Kaldoaivissa näkee kauas

Hyvien kelien vaellus Kaldoaivin erämaassa syyskuussa 2018

Reitti: Kenesjärvi - Guorboaivi - Galddoaivi - Pulmankijärvi - Nuorgam

Matka: noin 90 km
Vaellusseura: Kaisa, Jarkko ja lapinkoira Sissi

Vuonna 2018 vietimme ison osan syyslomastamme Kaldoaivin erämaassa. Liikkeelle lähdettiin Kenesjärveltä, ja reittimme kulki ensiksi jonkun matkaa idän suuntaan ja siitä sitten erämaan poikki pohjoiseen aina Nuorgamin kylään asti. Kilometrejä kertyi noin 90 km. Alkumatka mentiin täysin suunnistamalla, mutta pohjoiseen päin kääntymisen jälkeen seurailimme kutakuinkin erämaan halki kulkevaa mönkijäuraa.

Kaldoaivissa maasto on avointa ja suurimman osan vaelluksesta kävelimmekin aivan avotunturissa. Oli mahtavaa nähdä jatkuvasti niin kauas! Leiripaikatkin oli kaikki todellisia maisemahelmiä. Tämä vaellus oli tavallaan jatkoa edellisvuoden Paistunturien vaellukselle, jolloin vaelsimme koko Paistunturin erämaa-alueen halki Utsjoelle saakka. Nyt emme aivan aloittaneet samasta pisteestä, mutta saman tien varresta kuitenkin, kun jatkoimme seuraavalle erämaa-alueelle.

Päivä 1 - tunturisuunnistuksen lyhyt kertauskurssi

Saavuimme Kenesjärven P-paikalle joskus iltapäivän puolella. Etsimme autolle hyvän paikan ja pakkailimme vielä viimeiset jutut rinkkoihin. Sissi istuskeli odottavan näköisenä auton vieressä ja näytti luovan huolestuneita silmäyksiä omaan rinkkaansa. Vaikea sanoa oliko se innoissaan vai huolissaan.

Lopulta oli valmista, joten ei muuta kuin rinkat selkään. Kaikki P-paikan opasteet koskivat Kevon reittiä, mutta me suuntasimme päinvastaiseen suuntaan, eli tien toiselle puolelle. Siellä oli joitain majoitusmökkejä, ja niiden lähettyviltä pongasimme mielestämme hyvään suuntaan lähtevän polun. Alkumatka olikin melko hikistä, kun nousimme jokivarresta ylös tuntureita kohti. Emme kävelleet kovinkaan pitkästi, etenkin kun viisaina yritimme ensin melkoisen märän suon poikki ja sen jälkeen kokeilimme josko rakkakivikko olisi mukavaa käveltävää. Ei ollut. Näitä esteitä kierrellessä se loppupäivä menikin nopeasti. Saavutimme kartasta katsomamme pienen jokivarren ja etsimmekin heti soiden ja kivikoiden jälkeen tasaisen leiriytymispaikan. Sitten vaan iltakaakaolle ja makuupussiin.

Päivä 2 - porojen polkuja ja hävikkiä lounasruokalassa

Heräilimme rauhassa ja haeskelimme leirirutiineja, kuten aina ensimmäisinä päivinä. Ilma oli kaunis, ja lähdimmekin oikein hyvillä fiiliksillä jatkamaan matkaa syvemmälle erämaahan. Eilen alkanut nousu jatkui vielä jonkin matkaa, kunnes saimme reissun ensimmäiset tunturimaisemat. Jihuu!

Kiersimme paria komeaa pientä järveä porojen polkuja hyödyntäen. Ne tunnistaa siitä, että polku vaikuttaa alkavan aivan tyhjästä eikä se meidän ihmisten mielestä johdakaan oikein minnekään. Porot olisivat varmasti aivan toista mieltä. Näimmekin muutamia näitä polkujen tekijöitä siinä kulkiessamme. Myös riekkoja lennähteli lähistöltä useammankin kerran.

Sissi näytti tepsuttavan hienosti eteenpäin reppunsa kanssa, ainoa ongelma oli se, että hänen mielestään repun kanssa ei voi juoda. Mitenkään. Joten pidimme aina vesipaikoilla taukoa, jolloin jokainen sai heittää repun hetkeksi pois. Teki hyvää kaikille! Lounastauolla kärsimme pienoisista nuudelitappioista, Jarkko ei tainnut tykätä vegetable-mausta, sillä kattila kaatui. Väitti sitä vahingoksi.

Iltapäivän puolella oli taas aika pongata kartasta mukavannäköinen puronvarsi leiriksemme, ja sitten jännityksellä odottamaan millainen se todellisuudessa olisi. Kun saavuimme kartasta ennalta katsottuun paikkaan, saatoimme vain todeta että mielettömän hyvä!

Päivä 3 - huomioliiveissä vessaan

Kolmas päivä alkoi jännittävästi, kun aamupalaa syödessämme kuulimme muutaman laukauksen. Mietimme minkä eläimen metsästysaika mahtaa olla käsillä, radiossa oli tulomatkalla juteltu ainakin hirvenmetsästyksestä, joten ehkä laukaukset tulivat hirvenpyynnistä? Aamutoimille lähtiessään Jarkko vetikin huomioliivit päälle "varmuuden vuoksi", ja minä jäin hihittämään levottomasti leiriin. Yleensä vessareissulla haluaisi olla mahdollisimman näkymätön, mutta kieltämättä olisihan sekin epämukavaa, jos metsästäjä luulisi riistaksi. Ja tottapuhuen ei pelkästään epämukavaa, vaan hengenvaarallista.

Metsästäjistä emme enää sen koommin kuulleet. Päivästä tuli taas aurinkoinen ja kaikin puolin mukava vaelluspäivä. Suuntasimme kohti erämaassa kulkevaa mönkijäuraa, ja saavutimmekin sen aika nopeasti. Loppupäivän kuljimme uraa pitkin, ja sehän olikin suorastaan pikatie, kun kartanluvusta selvisi nopeammilla vilkaisuilla.

Lounastimme uran lähettyvillä pienen lammen rannalla, aurinkoisesta kelistä nauttien. Päivän päätteeksi poikkesimme sitten mönkijäuralta useamman kilometrin sivuun ja löysimme jälleen upean maisemaleirin. Ei nuudelitappioita tänään.

Päivä 4 - tunturissa hoippuen kivenpyörittäjän leiriin

Yöllä tuuli ja satoi, ja uni oli vähän katkonaista, mutta aamu valkeni jälleen kauniina. Ja koko päivä oli todella kaunis ja aurinkoinen, mutta tuuli oli myös todella kova. Nousimme päivän aikana Guorboaivi-tunturille, ja tunturissa tuuli pisti välillä ottamaan sivuaskelia. Mutta eipähän ötökät lentäneet, tai sitten nimenomaan olivat lentäneet ja kauas. Maisemiinkaan tuuli ei vaikuttanut, sitä maisemaa riitti silmänkantamattomiin!

Sen sijaan tuuli kyllä vaikutti valokuvaajan kädenvakauteen ja myös mallien paikoillaan pysymiseen. Jos meidän toimintaa huipulla olisi katsellut mykkäfilminä, olisi katsoja varmaankin ollut vakuuttunut siitä että juomapullosta löytyy jotain vettä vahvempaa. Yritimme aikamme ottaa ryhmäkuvaa tunturissa, mutta lopulta luovutimme ja keskityimme tukevasta korkeasta polviasennosta kuvaamaan kauniimpia maisemia.

Myöhemmin illalla leiriydyimme jälleen melko korkealle tunturiin. Maisemat olivat aivan 10/10, mutta tuuli paukutteli telttakangasta vieläkin melko kovasti. En voinut vastustaa houkutusta tarkistaa säätiedotetta, ja kaivelinkin kännykän syvältä rinkan taskusta ensimmäisen ja viimeisen kerran tämän reissun aikana. Nopea tsekkaus, ja totesin, että tuulen ei pitäisi enää tästä yltyä vaan päinvastoin. Mikä helpotus saada tuo tieto! Jos tuosta olisi kehkeytynyt kovempi myrsky, niin telttailu noin korkealla ei olisi todellakaan ollut hauskaa. Onneksi puhelimessani oli kuuluvuutta, niin saimme mielenrauhan. Sen verran tuuli kuitenkin vielä riehui, että kieritimme varmuuden vuoksi vähän isompia kiviä telttanarujen ankkureiksi.

