Ylläs - Hetta winter edition (etappi 2: Pallas - Hetta)

Päivä 7: Pallas - Nammalakuru

Pallakselta matka jatkui kauniissa säässä ja uusilla voimilla lähes lepopäivän jälkeen. Äiti halusi kovasti nähdä Nammalakurun ja lähtikin sitten vielä mukaani yhdeksi yöksi. Otettiin vaihtoehtoreitti Laukukeron länsipuolelta Paratiisikuruun ja sieltä sitten kesäreittiä pitkin Rihmakurun kodalle ja edelleen Nammalakurun tuvalle.

Paratiisikurun maisemia

Maisemat vaihtuivat aika radikaalistikin edellisiin päiviin nähden. Enää ei menty kynttiläkuusikoiden keskellä vaan nyt nautittiin tunturituulen kevyestä puhalluksesta ja siitä, että näkee kauas. Mun lempparimaisemia :)

Pilvitaidetta tunturissa

Olin hieman elätellyt toiveita Rihmakurun kodalla yöpymisestä, mutta kodalle saapuessamme sinne lasketteli vastakkaisesta suunnasta juuri samaan aikaan pariskunta kahden koiran kanssa, jotka eivät sitten niin tykänneet meidän koirastamme. Meidän oli helpointa jatkaa vielä matkaa eteenpäin joten hiihtelimme siis vielä Nammalakuruun. Viimeiset kilometrit vinottain rinnettä pitkin tuntuivat pitkiltä, mutta kuten aina, ilmestyihän se tupa sieltä sitten lopulta eteemme.

Nammalakurussa ei ollutkaan autiotuvan puolella kuin yksi herrasmies jonka kanssa tultiin hyvin juttuun. Varaustuvan puolella oli majoittumassa joku suurempi sakki reippaine lapsineen jotka hiihtelivät tuvan ympäristössä pitkin iltaa. Jos oli varaustuvan puolella energiatasot ylhäällä, niin kyllä meidänkin puolella oli hyvä meininki :)

Päivä 8: Nammalakuru - Pahakuru

Yksi parhaista puolista Nammalakurun tuvassa on se, että siellä on paljon ikkunoita ja melkein joka kohdasta laverilta näkee ulos. Aamulla ikkunan takaa tervehti hyvin utuinen keli ja ilmassa leijaili lumihiutaleita rauhakseen. Nopeasti sää kuitenkin siinä aamutoimien aikana selkeni ja aurinkokin alkoi kurkkimaan pilvien raosta.

Unikekoja ei kiinnostais vielä herätä :)

Laittelin rauhassa kamppeet kasaan ja valmistauduin lähtemään kohti pohjoista. Olin samaan aikaan innoissani päästessäni taas yksin reissuun ja samaan aikaan sanoin matkaseuralle heipat hieman haikeana. Haikeus karisi kyllä saman tien kun pääsin taas matkaan. Mitkä maisemat! Ei tiedä onko maassa vai taivaassa! :)

Pallakselta oli aamulla startannut seuraavaan päivään asti jatkuva leijahiihtokilpailu, ja tapasinkin muutamia kisailijoita päivän aikana. Checkpointteja näin Montellin majalla ja Hannukurussa. Jännä laji.

Seurailin kesäreittiä Lumikeron huipun lähelle poroaidalle saakka, mutta siitä eteenpäin en jostain syystä halunnutkaan jatkaa kesäreittiä pitkin ylös. Lyhyt pätkä edessäni näytti jyrkältä ja hieman jäiseltäkin, ja ympärilläni pyöri lumikuuroja heitteleviä pilviä ja pelkäsin hieman white outia. En ollut koko vaelluksella tutkinut lumipakkaa, mutta tiesin että tuulen pakkaamaahan se oli. Tein päätöksen laskea poroaidan viertä alas metsään ja hiihtää sieltä sitten suunnalla Suaskurun kodalle.

