Tiedän, että alppireissulta lupaamani kolmas osio Ötztalin maisemista odottelee edelleen inspiraatiota, mutta en malta olla hyppäämättä välillä kotoisaan Lappiin ja talven satumaisemiin. Ja ei, en puhu nyt viime talvesta tai sitä edellisestä, vaan tästä joka on täällä pohjoisessa jo täydessä käynnissä. Sitä voi olla vaikea kuvitella Etelä-Suomesta, koska sitä oli vaikea kuvitella edes Rovaniemeltä. Jopa minä, joka tällä hetkellä asustan Äkäslompolossa, suhtauduin perjantaina hieman epäillen viikonlopun hiihtovaellukseen. Kyllähän täällä lunta on, mutta ei mitenkään nietoksittain vielä. Ja vettäkin on sadellut välillä.
Mutta niin me vain perjantaina töiden jälkeen pakkasimme päättäväisesti sukset ja rinkat autoon, ajelimme vajaan tunnin verran kohti pohjoista ja totesimme, että täällähän on lunta jo huomattavasti enemmän. Teimme vielä viimeiset säädöt autolla ja sitten sukelsimme pimeään satumetsään. Ai miten olinkin jo kaivannut pimeässä metsässä hiihtelemistä, kun mielikuvitus täydentää hämärässä lumen peittämistä puista mitä ihmeellisempiä otuksia. Kun napsauttaa otsavalon päälle, edessä onkin vain älyttömän kaunis, luminen ja hiljainen metsä.
Olimme onnekkaita, sillä jotkut olivat jo hiihtäneet ahkioiden kanssa suurimman osan matkasta meille ladun auki. Silti viimeiset puoli kilometriä omaa latua aukoen sai minut jo unohtamaan, kuinka helpolla olimme päässeet. Alkutalven pehmeä hanki ei armoa tuntenut, vaan sain ponnistaa itseni joka askelella hangesta ylös. Perille päästyämme olin aivan poikki. Toki taustalla painoi myös täysimittainen työ- ja varsin onnistunut treeniviikkokin. Onneksi kämppä lämpesi nopeasti, äiti taikoi repustaan ilta-ateriaksi nakkeja ja pottumuusia, ja lopulta köllöttelin suloisen lämpimässä makuupussissa kaminassa hiipuvaa tulta kuunnellen. Enpä haluaisi olla missään muualla maailmassa juuri nyt!
Aamu oli tässä reissussa kaikkein paras. Pitkien ja sikeiden yöunien jälkeen heräsimme vielä lempeän lämpöisestä tuvasta, joka oli kuin piilotettu lumisten puiden keskelle. Ulkona oli hiljaista.
Aamun aikana maisema vaihtui monta kertaa kauniista uskomattomaan ja siitä vielä hienompaan. Pari kertaa säntäsin ulos kesken aamupuuron, kun en malttanut katsella maisemaa vain ikkunasta. Aluksi aamuaurinko kajasti vastapäisen tunturin rinteeseen, mutta huiput verhoutuivat vielä ujosti pilvien taakse.
Aamupalan jälkeen pukeuduin sen verran huolellisemmin, että pystyin kahlaamaan rantaan, lunta oli polviin saakka. Nyt jo huiputkin näyttäytyivät auringon valaistessa tienoota taivaalla seilaavien pilvien lomasta. Piti seisoa tovi hengittelemässä talvi-ilmaa. Tuoksui lumelta! Missä välissä tuli talvi? Tulin tänne kaksi viikkoa sitten, ja tämä tuli jotenkin huomaamatta. Olin valmistautunut pidempään odotukseen.
Verkkaisten aamutoimien jälkeen, kun vihdoin maltoimme lähteä, meitä kutsui eilen hiihdetty valmis latu.
Ihan vielä ei ole kaamosaika, mutta aurinko paistaa enää matalalta saaden puiden varjot kurkottelemaan kauas pohjoiseen. On kirkasta mutta valo ei häikäise yhtä paljon kuin keväällä. Pimeää ja ankeaa tämä aika ei silti kyllä ole, eihän?
Hiihtelimme autolle, ja siirryimme vähän matkaa autolla, sillä halusimme toiseksi yöksi Pahtavaaran ihanalle autiotuvalle. Sinne oli itse asiassa tarkoitus mennä jo perjantaina, mutta lähdimme liikkeelle liian myöhään. Pimeässä emme löytäneet edes latupohjan alkua, ja vajaan tunnin hakemisen jälkeen luovutimme ja keksimme uuden suunnitelman, joka vei meidät tuonne satumetsään! Kaikella oli siis tarkoituksensa. Seuraavana päivänä kuitenkin pääsimme Pahtavaaraan. Vaikka lunta sielläkin oli. Kolmen kilometrin matkaan umpihangessa käytimme kaksi ja puoli tuntia, ja saavuimme hikisinä perille yhtä aikaa hämärän kanssa. Juuri ajoissa, sillä tuvan löytyminen pimeässä vähän jännitti.
Toisen hyvin nukutun tupayön jälkeen hiihdimme takaisin autolle lumisateessa, mieli virkistyneenä. Oli kuunneltu metsän ääniä, tuulen huminaa ja hiljaisuutta, tulen ritinää kaminassa ja lumihiutaleiden tipahtelua olkapäille. Oli nukuttu hyvin ja heräilty kaikessa rauhassa ilman kelloa. Mitäpä muuta onnistuneelta retkeltä voisi enää toivoa?
Talviterkuin,
Kaisa
No comments:
Post a Comment