Sunday, February 26, 2017

Rovaniemi66

"Like no other winter race in Europe."

Näin kuvaillaan Rovaniemi150-kilpailua, tuo numero kertoo kuljettavasta matkasta. Kisan lyhyempänä versiona kisataan myös hieman kepeämpi Rovaniemi66, pidempi versio taas päättyy lukuun 300. Etenemistapoja on kolme: jalan, fatbikella tai hiihtäen. Reitti ja alusta on kaikille sama: moottorikelkan ura jonka kunnon sanelee vallitseva säätila.

Tulin tietoiseksi kisasta viime talvena, kun Sanni kirjoitti siitä blogissaan. Mie olen toivottoman hidas, mutta melko kestävää sorttia, tykkään hiihtää ja selvitä omillani ilman kaiken maailman huoltopisteitä, joten ajattelin että tämä voisi olla minun juttu. Kisaan ei kuitenkaan ihan tuosta vain ilmoittauduta, vaan sinne pitää tehdä hakemus jossa kerrotaan omasta kokemuksesta liittyen pitkiin matkoihin ja arktisiin olosuhteisiin. Kisaorganisaatio sitten arvioi, voiko henkilön päästää matkaan. Minut päästettiin.





Hyväksynnän jälkeen on vielä osallistuttava kisaa edeltävään briiffaukseen ja näytettävä järjestäjälle että kaikki pakolliset varusteet löytyy ja että ne myös toimivat. Jos nämäkin tehtävät saa suoritettua onnistuneesti, pääsee lähtöviivalle ja matkaan. Tästä menettelystä muuten kumarrus järjestäjälle, sillä aika monissa tapahtumissa on ties mitä pakollisia varusteita joita kukaan ei kuitenkaan koskaan tarkista, täällä tarkistettiin ja huolellisesti. Pohjoisen asukkaat nyt kyllä pääsääntöisesti osaavat pitää itsestään huolen noissa olosuhteissa, mutta samaa ei voi automaattisesti sanoa lämpimämpien maiden ihmisistä. Huhujen mukaan tälläkin kertaa oli joku palelluttanut jalkansa. No mutta takaisin alkuun.

Kisaa edeltävänä viikonloppuna sain pienen mutta ärsyttävän flunssan, ja olin jo melkein varma että osallistuminen jää tänä vuonna välistä. Ehdin kuitenkin juuri ja juuri toipua flunssasta, ja pienen maanittelun jälkeen sain itseltäni ja kotijoukoilta lähtöluvan. Sopimukseen kuului sykemittari, johon säädin hälytyksen aika alhaiselle sykkeelle ja sitä kovempaa en menisi. Aikaa tuohon 66 kilometriin on ruhtinaalliset 18 tuntia, joten melko hitaasti hyväksyttävään suoritukseen saa vielä hiihtää. Itse arvelin, että noin 12 tuntiin minun kyllä tulisi hitaallakin vauhdilla matkasta selvitä, sillä muuten menisi yövuoron puolelle. 


Ja kuinka kävikään?

Ensimmäiset auringon säteet häikäisivät silmiä pari minuuttia ennen starttia. Päivästä näytti tulevan täydellinen aurinkoinen talvilauantai. Juuri kun aloin kaivamaan aurinkolaseja repusta, kuului starttilaukaus. Päätin sittenkin jättää aurinkolasit vielä reppuun, selän takaahan se paistaisi, sanoin nopeat heipat huoltojoukoille ja kiiruhdin muiden perässä matkaan.




Ensimmäiset 15 kilometriä mentäisiin Ounasjoen jäätä kohti Sinettää. Alkuviikosta lämpötila oli käynyt plussalla ja sen seurauksena moottorikelkoilla tampattu joen jää oli kivikova. Suomukuviopohjalle oli vaikea löytää pitoa, toisaalta luisto oli kyllä huikea. Ensimmäiset kilometrit hain sopivaa tahtia ja tyyliä hankalalle alustalle. Vaatetustakin piti vähentää ja ne aurinkolasit kaivaa repusta. Ennen ensimmäistä checkpointia, jonne oli matkaa 10 kilometriä, oli mukava matkavauhti kuitenkin jo löytynyt. Aurinkokin paistoi täydellä teholla, mutta vielä helmikuussa se ei saanut kovasta lumen pinnasta möyhennettyä kuin aavistuksen, se aavistus kuitenkin riitti tekemään hiihdon ihan mukavaksi. Etelän ankeat hiihtokelit on opettaneet olemaan stressaamatta olosuhteista ja tyytymään nöyrästi vain siihen mitä on saatavilla. Olosuhteethan on kuitenkin kaikille samat.




Porohovin checkpointilla istahdin alas, ryystin kuumaa vettä ja söin yhden muhkeilla täytteillä varustetun evässämpylän. Olin varannut mukaan huikeat määrät evästä, koska piknic-retkihän tämä nyt oli, ei ollut lupa urheilla, vain hiihtää rauhallisesti ;) Ja ai että miten voimat vaan palautuivat joka kerta, kun istui alas, joi kuumaa ja söi kunnon eväät! Tulin Porohovin checkpointille kuulemma viimeisenä 66-sarjan kisaajana. Kerroin, että minua te sitten varmaan odotatte aika pitkään myös takaisintulomatkalla.


