, ja ne kymmenen kilometriä meni taas ihan mukavasti. Siinä matkalla ohitin Tapionkylänkin, ja tuttu kuvausryhmä oli siellä taas odottamassa kuvattaviaan, kai hän tai he olivat jossain mun takana tulossa. Aurinkokin alkoi paistamaan mukavasti, ja pian pääsinkin juhlimaan 100 km:n hiihtämistä.

100 km:n tyttö!

Takaa tuleva nuori poikakin huikkasi "100 kilometeeeers!!", ja oli mukavaa että juuri tähän kohtaan sattui joku toinenkin yhtä aikaa. Pääosinhan täällä sai hiihtää aivan yksin, ketään ei näkynyt edessä eikä takana. Ja juuri kun mietin näin, meni kuvausryhmän juoksijakin hölkäten ohi, häntä kuvattiin vierellä ajavasta autosta. Hymyilin hieman, tuollainen kuvausryhmä vieressähän voisi vauhdittaa minunkin menoa. Toivottavasti hieman hölmistynyt ilmeeni ei jäänyt kameralle.

Satasen ilo kesti jonkun aikaa, mutta pian väsymys alkoi taas ottamaan valtaa. Viimeinen pyöräilijä ohitti mut jossain kohtaa. Seuraavalle cp:lle oli edelleen ihan hitosti matkaa. Tavoittelin aina seuraavaa näkyvää aurausviittaa tai reittimerkkiä, ja huokaisin onnesta kun reitti kääntyi vihdoin tieltä kelkalla ajetulle uralle. Nyt oli parempi hiihtää, mutta ura meni aivan tolkuttoman pitkiä suoria. Vilkuilin kelloani ihan jatkuvasti, kuin varmistaakseni että sinne on tullut lisää kilometrejä, vaikka maisema ei vaihdukaan. Hiihdettyäni jälleen yhden suoran päähän, heitin rinkan selästäni ja makoilin jonkun aikaa. Sain itseni ylös lupaamalla, että nukun seuraavalla cp:llä tunnin verrran. Sitten jaksaisin vielä hiihtää loput 35 km maaliin.

Kuka neropatti keksii tämmösiä harrastuksia?!

Lähestyessäni vihdoin Toramokivalon cp:tä (115 km) alkoi satamaan vettä. Voi perhana! Aavistelin, että nukkumisen voisi unohtaa. Cp:lle ei onneksi ollut enää matkaa kuin muutaman sata metriä, ja siellä oli hyvä laavukatos, minkä alla pysyi melko kuivana ja lämpimänä. Mutta nukkumiseen sopivaa koloa sieltä ei kyllä löytynyt. Pääsin asian yli yllättävän helposti. Laitoin kuuman nuudelikeiton ja tankkasin kaikenlaista mitä repusta vielä löytyi. En pitänyt kiirettä, vaan elin siinä toivossa että sade menee ohi. No menihän se, tunnin päästä, ja jatkoin matkaa taas toiveikkaana ja hieman uusilla voimillakin.

Pitkään en kuitenkaan ehtinyt hiihtää kun sade alkoi uudestaan. Ajattelin, että kyseessä on vain lyhyt kuuro joka menee kyllä ohi, joten en edes pysähtynyt laittamaan rinkkaan sadesuojaa. Lopulta havahduin siihen, että hemmetti, sade vaan jatkuu ja mun rinkan sisältö tulee nyt kyllä kastumaan. Pysähdyin itkien ja kiroillen asentamaan rinkkaani sadesuojaa. Tämäkin vielä, vesisade, helmikuussa! Tiesin, mitä vesisade tarkoitti: muutaman tunnin kuluttua lämpötila laskisi takaisin pakkaselle ja silloin kaikki jäätyisi. Hiihtäminen tulisi olemaan aivan hirveää, jos enää mahdollistakaan.

Henkinen romahdus ei kuitenkaan muuttanut mitään, hetken raivottuani ja niiskutettuani jatkoin hiihtämistä sateessa, ja lohdutin itseäni sillä, että juuri nyt pystyin kuitenkin vielä hiihtämään ja taas mennään muuten eteenpäin. Murheita ei kannata murehtia etukäteen. Pian sadekin loppui ja aurinko ehti paistaa vielä hetken. Riisuin sadehousut ja rinkan sadesuojan, jotta ne ehtisivät edes vähän kuivata ennen auringonlaskua. Jälleen kaikki ok juuri nyt. Ei muuta kuin seuraavaa aurausviittaa kohti.

Sade loppui!

Tiellähiihtoa kesti vielä useiden aurausviittojen ajan, mutta sitten reittimme kääntyi hetkeksi kelkkauralle ja pian kelkkaura laskikin jo Norvajärvelle. Lumi ei ollut vielä jäätynyt ja kelkkaura oli pehmeä ja mukavasti hiihdettävä. Jee! Ehkä tämä yö ollaankin plussan puolella, ajattelin toiveikkaana. 

