Ötztalin lumiset syysmaisemat - alppireissun kolmas osa

Palataanpa hetkeksi viime elo-syyskuun taitteeseen ja Itävallan alpeille! Reissun ensimmäinen ja toinen osio löytyy linkkejä klikkaamalla. Loman loppupuolella kahlattiin lumessa, ihasteltiin söpöjä murmeleita, kuunneltiin alppitorvea ja kotimatkalla saatiin James Bond-bonus!

Söldenissä heräsimme sateen ropinaan ikkunaa vasten. Äiti Teresaa muistuttavan ihanan majatalon emännän laittaman aamiaisen jälkeen pakkasimme jälleen reput ja marssimme kaatosateessa bussipysäkille. Olin aina halunnut nähdä Itävallan syrjäisimmäksi kyläksi jossakin lehdessä tituleeratun Ventin kylän. Ja edellisenä iltana olin keksinyt, että sehän on itseasiassa enää puolen tunnin bussimatkan päässä Söldenistä. Varasinkin saman tien sieltä meille pari yötä puolihoidolla, ja niinpä me matkustettiin vielä reissun viimeisiksi päiviksi Ventiin.

Kuvassa koko kylä, kaikessa yksinäisyydessään

Saapuessamme Ventiin kylä oli saanut lumikuorrutteen. Olimme nousseet bussimatkan aikana juuri sen verran korkeammalle, että maisema muuttui lumiseksi. Koska oli liian aikaista mennä majoitukseemme, lähdimme ajan kuluksi kävelemään yhtä kylästä haarautuvaa laaksoa pitkin. Kävelimme reilun tunnin verran, kunnes polku muuttui niin liejuiseksi ja liukkaaksi, että saatoimme hyvillä mielin todeta hotellihuoneen ja lämpimän suihkun jo odottavan, ja päätimme kääntyä sitä kohti.

Ensin kuitenkin ihmettelimme vuorilta kuuluvaa, koko ajan lähestyvää kilkatusta. Lehmiäkö siellä oli? Ei lehmiä, vaan vuohia! Pitkä jono vuohia lähestyi meitä määrätietoisesti. Hetken päästä keksimme, että seisoimme melko lähellä puurakennelmaa, joka oli varmaankin eläinten ruokintapaikka. Ne taisivat olla tulossa siihen. Sumuisesta maisemasta ilmestyi vuohia jono toisensa perään. Hui kun niitä oli paljon! Katsoimme parhaaksi hipsiä alta pois ja vikkelään.

Ventissä pääsimme vihdoin asettumaan taloksi varaamaamme majapaikkaan. Hotel Gstrein oli viihtyisä ja edullinen, itse asiassa aivan loistava majapaikka. Aamupala ja illallinen olivat erittäin hyvät ja tämänkin hotellin emäntänä hääri yksi maailman ystävällisimmistä naisista. Aikaisemman käsitykseni mukaan itävaltalaiset eivät ole varsinaisia asiakaspalvelun edelläkävijöitä, mutta täällä pikkukylissä tunnelma oli kyllä lämmin.

Täydellinen sää käydä retkellä, mennä sen jälkeen lämpimään suihkuun ja kuunnella sateen ropinaa ikkunaa vasten!

Viimeisenä varsinaisena lomapäivänä nousimme Ventin kylästä tuolihissillä ylös 2350 metriin, mistä käveltiin sitten hyvin lumisissa tunnelmissa Breslauer Hüttelle 2840 metriin. Alhaalla kylässä oli ollut jo melko lumetonta, mutta hissin yläasemalla kaikki oli lumen peitossa. Aluksi pilvet verhosivat taaksensa kaiken, ja me seurasimme valkoiseen harsoon käärittyä vaelluspolkua yhä ylemmäs, saamatta minkäänlaista käsitystä siitä millaisessa maisemassa oltiin. Hiljalleen pilvet alkoivat kuitenkin rakoilemaan, ja sieltä paljastui henkeäsalpaavia näkymiä. 

Sitten pilvet jälleen peittivät kaiken, ja me jatkoimme maitolasissa tallustamista. Ylitimme pienen puron, jonka solinan olimme kuulleet jo kaukaa, mutta jota emme tietenkään nähneet kuin vasta kohdalla. Muita maisemia saatoimme vain arvailla. Breslauer Hütten massiivinen profiilikin ilmestyi sumusta hyvin yllättäen. Kuin tilauksesta saimme jälleen nähdä hütten terassilta pienen palan maisemaa, ennen kuin oli aika siirtyä sisälle valtavan teekupillisen ja omenapaistoksen ääreen.

