Sunnuntairetki Kukakselle ja Lainiolle

Pari viikkoa sitten käytin aurinkoisen sunnuntaipäivän hiihtelemällä tunturissa. Tein parinkympin lenkin nousemalla ensin Kukaksen huipulle, sieltä laskin latua pitkin Kotamajalle tauolle ja sen jälkeen nousin Lainion huipun kautta takaisin kylälle. Uudet tunturisukset oli jälleen testissä, ja kyllä niillä Lainioltakin alas tultiin vaikka lumi oli tosi haastavaa, pinnalla sellainen kuori josta suksen kantit vielä upposi läpi. Ei se laskeminen mitenkään kovin hauskaa ollut, eikä joka hetki aivan hallinnassakaan, mutta kyllä niillä joten kuten pääsee. Suksenhallintataidot ainakin kasvaa :)

Keli oli kevättalvea parhaimmillaan, aurinko paistoi, hanki kimmelsi eikä tuulikaan yltänyt kovin suuriin lukemiin. Päätin harjoitella suunnistamista, ja hiihtelinkin Kukaksen huipulle ihan omaa reittiäni. Otin monen ladun risteyksestä tunturin juurelta suunnan ylös, ja tulin lopulta juuri sinne minne olin suunnistanutkin, vaikka en ihan jatkuvasti kompassia kytännytkään. Ja välillä piti poiketa reitiltä milloin mistäkin syystä :) Hanki on paikoin jo tosi kovaa ja eläinten jäljet piirtyvät nyt lumelle tosi tarkasti, joten niitä on nyt hauska tutkailla.

Ennen huipulle tuloa pidin taukoa tunturin ylärinteellä, missä on tosi viihtyisää harvaa ja avaraa mäntymetsää, jota on varmasti kiva kulkea kesälläkin. Aurinko paistoi ja rinteeseen ei tuullut yhtään, eli melkein t-paita keli jo! Istuin kaikessa rauhassa maisemista ja hiljaisuudesta nautiskellen. Tämän talven tykky ei kuulemma ollut yleisesti ottaen kovin paha, mutta paikoitellen maisemat oli kuin pommin jäljiltä. Latvat olivat katkeilleet ja jättimäisiä oksia oli repeillyt puista alas. Jotkut puut olivat kaatuneet ihan juurineen päivineen.



Viimeisimmät lumimöykyt oksistoissa sulivat aivan silmissä ja siinä veden tippuessa tuli mieleeni myös karhut, jokohan ne alkavat heräillä? Myöhemmin illalla työkaverit näyttivätkin samana päivänä otettua kuvaa jäljistä juuri täältä Kukaksen rinteiltä, mitkä analysoinnin jälkeen todettiin nuoren karhun jäljiksi, eli ei ollut minun ajatukset kovin kaukaa haettuja. Ekakertalaisilla pesänrakentajilla alkaa ehkä takapuolet jo kastumaan ja unet keskeytyy. Kenties se karhu juuri sillä hetkellä käyskentelikin jossakin lähettyvilläni?




Tauon jälkeen hiihtelin huipulle ja siinä matkalla kuljin monen hienon lumitaideteoksen ohi. Näytti siltä kuin puut olisivat hiljalleen ravistautumassa irti talven kahleista:

Osuin huipulle samaan aikaan läskipyörillä liikkeellä olevien työkavereiden kanssa. Aika hyvä ajoitus :) Myös muutama urhea murtsikkahiihtäjä oli urakoinut tiensä huipulle. Otin muutaman valokuvan ja lähdin laskettelemaan alaspäin kohti Kotamajaa.

Pian istuin jo Kotamajan kuistilla syömässä eväitäni Lainiotunturia ihaillen. Tämä on yksi lempparipaikoistani ehdottomasti. Tässä olen istunut jo monet kerrat tauolla niin syksyllä kuin keväälläkin. Aurinko lämmitti ja vesi tippui räystäistä. Tip tip tip. Kahvilakin oli auki ja pihalla oli jonkun verran säpinää ihmisten tullessa ja mennessä. Ehkä tykkään paikasta enemmän silloin kun se on kiinni. Suurin osa oli tullut paikalle murtsikoilla hiihtäen, mutta oli pihassa läskipyöriäkin. Pienimmät retkeilijät saapuivat paikalle rennosti ahkiossa nukkuen.

Tauon aikana syntyi ajatus, koska päivää oli vielä jäljellä ja keli kerrankin niin hieno, niin päätin lähteä hiihtämään vielä kohti Lainion huippua. Ei se paljon pidentäisi kotimatkaa, mutta ylämäkeä tulisi toki rutkasti lisää. Mutta ei se mitään, minulla oli nousukarvat ja kevyet sukset! Ensin vielä kahvittelut paikalle ilmaantuneiden työkavereiden kanssa ja sitten suunta kohti huippua. Tavallaan mukava lähteä pois hälinästä ja katsella taas eläinten jälkiä hiljaisessa metsässä. Metsäosuus oli lyhyt ja olin nopeasti puurajassa ihailemassa jälleen maisemia.