Hampaidenpesun lomassa oli vielä aivan pakko kuvata jatkuvasti muuttuvaa maisemaamme, jossa itäisellä taivaalla seilaavat pilvet muuttivat värisävyjään.

Minä olisin ollut jo aivan valmis nukkumaan, mutta Jarkko nappasi vielä kameran ja komensi tunturiin kuvaamaan auringonlaskua. Se kannatti.

Päivä 5 - slow laiffii erämaassa

Tänään olikin sateinen aamu, joten pötköteltiin teltassa melko pitkään sadetta kuunnellen. Siitä se sitten hiljalleen laantui, ja loppui lopulta kokonaan, joten mekin kömmittiin ulos ja lähdettiin liikkeelle. Lähtiessä oli vielä melko kalseaa, mutta pilvet kaikkosivat nopeasti ja aurinko pääsi kunnolla paistamaan. Kyllä meitä tällä kertaa hellitään. Sadepilviä näytti seilailevan siellä sun täällä, mutta meille se vaan paistoi aurinko, ja ah, se ihana lämpö!

Päivä oli alkanut rennosti, ja jatkoimme rennolla meiningillä koko päivän lämpöisestä erämaasta nauttien. Tuntui että pidettiin taukoja kilometrin välein, mutta eipä meillä mikään kiire minnekään ollutkaan. Oli maisemankatselutaukoa (useita!), mustikansyöntitaukoa, aurinkorasvanlevitystaukoa, koiranjuottotaukoa ja mitä näitä nyt onkaan. Ja tietysti lounastauko!

Lounastauon lisäksi pidettiin luonnollisesti erillinen varpaiden virkistystauko

Näimme tänään erämaassa ryhmän vaeltajiakin, jotka kuitenkin ohitimme hienovaraisesti muutaman sadan metrin päästä ja kuittasimme kuulumisten vaihdot käden heilautuksella. Eilen nimittäin kohtasimme muutaman pyöräilijän vähän lähempää, ja tomera vahtikoiramme järjesti melkoisen konsertin, kun pyöräilijät ymmärrettävästi lähestyivät meitä aika yhtäkkisesti. Tuon karvaotuksen kaaliin ei vaan saa millään menemään, että koko Kaldoaivi ei ole ihan pelkästään meille varattuna.

Tarkkana kuin pieni porkkana

Tänään noustiin myös Kaldoaivin nimikkotunturille Galbboaiville. Maisemat oli jälleen upeat! Täällä näkee kyllä joka paikasta kauas, ja luonnollisesti ylempää tunturista näkee vielä kauemmas. Tuntee itsensä hyvin pieneksi. Tai sellaiseksi juuri sopivan kokoiseksi tähän maailmaan. Katse lepää horisontissa siintävissä tuntureissa ja auringossa kimaltelevissa järvissä. Ajatukset hiljenee ja siinä maisemassa voi vain olla ja hengittää, kiitollisena kaikesta. Jos eilen kuljettiin kenossa tuulen vuoksi, niin tänään oli korvauksena lähes tyyntä, ja tunturissa sai istuskella aivan rauhassa.

Kameramies häiritsee koiran feng suita

Kaldoaivin tyyliin oltiin jälleen yötä maisemaleirissä, sekä päivän kruunasi komean pinkki iltarusko. Pieni sadekuuro toimi nukkumattina. Nukuttiin makeasti.


Päivä 6 - tästä se alamäki alkaa

Aamulla heräiltiin seiskan aikoihin, kun aurinko lämmitti telttaa. Kun kömmittiin ylös, ei se lämmittänytkään enää, saatiin pieni sadekuurokin yllemme, mutta absidissa tarkeni hyvin istuskella ja kurkistella maisemia. Ja sadepilvetkin vetäytyivät kohteliaasti juuri kun lopettelimme aamupalaa. Tällä vaelluksella on kyllä ollut aivan suklaakelit. Näistä osaa nauttia aivan erilailla, kun toisinaan on kävelty päivästä toiseen vesisateessa.

Parasta aamuhupia kartanluvun lisäksi on seurailla koiran touhuja. Se kuljailee aamuisin leirin ympäristössä, nuuhkii, puksahtelee ja kiipeää jollekin lähikivelle tai kummulle istumaan. Välillä se saattaa spurtata teltan ympäri, kunnes katsoo sopivan mättäänkolon, mihin vetää itsensä kiepille ja ottaa pienet torkut. Pieni koira tarvitsee useat pienet torkut päivässä.

Koko päivä saatiin jälleen ihastella hienoja maisemia. Noustiin vielä yhteen pieneen tunturiin, Galbboaivin pikkuversiolle, ja sieltä käveltiinkin käytännössä koko loppupäivä piiitkää alamäkeä. Alamme siis jo hiljalleen laskeutua kohti Tenojokilaaksoa. Myös ensimmäiset puut ilmestyivät maisemaan päivän aikana.

Tästä se alamäki alkaa

Pidimme lounastauon heti ensimmäisessä paikassa missä oli vettä, pienen lammen rannalla. Juuri kun olimme lähdössä, tuli vastarannalle yksinäinen vaeltaja tauolle. Emme taaskaan kehdanneet mennä jutulle möykkäävän koiramme takia. Vähän harmittaa sen desibelit, kun muutoin sen kanssa ei ole koskaan mitään ongelmia. Esimerkiksi porot se kyllä huomioi, mutta jättää rauhaan yhdestä ynähdyksestä. Ja muutoinkin sen touhuja on mukava seurailla. Tämänkin päivän aikana se järjesti meille shown kihnuttamalla selkäänsä kierimällä useamman kerran alamäkeen. Ja eräänä iltana se petasi absidissa sopivaa nukkumiskoloa niin että sammalet lenteli ympäriinsä.

Pöhkö ja sen pokerface

Leiripaikan etsintä ei tänään natsannut ensimmäisellä yrityksellä. Lähdimme jälleen reilusti uralta sivuun, mutta kartalla lupaavalta näyttänyt puro osoittautui kuivaksi. Reilun kilometrin päästä kuitenkin löytyi iloisesti poriseva pieni puronen, ja siihen oli meidän hyvä leiriytyä. Lämpöisistä päivistä huolimatta pienenpienessä lämpömittarissamme oli illalla enää + 8 astetta, mutta sehän vain tiesi makoisia unia lämpöisessä makuupussissa.

Päivä 7 -Pulmankijärvi ja jalkamarssi sivistyksen pariin

Yöllä koira oli säikäyttänyt Jarkon pahanpäiväisesti. Se oli nukkunut täysin mistään mitään tietämättä absidin nurkassa Jarkon lähtiessä vessakäynnille. Mutta takaisin tullessa, kun absidin vetoketjua oli hieman raottanut, oli sieltä kurkannut uninen ja pöllähtänyt karvanaama-aave otsalampun valossa. Hyvin Jarkko oli kuitenkin säikähdyksen nielaissut, sillä minä en tietääkseni herännyt kiljaisuun.

Tänään oli meidän viimeinen varsinainen vaelluspäivä ja siitä tulikin melko pitkä. Pulmankijärvi pilkisti tunturikoivujen takaa melko nopeasti, mutta meidän oli vielä suoritettava hieman puuduttava jalkamarssi maantien laitaa Nuorgamiin. Mutta tiesiirtymällä oli sentään hienot maisemat.

Olisimme tietysti voineet kävellä Nuorgamiin myös tuntureita pitkin, mutta tiellä marssimalla pääsimme reippaampaa vauhtia ja ehdimme illaksi Nuorgamiin. Ainoa bussikyyti takaisin lähtöpaikkaamme Kenesjärvelle olisi aikaisin aamulla lähtevä koulukyyti. Leiriydyimme upealle näköalapaikalle, mistä aamulla tarvitsisi vain hilppaista mäki alas kylille. Leiripaikka oli kyllä hienoin viimeisen illan leiri ikinä!

Viimeisenä iltana saimme ihailla vielä upeita Tenojokilaakson maisemia ja kaunista auringonlaskua. Mielen täytti rauhallinen kiitollisuus upeasta reissusta, joka oli täynnä sellaisia parastajuurinyt-hetkiä. Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin ehtiäksemme bussiin. Tunturit piirtyivät vielä kerran aamun sarastuksessa taaksemme, ja alapuolellamme leijailivat usvapilvet. Ennen kuin astelimme usvaan, vilkutimme vielä tuntureille ja kiitimme upeasta viikosta. Kaldoaivi piti kyllä maisematakuunsa viimeiseen saakka.