Juoksunhurma

Syksyllä 2009 epäilin jo tulleeni hulluksi, kun kerroin elämäni ensimmäiselle puolimaratonille valmistautumisesta, ja lopulta hyvin menneestä juoksusta Levillä. (Kuinkas siinä sitten kävikään... 8.9.2009) Maaliintulon jälkeisinä 12 tuntina taisin kylläkin vannoa muutamaan kertaan, että en enää ikinä juokse. Paha olo johtui todennäköisesti ilman vettä nautitusta energiageelistä ja kotimatkalla syödystä marssipatukasta.

Nyt tähtäimessäni on taas puolimaraton loppusyksystä. Viime kesän sairauskausien jälkeen kunto romahti ja syksyllä juoksukaan ei tuntunut kivalta, koska se oli niin rankkaa. Talven kuntoutumisen ja kevään hyvin varovaisen juoksun aloittamisen jälkeen olen taas saanut kuntoni siihen pisteeseen, että juoksemisesta pystyy jo nauttimaankin (uskomatonta, eikö?!). Heinäkuun lopussa osallistuin KiipFit-maastojuoksutapahtumaan varttimaratonille, eli 10,6 km:n matkalle. Reitti oli rankka: ylämäkeä lähes nelivedolla, hurjia alamäkiä, suota ja polkuja. Tapahtuman henki ja muiden juoksijoiden läsnäolo lietsoi mielettömän hyvän fiiliksen. Ilman muita juoksijoita en saisi itsestäni irti niin paljoa, mistä kiitos heille. Siinä on myös se syy, mikä minua juoksutapahtumiin vetää.

Omilla lenkeillä voi sitten vaipua ajatuksiin ja on hyvin aikaa antaa haaveiden lentää vapaasti. Tai sitten voi yksinkertaisesti lopettaa ajattelun, antaa kaikkien ajatuksien vain kadota, jolloin jäljelle jää onnellisen yksinkertainen maailma: hengitys, jalat, kädet, koko keho liikkuu samassa rytmissä ja maisema vaihtuu. Hyvä olo ja mieli alkaa virrata kehoon jo lenkin aikana, ja kiteytyy viimeisten satojen metrien kiivaaseen hengitykseen ja mahtavan tunteen synnyttämiin kylmiin väreisiin: Nyt minä juoksen! Olen terve ja juoksen! Oikeastihan vauhti ei ehkä päätä huimaa, mutta niissä endorfiineissä ei muun maailman käsitykselle ihailtavasta juoksusuorituksesta jää tilaa. Olen sankaritar jokaisen lenkin maalisuoralla.

Pitkäaikaisena haaveenani on tietysti kokonainen maraton, mihin en vielä muutama vuosi sitten uskonut pystyväni. Jos kaikki menee hyvin, niin tuo haave voi toteutua jo ensi vuonna! Ylitettävänä on tietysti vielä monia esteitä, mutta ei sen helppoa kuulu ollakaan! Missäs minä sitten leijuisin, jos joka jamppa pystyisi tempaisemaan maratonin tuosta noin vain olkkarin sohvalta?

Energiageelikammoni on vielä melkoinen: aloin voida pahoin, kun otin geelipussin kaupassa käteeni. Toistaiseksi geeli jäi siis kaupan hyllylle. Marssipatukkaan ei valitettavasti syntynyt kammoa.