Perässähipsuttaja

Meidän kotiin on muuttanut uusi retkikaveri! Hän on rodultaan suomenlapinkoira ja kutsumanimeltään Sissi. Nimi viittaa kahteen asiaan: erään Itävallan keisarinnan lempinimeen ja siihen, että sintti on varsin rohkea, päättäväinen ja sisukas. Sissi on pentueensa ainut tyttönen mutta painii sinnikkäästi itseään kaksi kertaa isompienkin koirien kanssa. Ja tulee varmastikin viettämään elämässään aika monta yötä metsässä. Toistaiseksi kuitenkin nukutaan sisällä ja yhteiset retkemme ulottuvat tällä hetkellä lähinnä piha-alueelle ja aivan lähimmille poluille. Onneksi se vaikuttaa tykkäävän poluista, sillä se kulkee siellä paremmin mukana kuin missään muualla. Lupaava retkikoiran alku siis.

Sissi on energinen ja topakka pikkukoira, joka tuntuu oppivan nopeasti niin hyvässä kuin pahassakin. Onneksi ei olla vielä saatu sille opetettua kovin pahoja tapoja, mutta koko ajan saa kyllä olla varpaisillaan ja miettiä mitä tekee ja miten, ettei vahvistaisi niitä ei-toivottuja käytöksiä. Meidän ensimmäinen koira ja jännittää kovasti mitä me saadaan sille opetettua! Vaikeudet on tähän mennessä rajoittuneet lähinnä haukkumiseen ja housun lahkeissa roikkumiseen.

Sanotaan, että koira laskee verenpainetta ja lisää onnellisuutta, ja voin kyllä allekirjoittaa väitteen. Eihän tuota tarvitse kuin vilkaista, niin tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Kotona Sissi tapaa hipsuttaa perässäni huoneesta toiseen. Ilmaistaakseen olemassaolonsa se tökkii märällä kuonolla minua pohkeeseen ja istahtaa katsomaan, mitä teen. Mutta voisin vannoa että on se toisinaan sitä verenpainetta nostanutkin. Kuten esimerkiksi niinä hetkinä, kun yrität nukkua ja koira juoksee hepuleissa ympäri kämppää haukkuen :D No, sen voi varmaan kuitata vain pentumaisuudella ja valmistautua ostamaan naapureille korvatulppia joululahjaksi. Onneksi olen jo oppinut, että joka kerta kun meno tuntuu ihan mahdottomalta, niin yleensä seuraavassa tilanteessa se taas yllättää tarjoamalla jotakin, mitä olen yrittänyt epätoivoisesti sille opettaa.

Sissin ensimmäinen seikkailu koettiin jo juhannuksena, kun päätettiin viedä rääpäle soutuveneeseen. Odoteltiin hetki matalassa rannan tuntumassa, sillä olin aika varma että se hyppää reunalta veteen. Sissi kierteli ympäri venettä, mutta ei ollut innokas uimaan, joten lähdettiin souturetkelle. Eiköhän se sitten keskellä järveä kurotellut kuonollaan vähän liian pitkälle ja molskahtanut veteen! Jarkko pysäytti veneen ja minä kurottelin koiraa kohti. Hienosti se ui suoraan luokseni ja nostin onnettoman veneilijän takaisin veneeseen. Voi kun tuollainen kokonaan uitettu pikkukoira onkin pieni ja reppana! Eikä se edes osannut vielä ravistaa turkkia kuivaksi, pää heilui mutta loppuosa kropasta ei vaan seurannut mukana. Siitä se sitten läpimärkänä ryömi Jarkon syliin ja työnsi päänsä sen kainaloon :) Siellä keräiltiin ylpeyttä loppumatka, ja kun päästiin takaisin maihin oli koira taas oma itsensä. Seuraavana päivänä tultiin soutuveneen luo ihan reippaasti, eli ei tainnut jäädä mitään soutelukammoa Sissille. Toivottavasti, sillä ensi viikonloppuna olisi ohjelmassa pieni kanoottiretki :)