Luin ehkä karttaa hieman huolimattomasti, käännyin Suaskurulle päin hieman liian aikaisin ja jouduinkin epämiellyttävän jyrkkään puurajaan, mistä halusin jotenkin mahdollisimman pian pois. Ja sitten edessäni oli vielä jokiuoma, josta en nähnyt oikein mitään järkevää reittiä, en ohi enkä alaspäinkään. Järkevin ja loivin reitti tilanteesta pois tuntui olevan ylös satulaan, joten muutin taas suunnitelmaa, vaihdoin nousukarvat alle ja lähdin hiihtämään ylös. Lumipakka humahteli laajoilta aloilta alaspäin, mutta onneksi vain tasaisilla kohdilla. Vaikka osasin humahduksia odottaakin ja näin kyllä ettei kulkureittini ollut mitenkään vaarallisen jyrkkä, niin silti isommat humahdukset saivat jalat tärisemään ja adrenaliinin virtaamaan. Voitte arvata etten ollut ihan täysin tyytyväinen tähän reittivalintatötöilyyni!

Kun pääsin ylös satulaan, olin samaan aikaan helpottunut ja hieman ahdistunut siitä, mistä löytäisin nyt järkevän reitin alaspäin. Karttalehteni loppui juuri Lumikeron huipun kohdalle, tai siis seuraava karttalehti odotti rinkassa, enkä muistanut tarkkaan minkälainen laskeutuminen olisi pohjoisen suuntaan. Jotenkin syksyn vaellukselta oli jäänyt sellainen mielikuva, että rinne olisi jyrkkä. Päätin kuitenkin hiihtää huipulle, kun kerran olin jo niin lähellä, ja katsoa miltä pohjoispuoli näyttäisi. Lumikerolla käymisestä olin alun perin haaveillutkin. Vaan huipulla ei vielä tehnyt mieli tuulettaa, sillä sieltä pitäisi päästä vielä turvallisesti alaskin.

Heti kun sain näkymän pohjoispuolen rinteelle, huokaisin helpotuksesta. Sehän oli niin loiva, ettei mitään ongelmaa! Jyrkempi pätkä taisikin olla vasta juuri ennen kotaa metsässä, ja siellä nyt ei enää lumen liikkeellelähtöä tarvisi pelätä, kunhan vain saisi sukset mahtumaan puiden välistä :) Laskin iloisilla mielin alas ja lupasin itselleni töhöillä kartanluvun kanssa vastaisuudessa vähemmän. Mutta ainakin sain kivan laskun kaiken kohelluksen päätteeksi! Aurinkokin paisteli taas ja sukset tottelivat nätisti. Lopun jyrkkä metsäpätkäkin taipui ihan kiltisti siksakkia laskemalla ja pääsin Suaskurun kodalle pitämään lounastaukoa. Jonkun ajan päästä hieman uupuneen oloinen leijahiihtotiimikin kömpi ahkiot perässään kodalle, ilmeisesti tuulta ei ollut tarpeeksi ja olivat joutuneet hiihtämään koko matkan.

Lähtiessäni jatkamaan matkaa, ei mieleni jostain syystä tehnytkään enää ylös Suastunturiin, minne aluksi olin ajatellut kavuta. Päätinkin hiihdellä metsäistä tunturin rinnettä pitkin kompassisuunnalla. Valinta oli onnistunut, sillä nautin suunnattomasti harvahkossa metsässä hiihtäessäni. Aurinko paistoi, hanki kimmelsi ja rinnesoita avautui sopivasti eteeni melkein jatkuvalla syötöllä niin, että sain hiihdellä mukavan avoimessa maastossa. Porojen jälkiä meni toisinaan hangella ristiin rastiin. Toisinaan hanki oli täysin puhdas. Oli hiljaista. Ja lämmintä! Hiihtelin kaikessa rauhassa ja imin itseeni iltapäivän rauhaa ja hyvää oloa.

Hannukuruun taiteilin yllättävän hyvällä menestyksellä kesäreittiä pitkin. Siellä oli oikein telttakylä, kun leijahiihtokisaajia oli checkpointilla lepäämässä. Hiihtelin paikan läpi pysähtymättä ja jatkoin kohti Pahakurua. Muistelin viime lokakuuta, kun Essin kanssa käveltiin sinne viileässä lokakuun illassa. Silloin oli yksi hienoimmista auringonlaskuista, ja muistan elävästi miten tuvan siluetti piirtyi auringonlaskua vasten. Tällä kertaa aurinko mollotti vielä korkealla.

Tuvan piipusta nousi savua, mutta ihmetyksekseni tupa oli kuitenkin tyhjä. Ja valmiiksi lämmitetty siis :) Voi autuutta. Tupa oli juuri niin kodikas kuin muistinkin ja olin mielettömän onnellinen. Hiihtäessä oli mieleen jo hiipinyt pieni yksinäisyys, mutta eihän täällä nyt vaan voi tuntea oloaan onnettomaksi!

Laittelin ruokaa ja istuskelin pitkään penkillä, seinään nojaten. Luin tupakirjaa, kirjoitin omaa päiväkirjaani ja välillä vain istuin. Aurinko paistoi ikkunasta sisään ja sen valossa näkyi ilmassa leijailevaa pölyä. Täydellinen rauha. Juuri silloin katseeni osui uunin takana olevan tiiliseinän viereen, sillä siinä istui hiiri ihan paikallaan ja minua tuijottaen. Hieraisin silmiäni, mutta kyllä se hiiri oli. Ja aika lihava sellainen :) No, kyllä tänne yksi lemmikkikin sopii, ajattelin, ja annoin hiiren olla rauhassa. Siellä se sitten seinän vierustalla kipitteli edestakaisin.

Auringonlaskun aikaan hengailin vielä pitkät tovit ulkona ihailemassa maisemaa. Värit ja sävyt tuntuivat muuttuvan koko ajan. Tässä paikassa vaan on jotakin aivan ainutlaatuista. Juuri tämä pysähdys oli yksi niistä motiiveista, joiden takia halusin reissuun lähteäkin.

Päivä 9: Pahakuru - Rautuoja

Yöllä oli satanut ohut kerros lunta eilisten jälkien päälle ja aamulla aurinko valaisi tunnelmallisesti pilvien lomasta. Tähänkin päivään sisältyi haave, mitä olin jo pari päivää hiihtäessäni tuijotellut: Outakan huipulla käyminen. Outakka on massiivinen tunturi, joka hallitsee maisemaa tällä reittivälillä molemmista suunnista. Sen toiselta puolelta löytyy Rautuojan tupa, minkä myös halusin kovasti nähdä. Tuvalle menemiseen liittyi jännitystäkin, sillä sinne ei mennyt mitään merkittyä reittiä. Olin kuullut että tupa on tosi rauhallinen, joten sinne ei ehkä menisi edes suksen jälkiä. Löytäisinkö tuvan metsästä ja mitä tekisin jos näkyvyys katoaisi?

Outakka edellisen päivän etapilta kuvattuna

Aamun ajan Outakka oli vuoroin pilvihötön peitossa ja vuoroin taas ei. Arvioin, että näkyvyys voi mennä matkalla, mutta tuskin kuitenkaan kovin pitkäksi aikaa sillä pilvet näyttivät seilaavan taivaalla melko reipasta tahtia. Päätin lähteä hiihtämään kohti huippua, tai siis loivinta reittiä sinne eli hieman kiertäen. Aurinko paistoi ja aamuyöstä satanut höyhenenkevyt lumi kimalsi hangella kuin miljoona timanttia. Tuli mieleen laulu, jossa lauletaan tähtipölystä, ja ajattelin että tämän täytyy nyt olla sitä.

Näin kauempana toisen hiihtäjänkin, joka tuli ahkio perässä Rautuojan suunnasta, ja arvelin heti, että Rautuojan tuvalla on varmaan ollut edellisenä yönä. Todennäköisesti siis löytäisin jostain myöhemmin ahkion jäljen, jota seuraamalla tulisin tuvalle.

