Thursday, February 1, 2018

Ötztalin lumiset syysmaisemat - alppireissun kolmas osa

Palataanpa hetkeksi viime elo-syyskuun taitteeseen ja Itävallan alpeille! Reissun ensimmäinen ja toinen osio löytyy linkkejä klikkaamalla. Loman loppupuolella kahlattiin lumessa, ihasteltiin söpöjä murmeleita, kuunneltiin alppitorvea ja kotimatkalla saatiin James Bond-bonus!




Söldenissä heräsimme sateen ropinaan ikkunaa vasten. Äiti Teresaa muistuttavan ihanan majatalon emännän laittaman aamiaisen jälkeen pakkasimme jälleen reput ja marssimme kaatosateessa bussipysäkille. Olin aina halunnut nähdä Itävallan syrjäisimmäksi kyläksi jossakin lehdessä tituleeratun Ventin kylän. Ja edellisenä iltana olin keksinyt, että sehän on itseasiassa enää puolen tunnin bussimatkan päässä Söldenistä. Varasinkin saman tien sieltä meille pari yötä puolihoidolla, ja niinpä me matkustettiin vielä reissun viimeisiksi päiviksi Ventiin.

Kuvassa koko kylä, kaikessa yksinäisyydessään

Saapuessamme Ventiin kylä oli saanut lumikuorrutteen. Olimme nousseet bussimatkan aikana juuri sen verran korkeammalle, että maisema muuttui lumiseksi. Koska oli liian aikaista mennä majoitukseemme, lähdimme ajan kuluksi kävelemään yhtä kylästä haarautuvaa laaksoa pitkin. Kävelimme reilun tunnin verran, kunnes polku muuttui niin liejuiseksi ja liukkaaksi, että saatoimme hyvillä mielin todeta hotellihuoneen ja lämpimän suihkun jo odottavan, ja päätimme kääntyä sitä kohti.


Ensin kuitenkin ihmettelimme vuorilta kuuluvaa, koko ajan lähestyvää kilkatusta. Lehmiäkö siellä oli? Ei lehmiä, vaan vuohia! Pitkä jono vuohia lähestyi meitä määrätietoisesti. Hetken päästä keksimme, että seisoimme melko lähellä puurakennelmaa, joka oli varmaankin eläinten ruokintapaikka. Ne taisivat olla tulossa siihen. Sumuisesta maisemasta ilmestyi vuohia jono toisensa perään. Hui kun niitä oli paljon! Katsoimme parhaaksi hipsiä alta pois ja vikkelään.

Ventissä pääsimme vihdoin asettumaan taloksi varaamaamme majapaikkaan. Hotel Gstrein oli viihtyisä ja edullinen, itse asiassa aivan loistava majapaikka. Aamupala ja illallinen olivat erittäin hyvät ja tämänkin hotellin emäntänä hääri yksi maailman ystävällisimmistä naisista. Aikaisemman käsitykseni mukaan itävaltalaiset eivät ole varsinaisia asiakaspalvelun edelläkävijöitä, mutta täällä pikkukylissä tunnelma oli kyllä lämmin.

Täydellinen sää käydä retkellä, mennä sen jälkeen lämpimään suihkuun ja kuunnella sateen ropinaa ikkunaa vasten!

Viimeisenä varsinaisena lomapäivänä nousimme Ventin kylästä tuolihissillä ylös 2350 metriin, mistä käveltiin sitten hyvin lumisissa tunnelmissa Breslauer Hüttelle 2840 metriin. Alhaalla kylässä oli ollut jo melko lumetonta, mutta hissin yläasemalla kaikki oli lumen peitossa. Aluksi pilvet verhosivat taaksensa kaiken, ja me seurasimme valkoiseen harsoon käärittyä vaelluspolkua yhä ylemmäs, saamatta minkäänlaista käsitystä siitä millaisessa maisemassa oltiin. Hiljalleen pilvet alkoivat kuitenkin rakoilemaan, ja sieltä paljastui henkeäsalpaavia näkymiä. 



Sitten pilvet jälleen peittivät kaiken, ja me jatkoimme maitolasissa tallustamista. Ylitimme pienen puron, jonka solinan olimme kuulleet jo kaukaa, mutta jota emme tietenkään nähneet kuin vasta kohdalla. Muita maisemia saatoimme vain arvailla. Breslauer Hütten massiivinen profiilikin ilmestyi sumusta hyvin yllättäen. Kuin tilauksesta saimme jälleen nähdä hütten terassilta pienen palan maisemaa, ennen kuin oli aika siirtyä sisälle valtavan teekupillisen ja omenapaistoksen ääreen.



Suunnitelmanamme oli kävellä Breslauer Hütteltä lenkki kohti Wildes Mannlea (3019m), mutta koska hütteltä ei lähtenyt yksiäkään jalanjälkiä tuolle polulle, ja me emme pilvien takaa päässeet näkemään minkälaisessa ympäristössä polku kulki, päätimme lähteä palaamaan samoja jälkiä takaisin hissin yläasemalle. Polku oli edelleen lumen peitossa ja etenkin alaspäin mentäessä sai kyllä asetella jalkansa huolellisesti ettei päätyisi tekemään lähempää tuttavuutta lumisten kivien kanssa. Pilvet kävivät onneksi yhä ohuemmiksi, ja lopulta paljastivatkin meille Wildes Mannlen lähes kokonaan.

Wildes Mannle 3019m on kuvassa oikean puolimmaisin huippu

Noin puolivälistä paluumatkaa lähti kuitenkin Wildes Mannlen lenkin toinen polku, minne oli aamulla lähtenyt edestämme noin 10 hengen seurue oppaan johdolla. Päätimme käydä katsomassa tätä valmiiksi tallattua polkua pitkin, pääsisimmekö käymään jopa huipulla asti. Vaan eipä ollut opaskaan pysynyt polulla, ryhmä oli kahlaillut lumihangen peittämässä kivikossa ja jyrkillä ruohorinteillä vähän siellä täällä, polun lähettyvillä. Kiipesimme kuitenkin heidän jälkiään noin 2900 metriin, missä rinteen kulma jyrkkeni sen verran, että totesimme parhaimmaksi kääntyä takaisin. Riski kaatumiseen oli suuri, etenkin Jarkolla jonka maiharien pohjat havaittiin nyt kuluneen ikävän liukkaiksi. Omat kenkäni pitivät ihan mainiosti, joten minua tietysti harmitti kääntyä takaisin, mutta tiesin toki ettei näitä kivikossa liukasteluja passaa aliarvioida.

Ei ehkä näytä kovin pahalta, mutta ei todellakaan helppokulkuinen polku liukaspohjaisille kengille

Huiputus jäi siis tällä kertaa tekemättä, mutta korvauksena siitä törmäsimme alastulomatkalla murmeleihin! En ole aikaisemmin päässyt seurailemaan murmeleita noin läheltä, ehkä parinkymmenen metrin päästä, ja olihan ne metkoja otuksia! Toisella oli selkeä painonhallintaongelma, ja sataneen lumen myötä myös eteneminen oli melkoista tetsaamista. Aina, kun murmeli yritti ponnistaa itsensä lumihangesta kiven päälle, lysähtikin se reppana vain syvemmälle hankeen. Huutonaurua pidätellen seurasimme miten se lopulta kampesi itsensä hangesta ylös ja jäi istua lösöttämään kiven päälle. Ei ole helppoa murmelin elämä! Pongasimme hieman alempaa kivikosta myös vähän pienemmän ja ketterämmän murmelin, joka murmelimaiseen tyyliin nousi takajaloilleen ja katseli meitä arvioiden. Kerrassaan huikeita, koiran kokoisia hamsterimaisia otuksia nämä :) 



Toinenkin huikea juttu tapahtui vielä, nimittäin Breslauer Hüttellä ruvettiin musisoimaan. Emme nähneet hütteä pilvien vuoksi, mutta olimme ikään kuin vastakkaisella harjanteella, kun kuulimme sumusta uskomattoman kantavan äänen. Alppitorvi! Voi että oli kaunis soitto, pysähdyimme katselemaan ohi lipuvia pilviä ja kuuntelimme soittoa syvän hartauden vallitessa. Tätäkään en ollut koskaan aikaisemmin vuorilla kuullut, ja oli älyttömän hienoa se kuulla. Harmi, kun tuota ääntä ei voinut nauhoittaa, olisin sen jakanut mielelläni teidän kanssa.



Paluumatkalla pilvetkin joutuivat lopulta antautumaan ja paljastamaan meille koko syrjäisen laakson kaikessa kauneudessaan. Katselimme rauhassa maisemia ja kävimme ihmettelemässä kerrostalon korkuista maavallia, joka oli kasattu suojaamaan hissin yläasemaa ja samalla koko alempana sijaitsevaa kylää lumivyöryiltä. 



Lopulta istahdimme hissin yläaseman kahvilassa vielä kaakaolla ennen paluuta kesään, eli alas jo auringossa lämmenneeseen kylään.



Seuraavana päivänä meidän olikin jo aika lähteä matkustamaan kohti Münchenin lentokenttää. Ja mikä mahtoi olla se James Bond-henkinen bonus, mistä otsikossa vihjasin? No, tapahtui niin, että bussissa matkalla Ventistä Söldeniin tuli mieleemme, että olimme saaneet hotellistamme jonkun Ötztal Premium-kortin jolla sai kuulemma kaikkea kivaa. Sillä olimme päässeet mm. edellisenä päivänä matkustamaan tuolihissillä Ventin yläasemalle. Ja tajusimme, että se kävi myös Söldenin hisseihin. Niinpä jäimme bussista muutamaksi tunniksi Söldeniin, ja ajelimme hissillä vielä katselemaan maisemia Gaislachkogl-nimiselle huipulle. Siellä tuli hieman yllärinä, että kyseinen paikka oli yksi James Bond leffa Spectren kuvauspaikoista. En ole varsinainen James Bond-fani, mutta maisemat oli kyllä upeat täältäkin! Mukava päätös hienolle kesälomareissulle!


No comments: