Vappu

Eräiden sattumien kautta pääsin tänä vuonna pakenemaan känniääliöitä tunturiin. Se oli Aakenustunturi, minkä lähelle äitin kanssa parkkeerattiin auto vappuaaton iltana. Siitä tunturin yli jokunen päivä sitten hoidettua ladunpohjaa kun hiihdeltäisiin, niin tultaisiin Porokämpälle. Melko lähellähän tämä oli, mutta taktisesti ajattelin, että ne jotka tunturiin vapuksi haluaa, on niitä sellaisia oikeita eränkävijöitä, jotka ajaa monta sataa kilometriä ja sitten vielä hiihtää ainakin kymmenen, joten ehkä Porokämppä olisi tyhjillään meitä varten. Ja niinhän se olikin. Mutta eipä nyt näin nopeasti, tuosta vain tunturin yli mennä.

Meidän välineet oli vauhdin puolesta ihan hyvin tasapainossa. Alamäessä äiti liukui vaivattomasti pertsoillaan ohi, mutta ylämäessä se ähisi kun mie hiihtelin taas rauhallisesti ohi. Ja lopputuloksena mentiin hyvin samaa vauhtia :) Kuunneltiin helmipöllön hassua viheltelyä ja puputusta, ja pian se lensikin ihan siitä meidän edestä.

Laelle kun päästiin niin alkoi isoja, riekonkokosia lumihiutaleita leijailemaan meidän ympärillä. Vilkaisin etelään päin, ja yhtäkkiä koko maisema siellä olikin mennyt harmaanvalkeaksi, ja tuntui kuin juuri samalla hetkellä olisin huomannut tuulen ujelluksen meidän ympärillä. Hopusti siis alemmas, kun vielä jotain näki. Itse nautin laskusta, vaikka äidin mielipide voi kyllä olla eriävä. Kivoja pieniä lumidyynejä, joiden yli saattoi hypäytellä. Mutta nopiastihan nuo alamäet täällä päin loppuu. Ilo se on kuitenkin lyhytkin ilo. Loppumatka kämpälle meni potkuttelemalla, ja äitikin selvisi hyvin omilla suksillaan perässä.

Lumisade se vain yltyi ja me laiteltiin kämppään tulet ja asetuttiin taloksi. Hyvä palvelu kyllä oli, kun puuvaja täynnä puita, puolitoistametrisen hangen alta kaivettu lähde ja huussikin siinä lähellä.



Mikäs siellä on ihmisen ollessa. Ilta siinä tuijoteltiin tulta ja syötiin rieskan välistä hirven säilykettä. Kun elämää vähän yksinkertaistaa, muuttuu se kamalan paljon helpommaksi. Tarvitaan vain vähän ruokaa, vettä ja tulta, ja niin sitä nukahtaa varsin onnellisena kuunnellessaan tulen ritinää takassa. Kun on vielä se, kenellä on lämpimämpi makuupussi, niin ei tarvi nousta yöllä laittamaan tultakaan :)


Aamuunkin on mukava herätä, kun hiillos hohkailee hiljalleen takassa, ja pienestä kämpän ikkunasta kajastaa valkeus. Ulkona kaikki on uuden, kirkkaan lumen peitossa. Jänis on käynyt hyppimässä pihapiirissä. Ja lunta satelee edelleen.



Äiti päättää kiertää tasamaata pitkin takaisin autolle, ja mie lähen hiihtämään taas ylöspäin tunturiin. Ihanan hiljaista on, meidän eiliset jäljet on peittyneet ihan kokonaan. Komea ukkometso lähtee lentoon edestä ja näyttäytyy lentämällä ihan vierestä ohi. On mukava hiihdellä verkkaisesti tunturin kuvetta ylöspäin ja tuijotella välillä niitä hassunkurisia suksenkärkiä. Siinä ei ole silloin mielessä liikaa murheita kun liikuttelee vain suksea vuoron perään eteenpäin.



Tunturin lakea ei lumentulon seasta näy, ja pian olen itsekin pilven sisällä. Seurailen vanhan kelkkareitin keppejä, ja päätän että jos kolme keppiä näkyy, niin sitten uskallan mennä yli ilman eksymisen pelkoa. Muutapa ei siinä hetkessä minun valkeassa hattaramaailmassa olekaan, kuin ne kolme seuraavaa merkkikeppiä.



Törmään lumidyyniin ja melkein kopsahdan nokalleen. Alkaa naurattaa ja päätän vähän joikata, kun siellä kerran yksikseen hiihtelen. Sitten naurattaa vielä enemmän, kun mietin että joku voisi hiihtää melko lähellä ja kuunnella. No mutta mitäpäs siitä. Pääsen toiselle puolen ja laskemaan alaspäin. Lumi on aivan pehmeää ja tekee mieli hihkaista siinä kurvaillessa. Alempana tuleekin sitten räntäsade vastaan ja liu'un monta sataa metriä ihan kävelyvauhtia eteenpäin. Siinä on kerranki aikaa katella maisemia laskiessa.



Lumisade jatkui, jatkui ja jatkui. Ja seuraavana päivänä laskettiinki äitin kanssa puuteria Ylläksellä! En valita tästä vapusta =)