Suunnitelmanamme oli kävellä Breslauer Hütteltä lenkki kohti Wildes Mannlea (3019m), mutta koska hütteltä ei lähtenyt yksiäkään jalanjälkiä tuolle polulle, ja me emme pilvien takaa päässeet näkemään minkälaisessa ympäristössä polku kulki, päätimme lähteä palaamaan samoja jälkiä takaisin hissin yläasemalle. Polku oli edelleen lumen peitossa ja etenkin alaspäin mentäessä sai kyllä asetella jalkansa huolellisesti ettei päätyisi tekemään lähempää tuttavuutta lumisten kivien kanssa. Pilvet kävivät onneksi yhä ohuemmiksi, ja lopulta paljastivatkin meille Wildes Mannlen lähes kokonaan.

Wildes Mannle 3019m on kuvassa oikean puolimmaisin huippu

Noin puolivälistä paluumatkaa lähti kuitenkin Wildes Mannlen lenkin toinen polku, minne oli aamulla lähtenyt edestämme noin 10 hengen seurue oppaan johdolla. Päätimme käydä katsomassa tätä valmiiksi tallattua polkua pitkin, pääsisimmekö käymään jopa huipulla asti. Vaan eipä ollut opaskaan pysynyt polulla, ryhmä oli kahlaillut lumihangen peittämässä kivikossa ja jyrkillä ruohorinteillä vähän siellä täällä, polun lähettyvillä. Kiipesimme kuitenkin heidän jälkiään noin 2900 metriin, missä rinteen kulma jyrkkeni sen verran, että totesimme parhaimmaksi kääntyä takaisin. Riski kaatumiseen oli suuri, etenkin Jarkolla jonka maiharien pohjat havaittiin nyt kuluneen ikävän liukkaiksi. Omat kenkäni pitivät ihan mainiosti, joten minua tietysti harmitti kääntyä takaisin, mutta tiesin toki ettei näitä kivikossa liukasteluja passaa aliarvioida.

Ei ehkä näytä kovin pahalta, mutta ei todellakaan helppokulkuinen polku liukaspohjaisille kengille

Huiputus jäi siis tällä kertaa tekemättä, mutta korvauksena siitä törmäsimme alastulomatkalla murmeleihin! En ole aikaisemmin päässyt seurailemaan murmeleita noin läheltä, ehkä parinkymmenen metrin päästä, ja olihan ne metkoja otuksia! Toisella oli selkeä painonhallintaongelma, ja sataneen lumen myötä myös eteneminen oli melkoista tetsaamista. Aina, kun murmeli yritti ponnistaa itsensä lumihangesta kiven päälle, lysähtikin se reppana vain syvemmälle hankeen. Huutonaurua pidätellen seurasimme miten se lopulta kampesi itsensä hangesta ylös ja jäi istua lösöttämään kiven päälle. Ei ole helppoa murmelin elämä! Pongasimme hieman alempaa kivikosta myös vähän pienemmän ja ketterämmän murmelin, joka murmelimaiseen tyyliin nousi takajaloilleen ja katseli meitä arvioiden. Kerrassaan huikeita, koiran kokoisia hamsterimaisia otuksia nämä :) 

Toinenkin huikea juttu tapahtui vielä, nimittäin Breslauer Hüttellä ruvettiin musisoimaan. Emme nähneet hütteä pilvien vuoksi, mutta olimme ikään kuin vastakkaisella harjanteella, kun kuulimme sumusta uskomattoman kantavan äänen. Alppitorvi! Voi että oli kaunis soitto, pysähdyimme katselemaan ohi lipuvia pilviä ja kuuntelimme soittoa syvän hartauden vallitessa. Tätäkään en ollut koskaan aikaisemmin vuorilla kuullut, ja oli älyttömän hienoa se kuulla. Harmi, kun tuota ääntä ei voinut nauhoittaa, olisin sen jakanut mielelläni teidän kanssa.

Paluumatkalla pilvetkin joutuivat lopulta antautumaan ja paljastamaan meille koko syrjäisen laakson kaikessa kauneudessaan. Katselimme rauhassa maisemia ja kävimme ihmettelemässä kerrostalon korkuista maavallia, joka oli kasattu suojaamaan hissin yläasemaa ja samalla koko alempana sijaitsevaa kylää lumivyöryiltä. 

