Ensimmäinen hiihtovaellus

Muutama vuosi sitten oli haave, että olisi ahkio ja sen verran taitoa, uskallusta ja tietoa, että voisi tehdä ihan oikean hiihtovaelluksen. Yöpyminen teltassa, kantavat keväthanget, auringonpaiste, revontulet, täysikuu ja niin edelleen. Onko se vain mukava mielikuva, vai voiko talvivaelluksesta oikeasti nauttia?

Talviretkeilyä on harjoiteltu hiljalleen ja pienissä palasissa. Olemme aloittaneet yhden yön retkistä, jolloin ollaan nukuttu niin teltassa, laavussa kuin lumessakin. Reissut ovat oikeastaan sujuneet aina ihan hyvin. Mutta voiko talviretkellä olla mukavaa useampana yönä peräkkäin? Tähän mennessä ulkona pakkaslämpötiloissa vietettyjen öiden jälkeen olen aina hakeutunut takkatulen ääreen, saunomaan tai vähintään autiotuvan lämpöön. En muista koskaan olleeni todella kylmissäni, mutta jollain tavalla kuitenkin pelkään palelemista, olen vilukissa ja kannankin untuvatakkia ja villahousuja mukanani kesät talvet.

Useamman yön reissu siis jännitti. Tulisiko makuupussista kostea jäämöykky, jäätyisikö kengät ja ennen kaikkea, tulisiko kylmä? Paleleminen ei nimittäin ole yhtään kivaa. Viime pääsiäisenä päätettiin lopulta lähteä ihan vähäsen mukavuusalueen ulkopuolelle. Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa on helppoa suunnitella reitti, mistä voi aina tarvittaessa pelastautua lähimpään autiotupaan, joten suuntasimme sinne, tuttuihin maisemiin, kolmen yön hiihtovaellukselle.

Muutama viikko ennen reissua hankittiin myös se ahkio. Ahkioksi valikoitui lopulta Fjellpulkenin 144 cm pitkä ahkio (omilla pennosilla, eli emme mainosta). Itseasiassa valitsimme ensin sen lyhyemmän mallin, mutta huomasimme siinä pienen vian ja saimmekin tilalle tuon pitemmän. Ei haitannut ollenkaan, sillä vaelluksella totesimme, että taisimme saada meille juuri passelin kokoisen pelin. Ahkioon pakattiin tavaraa painavimmasta päästä, ja loput laitettiin minun rinkkaan. Reissulla sitten vuoroteltiin rinkan ja ahkion kanssa. Ahkion lisäksi muita hankintoja ei tällä kertaa tarvinnut tehdä, sillä talvimakuupussit meiltä jo löytyi, samoin telttamme on talvikelpoinen ja keitin toimii kaasun lisäksi myös nestepolttoaineella eli bensalla (periaatteessa, tästä lisää myöhemmin...).

Kohdetta arvottiin oikeastaan vielä siinäkin vaiheessa, kun oltiin jo saatu auto yöjunasta Kolarissa ja jatkettu matkaa Ylläksen kauppa- ja kylästelypysähdyksen jälkeen. Vaihtoehtoina viimeiseen risteykseen saakka kilpailivat Keimiöjärvi-Pallasjärvi seutu, lähtöpaikkana Keimiöjärven P-paikka ja toisena vaihtoehtona Ounastunturit, lähtöpaikkana Ketomella. Lopulta Keimiöjärven parkkis kuitenkin ohitettiin ja auto parkkeerattiin Ketomellaan sillan vierestä löytyvälle P-paikalle. Tuli tarve päästä ns. kunnolla tunturiin.

Tässä vaiheessa kello alkoi tietysti olemaan jo iltapäivän puolella, joten sen jälkeen kun ahkio oli saatu kannettua kahden sillan yli (lumi jo asfaltilta sulanut), otettiin suunnaksi Hietajärven rannalla sijaitseva kota, jonne päästiin moottorikelkan jälkeä hiihtäen. Matkalla tietysti fiilisteltiin vähän ahkion kanssa, jonka vetäminen oli ainakin näin alkuun hirmu kivaa :)

Perillä sitten teltta pystyyn, ja tällä kertaa päästiin helpolla sillä rannalle oli aikaisempien kävijöiden toimesta tallautunut jo lumeen kova ja tasainen alue, ja siinä meillä oli sitten telttapaikka järvinäköalalla! Teltan pystytys talvella vaati hieman säätämistä, sillä kesäaikaan käytettävillä telttakiiloilla ei useimmiten tee yhtään mitään. Tosin tällä telttapaikalla oli paikoiteillen niin kovaksi pakkautunut hanki, että pikkuruisen kesäkiilankin sai sinne tukevasti pystyyn. Niiden lisäksi käytimme kankaasta ommeltuja, pientä laskuvarjoa muistuttavia lumiankkureita sekä lainasimme halkovajasta muutaman halonkin, joita käytimme sekä poikittain hankeen haudattuina lumiankkureina että maakiilojen tapaan.

