Monday, September 25, 2017

Reppu selässä alppimaisemissa, osa 1



Tänä syksynä suunnattiinkin loman alkajaisiksi pohjoisen sijasta etelään, nimittäin Itävaltaan ja Alpeille. Seutu on minulle hyvinkin tuttua useamman menneen talven ajalta, mutta Jarkko oli ensimmäistä kertaa Alppeja ihmettelemässä.

Reissumme ajoittui elo-syyskuun vaihteeseen 2017. Alkuun vietimme pari päivää Innsbruckissa maisemia ja kaupunkia katsellen. Innsbruckin ehdottomiin vierailukohteisiin kuului tietysti Nordpark ja Hafelekarspitze, minne pääsee mukavasti hisseillä ja lyhyellä kävelyllä. Tästä kuvakulmasta on tuo kaupunki minun mielestä ehdottomasti hienoin!

Helle Innsbruckissa ja salaperäinen utu täyttää ilman

Pari päivää kaupungin melussa riitti meille mainiosti ja sitten tekikin jo mieli siirtyä vähän rauhallisempiin maisemiin. Ajelimme bussilla Stubain laakson perälle saakka ja nousimme siitä kävellen Dresdner Hüttelle. Kilometreissä ja nousumetreissäkään mitattuna matka ei ollut pitkä, mutta saimme siihen silti pari tuntia upotettua. Lämpö ja ylämäki vaativat hieman totuttelua, ja tietysti maisemia piti katsella tämän tästä. Nousimme kapeaa laaksoa ylöspäin, missä jäätiköltä laskeva vesi pauhasi kivisessä uomassaan. Äänestä kuuli, että siinä koskessa menee muuten vettä ja on voimaa. Välillä korviimme kantautui etäämmältä myös lehmän kellon kalkatus.



Saavuimme Hüttelle juuri, kun taivas alkoi tiputella vettä niskaamme. Ilmakin oli kylmentynyt, joten etukäteen varaamamme huone ja ne neljä minuuttia lämmintä suihkua, mitä euron kolikolla irtosi, tuntuivat luksukselta. Iltaa istuimme majatalon alakerrassa hyvän ruuan parissa. Ulkona satoi ja ohitsemme lipuvat pilvet peittivät kaiken näkyvyyden ikkunasta, kuin joku olisi vetänyt harmaat verhot ikkunaan. Lämpimän tuvan täytti iloinen saksankielinen puheensorina.

Maisema meidän huoneen ikkunasta

Olimme varanneet Dresdner Hütteltä kaksi yötä, jotta ehtisimme seuraavana päivänä rauhassa testata via ferrata-kiipeilyä, joka oli Jarkolle uusi juttu. Emme varsinaisesti aikoneet suunnata via ferrata-reiteille eli Klettersteigeille, mutta samalla tekniikalla toteutettuja, varmistettuja pätkiä voi tulla vastaan ihan haastavammilla vaellusreiteilläkin, joten katsoimme parhaaksi vähän kokeilla hommaa etukäteen. Emme ole kiipeilleet varmaan pariin vuoteen, joten tekihän se ihan hyvää käydä vähän valjaissa roikkumassa. Ja sytytti taas kiipeilykipinän!


Melkein majatalon vierestä löytyi hyvä valikoima via ferrata-reittejä, joten aloitimme parista lapsille suunnatusta lyhyestä reitistä ja sitten siirryimme kokeilemaan haastavampia lyhyitä reittejä. Greidit eli vaikeusluokitukset näyttää menevän A:sta E:hen, A:n ollessa helpoimmasta päästä. Yllä olevassa kuvassa mennään C:n reitillä, joka oli minusta mukavin vaikeusaste. Kokeilimme myös lyhyttä D-reittiä, jonka jouduin toteamaan liian vaikeaksi. Vierestä olisi lähtenyt myös pidempi, noin puolentoistatunnin reitti, joka olisi mennyt läheiselle huipulle asti. Sen vaikeusasteeksi oli ilmoitettu C/D, joten emme tohtineet tällä kertaa sinne lähteä. Mutta olipahan mukava fiilis päästä pitkästä aikaa kalliolle!



Kävimme myös Stubain laskettelukeskuksen yläasemalla, reilussa 3000 metrissä, kokeilemassa, aiheuttaako tuo korkeus vielä päänsärkyjä. Yllätyksekseni päänsärky iski minulle, vaikka olin näissä korkeuksissa käynyt jo kymmeniä kertoja kärsimättä vuoristotaudin oireista ensimmäistä kertaa lukuun ottamatta koskaan. Ilmeisesti silloin keho oli jo tottunut ohuempaan ilmaan, ja nyt oli aikaa kulunut sen verran että kyseessä oli jälleen uusi tottuminen. Kiipesimme kuitenkin lyhyen pätkän eräälle huipulle katselemaan maisemia.

Ilma on ohutta, mutta onneksi sitä on ympärillä nääääin paljon :)

Toisen Dresdner Hüttellä vietetyn yön jälkeen säätiedote lupasi aivan erinomaista säätä: aurinkoista, ei tuulta eikä vesisateen tai ukkosen uhkaa. Niinpä päätimme ottaa heti tähän väliin pitkän päivämatkan ja haaveilemani yli kolme tonnisen vuoren huiputuksen, sillä sää ei tästä enää paranisi. Otimme suunnaksi Hinterer Daunkopfin huipun 3200 metrissä ja sieltä laskeutuisimme vuoren toiselle puolelle Amberger Hüttelle. Olin mennyt saman reitin jo kertaalleen talvella, tosin silloin saimme apua Stubain hisseistä ja tietysti alaspäin mentiin laskien.

Hyvän aamupalan jälkeen heitimme reput selkään ja lähdimme liikkeelle jo ennen kuin ensimmäiset auringonsäteet ylsivät vuorten takaa majataloon. Rauhallista tahtia astelimme polkua pitkin ylämäkeen. Välillä pysähdyimme katselemaan maisemia, välillä taas seurailemaan lehmien ja lampaiden rauhallista käyskentelyä vuoren rinteellä.

Tauko 3000 metrin paikkeilla, taustalla Stubain laskettelukeskuksen jäätiköitä.

Ylempänä saimme näköpiiriin myös jäätiköitä, jotka tosin olivat tällä puolella vuorta vielä vaatimattoman pieniä. Pidimme lyhyen tauon kolmessa tuhannessa metrissä. Tässä kohtaa poistuisimme Stubain laskettelukeskuksen alueelta, mutta polku toki jatkuisi vielä tästä eteenpäinkin. Edessä oleva hieman jännitti, sillä kyseessä oli vaikeusluokitukseltaan musta vuoristopolku, jonka tiesimme vaikeaksi, mutta kuinka vaikea se olisi, sitä emme tarkalleen ottaen tienneet.



Polku mutkitteli kivikossa nousten Daunkopfin viereiseen satulaan ja siitä edelleen kohti huippua. Jyrkkyys kasvoi ja irtokivien osuus lisääntyi, mutta eteenpäin päästiin vielä hyvin. Astelimme hiljalleen eteenpäin, verkkaisella askelella, katsoen jokaisen jalansijan tarkasti. Korkeus tuntui jo tottumattomalle hieman askeltaessa, jyskytti ohimoilla. Aurinko paistoi ja oli hiljaista. Tämän tästä täytyi pysähtyä ihailemaan allemme ilmestynyttä jäätikköä. Se näytti meistä valtavalta, ja olihan sillä kokoakin useita kilometrejä etenkin pituussuunnassa. Paljonkohan siellä on jäätä alla?



Melko nopeasti huomasimme olevamme huippuharjanteella. Välttelin tietoisesti astelemasta lähellekään sitä jyrkempää reunaa, sillä tiesin, että kun siitä katsoisi alaspäin tuntusi se siltä kuin maa katoaisi jalkojen alta.



Huipulla oli saksalainen porukka, jotka pyysivät meitä ottamaan heistä yhteiskuvan ristillä. Sen jälkeen he lähtivät alaspäin samaa reittiä, mitä meidänkin oli tarkoitus kulkea. Me istuimme alas ja katselimme rauhassa maisemaa eväitä natustaen. Olimme tulleet huipulle tasan etukäteen arvioimassamme aikataulussa, joten meillä olisi hyvin aikaa. Tai niin ainakin tässä vaiheessa uskoimme. Tämän päivän määränpää, Amberger Hütte, näkyi kaukaisena pisteenä alhaalla laaksossa. Taisi sinne olla vielä matkaa melkoisesti.

