Telluretki maitolasiin

Vapaapäivä ja päätin lähteä korkkaamaan tellukauden rinteeseen. Keli oli hieman tuulinen ja tunturi täysin pilvessä, mutta se ei laskemisen iloa haitannut. Otin ensin yhden kierroksen lasten rinteessä varmistaakseni, muistanko vielä miten suksilla lasketaan. Hyvin se muistui mieleen ja kaarsinkin heti seuraavaksi tunturin huipulle vievään hissiin. Nousu on pitkähkö ja se tuntui vievän minut aivan toiseen maailmaan. Hetkessä ala-aseman valot olivat kadonneet ja näin eteeni ainoastaan yhden tai parhaimpina hetkinä kahden ankkurin verran. Ei yhtään ihmistä missään. Tuuli humisi.

Huipulla tuuli yltyi ja lennätti lunta ilmassa. Ei vieläkään ketään missään, ei edes jälkiä. Lähdin laskemaan valkoisessa hötössä. Rinne oli tasainen ja pehmeä, joten huono näkyvyys ei oikeastaan haitannut laskemista ollenkaan. Jalat vaan väsyivät niin nopeasti, että levähdin monta kertaa matkan varrella. Kyykkääminen on kyllä ihan täyttä urheilua :)

En jaksanut laskea kauaa, vaikka keli oli itseasiassa aika hyvä. Laskulasien läpi kontrastia tuli juuri sen verran, että lumen muodot erotti ja näki eteensä aina seuraavan käännöksen verran. Rinteessä oli mukava kruisailla ihan omissa maailmoissaan. Näin vain muutaman ihmisen koko aikana.

Olin katsellut kartasta mahdollisuutta hiihtää metsän poikki suoraan kotiin, ja päätin ottaa seikkailullisen kotimatkan ja kokeilla toteuttaa suunnitelmani. Joutuisin ensin laskemaan suljettua rinnettä alas, hämärässä ja edelleen maitolasissa. Hiihtelin rinteen alkuun ja huomasin ilokseni, että hissilinja oli valaistu ja rinteen toinen laita aidattu. Totesin pääseväni alas eksymättä joten lähdin seikkailuun.

Laskin ensin keskellä rinnettä missä oli aivan pehmeää puuteria. Tuntui jännittävältä laskeutua alas jonnekin, mitä ei pystynyt pilven seasta näkemään. Oli sellainen tunne, että olin aivan yksin. Alempana sukset kolahtelivat kiviin ja siirryin aivan rinteen laitaan, mistä oli ajettu tampparilla. Jouduin kääntelemään vimmatusti yhden tampparin levyisellä epätasaisella jäljellä, mutta se onnistui hyvin ja olin varsin ylpeä itsestäni. Sumun seasta hahmottui välillä hissirakenteita, jotka näyttivät suorastaan pelottavilta.

Lopulta ala-asema alkoi häämöttää, sielläkin paloi valo. Laskin aution aseman pihan poikki epätodellisissa fiiliksissä ja jatkoin matkaani suoraan metsään. Päästyäni metsän siimekseen otin kypärän pois ja virittelin varuilta otsalampun päähäni. Metsässä kyllä näki hyvin hiihtää ilmankin, mutta valoa tarvittiin kartan lukuun. Ylitin hiihtoladun ja toivoin ettei kukaan sattuisi tulemaan vastaan. Olin aivan kuurassa ja näytin ehkä siltä, että saattaisin joutua hieman selittelemään tekemisiäni painuessani pimeään metsään. Onneksi yhtään hiihtäjää ei näkynyt. Naureskelin mielessäni,  miten olen aina näissä tilanteissa joissa joutuu selittämään jollekulle, että kaikki on hyvin ja tiedän kyllä mitä teen :) Olenko minä outo, vai eikö muut vaan ymmärrä mukavien harrastusten päälle? :D

Rikoin kompassini viime vaelluksella, eikä uusi ole vielä ehtinyt postissa matkaamaan tänne perässäni, joten olin pelkän kartan varassa. Pimeässä metsässä se tuntui sen verran epävarmalta, että päätin seurailla moottorikelkkareittiä, joka veisi minut miltei suoraan kotiin. Hiihtelin hiljaista reittiä pitkin ja huomasin kaatuneen männyn jonkun matkan päässä reitistä. Poikkesin istumaan männyn rungolle ja syömään eväsleipiä. Juuri tätä varten olin ne toiveikkaasti väsännyt mukaan. Ja olipa minulla kaakaotakin! Taidan käyttää tätä reittiä jatkossakin :)