Lopulta istahdimme hissin yläaseman kahvilassa vielä kaakaolla ennen paluuta kesään, eli alas jo auringossa lämmenneeseen kylään.

Seuraavana päivänä meidän olikin jo aika lähteä matkustamaan kohti Münchenin lentokenttää. Ja mikä mahtoi olla se James Bond-henkinen bonus, mistä otsikossa vihjasin? No, tapahtui niin, että bussissa matkalla Ventistä Söldeniin tuli mieleemme, että olimme saaneet hotellistamme jonkun Ötztal Premium-kortin jolla sai kuulemma kaikkea kivaa. Sillä olimme päässeet mm. edellisenä päivänä matkustamaan tuolihissillä Ventin yläasemalle. Ja tajusimme, että se kävi myös Söldenin hisseihin. Niinpä jäimme bussista muutamaksi tunniksi Söldeniin, ja ajelimme hissillä vielä katselemaan maisemia Gaislachkogl-nimiselle huipulle. Siellä tuli hieman yllärinä, että kyseinen paikka oli yksi James Bond leffa Spectren kuvauspaikoista. En ole varsinainen James Bond-fani, mutta maisemat oli kyllä upeat täältäkin! Mukava päätös hienolle kesälomareissulle!

Alppireissun toinen osa

Ensimmäisen osan tarina tästä.

Amberger Hüttellä heräiltiin hitaampien joukossa jälleen aurinkoiseen päivään. Pystyin jo syömään aamupalaa, vaikkakaan varsinaista nälkää en tuntenut. Pakkasimme reppumme, paikkasimme eilen syntyneet rakot ja selvisimme juuri ja juuri ulos kello yhdeksän, mihin mennessä majoitustiloista olisi suotavaa poistua. Istuimme ulos terassille ja kaivoimme karttaa esiin, koska emme vielä tienneet mihin tänään suuntaisimme.

Maisema Amberger Hütten terassilta. Jäiskö vaan tähän istumaan?

Eilinen päivä oli ollut sen verran rankka, että valkkasimme kartasta lähimpänä olevan hüten ja helpoimman mahdollisen reitin sinne: viitisen kilometriä loivaa laskeutumista alaspäin ja sitten suunnilleen saman verran nousua ylöspäin toiseen laaksoon.

Ja tänne mennään

Alaspäin käveltiin ihan kunnollista hiekkatietä pitkin, välillä lehmälauman seassa, välillä niityn laitaa ja alempana metsän keskellä. Ilma oli edelleen älyttömän nätti.

Reitin virallinen valvoja

Tulimme pieneen Griesin kylään, tai oikeammin sen pieneen sivukylään, mistä yritimme ostaa juomista, mutta emme löytäneet mitään auki olevaa pytinkiä. Lähdimme siis nousemaan ylöspäin kohti Winnebachseehütteä. Polku nousi sen verran jyrkästi, että oli vaihdettava shortsit jalkaan, sillä kävellessä tuli todella kuuma! Eilinen tuntui väsymyksenä sekä lihaksissa että koko kehossa. Onneksi nousu vähän tasoittui kahden tuhannen metrin kohdalla, ja saimme seuraksemme myös mukavan pienen tuulenvireen. Samalla maisema aukesi, sillä tulimme puurajaan. Vastaan tuli sopivasti penkki ja niinpä istuskelimme siinä tovin eväitä syöden ja maisemaa katsellen.

Maisema ylemmäs laaksoon

Tauon jälkeen polku kulki vielä hetken matkaa koko ajan jyrkemmässä rinteessä, kunnes se kipusi muutamalla serpentiinillä ylös ja hütten terassille. Huokaisin heti ihastuksesta, sillä paikka oli aivan ihana! Hütte sijaitsi korkean tuntuisessa paikassa, toisella puolella pieni lampi ja toiselta puolelta lähti rinne heti laskeutumaan alemmas laaksoon.

Winnebachseehütte alhaalla oikealla

Vastapäätä hütteä valui uskomattoman pitkä vesiputous, joka tietysti näkyi korkeilla ikkunoilla varustettuun kotoisaan ruokailutilaan. 

Kaikki tuntuivat hüttellä tuntevan toisensa ja olivat älyttömän ystävällisiä. Isäntäperhe oli paikalla vauvasta vaariin, ja tunsimme tulleemme vierailulle heidän kotiinsa. Istuimme hetken sisällä karttoja tutkien, ja meitä käytiin erikseen tervehtimässä koska olimme Suomesta. 

Kävimme illalla vielä pienen kävelylenkin hüten ympäristössä, nousimme pihasta lähtevää polkua pitkin vähän korkeammalle kuvaamaan maisemia. Ehdimme juuri ja juuri takaisin, ennen kuin laaksosta nousevat pilvet verhosivat meidät täysin. Olipa upeaa seurata pilvien tuloa terassilta! 

Ensimmäisen kuvan ottamisesta viimeiseen kuvaan on kuusi minuuttia :)

Jokunen hetki myöhemmin istuimme lämpöisessä ruokailutilassa ja ulkona satoi kuin saavista kaatamalla. Sisällä sen sijaan vallitsi iloinen puheensorina. Ruokana oli itävaltalaista pyttipannua, älyttömän hyvää, ja ystävällinen isäntäväki huolehti, että kaikkien maha tuli varmasti täyteen. Todella lämmin tunnelma.

Spekuloimme samassa pöydässä istuvien hollantilaisen ja saksalaisen vaeltajan kanssa pitkään huomisen säätä. Sadetta oli luvattu koko päiväksi, samoin seuraavaksi ja nollaraja tulisi laskelmaan todella alas, eli poluilla tulisi olemaan lumista. Ei kuulostanut hyvältä vaelluksen jatkoa ajatellen, mutta toisaalta emme millään olisi halunneet vielä lopettaakaan. Emme osanneet vielä päättää mitään, joten päätimme vain mennä nukkumaan ja pohtia asiaa aamulla uudestaan.

Aamulla sadepäivän huomasi tunnelmassa. Aikaisemmilla hüteillä olimme aina viimeisimpien herääjien ja aamupalaa syövien joukossa. Täällä sen sijaan oli aivan hiljaista, kun hiippailin aamulla alakertaan vessaan. Ruokailutila oli vielä pimeänä eikä ketään näkynyt missään. Menin itsekin vielä pötköttelemään ja pohtimaan päivän taktiikkaa. Sade ropisi tunnelmallisesti ikkunaan, ja mietin, että voisin jäädä tänne vaikka koko viikoksi.

Kun hollantilainen huonetoverimme heräsi, oli pakko kysyä, onko hänellä tietoa, monelta täällä oikein on aamupala. ”Ai niin juu, te olitte vissiin lähteneet jo nukkumaan, kun me illalla porukalla päätettiin, että syödään huomenna aamupalaa vasta puoli kasilta.” Kenelläkään ei siis ollut tänään kiire minnekään.

Ruokailutila on lähes kokonaisuudessaan tässä. Pieni ja kodikas!

Aamupalan jälkeen laittauduimme verkkaisesti valmiiksi lähtöä varten. Mieli teki jäädä hüttelle, mutta sääennusteen mukaan joutuisimme kahlaamaan täältä alas lumessa, jos odottaisimme huomiseen. Parempi siis kai kuitenkin lähteä kaatosateeseen.

Paluumatkan sumuiset maisemat

Päätimme kävellä kunnolla alas, aina Ötztalin laaksoon saakka ja etsiä sieltä seuraavaksi yöksi jonkun majoituksen. Matka oli pelkkää alamäkeä ja pelkkää kaatosadetta. Alamäkeen kävellessä tuli myös todella kylmä, sillä siinä oli vaikea saada kehoa lämpenemään. Etenkään, kun sekä kuoritakki että kengät päästivät iloisesti vettä iholle. Pidimme vähän aikaa taukoa reitin varrella olevassa ladossa, missä hytisimme kylmästä koko tauon ajan. Olin ollut pakatessani sen verran pöhkö, että minulla ei ollut mukana vedenpitäviä käsineitä. Keski-Euroopassahan on kesällä tosi lämmintä? Nyt käsineistä sai puristaa melkein litratolkulla vettä ja sormet oli aivan kohmeessa. Kesän kolea teema näyttää kansainväliseltä.

Kun pääsimme alas Längenfeldin kylään, marssimme ensimmäiseen kahvilaan, missä mainostettiin wlania. Jätimme läpimärät reput ulos terassille, ja saimme paikallisten pöydässä istuvalta raadilta vähän tavanomaista pidemmän katseen. Tilasimme valtavan kupin maitokahvia ja omenapaistosta kermavaahdolla. Olo oli kuin järvestä nousseella. Avasimme puhelimen ja teimme nopean googletuksen Ötztalin majapaikoista. Päätimme tutustua laaksoon viimeisten lomapäivien aikana, ja niin päädyimme yöksi Söldenin kylään, missä ystävällinen mummeli oli meitä ovella vastassa ja toivotti meidät leveällä hymyllä tervetulleeksi majataloonsa. Täälläkin meitä käytiin erikseen katsomassa ihan vain siksi, että olemme Suomesta =) Ja voin kertoa, että lämmin suihku oli jäätävän sadepäivän jälkeen taivaallisen ihana. Ilman aikarajoitusta.

Lisää Ötztalin maisemia seuraavalla kerralla!

Reppu selässä alppimaisemissa, osa 1

Tänä syksynä suunnattiinkin loman alkajaisiksi pohjoisen sijasta etelään, nimittäin Itävaltaan ja Alpeille. Seutu on minulle hyvinkin tuttua useamman menneen talven ajalta, mutta Jarkko oli ensimmäistä kertaa Alppeja ihmettelemässä.

Reissumme ajoittui elo-syyskuun vaihteeseen 2017. Alkuun vietimme pari päivää Innsbruckissa maisemia ja kaupunkia katsellen. Innsbruckin ehdottomiin vierailukohteisiin kuului tietysti Nordpark ja Hafelekarspitze, minne pääsee mukavasti hisseillä ja lyhyellä kävelyllä. Tästä kuvakulmasta on tuo kaupunki minun mielestä ehdottomasti hienoin!

Helle Innsbruckissa ja salaperäinen utu täyttää ilman

Pari päivää kaupungin melussa riitti meille mainiosti ja sitten tekikin jo mieli siirtyä vähän rauhallisempiin maisemiin. Ajelimme bussilla Stubain laakson perälle saakka ja nousimme siitä kävellen Dresdner Hüttelle. Kilometreissä ja nousumetreissäkään mitattuna matka ei ollut pitkä, mutta saimme siihen silti pari tuntia upotettua. Lämpö ja ylämäki vaativat hieman totuttelua, ja tietysti maisemia piti katsella tämän tästä. Nousimme kapeaa laaksoa ylöspäin, missä jäätiköltä laskeva vesi pauhasi kivisessä uomassaan. Äänestä kuuli, että siinä koskessa menee muuten vettä ja on voimaa. Välillä korviimme kantautui etäämmältä myös lehmän kellon kalkatus.

Saavuimme Hüttelle juuri, kun taivas alkoi tiputella vettä niskaamme. Ilmakin oli kylmentynyt, joten etukäteen varaamamme huone ja ne neljä minuuttia lämmintä suihkua, mitä euron kolikolla irtosi, tuntuivat luksukselta. Iltaa istuimme majatalon alakerrassa hyvän ruuan parissa. Ulkona satoi ja ohitsemme lipuvat pilvet peittivät kaiken näkyvyyden ikkunasta, kuin joku olisi vetänyt harmaat verhot ikkunaan. Lämpimän tuvan täytti iloinen saksankielinen puheensorina.

Maisema meidän huoneen ikkunasta

Olimme varanneet Dresdner Hütteltä kaksi yötä, jotta ehtisimme seuraavana päivänä rauhassa testata via ferrata-kiipeilyä, joka oli Jarkolle uusi juttu. Emme varsinaisesti aikoneet suunnata via ferrata-reiteille eli Klettersteigeille, mutta samalla tekniikalla toteutettuja, varmistettuja pätkiä voi tulla vastaan ihan haastavammilla vaellusreiteilläkin, joten katsoimme parhaaksi vähän kokeilla hommaa etukäteen. Emme ole kiipeilleet varmaan pariin vuoteen, joten tekihän se ihan hyvää käydä vähän valjaissa roikkumassa. Ja sytytti taas kiipeilykipinän!