Norvajärvi!

Nälkä saavutti minut taas siinä jäällä hiihtäessä, ja päätin pysähtyä syömään viimeisen voileivän. Heti kun liike lakkasi, tuli kylmä, ja tunsin kuinka lämpötila alkoi mennä pakkasen puolelle. Kilometrejä oli vielä jäljellä ja väsymys painoi. Viestittelin itkua tuhertaen Jarkolle ja kerroin että oon ihan hemmetin poikki, ja sieltä tuli tsemppiviestinä hiihtoaiheista Fingerporia. Nauraa kihersin ja ajattelin että kyllä tässä on useampikin johto mun päästä kutistunut, kun vapaaehtoisesti täällä vaan kituutan eteenpäin. Mutta enhän minä voinut enää tässä vaiheessa keskeyttääkään!

Kelloni piippasi taas, latausta vaatien, ja samalla kun laitoin kellon lataukseen, kaivoin kuulokkeet esille ja laitoin äänikirjan päälle. Seuraava puolisen tuntia meni mukavasti äänikirjaa kuunnellen. Nousin jäältä pois ja jouduin hiihtämään tosi hankalassa paikassa aivan mustaksi jääksi muuttuneen tien laidassa, mutta keskityin vain kuuntelemaan kirjaa. Sitten reitti kääntyi taas kelkkauralle ja alusta meni niin jäiseksi, että en enää pystynyt keskittymään yhtä aikaa kirjaan ja hiihtämiseen. Laitoin kuulokkeet pois ja kaivoin odottavasti kellon repustani. Petyin, kun kilometrit eivät olleet juurikaan lisääntyneet.

Ilta alkoi jo hämärtämään ja aistiharhat alkoivat menemään hulppeammiksi. Jo päivänvalolla olin nähnyt kaikenlaista, kuten ihmisen istumassa metsässä puunrunkoa vasten (ei ollut ketään) ja puudelin tien varressa (reittimerkki). Näin myös päästäisen juoksevan sukseni alta, mutta se tuskin oli mahdollista, todellisuudessa kai hiihdin kävyn yli. Nyt pimeän tullen kuulin jatkuvasti puhetta takaani, vaikkei siellä ketään näkynyt. Välillä näin myös valon tulevan takaani, mutta kääntyessäni katsomaan siellä ei ollutkaan ketään. Kun hiihtämäni kelkkaura muuttui tieksi, laskin juuri alamäkeen ja yhtäkkiä näin hirsimökin johon olin törmäämässä. Vedin äkkijarrutuksen, ja kun katsoin uudestaan, luminen kelkkaura olikin taas muuttumassa tummaksi jäätyneeksi tieksi. Muutaman kilometrin jälkeen näin lumipukuisia miehiä metsässä muutaman metrin päässä tiestä. Kuulin puhettakin, ja yksi niistä kääntyi katsomaan minua. Arvasin, että ei siellä ketään varmaan oikeasti ole, ja näinhän se olikin. Muutama luminen pikkukuusi siinä nökötti, kun pääsin kohdalle. Olo oli aika epätodellinen. En ole aikaisemmin alkanut näkemään höpöjä vielä yhden yön valvomisella.

Tie alkoi olemaan täysin jäässä, ja menetin suksieni hallinnan yhteen yllättävästi alkaneeseen alamäkeen. Vauhti kiihtyi hetkessä, enkä saanut enää jarrutettua. Tien penkka oli myös jäätynyt betoninkovaksi, joten siihenkään ei auttanut vauhtia pysäyttää. Horjahdin kerran todella pahasti ja kaatuminen oli lähellä. Kun mäki viimein loppui, pysähdyin haukkomaan henkeäni koko kroppa täristen. Sen jälkeen kävelin kaikki alamäet kunnes pääsin Ounasjoen jäälle. Nyt olisi viimeiselle cp:lle enää kilometrin verran!

Se olikin pitkä se kilometri. Päivällä muhkuraiseksi tallattu lumi oli jäätynyt kivikovaksi, enkä oikein tiennyt miten pääsisin eteenpäin. Kokeilin hiihtää, kokeilin tasatyöntää, kokeilin kävellä, mutta cp:n valot ei vaan tulleet juuri lähemmäksi. Cp:ltä ajelikin joku kelkalla vastaan, varmaan katsomaan ketä on tulossa. Teki mieli jäädä pimeyteen itkemään, mutta raahasin silti itseni cp:lle. Siellä kerrottiin, että olivat jo ihmetelleet mihin olen jäänyt, kun vauhti oli hidastunut niin paljon. Totesin rauhallisesti, että on vähän haastavaa tuo hiihtäminen, vaikka mielessäni huusin ja raivosin, että hitto mitä pa#&aa, eihän tästä tuu enää mitään!