Tässä kuvassa on vasta telttapaikan valinta kesken, ja kuten huomaatte, se on tarkkaa puuhaa ;)

Sen jälkeen kotaan tulet ja siinä lämmiteltiin iltaruuaksi poronkäristystä (purkista) pitaleivän väliin. Periatteessa ihan hyvä idea, mutta toteutus kohtasi muutamia käytännön ongelmia. Nälkää saatiin kuitenkin siirrettyä ja se on kai pääasia. Vähän ennen puolta yötä sitten kömmittiin telttaan ja siellä nukuttiin oikein hyvin ja lämpimästi. Koiralle puettiin yöksi mantteli, vaikka se turkkikoira onkin, mutta koska hän on tottunut nukkumaan yönsä kotona sisällä siinä vajaan 20 asteen lämpötilassa. Manttelia ei ilmeistä päätellen oikein arvostettu, mutta eipä vaikuttanut myöskään olevan kylmä, sillä Sissi nukkui nätisti koko yön absidissa omalla routaeriste + solumuovialusta pedillään ja heräili aamulla omana iloisena itsenään. Aivan mahtavaa!

Hei camoon, ootko tosissas jättämässä tän mun päälle, tää on vielä pinkki!

Aamulla todettiin, että unohdettiin sitten ottaa mukaan pyyhe teltan sisäpintojen kuivaamista varten ja niinpä jouduin luovuttamaan ainoat vaihtoalushousuni teltan kuivausrätiksi. Miten traagista, mutta tarpeellista, sillä teltan sisäpinta oli aamulla aivan kostea. Pyyhkimisen jälkeen siellä pystyi liikkumaan vapaammin ja aamutoimien aikana kosteus haihtui kun ovet jätti auki. Myös monipolttoainekeitin aiheutti päänvaivaa, sillä ensin ei meinattu saada sitä millään syttymään, vaikka kaikki tehtiin ohjeiden mukaan, ja jos saatiin se syttymään niin sitten se ei millään meinannut palaa ja jos saatiin se palamaan niin sitten se ei millään meinannut sammua. Onneksi mukana oli myös nokipannu ja minä sain aamukahvini nuotiossa lämmitetyn tuoksuvan pullan kanssa!

Aamukahvien jälkeen lähdettiin nousemaan tunturiin. Päästiin edelleen hiihtelemään kelkan jäljellä, joka Hietajärven eteläpäästä nousi sopivan loivasti mutkitellen ylös. Taivas oli ollut aamun ajan pilvessä, mutta selkeni hiljalleen ja niinpä eteemme piirtyivät Outakka-tunturin ääriviivat. Näitä muotoja oli jo ollutkin ikävä! Otimme suunnan Outakan ja Porttikurun väliin jäävälle harjanteelle, mistä katsoimme parhaaksi Outakan ylittää. Huippu jätettiin tällä kertaa välistä kun oli pulkka kiskottavana.

Sitten vain hiihdeltiin ja nautittiin maisemista! Vasemmalla siintivät Lumikero, Vuontiskero ja Pallastunturit. Pilviä seilaili taivaalla, mutta jotenkin aurinko tuntui aina vaan löytävän jonkun rakosen mistä paistaa ja lämmittää poskipäitä. Sissi jolkotteli ahkion takana tai vieressä, ja istahti aina välillä valvomaan letkaa. Se odotti, että me molemmat hiihdettiin ohi ja liittyi sitten joksikin aikaa jonon jatkoksi, kunnes pinkaisi taas ensimmäisen hiihtäjän vierelle. Taisi nauttia sekin tunturituulesta.

Seuraava yö vietettiin Rautuojan tuvan pihapiirissä. Totta puhuen olin ehkä hieman suunnitellut - tapojeni mukaisesti - lämpöiseen tupaan vetäytymistä seuraavaksi yöksi, mutta tuvalle saapuikin myös nelihenkinen perhe ilman telttaa, joten meidän ei tarvinut enää miettiä nukkuisimmeko teltassa vai tuvassa. Sopiva telttapaikka löytyi yrityksen ja erehdyksen kautta kahden männyn alta, missä ei ollut aivan niin paljon pehmeää lunta tampattavana kuin muualla.



Pelkoni palelusta ja kaikenlaisesta muusta talvitelttailuun liittyvästä kurjuudesta osoittautui tämänkin illan osalta aiheettomaksi. Ruuat laittelimme tuvan terassilla, missä taukovaatteisiin pukeutuneena tarkeni ihan hyvin. Vedet keitimme tuvan kaasulla, joten eipä tarvinut kärvistellä nikottelevan keitimemme kanssakaan. Edellisen yön kosteus oli haihtunut teltasta ja makuupusseista melko hyvin aamutoimien aikana, eikä yön aikana tarvinnut palella. Uni taisi maittaa meille kaikille oikein mainiosti.

Seuraavana päivänä heräilimme lämpöiseen, joskin aika pilviseen aamuun. Laittelimme aamupalat tuvan pihamaalle kaivetussa "loungessa". Ei ollut edelleenkään kylmää eikä kurjaa, vaikka emme mahtuneet sisätiloihin syömään. Kevättalvi on armollista aikaa hiihtovaeltajalle kun sille päälle sattuu! Sissikin vaikutti ihan tyytyväiseltä elämäänsä, ja aamupalaksi tarjoiltu haalean lämmin vesi ja nappulat maistuivat.

Koira ja ahkio olisivat jo lähtövalmiina, mitähän ne ihmiset vielä säätää...

Tänään suuntasimme jo paluumatkalle, tällä kertaa Outakka-tunturin länsipuolelta kiertäen ja uusia maisemia katsellen. Alkumatkasta saimme nauttia tuvassa yöpyneen perheen tekemästä urasta, mikä olikin mukavan leppoisa päivän aloitus, sillä aluksi suunta oli ylämäkeen ja metsässä lumi oli vielä varsin pehmeää ja upottavaa.

Sissi varmaan miettii, että mitä siellä eturivissä oikein hidastellaan?

Puurajaan tultaessa hanki sitten muuttuikin jo oikein mukavasti ahkion ja sen vetäjän kantavaksi. Hiihtelimme hieman puurajan yläpuolella tunturia kiertäen. Päätimme hiihtää ensin Pahakurun tuvalle lounastamaan ja siitä edelleen jo tutulle yöpymispaikalle Hietajärven päähän. Sitä ennen kuitenkin pidimme vähän taukoa ja nautimme kevätauringon paisteesta.

Pahakurun tuvalla oli jälleen -yllätysyllätys- porukkaa, joten kiehautimme vain vedet hellalla ja ruokailimme terassilla. Tuvassa oli sitä paitsi (meidän mielestä) niin kuumakin, ettei siellä olisi kyllä pystynytkään oleilemaan kovin pitkiä aikoja. Jännä, miten keho parissa päivässä sopeutuu ulkoilmassa olemiseen. Ja mikäs siinä oli ruokaillessa, kaunista tunturimaisemaa katsellen.

Lounaan jälkeen otimme kompassisuunnan suunnilleen siihen, missä muistelimme Hietajärveltä tulleen kelkkauran olleen. Jossain vaiheessa hiihdimme mielestämme vanhan hiihtojäljen ylitse, mutta hetken asiaa pohdittuamme ja jälkiä tutkittuamme totesimme ne meidän eilisiksi jäljiksi. Hämmästyttävää, miten nopeasti jäljet tunturissa katoavat, vaikka tuuli vain vähän puhaltelee. Tämä on hyvä muistaa!

Lopulta saimme Hietajärven näkyviin, ja kun laskeuduimme tunturista alas järvelle, pääsimme samalla pois tuulesta ja mukavan lämpöiseen auringonpaisteeseen. Teltta pystytettiin tismalleen samoille sijoille kuin toissapäivänäkin, ja keksimme vielä järveltä pilkkijöiden tekemän avannon, mistä haimme vettä. Teimme kotaan tulet, keitimme vedet nokipannulla, ja näin vältimme jälleen pahimmat yhteenotot meidän oikuttelevan keittimen kanssa. Se oli edelleenkin mystisen haluton syttymään, esilämmityksestä huolimatta, ja aivan yhtä haluton sammumaan, vaikka teimme kaiken ohjeiden mukaisesti. Ja siinä syttymisen ja sammumisen välillä, kun keitin oli saatu toimintaan, se oli jotenkin todella tehoton lämmittäjä. Onneksi tällä reissulla oli muitakin oljenkorsia käytettävänä! Älkää ikinä lähtekö minään vuodenaikana vaellukselle keittimen kanssa, jonka toiminnasta ette ole täysin varmoja! Eipä tullut ennen lähtöä mieleenkään, etteikö se toimisi, kun kaasulla käytettäessä ei ole koskaan ollut ongelmia. Olimme testanneet keitintä bensakäyttöisenä kyllä kerran aikaisemmin, mutta silloin ei ongelmia havaittu. Seuraavalla kerralla testataan ainakin kolmesti.

