Tuesday, December 15, 2015

Tuulen tuiverrus ja hiljainen metsä

Aamukahveista jäi puolet kuppiin kylmenemään, kun päätin että tänään yritän huiputtaa Kellostapulin. Puoli tuntia myöhemmin istahdin aamun ensimmäiseen bussiin ja olin rinteillä jo ennen hissien aukeamista. Painelin suorinta tietä metsään ja lähdin hiihtelemään kohti tunturia. Päivä oli juuri valkenemassa ja maailma oli sinisen sävyinen, kuten niin usein tähän aikaan vuodesta. Sininen vuodenaika. Metsä oli hiljainen, mutta jäljet hangella kertoivat että täällä on kyllä asukkaita. Ja minä olen vain kylässä, kun hiljaa hiippailen unisen metsän läpi. En halua häiritä. Hiihdän puiden välistä ja tönäisen vahingossa painavan lumikuorman alla notkuvaa kuusen oksaa. Pyydän anteeksi, samalla tavalla kuin olisin törmännyt ihmisvilinässä vahingossa tuntemattomaan henkilöön. Hymyilen itsekseni.



Kun tulen puurajaan, tunnen kuinka tuuli saa posket punottamaan. Pysähdyn viimeiseen tuulen suojaan vetämään hupun päähäni. Ja kun katson olkapääni yli, maisema on niin kaunis että henkäisen monta kertaa syvään. Tunturin siluetin takaa näkyy auringon ujon oranssi kajastus. Pilvirintama kaukana horisontissa siloittaa taivaan ja maan rajaa. Täällä on niin kaunista että en voi uskoa silmiäni.



Tuuli on puhaltanut lujaa ja lumi menee todella kovaksi. Pysähdyn hetkeksi miettimään, menenkö huipulle saakka. Tiedän että olen liikkeellä yksin, ja vaikka näenkin hiihtokeskuksen, etäisyys voi loukkaantumisen jälkeen kasvaa äkkiä yllättävän suureksi. Kylmässä viimassa jo viisitoista minuuttia paikoillaan on todella pitkä aika. Siinä asiaa pohtiessani käyn kurkistamassa toiselle puolen. Kesänki ja Pirunkuru siellä tervehtivät yhtä komeina kuin aina. Rakastan tätä maisemaa. Alhaalla näkyy Kesängin keidas, ja hetken herkuttelen ajatuksella laskea sinne alas ja mennä Keitaalle syömään lättyjä. Mutta edelleen, olen yksin ja lumi on tuulen pakkaamaa, joten hylkään herkullisen ajatuksen.



Tuulessa tulee nopeasti kylmä, joten minun on päätettävä nyt jotain. Päätän hiihtää vielä ylöspäin. Olen henkisesti varautunut vielä pitkään hiihtoon jäätävässä tuulessa, joten yllätyn iloisesti kun huomaan olevani huipulla ihan hetkessä. Ei se ollutkaan tämän kauempana! Otan sukset jalasta ja kiipeän korkeimman kohdan päälle. Jee! Näin niitä haaveiluja toteutetaan. Lähdetään vain. Vaikka kesken aamukahvien. Tänne olen monesti katsellut ja miettinyt, miltä tuntuisi seisoa täällä huipulla.



Hyvältä tuntuu, mutta myös kylmältä. Otan nopeasti karvat pois suksista ja laitan kypärän päähäni, koko ajan pienen lumikasan takana kyyristellen. Lasken nopeasti alemmas, missä olen taas tuulen suojassa ja voin pysähtyä henkäisemään. Sitten kurvailen metsän läpi. Lumi on pehmeää ja käännökset sujuvat leikiten. Ihanaa päästä vihdoin laskemaan!

Tulen Varkaankurun kodalle ja päätän pysähtyä syömään eväitä. Varpaitani palelee, joten teen kotaan pienet tulet, otan monot pois ja annan varpaiden lämmetä liekkien loimussa. Ihana lämpö tuntuu varpaissa ja poskissa. Kaakao maistuu hyvältä ja kuuntelen hartaana tulen ääntä.

Kun vihdoin maltan jättää lämpöisen nuotion, päätän hiihdellä jo kerran testattua reittiä takaisin kotiin. Tällä kertaa minulla on kompassi mukana, joten ei tarvitse seurata kelkkauraa. Hiihtelen unenomaisen kauniissa, lumisessa metsässä. Katselen vuorotellen kompassia ja eläinten jälkiä, ja annan ajatuksieni levätä. Pieni määrä auringon valoa kajastaa vielä sivulta ja kaikki on vain niin hienoa. Kuulen itseni hyräilevän jotakin kaunista ja hyväntuulista laulua.




Kun oot siinä
Kaikki unohtuu
Ei päätä vaivaa enää mikään muu
Kun oot siinä
Poskii kuumottaa
Linja-auto musiikilta kuulostaa
Tää on kuin unta
Eikä tää lopu koskaan


No comments: