Rymyämässä

Kävin ajelemassa maastopyörällä minulle melko tuntemattomia polkuja Padasjoen suunnalla Taruksella. Oli mahtavaa päästä vihdoin ajamaan uuteen paikkaan, missä oletettavasti pääsee etenemään reittejä pitkin jonkun järjellisen lenkin eikä vain pyörimään ympäriinsä niin kuin kotipoluilla tuppaa tapahtumaan. Pysäköin auton lähelle Kelkutteen kämppää ja lähdin liikkeelle Karhulenkkiä pitkin, toivoen ettei nimi lupaa kuitenkaan liikaa nähtävyyksiä reitin varrelle.



Lähdin kiertämään lenkkiä pohjoisen suuntaan ja alkumatka sujui hyvin. Muutaman kaatuneen puunrungon yli hivuttauduttani pääsin vihdoin vauhtiin ja polku oli juuri sopivan haastavaa minulle. Ai että! Tästä olen haaveillut, että pääsen kiertämään pyörällä retkeilyreittejä, sillä siinä on mukava seikkailun tuntu!



Lähempänä Tarusjärveä olevalle kiemuralle en kyllä suosittele poikkeamista pyörän kanssa. Siellä käyttämäni sanat ajaminen ja eteneminen eivät kyllä olleet laisinkaan sitä toimintaani kuvaavia. Välillä tuntui, että olen retuuttanut pyörää pusikossa huomattavasti pidemmät matkat, mitä itse asiassa pääsin sillä ajamaan. Nyt ymmärrän, miksi maastopyörän pitää olla kevyt. Kun polku välillä poikkesi tielle, mietin aina hetken josko ajaisin vain tietä pitkin takaisin autolle. Mutta eihän tänne sitä varten tultu! Eteenpäin siis, sanoi mummo pusikossa.

Kuuma on ku saunassa!

Hiljalleen polku muuttui taas vähän enemmän ajettavaksi, vaikka monta kertaa kävi vielä niin, että pääsin satulaan ja etenin muutaman kymmenen metriä kunnes olin taas jumissa jossakin montussa tai kivenkolossa. Hmm...välillä jo mietin että onkohan tässä sittenkään mitään järkeä, mutta eipä siinä auttanut kuin sitkeästi kavuta aina takaisin satulaan. Juuri tämän järjettömyyden vuoksi tästä varmaan on tullutkin minun harrastus. Monta kertaa pyytelin pyörältäni anteeksi kovaa kohtelua, kun täräytin polkimen kiveen tai tasapainohäiriössä ohjasin itseni varvikkoon :D mutta kaipa nämä on tehty kestämään?

Jokohan tästä taas pääsis?

Olin tähän mennessä pitänyt pitkospuita hankalina ja lähinnä talutettavina pätkinä, mutta yhtäkkiä ne olivatkin niitä helpoimpia osuuksia ajaa! Ja ihan kuin tasapainokin olisi pyörän päällä kehittynyt, tai sitten pitkokset vain olivat leveämpiä :)

Hylkäsin jossain vaiheessa Karhulenkin ja jatkoin polkureittiä pitkin Kymppilaavulle, mikä on hauska parilaavu missä laavut ovat vastakkain ja tulipaikka on keskellä. Levähdin laavulla energiapatukan verran ja päätin lopetella lenkkiä pikkuhiljaa, sillä kotiintuloaika lähestyi.



Selvitin vielä muutaman sata metriä tielle ja rullailin sitä pitkin takaisin autolle. Loppumatka näytti kartassa pitkältä mutta meni tietä pitkin aivan hetkessä :) Vaikka olin ymmärtänyt kuorruttaa itseni sääskimyrkyllä ennen lähtöä, oli silti ihanaa saada vihdoin pyörään kunnolla vauhtia ja karistaa itikat kannoilta. Päivä oli melko helteinen ja hikinen iho oli tietysti kovasti itikoiden mieleen.

Parin tunnin hikoilun ja heinikoissa ryömimisen jälkeen olo oli sellainen, että retki oli aivan pakko päättää hyppäämällä järveen. Erityisesti pohkeet olivat aivan lopussa ja sääret täynnä punaisia laikkuja, jotka arvatenkin tulivat heinien, risujen ja varpujen pistellessä niitä jatkuvasti. Näiden lisäksi saldona oli vain muutama komea mustelma jaloissa ja ehjä pyörä, joten voin kai olla tyytyväinen tähän retkeen? Mutta se uintiosuus, en voi sanoin kuvailla kuinka mukavaa oli päästä viileään veteen! Vähän kyllä jännittikin, sillä yksin tuollaiseen tummaan veteen meneminen, missä ei näe pohjaa, on jotenkin kuumottavaa. Mutta menin silti, ja tästä tuli kesäuintihaasteeni yhdeksäs vesistö. Kotimatkalla kruunasin seikkailun vielä pysähtymällä jäätelölle. Voila! Maastopyöräily on edelleen kivaa :)