Tunturissa jälleen

Täällä ollaan taas! Tai siis vihdoin. Viikon lomalla, mutta onhan sekin jo jotain. Talvi on tuntunut jokseenkin pitkältä ja tuskaiselta lumettomassa etelässä. En ole kaipaillut kesää, vaan talvea! Nyt ymmärrän täysin, miksi niin monet siellä asuvat tuntuvat inhoavan talvea, kun sitä ei ole! On lähinnä vain loskaa ja tihkusadetta, oikeat kunnon talvipäivät ovat harvassa ja rakastamani keväthanget puuttuvat kokonaan. Ensi talvena olisi kiva olla jossain muualla :)

Eilen kaunis auringonpaiste houkutteli ensin hiihtoladulle, ja illemmalla pienelle randolle. Lainasin äitin pitopohjasuksia ja muistelin pertsapotkua vajaan kymmenen kilometrin verran. Se oli niin kivaa, että pieni hiihtokärpänen taisi puraista. Ja mikä parasta, tämä liikuntamuoto ei tuntunut polvessa ollenkaan! Joku herrasmies hiihteli hetken matkaa perässäni, kunnes nousi rinnalle ja sanoi että vähäsen olisit saanut pitää enemmän vauhtia, niin olisi ollut hyvä tulla peesissä. Vastasin, että pitäähän tässä katsella välillä maisemiakin ja vaihdetaan välillä. Mies tosiaan jäikin vähän odottelemaan minua, ja koitin parhaani mukaan pysytellä peesissä. Täällä näyttää olevan tapana pysähtyä latujen risteyksiin rupattelemaan muiden hiihtäjien kanssa, ja seuraavassa risteyksessä peesaaja odottelikin minua kaikessa rauhassa. Ensimmäisenä sain kannustukset hyvästä hiihdosta :) Jutusteltiin tovi suksista, hiihtämisestä ja maailman menosta kunnes jatkettiin matkaa. Minä käännyin jo kotiinpäin, ja risteykseen jäävät huusivat perääni "sinulla onkin myötätuuli, hyvää matkaa!". Hiihtelin hymyssä suin koko kotimatkan. Hauskaa, kun ihmiset tervehtivät, juttelevat ja kannustavat toisiaan! Pitäisi itsekin muistaa tuollainen useammin, sillä eihän toisten tsemppaaminen itselle mitään maksa!

Illalla sitten ajelin maisematielle auton parkkiin, laitoin nousukarvat suksiin ja lähdin hiihtelemään ylämäkeen ilman suurempia suunnitelmia. Nousin huipulle asti, mistä näin houkuttelevan näköisen baanan kohti Luosun uomaa. Laskin alas kurun viereen, missä nautiskelin hetken tuulettomasta auringonpaisteesta. Olin lähtenyt niin innoissani reissuun, että eväänä oli pelkkää vettä. Onneksi ei ollut suurempi nälkäkään. Sitten nousin takaisin huipulle ja sieltä laskin taas omia jälkiäni pitkin autolle. Lumi oli ylhäällä melko kovaa, mutta mukavan tasaista. Aluksi laskeminen tuntui hankalalta ja kaatuilin pari kertaa. Naureskelin mielessäni, että niin sanottu laskemiseni mahtaa näyttää siltä kuin minulla olisi jotain ongelmia, mutta onneksi ei ole ketään näkemässä. Muutaman epäonnistuneen käännöksen jälkeen laskeminen muistui taas mieleen ja rupesi onnistumaan. Alempana lumikin oli sellaista täydellisen pehmeää kevätlunta, mihin suksi vähäsen uppoaa ja laskeminen on mukavaa kruisailua. Tunturissa oli hyvin rauhallista ja hiljaista, vain tuuli puhalteli seurana. Ja aurinko paistoi niin nätisti! Ihania on ne sellaiset hetket, kun ei kaipaa mitään muuta eikä minnekään muualle. Sellainen olo, kuin kotona olisi.

Ylöspäin menossa

Lopulta ylhäällä ja kun tämän näin, niin tuonnehan piti tietysti päästä laskemaan!

Olipa niin hyvä!! Vielä vähän kurvailua puiden seassa ja sitten samoja jälkiä takaisin ylös :)

Luosun kuru jää jo takavasemmalle ja yksinäinen nousulatuni piirtää jälkensä tunturin rinteeseen. Muutama vanhempi jälki alkaa jo kadota kevätlumeen.

Toisen kerran huipulla ja aina siellä vaan tuulee :)

Matkalla takaisin autolle

Tänään taivas on pilvessä ja sataa lunta. Ei haittaa sekään yhtään, sillä olenkin kaivannut päivää, jolloin en tekisi yhtään mitään. Täydellistä, nyt sain senkin!

Terveisin, onnellinen iltarandoilija :)