Eväät. Hyvästä yrityksestä huolimatta en kyllä jaksanut syödä kaikkea :D

Melko pian Porohovin jälkeen tuli jo hieman odotettu käännös pois joelta ja kohti Sinettäjärveä. Olin kuullut jotain moottorikelkkaurasta ja odotin jo kovasti mukavaa hiihtoalustaa. Hetkeksi melkein vaivuin jo epätoivoon, kun ensin köröttelin suksilla jäistä tienpohjaa pitkin ja sen jälkeen kannoin suksia kilometrejä kestävässä ylämäessä, jäisellä alustalla kun ei vaan ollut toivoakaan pidosta. Missä se moottorikelkkaura oikein on?? Lopulta tie muuttui sen verran pehmeäksi, että pystyin taas hiihtämään ja loputtoman ylämäen kuitenkin joskus loputtua tie vaihtui moottorikelkkauraksi. Jes! Suksia kantaessani olin miettinyt hieman keskeyttämistä, mutta nyt kun alla oli kiva ura, aurinko paistoi ja hanget kimalsi, ymmärsin että tämä oli nyt sellainen päivä, josta kannattaa nauttia! Minähän en täältä lähtisi sisätiloihin flunssakuntoani surkuttelemaan sitten millään. Sitä paitsi, matkakin eteni koko ajan :)




Ennen Sinettäjärveä selvittelin vielä kuuluisan "pain in the ass- sectionin", jossa reitti mutkitteli ihan hemmetinmoisessa risukossa. Järjestäjän varoituksesta huolimatta menin sukset jalassa, paitsi pahin alamäki oli kyllä minunkin käveltävä. Siellä on varmasti ollut ihania hetkiä ahkion kanssa... Ohitin tuolla osuudella naisen, joka kiskoi perässään ahkiota, ja järvelle päästyäni pysähdyin jälleen sämpylälle ja soittamaan huoltojoukoille kuulumisia. Olin melkein ehtinyt sämpylän jo syödä, ennen kuin nainen ahkion kanssa kömpi risukosta tasaiselle maalle.




Seuraavaksi hiihdettiinkin sitten taas jäällä, tällä kertaa oli kyseessä Sinettäjärvi. Se oli niin pitkä, että minulla järven ylitys kesti pitkälle toista tuntia. Henkisesti ylitys oli kuitenkin helppo, sillä edessäni meni tuo nainen ahkion kanssa ja saavutin häntä tasaisesti koko ajan. Ohitin myös ensimmäiset 66-kilpailijat ja nyt tiesin etten ollut enää viimeisenä! Paljon vaikeampaa olisi ollut jos välimatka edessä meneviin olisi vain kasvanut. 

Toisessa päässä järveä olin jo melkein puhe-etäisyydellä naisen ja muutaman muun kanssa, mutta siitäpä he kääntyivätkin sitten eri suuntaan, koska olivat 150 ja 300 km:n kisailijoita. Toivottelimme toisillemme onnea loppumatkalle, ja sinne he kääntyivät kohti ilta-auringon viimeisiä säteitä. Minä taas jatkoin omaa, nyt hyvin yksinäiseksi käyvää taivaltani kohti Mellavaaran checkpointia.



Muita liikkujia ei reitilläni enää näkynyt, mutta Mellavaarassa odotti iloinen yllätys, sillä ystäväni Tuovi oli siellä toimitsijana! Olipa mukavaa jutella hetken!

Mellavaaran jälkeen könysin järkyttävän mäen päälle, mutta sen urakan selvitettyäni sainkin nautiskella pitkästä loivasta alamäestä. Tunsin miten pakkanen kiristyi ja nipisteli poskia. Hiihdin moottorikelkkareittiä pitkin ja minua vastaan tuli pitkä valojono, toistakymmentä kelkkaa käsittävä safari. Ihmiset vilkuttelivat iloisesti minut ohittaessaan. Mutta pian oli taas aivan hiljaista.




Laskiessani takaisin Ounasjoen jäälle huokaisin syvään. Lumi oli jälleen kovettunut kivikovaksi ja tätä olisi nyt edessä parikymmentä kilometriä. Pimeä tulisi ihan kohta. Ei muuta kuin matkaan.




Saavuin Sinettälaavun checkpointille yhtä aikaa hämärän kanssa. Laavulla oli tulet ja keskitolppaan nojaili väsyneen näköinen mies, joka tervehti minua vaisusti. Ymmärsin saaneeni kiinni vielä yhden 66-sarjan matkaajan. Nähdessäni toisen älyttömän väsymyksen ymmärsin, että minulla oli vielä hyvin voimia jäljellä eikä mitään hätää.

