Sunnuntaina teki molempien mieli retkelle ja päätettiin lähteä kävelemään muutama kilometri ja juomaan nuotiokahvit Lapakiston luonnonsuojelualueelle. Ajoimme Ristikankaantien P-paikalle ja suuntasimme siitä Ahvenlammin tulipaikalle.
Lapakiston luonnonsuojelualue sijaitsee Lahden kupeessa, entisen Nastolan kunnan alueella ja on ihan vastikään perustettu (vuonna 2012), mutta kyllä polkuja ja retkeilytoimintaa on varmasti ollut sitä ennenkin. Alueen pinta-ala on 230 ha ja merkittyjä polkuja siellä risteilee 23 kilometrin edestä. Opastus on selkeä ja tulipaikat vaikuttivat hyvin hoidetuilta.
Alue on suojeltu laajana METSO-kohteena entisen Nastolan kunnan toimesta. METSO-elinympäristöistä siellä esiintyy runsaslahopuustoisia kangasmetsiä, puustoisia soita ja soiden metsäisiä reunoja sekä metsäisiä kallioita (lähteenä Metsonpolku). Poluilla retkeilevälle se tarkoittaa vaihtelevia maisemia sammalemattoisiin kuusikoihin, jylhille kallioille, mäntykankaille sekä kitukasvuisia mäntyjä kasvaville soille. Näiden lisäksi pääsee nauttimaan ainakin laineiden liplatuksesta, sillä alueella on useita pieniä järviä joiden rantoja polut kulkevat.
Ehkä erityisenä nähtävyytenä voisi mainita Pitkäjärvenvuoren, joka kohoaa jylhänä jopa 45 metriä viereistä Pitkäjärven pintaa korkeammalle. Yhdessä kohtaa on massiivinen lohkare irronnut kalliosta ja jysähtänyt aivan polun viereen. Tai ainakin polku nyt kulkee sen vierestä :) Tästä ei ilmeisesti ole aikaa kuin joitakin vuosia, ja kalliota silmäillessä tulee mieleen, että ei tämä varmaan viimeiseksi jää. On siinä mahtanut olla melkoinen jysähdys, kun tämä on tuolta alas mötkähtänyt!
Meidän retken kohokohta oli tietysti ne nuotiokahvit, ja niiden kaveriksi tulomatkalta mukaan poimitut korvapuustit. Ahvenlammin nuotiopaikka vapautui juuri sopivasti meidän saapuessa paikalle, ja keittelimme kahvit kaikessa rauhassa. Retkikoiramme Sissi oli ensimmäistä kertaa nuotiolla ja näytti löytävän lähimaastosta vaikka mitä jännää. Lopulta sekin sitten kiepahti penkin alle kerälle ja otti rennosti :) Järven toisella puolella jytisi komean näköiset ukkospilvet ja nähtiinpä sieltä muutama salamakin. Onneksi ukkonen meni kuitenkin kaukaa ohi! Näin se juuri onkin tuo ukonilma parhaimmillaan, kun saa kuunnella jyrähtelyä joutumatta itse kuitenkaan aivan alle. Luonnonilmiöt jaksaa aina ihastuttaa.
Kahvien jälkeen suunnattiinkin sitten väsähtänyt koira kainalossa lyhintä tietä takaisin autolle ja kotiin jatkamaan sunnuntai-iltaa. Lähiluonto tarjosi taas parastaan :)
T. Kaisa ja Jarkko
No comments:
Post a Comment