Ylläs-Hetta osa 3: Nammalakuru - Pahakuru - Sioskuru

17.10.2015

Nammalakurun aamu oli upea kuten kaikki aamut. Pilvet väistyivät taivaalta samaa tahtia päivän kirkastuessa.



Pysähdyimme heti kilometrin jälkeen ihastelemaan Montellin majaa, jonka vieraskirjasta luetun tarinan mukaan eräs herra nimeltä Montell rakensi tukikohdakseen. Montell oli aikoinaan joutunut tutkimusmatkallaan lumimyrskyn yllättämäksi ja viettänyt yön nykyisen majan paikkeilla lumimyrskyssä ahkion alla värjötellen. Silloin hän oli päättänyt, että jos selviää hengissä, rakentaa tukikohdan tunturiin. Ja näin myös oli tapahtunut! Alkuperäisen majan ovat polttaneet, ketkäs muutkaan kuin saksalaiset, mutta paikalliset poromiehet ovat rakentaneet kämpän myöhemmin uudestaan. Kämppä oli pieni ja kodikas, melkein harmitti että emme eilen olleet kävelleet Nammalakurusta siihen yöpymään!

Matka jatkui Vuontiskeron laitaa ja sieltä ylös Lumikerolle. Alempana näkyi paksuja sumupilviä jotka tuntuivat eristävän meidät lopusta maailmasta kokonaan. Täällä yläpuolella oli meidän auringonpaisteinen todellisuus, missä me saimme kulkea aivan omassa rauhassamme.

Pilvet alkoivat jälleen kerääntyä taivaalle ja niiden välistä tulevat auringonsäteet loivat toinen toistaan hienompia valon kajastuksia tuntureille.

Ennen Lumikeroa käveltiin pitkään porotokan perässä, jonka toimintaa oli mukava seurailla. Aina välillä jäätiin kohteliaasti odottamaan, että ympäriinsä päsmäröivä hirvas sai paimennettua omansa pois meidän tieltä. Jotkut tomppelit kun eivät nähneet ollenkaan välttämättömänä siirtyä lauman mukana eteenpäin, ja hirvas palasi aina uudestaan muistuttamaan niitä käytöstavoista. Toiset taas juoksentelivat niskojaan nakellen minne tahtoivat, ja hirvas otti välillä spurtin palauttaakseen nämäkin takaisin ruotuun. Kyllä sillä näyttikin hommaa riittävän :) Lähettyvillä oli myös yksi vähän reppanan näköinen hirvas, jolla oli vain muutama vaadin omassa laumassaan. Sitten nekin päättivät liittyä isompiin bileisiin ja hirvas jäi yksin norkoilemaan. Tämähän on kuin kauniista ja rohkeista! Jäljempänä oli toinen iso tokka, jota johtikin todellinen päälliköiden päällikkö: komea, kyömyniskainen lehmänvärinen hirvas valtavine sarvineen. Se oli tunturin kuningas, joka sai pelkällä katseellaan muut väistämään.

Lumikerolle noustessa kävi tuuli jälleen voimakkaaksi. Välillä sai kulkea aivan vinossa sitä vasten. Kaksi pipoa ei riittänyt, vaan niiden lisäksi päätä lämmittämään tarvittiin myös huppu.

Huipulla oli sen verran jäätävä keli, että otettiin vain nopeat valokuvat ja jatkettiin sen jälkeen matkaa alaspäin kohti Suaskurun kotaa.

Reitti Lumikurulta alas oli pitkä ja paikoin jyrkkäkin, mutta lopulta olimme alhaalla kodalla. Siellä ei tuullut yhtään, joten jäimme lounastamaan kodan ulkopuolelle. Kota vaikutti sisältä melko pimeältä ja siellä oli jo pari muutakin lounastajaa.