Laavulta oli lähtenyt jatkamaan toinen 66-sarjalainen juuri samalla hetkellä kun minä saavuin paikalle. Jäälle oli ajettu jäärata ja mies oli lähtenyt juoksemaan sitä pitkin. Hetken kuluttua näimme, että hän oli mennyt suunnissa sekaisin ja jäänyt kiertämään ovaalin muotoista rataa, sillä mies hölkkäsi rataa pitkin jo takaisinpäin. Voi ei! Järjestäjä juoksi jäälle huutelemaan miehelle, että hän kiertää nyt ympyrää. Mahtaa olla turhauttavaa tajuta se kaiken väsymyksen lisänä. Toista kierrosta mies ei sentään radalla ottanut, vaan ymmärsi nyt jatkaa joen jäällä kohti Rovaniemeä. Minäkin kasasin tavarani, napsautin nyt otsalampun päälle ja lähdin hiihtämään.

Pimeän tultua tunnelma muuttui ihan erilaiseksi. Hiihdin yksin ison joen jäällä, seuranani vain oman otsalampun valokeila, joka tuntui nyt yllättävän pieneltä. Muita kulkijoita ei näkynyt. Heijastimella varustettuja reittimerkkejä oli hyvin harvassa, joten yhden merkin ohitettuaan piti vähän arvailla suuntaa, missä seuraava mahtaisi olla. Onneksi rantojen muodot näkyivät sen verran, että joen suunnan pystyi hahmottamaan. Pakkanen kiristyi ja jää kumahteli välillä jalkojen alla adrenaliinia nostattaen. On siinä mieletön voima!

Etäisyyksiä ei oikein enää osannut hahmottaa, mutta hiihdin kelloa vilkuillen: 10 minuuttia ja sitten hörppy vettä ja taskusta suklaapala. Taas 10 minuuttia, hörppy vettä ja toisesta taskusta energiakarkkia. Laskin jäljellä olevaa matkaa suklaapaloissa. Porohovin checkpointille pitäisi olla vielä kolme suklaapalasta matkaa. Jo kauas näkyikin jäälle asetettu valokeila, mutta vasta kymmenen metrin päässä varmistuin olinpaikastani kun erotin valon vierestä kyltin, Porohovi checkpoint. No niin!

Porohovin checkpointilla oli edelliseltä hieman minua ennen lähtenyt mies, se joka oli ottanut ylimääräisen kierroksen jääradalla. Mies oli yltä päältä kuurassa ja ylös noustessaan käveli ontuen. Kyselin miten menee, ja vastaus oli ulkonäköön nähden reipas, I'm alright. Soitin kotiin ja kerroin että kymppi jäljellä, pari tuntia. Lähdettiin miehen kanssa yhtä aikaa jatkamaan matkaa. Tai itse asiassa mies lähti kyllä minua ennen, mutta sain hänet kiinni jo ensimmäisen 50 metrin matkalla.

Rovaniemen valot näkyivät jo, mutta hitsi miten hitaasti ne lähenivät. Hiihdin 15 minuutin, vesihörpyn ja suklaapalasen rytmissä. Annoin itselleni luvan ottaa muutama luistelupotku jokaisen reittimerkin kohdalla, sillä hiihto ei muuten tuntunut etevän juurikaan. Lumi oli täysin jäässä ja suksien pito aika olematon. Voiteetkin taisi olla kulutettu pohjasta jo ajat sitten. Kaipasin korvatulppia, sillä suomukuvion pohjan meteli alkoi ärsyttää. Takaani ajeli muutamia 150-sarjan pyöräilijöitä ja katselin kadehtien kun heidän takavalot sekoittuivat hiljalleen kaupungin valoihin. Välillä havahduin katselemaan ympärilleni, ja totesin että pimeällä jäällä oli kyllä tosi hienoa. Tähdet näkyivät, hengitys höyrysi otsalampun valossa. Ja takanani taivaalla loimotti hieno vihreä revontulikaari!

Lopulta olin jo niin lähellä, että pystyin erottamaan Jätkänkynttilän sillalla ajavat autot. Kun pääsin vielä lähemmäs siltaa, huomasin että sillan alla reitillä seisoi joku hahmo. Jarkko oli tullut minua vastaan! Kihnuttelin suksillani vielä rantaan, mutta sen jälkeen oli vielä selvittävä maaliin, joka oli sisällä Pohjanhovissa. Otettuani sukset jalasta hämmästelin, miten jalat eivät millään meinanneet enää taipua kävelyyn. Pari tuntia sitten ei ollut vielä mitään ongelmia. Nyt kävely tuntui lähinnä huvittavalta yritykseltä.





Tulin maaliin ajassa 12 tuntia 10 minuuttia. Ja olin ensimmäinen - joskin myös ainoa - nainen hiihtosarjassa. Siispä sain palkinnon, jonka luovutti opasajoilta tuttu työkaveri, Rovaniemi150 kisan järjestäjähahmo Alex :)


Kuva by Rovaniemi150 organisation

Eikä siinä vielä kaikki. Palkintoon kuuluu myös ilmainen osallistuminen ensi vuoden kisaan...mitenkähän se 150 km taittuisi?! ;)



Tässä sama kisa hieman nopeammasta näkökulmasta: Rovaniemi66 pyöräilijän video

No comments: