Sunday, November 25, 2018

Ne ensimmäiset ja viimeiset säteet

Marraskuinen vaellus Ounastuntureilla 20.-23.11.2018
Seura: äiti sekä koirat Sissi ja Pessi
Reitti: Ketomella - Pahakuru - Rautuoja - Tappuri - Ketomella
Matka: 40 km



Syyslomani sattui melkoisen myöhäiseen ajankohtaan, ja olinkin toivonut pääseväni jo hiihtopuuhiin, mutta toisin kävi. Kuulemma vähiten lunta 60 vuoteen. Mutta kaikessa on aina jotain hyvääkin, ja niinpä pääsinkin menneellä viikolla vaeltamaan Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon juuri ennen talven tuloa.

Lähdimme liikkeelle Ketomellan kylästä puolen päivän aikoihin. Auringonlaskuun oli enää pari tuntia aikaa, ja olin etukäteen ajatellut, että kyllähän me hämärän koittaessa ollaan jo Pahakurun tuvalla. Matkaa oli noin 9 km, ja heti liikkeelle lähtiessä kävi selväksi, että askel täytyy pitää aika rauhallisena, polku oli nimittäin jäässä. Äiti oli onneksi hankkinut meille molemmille vaelluskengän päälle vedettävät liukuesteet, jotka pääsivät heti käyttöön ja osoittautuivat hyödyllisiksi. Kun nousimme ylös tunturiin, ehdimme juuri näkemään auringonlaskun viimeiset värit tunturien takaa, ja pian olikin jo kaivettava otsalamppu esiin.



Tupa löytyi kuitenkin hyvin pimeässäkin. Tänne olen ennenkin saapunut yhtä aikaa hämärän kanssa, ja tällä kertaa löysin jopa vesipaikankin. Edellisellä kerralla me Essin kanssa kömmittiin kokolailla kauemmas vedenhakureissulla, kun hukkasimme iltahämärässä lähteelle menevän polun. Tunturituuli puhalsi pohjoisesta melkoisen hyytävällä voimalla, ujeltaen välillä tuvan nurkissakin, mutta onneksi tupa lämpesi yhtä nopeasti kuin ennenkin. Höyryävä teemuki kädessä tuulen ujelluskin kuulosti enemmän tunnelmalliselta kuin jäätävältä.


Seuraava päivä alkoi kajastamaan tuulisena. Kaikessa rauhassaan horisonttiin kapuava aurinko värjäsi maailman aivan mielettömillä väreillä, ja kuljimme koko päivän ihastellen upeita punaisen, oranssin ja sinisen sävyjä taivaalla.


Rauhallisten aamukahvien jälkeen lähdimme kävelemään punaisessa auringonkajossa kohti Rautuojan tupaa Outakka-tunturin eteläpuolelta kiertäen. Reilun kilometrin verran seurasimme jäistä mönkijäuraa, ennenkuin otimme suunnan kohti Outtakankielistä. Tunturin rinteellä lunta oli aluksi tasaisen pieninä, 5-10 cm syvinä laikkuina, jotka suurenivat tunturin toiselle puolelle mentäessä. Ylempänä tunturissa näytti lunta olevan hieman enemmän.

Outakan huippu näytti huomattavasti muita tuntureita lumisemmalta

Lumi oli kovaa, mutta silti tarpeeksi pehmeää, että vaeltajan jalka upposi siitä läpi. Askeltaminen oli siis varsin rauhallista, ja jatkuva jalan raksahtaminen korpun läpi kävi välillä hieman rasittavaksikin. Onneksi koirat pysyivät kuoren päällä ja pääsivät huomattavasti helpommalla, mokomat. Umpijäässä olevat suot toivat meidänkin raahustamiseen mukavaa vaihtelua, kun vain hipsutti riittävän varovasti jäisellä pinnalla. Mattapintainen jää ei ollut juurikaan liukasta, mutta jos jossain näkyi kiiltävää jäätä, se kannatti kyllä kiertää.


Suastunturi, Lumikero ja Vuontiskero sekä auringon ensimmäisissä säteissä kylpevä metsä

Taivallus oli tänäänkin sen verran rauhallista, että ikään kuin yhtäkkiä totesimme auringon jo olevan katoamassa Ruototunturin taakse. Kauaa se ei taivaalla viihtynytkään, ja osan siitäkin ajasta piilotteli mokoma pilvien takana. Kaivoin nopeasti kameran esille ja ehdin ottaa pari räpsyä, ennen kuin äiti totesi että "sinne se meni".




No niin meni. Ja se taitaa mennä taas loppuosa päivän taipaleesta pimeässä. Mutta ennen sitä valona toimi kuitenkin sieltä jostain pilviä vielä värjäävät auringon viimeiset säteet.