Tauko huipulla. Amberger Hütte sijaitsee minun oikealla puolella, alimmassa kohdassa laaksoa mihin tästä pystyy näkemään.

Reittimme jatkuisi huipulta lähtevää harjannetta pitkin. Harjanteen toisella puolella oli allamme oleva pienempi jäätikkö, ja toisella puolella, niin, siellä oli ilmaa. Ja jossain muutama sata metriä alempana ehkä jotain muutakin, kiven lisäksi. Katselin saksalaisryhmän menoa harjanteella ja laitoin merkille, että he näyttivät kulkevan aivan harjanteen päällä ja toisinaan ihmiset katosivat isompien kivenjärkäleiden taakse. Totesin Jarkolle, että tuolla saattaa vielä tulla jännät paikat.

Jäätikön laidalla. Jossain sen ja pudotuksen välissä kulkee se harjanne, mistä meidän reitti menee :)

Ja tulihan siellä. Ilmaa oli riittävästi molemmin puolin. Se ei sinänsä haitannut, mutta kadotimme jatkuvasti tuon niin sanotun polun, eli kivikkoon maalitäplillä merkityn reitin, ja päädyimme boulderoimaan reput selässä jyrkkään kivikkoon. Kiipeilyllisyys sinänsä ei minua niin haitannut, mutta kiviaines tuotti kyllä epämiellyttävän olon. Se ei nimittäin ollut millään tavalla paikoillaan pysyvää, vaan isostakin kivestä tuntui välillä irtoavan kaikki ne ulokkeet, mistä olit aikonut ottaa kiinni. Pienemmässä kivikossa taas kivien päälle astuessa tuntui siltä, että niiden alla oli juoksuhiekkaa tai vähintäänkin jäätä. Ja joissakin kohdin varmasti todella olikin. Se, mikä näyttää jäätikön reunalta ei nimittäin oikeasti ole yleensä jäätikön reuna, vaan jää jatkuu vielä siellä kiviaineksen alla.

Ensimmäinen ja kovasti kaivattu, varmistettu pätkä

Olimme virheellisesti välttäneet kulkemasta aivan harjanteen huipulla, koska siellä tuntui olevan vähän liikaa ilmaa ympärillä, mutta lopulta jouduimme pakon edessä kiipeämään aivan harjanteen päälle. Siellä olikin ilmeisesti kaikista mukavin eli paikoillaan pysyvä kiviaines. Ja reittimerkit. Ja myös varmistuksia muutamissa kohdin. Ai että tuntui hyvältä klipata itsensä kiinni! Loppumatka harjanteesta menikin paljon rennommissa tunnelmissa, vaikkakin eteneminen oli edelleen lähempänä kiipeilyä kuin kävelyä, ja vaikka vaijeriakaan ei ollut ihan kaikissa kohdissa.

Levähdystauko varmistuksissa, tässä kerkesi jo valokuvaamaankin :)


Harjanteen loppuhuipennus, tästä alas! Ei mahtunut ihan joka kohdasta suomalaiseen käsitykseen vaellusreitistä, en silti valita :)

Muutaman tunnin hikoilun jälkeen olimme selvittäneet harjanteen ja laskeuduimme pieneen kattilaan, missä oli ainoastaan kiveä. Isompaa ja pienempää. Pieni jäätikkö nousi jyrkkänä vierestämme ylöspäin, ja joissain paikoin jäätä oli vielä askelten allakin.

Jännästi aaltoileva jäätikkö. Kuvitelkaa sitä lumen määrää talvella, oon nimittäin laskenut tuosta, eikä silloin tuota jättimäistä monttua ollut!
Tuuli ei käynyt tuohon kiviseen laaksoon ollenkaan, sen sijaan aurinko paahtoi meitä kuin grillissä. Molemmilta loppui vesi, olimme arvioineet matkan huipulta alaspäin hieman alakanttiin. Totesin, että jäätikkövettä ei kyllä suositella juomavedeksi, joten kävimme aluksi vain kastelemassa kasvot ja lippikset jäävedessä.