Pääsin ongelmitta huipulle noin parissa tunnissa. Pohjoisen suunnasta puhalsi melko tuima viima joka piti huolen siitä, että huipulle ei jääty fiilistelemään kovin pitkäksi aikaa. Ehdin silti henkäistä ja katsella maisemia, taas kävi yksi haave toteen :)

Huipulta laskin piiitkän ja mukavan laskun alas Rautuojan varteen, missä oli riittävän suojainen paikka lounastauolle. Ja miten hieno paikka! Talvi oli muotoillut muhkeat lumilipat puron varteen ja eläimet olivat koristelleet lopputuloksen sinne tänne helmeilevillä jäljillään. Söin ja istuskelin pitkään vielä senkin jälkeen omissa ajatuksissani.

Kuten olin aiemmin arvellutkin, löysin ahkion jäljet hieman alempaa Rautuojan varresta. Ennen tupaa piti ylittää varsinainen jukujukumaa, jonka läpi suunnassa meneminen olisi ollut vähintäänkin pikkasen haastellista, koska siellä risteili purouomia ja jyrkkiäkin harjanteita. Purouomat olivat osin avoimia, joten ylityspaikkoja olisi joutunut etsimään tämän tästä. Ajattelin kuitenkin että ahkion kanssa on varmasti tultu jotakin järkevämpää reittiä ja seurailin tämän aamuista jälkeä. Se johdattikin minut kiertämään hankalat paikat pohjoisen kautta ja sitten suoraan tuvalle. Kiitos!

Olin tuvalla jo ennen kahta ja ehdinkin puuhailla kaikenlaista: hain vettä, pilkoin polttopuita, tyhjensin tulipesästä tuhkat ja keittelin kaakaota aurinkoisella terassilla. Ilta tuntui pitkältä yksikseen, joten päätin lähteä vielä hiihtelemään ja kenties hieman tiedustelemaan huomisen reittiä. Nousinkin melkein Rautuvaaran huipulle saakka, kunnes pohjoisen-lännen suunnasta lähestyi sankka pilvirintama ja käänsin sukset alamäkeen hyvän sään aikana. Alamäki oli juuri sopivan loivasti viettävä rentoon kruisailuun ja oli tosi mukavaa laskea ilman rinkkaa vaihteeksi. Mikä ihana tunne liukua pitkin tunturin rinnettä valtavan valkeuden keskellä! Sitä tuntee itsensä niin pieneksi, mutta alaspäin mennessä ja vauhdin kasvaessa tulee kuitenkin tunne, että niin se vain pienikin kärpänen täällä matkustaa :)

Hetkessä olin alhaalla Huukalo-ojan varressa ja pian taas tuttua ahkionjälkeä pitkin tuvalla. Hiihtäessä oli ruokahalu herännyt, ja kiittelinkin itseäni siitä, että muistin laittaa ruuan hautumaan termariin valmiiksi. Tein kaminaan tulet ja rupesin syömään. Tänään oli ruokana jauhelihakastiketta ja makaroonia kera kuivattujen tomaattien, porkkanoiden, valkosipulin ja sweet chili-kastikkeen. Tosi hyvää! Ruokailun aikana kamina lämmitti tuvan mukavan lämpöiseksi, ja ruuan päälle otin venyttelytuokion, jonka huomaamattani päätin siihen, että tuijotin tuvan ikkunasta jääpuikkoja joiden päistä tipahteli hiljakseen vettä. En ajatellut mitään, vaan seurasin vain miten vesipisarat hiljakseen tippuivat. Jääpuikot olivat eri muotoisia ja pituisia ja osasta vettä tippui tiheämpään kuin toisista. Niiden seuraaminen oli vallan rentouttavaa :)



Päivä 10: Rautuoja - Pyhäkero

Jo tuttuun tapaan heräilin ilman minkäänlaista herätystä heti kuuden jälkeen. Toiveissani oli aurinkoista keliä vielä tälle päivälle, koska haaveilin hiihtäväni peräti kahden huipun kautta Pyhäkeron tuvalle viimeiseksi yöksi. Ja hienolta keli näyttikin heti aamusta! Parin tunnin kuluttua punnersin taas rinkkaa selkään ja lähdin hiihtämään eilisiltana katsomaani reittiä kohti Rautuvaaraa. Alku tuntui nihkeältä ja kehon herääminen kesti. Selkeästi reissu alkoi tuntua jäsenissä, ei missään erityisesti, mutta yleisenä hitauden tuntuna. Tasaista tahtia kuitenkin siirtelin suksia eteenpäin ja niin se vain alkoi jossain vaiheessa matka edetä. Henkisesti helpotti heti, kun pääsin eilisiä jälkiä pidemmälle ja melko pian näkyikin jo Rautuvaaran pyöreääkin pyöreämpi huippulaki. Sieltä ei kyllä oikein pystynyt korkeinta kohtaa määrittämään, mutta melko lähellä kävin varmasti ainakin :)

Otin suunnan kohti Sioskurun tupaa ja lähdin luisuttelemaan loivaa alamäkeä kohti lounastaukoa. Perillä tupa oli tyhjillään ja pihapiiri hiljainen. Asetuin terassille aurinkoon syömään lounasta, mutta en päässyt alkua pidemmälle kun lusikkani pysähtyi kesken matkan. Kettu jolkotteli pihalle! Istuin aivan liikahtamatta, lusikka edelleen puoliväliin pysähtyneenä, varmaan suukin vielä auki, ja katselin kettua. Se pysähtyi pihamaalle tonkimaan lumeen haudattuja ruuantähteitä. Halusin kovasti ottaa ketusta kuvan ja kaivoinkin mahdollisimman hiljaa kameraa taskustani. Pelkäsin säikäyttäväni ketun mutta ketun kontit se mitään pelännyt! Hetken kierreltyään repolainen tuli uteliaana katsomaan minua ihan terassin portaille asti. Taisipa olla kesy mokoma :)

Siinä se sitten pyöri pihamaalla koko lounaani ajan. Voi miten kaunis se oli ja miten hieno, suuri puuhkahäntä sillä olikaan! Ja miten lystikäs otus, kun häntä näytti tasapainottavan kaikkia liikkeitä, välillä tulemalla suorana perässä ja toisinaan taas sojottaen milloin mihinkin suuntaan :) Kun lähdin hakemaan purolta kaakaovettä jäi kettu istumaan tuvan eteen kuin vahtikoira konsanaan. Oli se kyllä melkoinen otus :)

Sitten tuvalle tuli muutakin porukkaa ja porukan lisääntyessä kettu päätti lähteä rauhallisempiin maisemiin. Jutustelin kaakaon verran mukavan herrasmiehen kanssa ja lähdin sen jälkeen kapuamaan kohti Pyhäkeron huippua.

Siitä tulikin hikinen taival. Aurinko mollotti eikä tuulen henkäystäkään. Aurinkolasit luistelivat jatkuvasti hikistä nenänvartta alaspäin ja housujen musta kangas oikein imi itseensä lämpöä. Kyllä tarkeni! Mutta taaskaan ei auttanut muu kuin hiihdellä hiljaksiin ylöspäin. Ja jälleen kerran löysin itseni lopulta huipulta. Ja ihan tyynessä kelissä! Häärin siellä aikani valokuvia ottaen ja istuin vielä pidemmän aikaa maisemia tuijotellen.

Siinä samalla minulle valkeni, että reissu alkaisi olemaan paketissa. Tästä olisi enää lasku alas tuvalle ja huomenna aamulla lyhyt hiihtomatka Hettaan. Kävin mielessäni läpi tehtyä reissua ja hyvästelin tuntureita. Reissu oli pitkä, hieno ja antoisa, ja matkan varrelta tarttui mukaan niin paljon että kaikessa koetussa riittää kyllä hetkeksi prosessoitavaa. Selvisin hienosti yksin ja jopa viihdyin. Ja opinkin kaikenlaista! Mutta luulen kuitenkin vaeltavani jatkossakin mieluummin hyvässä seurassa kuin yksin, sillä niin kiva on jakaa kokemukset jonkun kanssa. Varmasti sooloreissujakin kyllä vielä tulee. Päällimmäisenä siellä huipulla istuessani oli kiitollinen mieli kaikesta koetusta ja siitä, että uskalsin lähteä yksin. Huikean hyvä olo. Mikä kokemus ja voimavara taas onkaan takataskussa!