Emme suunnistaneet ihan suoraan tuvalle, koska epäilin tuvan vierestä virtaavan Rautujoen olevan ehkä vähän hankala ylittää, vaan menimme hieman kiertäen jolloin ylitettäväksi jäi vain pienempi Rautuoja ja muutama muu pienempi puro. Rautuojastakin piti hieman hakea kohtaa, mistä löytyi kiviä joita pitkin pääsimme ylitse, sillä kahlaamishommat ei nyt todellakaan houkutelleet. Osa pinnassa olevista kivistä oli ikävästi jo jäässä, joten varovainen sai kyllä olla. Menin ensin ylitse, jätin oman rinkan ja kävin hakemassa äitin rinkan. Sen jälkeen hain toiselta puolelta vielä sinne unohtuneen koiran taluttimen :) Ylityksien jälkeen seikkailimme vielä tovin purojen, harjujen ja pusikoiden labyrintissä, kunnes saavutimme tuvalle kulkevan polun. Täysikuu alkoi jo nousemaan tuntureiden takaa, ja valaisi pian taianomaisesti tuvan pihapiirin. Pelkkää taikavaloa koko päivä!


Tekisi mieli kirjoittaa, että seuraava aamu valkeni aurinkoisena, mutta tottapuhuen herätessähän oli vielä aivan pilkkopimeää. Oli mukavaa vain makoilla lämpöisessä makuupussissa ja kuunnella hiljaisuutta. Tosin heti kun liikehdin, tunki makuupussiini kaksi innoissaan kiemurtelevaa karvakuonoa. Niilläkin vissiin hyvin nukuttu yö takana, ja heti aamukuuden jälkeen energiaa täynnä. Minä en ollut ihan niin pirteä, mutta nousin kuitenkin ja sytytin kaminaan tulet. Vasta aamukahvien jälkeen alkoi jonkinlaista valoa kajastamaan. Muutamaa tuntia myöhemmin olimme valmiina lähtemään liikkeelle.



Suuntasimme takaisin purojen labyrinttiin, ja sieltä Rautuojaa seurailleen ylös tunturiin. Jälleen rauhallista taivallusta, askel upposi räsähtäen lumikuoren läpi ja etsin katseellani reitille osuvia soita, sillä jäätä pitkin kävely oli helpompaa. Pidimme nopean evästauon puron varressa, vesi virtasi kyllä, mutta jäähileisenä. Maistui hyvältä. Aurinkoa ei varsinaisesti nähty koko päivänä, mutta paistoi se, tunturin takana vain. Upeat värit oli jälleen taivaalla.




Pienen tunturilammen rannalla röhki toistakymmentä valkoista lintua. Luulin ensin, että rinkkani rupesi narisemaan, kunnes huomasin että koirat seurasivat kummallisen kiinnostuneena sitä suuntaa. Kun rantaa, lumen ja kivien mosaiikkia, rupesi seuraamaan tarkemmin, vilisti siellä valkoisia otuksia joka puolella. Ääni oli erikoinen, ei sellainen riekon päkätys vaan enemmän tuli mieleen röhkiminen. Mikähän lintu ja ääntely tässä mahtoi olla kyseessä?

Sileävaaran kupeessa saavutimme meidän päivän korkeimman kohdan, ja siirryimme hiljalleen takaisin Ounastunturien itäpuolelle. Auringon viimeisimpiä säteitä osui vielä hienosti Tappuri-nimisen tunturin huippuun.



Sileävaaran jälkeen löytyi monta ihanasti askeleen kantavaa lumilaikkua, joita pitkin pääsimme kävelemään pitkän pätkän. Niiden loputtua lunta ei ollutkaan enää oikeastaan ollenkaan. Alamäkiosuus sujui siis joutuisasti ja Tappurin tupa ilmestyi nopeasti eteemme. Kerrankin ehdimme tuvalle, kun päivänvaloa vielä oli!

Koirat tauolla Tappurin alarinteessä

Tuvalle saavuttuamme laitoimme heti kaminaan tulet. Hyvin tuuletetut lapinkoirat käpertyivät tyytyväisen oloisena laverille. Mekin söimme välipalaa, jotta jaksoimme alkaa ruuan laittoon. Komea kuutamo nousi jälleen valaisemaan pihaamme.


Viimeisenä aamuna heräilimme kaikessa rauhassa kuunvalossa. Tänäänkin ujelsi kylmä, pohjoisesta puhaltava tuuli, mutta kamina lämmitti nopeasti. Lähdimme kävelemään kohti Ketomellaa hyytävässä tuulessa ja pienen lumimyräkän saattelemana. Mieli oli jälleen kerran rauhoittunut ja olo onnellinen. Miten hienoa olikaan päästä tänne juuri nyt, ihmettelemään harvinaisen lumetonta alkutalvea ja fiilistelemään pimeyttä, täysikuuta sekä kaamokselle antautuvan auringon ensimmäisiä ja viimeisiä säteitä.

No comments: