Ensimmäistä kertaa yöreissulla yksin

En ole koskaan vaeltanut yksin. Pienempänä olen suorastaan pelännyt päivälläkin olla metsässä yksin, pimeästä metsästä nyt puhumattakaan. Minulla on hyvä mielikuvitus, ehkä vähän liiankin. Vanhemmiten olen vähitellen, jo työnikin puolesta, tottunut yksin kulkemiseen päivällä. Ehkä järki alkaa jossain vaiheessa voittaa, kun vuosien jälkeen olen edelleen elossa eikä yksikään niistä möröistä syönytkään minua :) Pikkuhiljaa ajatus yksin vaeltamisestakin on alkanut tuntumaan ihan mukavalta. Sitä on kuitenkin pitänyt kypsytellä pitkään. Ja miettiä paikkoja, minne voisin mennä ensimmäiselle sooloretkelleni. Olen ehkä vähän hassu, mutta toiset paikat ovat minusta pelottavampia kuin toiset. Olen kotonani tunturissa ja mäntykankailla, ja talvella pelottaa vähemmän kuin kesällä.

Viime viikonloppuna oli vihdoin se hetki, kun lähdin yön yli retkelle yksin. Hiihdin lähimmälle, tutulle autiotuvalle yhdeksi yöksi. Ja kuten sanoin, tätä piti kypsytellä ja suunnitella pitkään, reppukin oli pakattuna viikon verran, kun ensimmäisestä tilaisuudesta jänistin. Ei vaan ollutkaan fiilistä. Mutta viime perjantaina oli, ja niin minä sitten menin.

Säätiedotus oli luvannut lumimyräkkää ja olin jo mielessäni valmistautunut siirtämään reissua jälleen kerran. Aamulla sitten päätin kävellä lompolon (eli järven) rantaan katsomaan ja tunnustelemaan keliä. Lunta tuprutti ja tuuli oli puuskissa melko kova, mutta näkyvyys oli yllättävän hyvä. Metsän suojissa olisi varmasti hyvä hiihdellä. Tuli hyvä tunne ja into lähteä, oikein kuvittelin jo mielessäni miten mukavaa olisi nukahtaa illalla tuvassa kaminan ääntä kuunnellen, kun tuuli tuivertaisi ulkona.

No hyvä ja hyvä, mutta olisi se näkyvyys voinut huonompikin olla...

Ensimmäinen lähtöyritys kariutui parinsadan metrin jälkeen, kun tajusin että kartta jäi eteiseen! Olipa vahva alku, mutta onneksi tajusin asian näinkin lähellä. Kartan haettuani hiihtelin lompolon yli hupun ja laskulasien alle piiloutuneena, eikä keli tuntunut yhtään liian pahalta. Sitten seurailin hiihtolatua jonkun matkaa, mutta vähän väliä ohittelevat hiihtäjät saivat oloni jotenkin stressaantuneeksi. Minulla oli isot sukset ja rinkka selässä, joten yritin pysytellä poissa nopeampien tieltä. Poistuin ladulta, mutta koska olin kuitenkin menossa samaan suuntaan, hiihtelin jonkun matkan päässä metsässä. Ei niin hyvä vaihtoehto sekään, koska hiihtäminen oli tietysti raskaampaa, mutta en välittänyt.

Olin siis matkalla Kutujärven niittypirtille Äkäslompolosta. Ensimmäisenä suunnitelmana oli nousta Kukastunturille puurajaan asti (sen yläpuolella ei varmasti olisi tässä lumipyryssä näkyvyyttä ollenkaan) ja kiertää tunturin länsipuolelta kohti Kutujärveä. Melko pian muutin kuitenkin suunnitelmaani ja suunnistinkin Kukaksen itäpuolelle, koska siellä kulkisi hiihtolatu mihin voisin tukeutua. Vaikka alla olikin kohtuullisen läskit sukset (tellut), aloin kuitenkin epäillä jaksaisinko umpisessa koko matkaa tuvalle asti. Eteneminen oli vähän raskasta. Ehkä olisin jaksanutkin, mutta aikaa siihen olisi mennyt.

Hattivattimaailmassa oli kyllä mukavan rauhallista hiihdellä, mutta eteneminen oli vaan vähän raskaampaa

Pian osuinkin takaisin ladulle ja tulin suoraan risteykseen, mistä lähti latupohja kohti Kukaksen huippua sekä alhaalla metsän suojissa kulkeva vaihtoehto. Takaani hiihteli vanhempi pariskunta punaisissa anorakeissaan, he jatkoivat risteyksestä alalatua eteenpäin. Pysähdyin risteykseen tauolle ja yhtäkkiä punaiset anorakit olivatkin taas edessäni. "Meneekö tämä reitti Kukaksen huipulle?" mies kysyi. Katselin reittiä, josta oli joskus kyllä ajettu tampparilla mutta se ei ollut vielä virallisesti auki. Keskellä meni jonkun leveäsuksisen eilen tai tänä aamuna tekemä latu. Vastasin että kyllä se menee, ja samaan hengenvetoon jatkoin että latua ei ole kyllä ajettu ja ylhäältä se on varmasti tuiskuttanut kokonaan umpeen. Viimeinen lauseeni kaikui anorakkien liepeille, kun pariskunta oli jo menossa päättäväisesti ylöspäin.

Voi hemmetin hemmetti, oli ensimmäinen ajatukseni. Tyypit oli keveissä hiihtokamppeissa, kapeilla murtsikkasuksilla eikä reppuja eikä mitään mukana. Ja tässä lumimyräkässä. Päätin lähteä hiihtämään perään. Ainakin minulla oli kartta ja kompassi ja voisin auttaa heitä tarvittaessa tekemällä leveillä suksillani heille latua. Jonkin ajan kuluttua näkyi kuitenkin edessä taas kaksi punatakkista hiihtäjää. Olivat kääntyneet takaisin. Hyvä valinta! Mies pysähtyi kohdalleni ja kyseli huolestuneen näköisenä suunnitelmistani. Vähän huvitti tilanne, kun en kehdannut sanoa että olin itse asiassa vain tarkistamassa että te pääsette pois tunturista. Kerroin miehelle että olen menossa tuvalle yöksi. Hän kyseli vielä oliko minulla telttaa ja makuupussia mukana. Selitin ettei ollut telttaa, kun tosiaan sinne tuvalle suuntasin, mutta hätämajoitteeksi kelpaava biwac-säkki löytyi kyllä rinkasta. Ilmeisesti vastaus tyydytti, sillä mies toivotti onnea ja jatkoi matkaa.

Minä hiihtelin vielä latupohjaa eteenpäin ja mietin mitä itse tekisin. Tai oikeastaan taisin vain seurailla latupohjaa miettimättä juurikaan. Katselin lumista metsää ja nautin olostani. Heräilin vasta puurajassa, kun lumi pöllysi ja tuulenpuuskat saivat haukkomaan henkeä. Eihän minun tänne pitänyt edes tulla! Kello oli kohta viisi, eli pimeäkin tulisi pian. Halusin äkkiä alemmas ja ladun varteen. Siitä osaisin takuuvarmasti perille. Tutkailin hieman karttaa, ja otin järkevimmäksi katsomani suunnan alaspäin. Otin nousukarvat suksista pois ja sain jopa tehdä pari käännöstä matkalla alas. Pian olinkin jo tutulla ladulla ja mieleni rauhoittui huomattavasti.

Matkalla takaisin alas, tunturin rinteellä ei kasvanutkaan enää puita vaan sinisessä illassa näkyi jos minkälaista jännää olentoa

Loppumatka meni koko ajan pimenevässä illassa. Lunta satoi edelleen niin kovasti, että otsalampun valossa oli mahdotonta nähdä kovin pitkälle, joten pimeydestä huolimatta tuntui ilman valoa näkevän paremmin. Hiihdinkin melkein koko matkan ilman valoa. Olin yllättynyt ja hieman ylpeäkin itsestäni, täällä minä hiihtelin, yksin ja kaikessa rauhassa pimeässä metsässä. Vain kerran näin mörköjä, kun suuren kuusiryhmän siluetti näytti aivan jättimäiseltä karhulta. Mutta jopa minun mielikuvitus tajusi, ettei se sitä oikeasti voinut olla. Tunnistin pimeässä pari paikkaa vuoden takaiselta reissulta, kun Jarkon kanssa hiihdettiin samaiselle tuvalle, pimeässä ja lumisateessa.

Kun arvelin olevani lähellä tuvan risteystä, laitoin lampun päälle, koska tiesin että risteyksessä on heijastava kyltti. Etten vaan hiihtäisi ohi! Olin aika onnellinen, kun kyltti lopulta loisti lampun valokeilassa. Melkein perillä! Ja kun astuin tuiskusta sisälle suojaiseen tupaan, melkein itkin onnesta.
Hörppäsin vettä, tein kaminaan tulet ja touhusin lunta sulamaan, puita valmiiksi ja ruokaa. Söin ja aina välillä vain istuin hiljaa ja kuuntelin tulen ääntä kaminasta. Oli rauhallista, kotoisaa ja lämmintä. Tuuli humisi nurkissa. Juuri niin kuin olin aamulla mielessäni kuvitellutkin.

Kirjoittelin reissuvihkooni otsalampun valossa pitkään. Kun kävin ulkona, oli lumimyräkkä edelleen täysissä voimissa ja ovea avatessa lunta oikein lennähti sisälle asti. Sitä mukavampi oli sitten kömpiä makuupussiin nukkumaan. Taisin nukahtaa samantien. Lämmin talvimakuupussi lämpimässä tuvassa tosin herätteli muutamia kertoja yön aikana, kun välillä peittoa oli liikaa ja välillä liian vähän. Muuten yö sujui oikein hyvin enkä ruvennut pimeässä tuvassa heräillessäni edes pelkäämään mörköjä :)

Aamulla ulos mennessä totesin, että olin saanut eilisestä hiihdosta jalat tosi aroiksi ja todennäköisesti rakkoja myös. Olin ollut koko illan sukkasillani tuvassa (ens kerralla muuten jotku tupakengät mukaan!), joten en illalla ollut huomannut mitään. Lumipyry oli rauhoittunut ja lunta sateli enää hiljakseen. Yön aikana olivat kaikki polut tuvan pihasta menneet umpeen ja vessaa kohti kahlatessani alkoi hiihtomatka takaisin tuntua tavattoman pitkältä.

Yksi kotoisimmista pirteistä missä olen saanut nukkua. Itse tupa on aika matala, vintillä on ennen vanhaan kuivattu rannasta niitettyjä heiniä.

Aamupalaa syödessäni tutkin karttaa ja mietin vaihtoehtoja paluumatkalle. Voisin kysyä eilen tunturiin saapuneelta äidiltäni, josko hän voisi käydä poimimassa minut lähimmän tien varresta kyytiin, sinne olisi vain viitisen kilometriä ja siinäkin olisi varmasti aivan nokko hiihtämistä. Äiti lupasi tulla tien varteen vastaan ja minä söin tyytyväisenä aamupalani loppuun.

Hiihtomatka tien varteen oli mahtava. Hiihdin kaikessa rauhassa etanavauhtia ja nautin hiljaisesta metsästä. Seurailin jälleen latupohjaa, jota ei vielä oltu otettu tämän talven osalta käyttöön. Lunta tuntui olevan ihan valtavasti ja metsä vaikutti entistä hiljaisemmalta. Seurailin kiinnostuneena näkemiäni jänisten, kettujen ja porojen jälkiä, koska tiesin että ne olivat tuoreita. Ketusta tulikin mieleen, että näin eilen metsässä hiihtäessäni ketun! Tai ainakin hännän ja takakäpälät. Yhtäkkiä sellaiset vain vilahti puiden välistä. Ensin säikähdin, mutta tajusin samantien mikä eläin oli kyseessä. Kävin katsomassa paikan, missä tuo huiskahdus kävi, ja siellä oli pyöreä pieni kuoppa puun juurella. Kettu oli varmasti nukkunut siinä kerälle käpertyneenä, kuono hännänpään alla, lumituiskua pitelemässä.

Sellainen reissu oli siis minun eka yön yli retki yksin. Huonossa säässä kulkeminen hieman jännitti, ja siitä jäi hyvin opettavainen tunne, että reittivalintoja on hyvä miettiä vielä tarkemmin etukäteen kun liikkuu yksin. Ja ylipäänsä retkistä on maltettava tehdä riittävän helppoja ja lyhyitä, jotta saan lisää kokemusta joutumatta liian kauas mukavuusalueeltani. Pikkuseikkailuja tulee siis varmasti vielä lisää, ja kenties joskus sitten jotain vähän suurempiakin :)

Lumisin terveisin,
Kaisa

Kotimatkalla ladunteossa ja tällaista jälkeä tuli

Pikku Hangasjärvi, tämä pitää käydä katsastamassa kesälläkin!

Porot olivat kulkeneet edeltäni ja tässä kohtaa näytti, että niillä oli ehkä ollut railakas perjantai-ilta? Miksi ne nuin mutkittelee?