Aiemmin ohittamani kävelijät olivat jo ihan perässäni, ja osa heistä jatkoi suoraan matkaa kohti maalia. Itse en voinut kuvitellakaan, että olisin lähtenyt jatkamaan istumatta hetken aikaa. Join kuumaa vettä ja söin vähän mysliä. Kuvausryhmän mieskin saapui cp:lle, tällä kertaa ilman kuvausryhmää tosin, ja istahti hetkeksi. Häntäkin väsytti jo kovasti. Lopulta hän kuitenkin totesi, että eipä se Rovaniemi taida sieltä tulla, täytyy lähteä itse sinne päin. Niinhän se oli, minäkin sain itseni liikkeelle.

Vieläkin sain lepohetken jälkeen hetkeksi voimani takaisin. Mutta jäätynyt mössö ei antanut yhtään armoa. Kannoin suksia ja mietin, pystynkö kävelemään kymmenen kilometriä hiihtomonoissa. Tuskin. Olispa nastalenkkarit. Onnekseni löysin jäältä juuri kelkalla ajetun uran, joka oli vielä vähän pehmeä, ja pääsin hiihtämään. Muutama kilometri meni, mutta sitten alkoi tökkiä. Jaksoin hiihtää ehkä muutaman sata metriä kerrallaan, ja sen jälkeen teki mieli heittäytyä maahan makaamaan. Ja monesti teinkin niin. Sitten kokeilin kävellä, ja jaksoin taas muutaman sata metriä. Katselin suksissa olevia, entisiä pitokarvoja. Ne olivat kuin höylällä ajetut, karvaa oli jäljellä enää pieni pätkä varpaiden kohdalla. Rovaniemen valot näkyi, mutta eivät tulleet yhtään lähemmäksi. Tää on ihan toivotonta!

Kotoa tuli vieläkin kannustusta

Vielä kerran romahdin ja heittäydyin selälleni jäälle. Teki mieli jäädä siihen. Vilkaisin kelloani, ja totesin että matkaa ei ole enää jäljellä edes kolmea kilometriä. Lopetin itseni säälimisen, nousin ylös ja päätin kävellä yhden kokonaisen kilometrin putkeen. Mietin että se on yhtä lyhyt matka kuin koiran nopea pissatuslenkki kotona. Kyllä sen verran jaksaa aina kävellä. Nyt ei edes tarvi odottaa sitä toivonta haaveilevaa karvakorvaa, kun se nuuhkii jokaisen pissaläikän ja tassunjäljen. Askel kerrallaan kilometri tuli täyteen. Sitten jatkoin matkaa, reittimerkiltä toiselle, vuorotellen hiihtäen ja kävellen. En enää pysähtynyt. Lopulta, uskokaa tai älkää, mutta lopulta näin pitkän heijastinkujan joka johdatti minut pois jäältä ja rantapenkkaa ylös. Äiti odotti mua rantapenkalla keskellä yötä, ensin ajattelin että näen taas harhoja, mutta eipäs, se oli siellä oikeasti! Enää tarvitsi kävellä muutama sata metriä, jätin sukset ulos ja astelin sisälle maaliin. Kilpailunjohtaja Alex tuli onnittelemaan ja halaamaan. 38 tuntia ja 50 minuuttia. Mikä reissu ja mikä taistelu! Hyväksytty suoritus. Jäin vain 5 minuuttia omasta suunnitelmastani.

Pari päivää myöhemmin myös Rachel pääsi maaliin 300 km:n matkaltaan. Alex kirjoittaa meille osallistujille näin: "As always all participants gave their best, not only in performance but in kindest and the happy crazy energy they bring to Lapland. We enjoyed to see how far can human being go and how emotional and motivated all participants are. From the winners to the last ones, we learn. All you are special people and we like you."

Ultramatka. Teinkö minä sen oikeasti? Olinhan hidas, oikeisiin urheilijoihin nähden, mutta olenko minä silti nyt ultrahiihtäjä? Voinko olla ylpeä suorituksestani? Olen kyllä. Hidas tai ei, jokaisen kilometrin kuljin silti. Ja mitä tunteita siinä matkan aikana ehtiikään käydä läpi. Suuria tunteita laidasta laitaan, vaikka suurimman osan ajasta se ei tunnukaan oikein miltään. Ymmärrän, miksi ihmiset näitä matkoja tekevät. Vaikka niin monta kertaa matkan aikana vannoinkin, että jos tästä kunnialla selviän, en enää ikinä, ikinä lähde vastaavalle reissulle. Mutta heti maaliin tultuani tiesin, että tämä ei jää viimeiseksi kerraksi.