Hietajärvi näkyvissä! On muuten hieno paikka, jos Hetta-Pallas vaelluksella on aikaa, niin kannattaa laskeutua alas ja käydä katsomassa!

Illalla taivas oli täysin pilvetön ja yöstä vaikutti tulevan kylmä. Kävimme ennen nukkumaan menoa vielä peittämässä vesiavantomme, jotta sula vesi olisi seuraavana aamuna vielä käytettävissämme. Huomenna pitäisi ehtiä Kolariin autojunaan, ja ennen sitä mielellään syömään ja suihkuun Äkäslompoloon. Laitoimme halkoja avannon yli ja lapioimme lunta päälle, ja se muuten toimi!

Aamulla herätessämme oli sisäteltta kuorrutettu lumikristalleilla ja Sissin korvatupsut kuurassa. Ulos mennessä arvioimme pakkasen olevan siinä parinkymmenen asteen paikkeilla, ja myöhemmin selvisi että olimme arvioineet aika nappiin. Teltassa oli kuitenkin ollut riittävän lämpöistä mukaviin yöuniin. Sytyttelimme vielä avokotaan nuotion ja toimme makuupussit hetkeksi hieman kuivamaan. Sissi vaikutti vähän palelevan ja istui surkean näköisenä kodan penkillä. Heitin sille makuupussini lämmikkeeksi ja pian kuuluikin makuupussin uumenista tyytyväinen tuhina. Välillä musta kuono kurkisti makuupussin alta, mutta vetäytyi sitten takaisin lämpöön. Jaa, että pitäiskö tuolle lapinkoiran mokomalle olla muka oma talvimakuupussi?

Hyytävän kylmä aamu oli myös äärettömän kaunis. Aurinko hipoi aluksi vain puiden latvoja, mutta hiipi nopeasti järven toiselta puolelta yhä lähemmäs meitä. Yön pakkasessa kuurakuorrutteen saaneet varvut kimalsivat matalalta paistavassa aamuauringossa aivan erityisellä tavalla. Me pakkasimme leirin vielä kirpeässä aamupakkasessa, mutta pääsimme lämmittelemään auringonpaisteeseen heti liikkeelle lähdettyämme.

Muutaman kilometrin matka takaisin pikitielle meni nopeasti hienosta auringonpaisteesta nauttien. Pian olikin edessä enää viimeinen urakka, nimittäin ahkion kantaminen viimeisen sillan yli. Ja auton käynnistäminen vara-akulla...

Vaikka tekniikka ei ollut kovin yhteistyökykyistä, ensimmäinen useamman päivän talvivaelluksemme oli mielestämme oikein onnistunut kokemus, sillä me todella nautimme reissusta! Ilmat suosivat ja päivämatkat onnistuttiin pitämään sopivan lyhyinä, jotta leiri jaksettiin pystyttää hyvällä energialla. Teltassa nukkuminen oli yllättävän miellyttävää, ja karvapallokin kulki mukana juuri niin vaivattomasti kuin sen kuuluukin. Kengät olivat aamulla kieltämättä aika jähmeät ja viileät, mutta pienellä aamujumpalla ne saatiin jälleen lämpimäksi eikä tunturihiihtomonoissa varpaita palellut.

Opimme monta asiaa, kuten esimerkiksi testaamaan keittimen toimintavarmuuden entistä huolellisemmin etukäteen. Jos ja kun jatkossa lähdemme pidemmille vaelluksille, lähtee sinne ehdottomasti kaksi keitintä mukaan. Sekä keitinlaatikko siltä varalta, että ruokaa tarvitsee laittaa teltan suojissa. Ja tietysti paljon hyvää ruokaa ja herkkuja!

Nyt vain uusia talvielämyksiä suunnittelemaan!