Unenomainen tunnelma, niin kaunista ja tuuletonta

Kukastunturi, minkä huipulla olin aamupäivällä

Ylläskin näkyy

Näiden tuntureiden mittasuhteet tuppaa helposti unohtumaan kun niitä ihailee kauempaa ja aina tietysti vain jostakin rajatusta kuvakulmasta. Vaikka eivät olekaan kovin korkeita, niin laajoja nämä ovat, monta kilometriä pitkiä. Ja se, minkä ensimmäisenä kuvittelee huipuksi, ei olekaan huippu. Eikä vielä se toinenkaan. Tai edes se kolmas. Olen käynyt Lainion huipulla ennenkin ja olin henkisesti varautunut lähestymään huippua kauan. Mutta ei se nyt niin kaukana ollutkaan, tai sitten aika vain meni niin rattoisasti auringonpaisteessa hiihdellessä. Ehkä tunnin kuluttua puurajasta ilmestyi jo eteeni huipputöppyrä. Tuo se on pakko olla!

Lainio taitaa olla Ylläksen jälkeen seudun korkein tunturi ja kaikki muu kyllä näyttääkin vähän pienemmältä huipulta tarkasteltuna.

Aakenus

Etualalla Pyhätunturi ja kauempana siintävät Pallaksen huiput

Kerrankin oli sellainen keli, ettei huipulta ollut kiirettä alas. Istahdin tuulensuojaan ja kaivelin repusta esille jälkkärin:

Istuskelin rauhassa maisemaa tutkien ja muffinssia tuhoten. On se jännä, miten kaikki maistuu tällaisissa paikoissa niin paljon paremmalta. Tuuli humisi leppoisasti ja aurinko mollotti edelleen taivaalla. Vielä pari kuukautta sitten olisi ollut tähän aikaan jo pimeää. Voi kevät, miten ihana vuodenaika olet! Olisin voinut istua huipulla tuntikausia. Jos ei tarvisi välittää jäljellä olevasta kotimatkasta tai pikkuhiljaa hiipivästä viileydestä, vaihtaisin aina välillä vain vähän rintamasuuntaa ja tuijottelisin maisemaa varmaan ikuisesti. Joskus kesällä täytyy kyllä tehdä maisemallinen yöpymisretki jonnekin korkealle!

Aurinko alkoi hiljalleen painua yhä alemmas ja niinpä oli minunkin aika lähteä laskemaan kotia kohti. Lumi oli kaikkea muuta kuin pehmeää ja laskiessa olisikin ollut korvatulpille käyttöä :D Hieman mutkitellen ja horjahdellen pääsin kuitenkin menemään ja taaksepäin vilkaistessa omat jäljet nauratti. Näytti siltä kuin olisin laskenut tukevassa humalassa :D Lopulta avotunturiosuus oli ohi ja pysähdyin puurajaan hetkeksi lepuuttamaan korviani ja ihailemaan ilta-auringon kajastusta:

Metsässä oli paljon porojen jälkiä ja huomasimpa muutamat laskujäljetkin pujotellessani puiden välistä. Tulin alle sadan metrin päähän Hangaskurun kodasta, minkä otin ylhäällä suunnakseni. Muut hiihtäjät olivat varmaankin jo mökeillään saunomassa ja Hangaskurussa oli hiljaista. Aurinko ei enää lämmittänyt, vaan ilma tuntui viileältä, mutta ylsi vielä puunlatvojen takaa värjäämään kodan iltaruskon sävyihin. Olisipa nyt makuupussi matkassa, niin kelpaisi asettua kodalle yöksi.

Minä jatkoin kuitenkin matkaani. Lähdin seurailemaan kelkkauraa kohti kylää. Auringon laskiessa lumi muuttui hetkessä kovemmaksi ja päivän lämpöaallon jälkeen sai pitää jo hieman vauhtia yllä ettei tulisi kylmä. Sitten eteeni sattui porotokka, ihan kuin luonto olisi sanonut, "ei tässä vielä kaikki". Unohdin kylmän. Pysähdyin kuvaamaan poroja ja ihastelin suoaukealla kinosten keskellä mutkittelevaa pikku puroa. Porot katselivat minua uteliaan näköisenä puron toiselta puolelta. Niiden liikkuessa hiljaisessa illassa kuului rauhallinen askelten naksunta. Kun vilkaisin taakseni, näin tunturinkyljen hehkumassa vaaleanpunaisena viimeisten auringonsäteiden valossa. Kuukin oli noussut jo korkealle tuntureiden takaa. "Eikä tässäkään vielä kaikki." Katselin maisemaa, kuuntelin porojen verkkaisen liikehtimisen ääniä hangella ja huokaisin onnellisena. Nii-in, ei tässäkään varmaan vielä kaikki, mutta aika paljon yhdelle päivää. Kiitos.