Melkein majatalon vierestä löytyi hyvä valikoima via ferrata-reittejä, joten aloitimme parista lapsille suunnatusta lyhyestä reitistä ja sitten siirryimme kokeilemaan haastavampia lyhyitä reittejä. Greidit eli vaikeusluokitukset näyttää menevän A:sta E:hen, A:n ollessa helpoimmasta päästä. Yllä olevassa kuvassa mennään C:n reitillä, joka oli minusta mukavin vaikeusaste. Kokeilimme myös lyhyttä D-reittiä, jonka jouduin toteamaan liian vaikeaksi. Vierestä olisi lähtenyt myös pidempi, noin puolentoistatunnin reitti, joka olisi mennyt läheiselle huipulle asti. Sen vaikeusasteeksi oli ilmoitettu C/D, joten emme tohtineet tällä kertaa sinne lähteä. Mutta olipahan mukava fiilis päästä pitkästä aikaa kalliolle!

Kävimme myös Stubain laskettelukeskuksen yläasemalla, reilussa 3000 metrissä, kokeilemassa, aiheuttaako tuo korkeus vielä päänsärkyjä. Yllätyksekseni päänsärky iski minulle, vaikka olin näissä korkeuksissa käynyt jo kymmeniä kertoja kärsimättä vuoristotaudin oireista ensimmäistä kertaa lukuun ottamatta koskaan. Ilmeisesti silloin keho oli jo tottunut ohuempaan ilmaan, ja nyt oli aikaa kulunut sen verran että kyseessä oli jälleen uusi tottuminen. Kiipesimme kuitenkin lyhyen pätkän eräälle huipulle katselemaan maisemia.

Ilma on ohutta, mutta onneksi sitä on ympärillä nääääin paljon :)

Toisen Dresdner Hüttellä vietetyn yön jälkeen säätiedote lupasi aivan erinomaista säätä: aurinkoista, ei tuulta eikä vesisateen tai ukkosen uhkaa. Niinpä päätimme ottaa heti tähän väliin pitkän päivämatkan ja haaveilemani yli kolme tonnisen vuoren huiputuksen, sillä sää ei tästä enää paranisi. Otimme suunnaksi Hinterer Daunkopfin huipun 3200 metrissä ja sieltä laskeutuisimme vuoren toiselle puolelle Amberger Hüttelle. Olin mennyt saman reitin jo kertaalleen talvella, tosin silloin saimme apua Stubain hisseistä ja tietysti alaspäin mentiin laskien.

Hyvän aamupalan jälkeen heitimme reput selkään ja lähdimme liikkeelle jo ennen kuin ensimmäiset auringonsäteet ylsivät vuorten takaa majataloon. Rauhallista tahtia astelimme polkua pitkin ylämäkeen. Välillä pysähdyimme katselemaan maisemia, välillä taas seurailemaan lehmien ja lampaiden rauhallista käyskentelyä vuoren rinteellä.

Tauko 3000 metrin paikkeilla, taustalla Stubain laskettelukeskuksen jäätiköitä.

Ylempänä saimme näköpiiriin myös jäätiköitä, jotka tosin olivat tällä puolella vuorta vielä vaatimattoman pieniä. Pidimme lyhyen tauon kolmessa tuhannessa metrissä. Tässä kohtaa poistuisimme Stubain laskettelukeskuksen alueelta, mutta polku toki jatkuisi vielä tästä eteenpäinkin. Edessä oleva hieman jännitti, sillä kyseessä oli vaikeusluokitukseltaan musta vuoristopolku, jonka tiesimme vaikeaksi, mutta kuinka vaikea se olisi, sitä emme tarkalleen ottaen tienneet.

Polku mutkitteli kivikossa nousten Daunkopfin viereiseen satulaan ja siitä edelleen kohti huippua. Jyrkkyys kasvoi ja irtokivien osuus lisääntyi, mutta eteenpäin päästiin vielä hyvin. Astelimme hiljalleen eteenpäin, verkkaisella askelella, katsoen jokaisen jalansijan tarkasti. Korkeus tuntui jo tottumattomalle hieman askeltaessa, jyskytti ohimoilla. Aurinko paistoi ja oli hiljaista. Tämän tästä täytyi pysähtyä ihailemaan allemme ilmestynyttä jäätikköä. Se näytti meistä valtavalta, ja olihan sillä kokoakin useita kilometrejä etenkin pituussuunnassa. Paljonkohan siellä on jäätä alla?



Melko nopeasti huomasimme olevamme huippuharjanteella. Välttelin tietoisesti astelemasta lähellekään sitä jyrkempää reunaa, sillä tiesin, että kun siitä katsoisi alaspäin tuntusi se siltä kuin maa katoaisi jalkojen alta.

Huipulla oli saksalainen porukka, jotka pyysivät meitä ottamaan heistä yhteiskuvan ristillä. Sen jälkeen he lähtivät alaspäin samaa reittiä, mitä meidänkin oli tarkoitus kulkea. Me istuimme alas ja katselimme rauhassa maisemaa eväitä natustaen. Olimme tulleet huipulle tasan etukäteen arvioimassamme aikataulussa, joten meillä olisi hyvin aikaa. Tai niin ainakin tässä vaiheessa uskoimme. Tämän päivän määränpää, Amberger Hütte, näkyi kaukaisena pisteenä alhaalla laaksossa. Taisi sinne olla vielä matkaa melkoisesti.

Tauko huipulla. Amberger Hütte sijaitsee minun oikealla puolella, alimmassa kohdassa laaksoa mihin tästä pystyy näkemään.

Reittimme jatkuisi huipulta lähtevää harjannetta pitkin. Harjanteen toisella puolella oli allamme oleva pienempi jäätikkö, ja toisella puolella, niin, siellä oli ilmaa. Ja jossain muutama sata metriä alempana ehkä jotain muutakin, kiven lisäksi. Katselin saksalaisryhmän menoa harjanteella ja laitoin merkille, että he näyttivät kulkevan aivan harjanteen päällä ja toisinaan ihmiset katosivat isompien kivenjärkäleiden taakse. Totesin Jarkolle, että tuolla saattaa vielä tulla jännät paikat.

Jäätikön laidalla. Jossain sen ja pudotuksen välissä kulkee se harjanne, mistä meidän reitti menee :)

Ja tulihan siellä. Ilmaa oli riittävästi molemmin puolin. Se ei sinänsä haitannut, mutta kadotimme jatkuvasti tuon niin sanotun polun, eli kivikkoon maalitäplillä merkityn reitin, ja päädyimme boulderoimaan reput selässä jyrkkään kivikkoon. Kiipeilyllisyys sinänsä ei minua niin haitannut, mutta kiviaines tuotti kyllä epämiellyttävän olon. Se ei nimittäin ollut millään tavalla paikoillaan pysyvää, vaan isostakin kivestä tuntui välillä irtoavan kaikki ne ulokkeet, mistä olit aikonut ottaa kiinni. Pienemmässä kivikossa taas kivien päälle astuessa tuntui siltä, että niiden alla oli juoksuhiekkaa tai vähintäänkin jäätä. Ja joissakin kohdin varmasti todella olikin. Se, mikä näyttää jäätikön reunalta ei nimittäin oikeasti ole yleensä jäätikön reuna, vaan jää jatkuu vielä siellä kiviaineksen alla.

Ensimmäinen ja kovasti kaivattu, varmistettu pätkä

Olimme virheellisesti välttäneet kulkemasta aivan harjanteen huipulla, koska siellä tuntui olevan vähän liikaa ilmaa ympärillä, mutta lopulta jouduimme pakon edessä kiipeämään aivan harjanteen päälle. Siellä olikin ilmeisesti kaikista mukavin eli paikoillaan pysyvä kiviaines. Ja reittimerkit. Ja myös varmistuksia muutamissa kohdin. Ai että tuntui hyvältä klipata itsensä kiinni! Loppumatka harjanteesta menikin paljon rennommissa tunnelmissa, vaikkakin eteneminen oli edelleen lähempänä kiipeilyä kuin kävelyä, ja vaikka vaijeriakaan ei ollut ihan kaikissa kohdissa.

Levähdystauko varmistuksissa, tässä kerkesi jo valokuvaamaankin :)

Harjanteen loppuhuipennus, tästä alas! Ei mahtunut ihan joka kohdasta suomalaiseen käsitykseen vaellusreitistä, en silti valita :)

Muutaman tunnin hikoilun jälkeen olimme selvittäneet harjanteen ja laskeuduimme pieneen kattilaan, missä oli ainoastaan kiveä. Isompaa ja pienempää. Pieni jäätikkö nousi jyrkkänä vierestämme ylöspäin, ja joissain paikoin jäätä oli vielä askelten allakin.

Jännästi aaltoileva jäätikkö. Kuvitelkaa sitä lumen määrää talvella, oon nimittäin laskenut tuosta, eikä silloin tuota jättimäistä monttua ollut!

Tuuli ei käynyt tuohon kiviseen laaksoon ollenkaan, sen sijaan aurinko paahtoi meitä kuin grillissä. Molemmilta loppui vesi, olimme arvioineet matkan huipulta alaspäin hieman alakanttiin. Totesin, että jäätikkövettä ei kyllä suositella juomavedeksi, joten kävimme aluksi vain kastelemassa kasvot ja lippikset jäävedessä.

Hieman alempana Jarkko kuitenkin totesi, että nyt on pakko juoda, sillä matkaa on vielä edessä ja suuta alkaa jo kuivata. Minullakin särki päätä. Kivikkoon hyytyminen ei ollut ollenkaan hyvä vaihtoehto, joten joimme molemmat hieman, ja totesimme että ainakin vesi maistui hyvältä. Kävelimme taas vähän matkaa, ja joimme lisää. Arvelimme, että kai vedestä jotain jo suodattuu pois, kun purot ilmestyvät maan sisästä ja katoavat sitten taas sinne. Joimme taas lisää ja olo parani. Ylempänä alkanut pääkipu sen sijaan ei hellittänyt niin helposti, vaan tunsin sen oikeastaan vain kasvavan jokaisella askelella.

Laskeuduimme taas alemmas laaksoon, jossa oli jo vihreääkin. Jättimäisen jäätikön alaosasta laski kerrostalon korkuinen vesiputous, joka piti huolen, ettei laaksossa tullut hiljaista hetkeä. Upea!

Viimeisen pari kilometriä hüttelle kuljettiin tasaisempaa laaksonpohjaa. Tasainen polku oli väsyneille lihaksille mahtavaa kuljettavaa. Pysähdyimme vielä katselemaan taaksepäin. Aivan kuten huipulta oli näkynyt tänne laaksoon, pystyi täältäkin näkemään vielä huipulle.

Hinterer Daunkopf  näkyy suunnilleen kuvan keskellä, edessä näkyy kulkemamme harjanne ja sen toisella puolella olevasta jäätiköstä vain pieni valkoinen piste.

Olimme hüttellä puoli tuntia sen jälkeen, kun illallinen olisi pitänyt tilata. Ystävällinen emäntä ei edes maininnut asiasta, pyysi vain valkkaamaan kolmesta vaihtoehdosta mieluisimman. Taisimme näyttää vähän nuutuneilta. Suuren majoitushuoneen laverilla oli sopivasti vielä kaksi paikkaa vapaana. Huone löytyi sokkeloisen, narisevilla puulattioilla varustetun majatalon toisesta kerroksesta. Huoneessa oli pitkä laveri kahdessa kerroksessa, molemmissa kerroksissa oli siisteihin pinoihin viikattuna seitsemän huopaa ja tyynyä. Ylemmän laverin keskiosassa ei ollut kenenkään tavaroita, joten heitimme jotain niille kohdin ja lähdimme etsimään suihkua.

Kuva aamulta, kun hütte oli jo tyhjentynyt.

Suihku oli tällä hüttellä vähän hätäisempi, euron kolikolla irtosi puolitoista minuuttia. No, riitti sekin vähän freesimpään olotilaan. Illallispöytään istuttuani huomasin todella pääkivun, ja olo oli muutenkin jotenkin tosi hutera. Meille tarjoiltiin kolmen ruokalajin illallinen, mistä pystyin syömään ainoastaan pienestä kulhosta tarjoillun alkukeiton, pääruuasta muutaman makaroonin ja jälkkäristä pari lusikallista vaniljakastiketta. Kuulemma vuorikiipeilyssä kaikista vaikeinta on syöminen, ja siinä ruokapöydässä istuessani olin täysin samaa mieltä. Olipa noloa jättää syömättä, mutta nyt ei vain kerta kaikkiaan pystynyt. Lipesin pöydästä heti kun kehtasin, kiipesin laverille ja hautasin itseni viltin alle.

Heräsin pariin otteeseen, kun kanssanukkujat kiipesivät hiirenhiljaa laverille. Kuului vain puulattian narina ja satunnaisia kuiskauksia. Auki olevasta ikkunasta tuulahteli huoneeseen raitista vuoristoilmaa ja viltin alla oli mukavan lämpöistä. Tunnelma oli aika kotoisa. Ihan kuin olisin saanut yön ajaksi kolmetoista sisarusta, joiden kanssa nukuttiin siskonpetissä jännittävällä retkellä.


***


Jatketaan alppitarinaa seuraavalla kerralla!