Puoli neljän aikaan saavuimme Hannukurun autiotupa-vuokratupa-kota-sauna-mitä näitä nyt olikaan-kompleksille ja kävelimme suoraan saunalle. Heti meidän perässä sinne käveli myös pariskunta koirineen, ja laitoimme talkoilla saunan lämpiämään. Parivaljakon kanssa jutellessa selvisi, että toinen heistä oli monessa tämän alueen vieraskirjassa esiintynyt Anna Muoniosta. Olin lukenut usein hänen hienoja kuvauksia luonnosta ja tunnelmista, joten oli mukava tavata myös itse kirjoittaja!

Saunoimme ensimmäisenä, koska aioimme vielä jatkaa muutaman kilometrin verran Pahakurun autiotuvalle. Olihan mukava saunoa ja peseytyä! Freesinä ja uusin voimin lähdimme kohti Pahakurua. Sinne saapuessamme koimme yhden hienoimmista auringonlaskuista! Se värjäsi taivaanrannan ja siellä leijailevat pilvet niin hienosti yhteensopivilla oranssin, punaisen ja sinisen eri sävyillä. Tuvan siluetti piirtyi tätä värinäytelmää vasten kutsuvasti. Laitoin merkille, että piipusta ei noussut savujuovaa mikä vaikutti lupaavalta. Toisessa suunnassa näkyi vain hieman taivasta tummempana, sinisenä siluettina massiiviset tunturit joiden keskeltä tänään lähdettiin liikkeelle.

Tupa oli tyhjillään kuten olin arvellutkin, ja me nakkasimme vain rinkat sisälle, nappasimme ämpärin mukaamme ja lähdimme hakemaan vettä, joka oli Annan kertoman mukaan melko kaukana tuvasta. Taas muistutuksena seuraaville reissuille, jätä joku valo tai kynttilä palamaan kämpän portaille, tai ota ainakin otsalamppu mukaan! Tässä olisi voinut tulla isompikin virhe, kun lähdettiin illansuussa vedenhakureissulle. Olimme aivan vieraassa paikassa ja jos siellä olisikin kestänyt sen verran kauemmin, että olisi ehtinyt tulla kunnolla pimeä olisi tuvan etsiminen saattanut olla melkoinen homma. Vesi tosiaan oli aika kaukana ja jotenkin hukattiin polkukin jo siinä menomatkalla. Käveltiin sitten vielä kauemmas solisevan puron varteen koska se löytyi äänen perusteella helposti - varsinainen vesipaikka olisi ollut ymmärtääkseni lähde jossakin siellä, missä hukattiin polkukin. Sitten retuutettiin hämärässä vesiämpäriä mättäältä toiselle ja kiveltä toiselle. Sen verran oli kuitenkin valoa, että kämpän sijainti oli koko ajan selvillä ja suht täyden ämpärin kanssa päästiin vielä perillekin. Ihan hyvä iltajumppa siitä kyllä tuli :)

Itse tuvasta on vielä kehuttava sen verran, että siinä on taas yksi kotoisimmista autiotuvista! Tilaa on alkumatkan pikkutupiin verrattuna kuitenkin aika paljon. Tuvassa on kaksi ikkunaa, joista toisesta näkyy auringonlasku ja toisesta auringonnousu :)

Illalla pihalla huikaiseva tunne, kun seisoi yksin pimeässä avaralla pihamaalla. Tähdet, revontulet ja taivas lähellä, tunturienkin läsnäolon tunsi, vaikkei juuri nähnyt.

18.9.2015

Tällä kertaa aamu oli sumuinen ja tihkusateinen. Tuntui ettei aurinko nouse tänään ollenkaan. Mutta nousi se sittenkin, mitä luultavimmin ainakin, koska valostui hieman. Sade vaan ei lakannut. Aamupalaksi kaadoin eilisaamulta jääneet myslinjämät puuron sekaan ja hitsi että tuli hyvää puuroa! Tällä reissulla on ollut vuoroaamuin puuroa ja mysliä kiisselillä.

Hyvästeltiin jälleen yksi ihana yösija ja jatkettiin matkaa kohti pohjoista. Sataa tihuutti, mutta pilvet olivat ainakin suurin piirtein huippujen yläpuolella. Sadesäällä, niinkuin sumussakin, tuntuu aina kuin olisi vielä enemmän eristyksissä muusta maailmasta. Siinä on oma jännittävä ja pysähtynyt tunnelmansa. Varsinkin kesällä tuntuu kuin luontokin vain odottaisi sateen loppumista. Se onkin sinänsä järkevä taktiikka, jos keli tuntuu inhottavalta niin odota että se vaihtuu! Pari riekkoa oli ilmeisesti tekemässä juurikin tätä kivirykelmän suojissa, mutta meidän lähestyessä päättivät vaihtaa paikkaa ja lehahtivat meidän edestä lentoon.



Pidettiin lyhyt tauko Tappurin juurella, ja siinä sateessa istuessa päätettiin tehdä pieni lisälenkki jotta päästäisiin lounastamaan Tappurin tuvalle. Sinne tultiinkin sopivasti lounasaikaan. Laitettiin kaminaan tulet ja nautiskeltiin lounasta sateen ropinan säestyksellä. Jälkkärin aikaan tupaan tupsahti tsekkiläis-norjalainen pariskunta Ketomellan suunnasta. Me väistyttiin seuraavien kuivattelijoiden tieltä ja jatkettiin matkaa. Pariskunnan koirat, sinisilmäiset huskyt nukkuivat tyytyväisen näköisinä kerällä tuvan edessä. Vilkaisivat vain meitä silmäkulmastaan kun teimme lähtöä. Aikaisemmin lounaan aikana tuvan ohi ajeli poromies mönkijällään. Porokoira keikkui touhukkaan näköisenä mönkkärin tarakalla :)

Nelisen kilometriä kävelyä loivasti kumpuilevassa tunturissa, onneksi koko ajan hiipuvassa tihkusateessa, ja tulimme Sioskurun tuvalle. Kiva tupa sinänsä, mutta edellinen oli jättänyt tuvan kamalaan kuntoon! Pöydät olivat täynnä murusia ja ruuan tähteitä, lattiat sotkuiset, halkolaatikko tyhjä, tuhka-astia täynnä, kahvipannussa porot ja kaiken huipentumana paistinpannu liedellä ja ruuan jämät siellä lillumassa veden seassa. Yök!

Otimme reippaat siivoustalkoot ja vajaan tunnin huhkittuamme oli tupa asuttavassa kunnossa ja jopa aurinko rupesi paistamaan kuin palkinnoksi. Onneksi tulimme tuvalle aikaisin. Ymmärtämättömiä retkeilijöitä oli selvästi ollut liikkeellä, sillä tuota ällöttävää pannua pestessäni huomasin myös purossa kasan makarooneja, joku oli ilmeisesti pessyt astiansa suoraan purossa. Surullista, että näin välinpitämättömiä ihmisiä täälläkin liikkuu. Tuvissa on kuitenkin ensikertalaisillekin selkeät ohjeet mitä tulisi tehdä ennen lähtöä.

Laitoimme kaminaan tulet ja suunnittelimme ruuan laittoa, kun paikalle ilmestyi kolme nuorta miestä. He pitivät reilun mittaisen lounastaon tuvalla ja viihdyttivät samalla meitä jutuillaan. Tuvan taas hiljennyttyä saimme itsekin ruokaa, ja tänään kokeiltiin tehdä jauheliha-tattikastiketta perunamuusin kanssa. Tuli hyvää :)

Auringonlasku oli tänäänkin suorastaan mykistävä. Laskeva aurinko värjäsi ympärillä leijailevat sadeutupilvet milloin milläkin värillä. Oli kirkasta oranssia ja punaista, vaalean ja tumman sinistä ja kaikkea siltä väliltä. Välillä maailma oli vaaleanpunaisen valon sävyttämä. Seisoin ulkona pitkään ja vedin syvään henkeä. Vaaleanpunaisten pilvenhattaroiden vieressä oli puhtaan valkoista untuvaa ja niiden välissä vaalean sininen taivas. Puro solisi. Kyllä täällä on hyvä olla.