Hieman alempana Jarkko kuitenkin totesi, että nyt on pakko juoda, sillä matkaa on vielä edessä ja suuta alkaa jo kuivata. Minullakin särki päätä. Kivikkoon hyytyminen ei ollut ollenkaan hyvä vaihtoehto, joten joimme molemmat hieman, ja totesimme että ainakin vesi maistui hyvältä. Kävelimme taas vähän matkaa, ja joimme lisää. Arvelimme, että kai vedestä jotain jo suodattuu pois, kun purot ilmestyvät maan sisästä ja katoavat sitten taas sinne. Joimme taas lisää ja olo parani. Ylempänä alkanut pääkipu sen sijaan ei hellittänyt niin helposti, vaan tunsin sen oikeastaan vain kasvavan jokaisella askelella.

Laskeuduimme taas alemmas laaksoon, jossa oli jo vihreääkin. Jättimäisen jäätikön alaosasta laski kerrostalon korkuinen vesiputous, joka piti huolen, ettei laaksossa tullut hiljaista hetkeä. Upea!




Viimeisen pari kilometriä hüttelle kuljettiin tasaisempaa laaksonpohjaa. Tasainen polku oli väsyneille lihaksille mahtavaa kuljettavaa. Pysähdyimme vielä katselemaan taaksepäin. Aivan kuten huipulta oli näkynyt tänne laaksoon, pystyi täältäkin näkemään vielä huipulle.

Hinterer Daunkopf  näkyy suunnilleen kuvan keskellä, edessä näkyy kulkemamme harjanne ja sen toisella puolella olevasta jäätiköstä vain pieni valkoinen piste.

Olimme hüttellä puoli tuntia sen jälkeen, kun illallinen olisi pitänyt tilata. Ystävällinen emäntä ei edes maininnut asiasta, pyysi vain valkkaamaan kolmesta vaihtoehdosta mieluisimman. Taisimme näyttää vähän nuutuneilta. Suuren majoitushuoneen laverilla oli sopivasti vielä kaksi paikkaa vapaana. Huone löytyi sokkeloisen, narisevilla puulattioilla varustetun majatalon toisesta kerroksesta. Huoneessa oli pitkä laveri kahdessa kerroksessa, molemmissa kerroksissa oli siisteihin pinoihin viikattuna seitsemän huopaa ja tyynyä. Ylemmän laverin keskiosassa ei ollut kenenkään tavaroita, joten heitimme jotain niille kohdin ja lähdimme etsimään suihkua.

Kuva aamulta, kun hütte oli jo tyhjentynyt.

Suihku oli tällä hüttellä vähän hätäisempi, euron kolikolla irtosi puolitoista minuuttia. No, riitti sekin vähän freesimpään olotilaan. Illallispöytään istuttuani huomasin todella pääkivun, ja olo oli muutenkin jotenkin tosi hutera. Meille tarjoiltiin kolmen ruokalajin illallinen, mistä pystyin syömään ainoastaan pienestä kulhosta tarjoillun alkukeiton, pääruuasta muutaman makaroonin ja jälkkäristä pari lusikallista vaniljakastiketta. Kuulemma vuorikiipeilyssä kaikista vaikeinta on syöminen, ja siinä ruokapöydässä istuessani olin täysin samaa mieltä. Olipa noloa jättää syömättä, mutta nyt ei vain kerta kaikkiaan pystynyt. Lipesin pöydästä heti kun kehtasin, kiipesin laverille ja hautasin itseni viltin alle.

Heräsin pariin otteeseen, kun kanssanukkujat kiipesivät hiirenhiljaa laverille. Kuului vain puulattian narina ja satunnaisia kuiskauksia. Auki olevasta ikkunasta tuulahteli huoneeseen raitista vuoristoilmaa ja viltin alla oli mukavan lämpöistä. Tunnelma oli aika kotoisa. Ihan kuin olisin saanut yön ajaksi kolmetoista sisarusta, joiden kanssa nukuttiin siskonpetissä jännittävällä retkellä.


***


Jatketaan alppitarinaa seuraavalla kerralla!

No comments: