Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa 11.-16.4.2018
Reitti: Äkäsmylly - Pahtavaara - Särkitunturi - Toras-Sieppi - Puolitaival - Hetta
Matka: 102 km
Pääsiäisenä sain telttailusta niin mukavia kokemuksia, että hiihtovaellus telttaillen alkoi tuntua suorastaan houkuttelevalta. Jarkko ei päässyt mukaan, mutta olo tuntui luottavaiselta sen suhteen, että selviän yksinkin. Päätin kuitenkin valita kohteen niin, että pääsen tarvittaessa ihmisten ilmoille, tai ainakin autiotupaan, juuri sinä päivänä kun haluan. Ensimmäiselle yölle sain kuitenkin äidistä seuraa, ja päätimme suunnata sukset ihanalle Pahtavaaran autiotuvalle.
11.4.2018 Ke
Äkäsmylly - Pahtavaara 8,5 km
Pääsimme liikkeelle vasta alkuillasta, kun viiden maissa pysäköimme auton Äkäsmyllyn P-paikalle. Aurinko paisteli vielä lämpimästi ja välillä lunta meinasi alkaa kertymään nousukarvoihin. Seurailimme ilmeisesti läheisen koiratarhan tekemää uraa Pahtavaaran eteläpuolelle asti. Siitä koiraura kääntyi, emmekä löytäneet yhtäkään moottorikelkan jälkeä, jonka olisi voinut olettaa menevän tuvan suuntaan, tai edes sinne päin. Hankikantoahan ei ollut sitten ollenkaan, joten suoritimme melkoiset treenit mönkimällä viimeiset puolitoista kilometriä umpisessa ylämäkeen. Erityisen hauskalta homma vaikutti ilman nousukarvoja hiihtävälle, teinin lailla kiroilevalle reissukaverilleni. Lopulta pääsimme vaaran laelle, missä juuri ja juuri jaksoin rekisteröidä kauniin pinkin taivaanrannan männynlatvojen takana, ja läheisestä puusta lentoon pölähtävän koppelon. Alkoi jo olla hämärää, ja taas me haettiin tätä samaa tupaa illan pimetessä, tällä kertaa vain tulimme eri suunnasta. Löytyihän se tupa lopulta, ja kyllä teltta sai vielä odottaa ahkiossa, niin mukava oli köllähtää tuvan laverille nukkumaan.
 |
| Ihana Pahtavaaran tupa |
12.4.2018 To
Pahtavaara - Särkitunturi 11,2 km + 1,5 km
Rauhallisten aamutoimien jälkeen, siinä puolen päivän tienoilla, lähdin vihdoin hiihtelemään yksikseni. Koska hankikantoa ei ollut, päätin seurata jotakin tuvalta lähtevää kelkkauraa ja katsoa mihin sen avulla pääsen. Valitsin kelkkauran, joka vei minut Tupakkilaen vierestä alas ja kohti kelkkareittiä. Aurinko paistoi upeasti ja pysähdyinkin syömään lounasta jo ennen kelkkareitille saapumista. Istuskelin selkä ahkiota vasten ja nautin lämmöstä. Kun sitten jatkoin matkaa, kiskoin viimeiset kymmenet metrit ahkiota upottavassa hangessa, 10 senttiset lumipaakut suksien pohjassa. Kun pääsin kelkkareitille, huokaisin helpotuksesta ja päätin hiihdellä loppupäivän reittiä pitkin kohti Särkitunturia. Umpihangen puolelle ei ollut kyllä mitään asiaa.
 |
| Edessä Tupakkilaki |
Kun lähestyin Särkitunturia, alkoi kellokin jo kääntyä siihen malliin, että päätin etsiä leiripaikan jostakin Särkitunturin lähettyviltä. Kartassa näkyikin pieni järvi ja suoaukea, joka kaarsi kivasti kelkkareitistä poispäin niin, että pääsisin riittävän syrjään. Ei sillä, että kelkkareitillä olisi ollut kovin ruuhkaista, vastaani oli tullut vain yksi kelkka koko päivän aikana, joten minulle riitti että pääsisin vähän kelkkailijoiden katseilta syrjään. Ja eipä näillä keleillä olisi kovin paljon pidemmälle pötkittykään...
 |
| Tämä on kuulkaa suksi! |
Tamppasin ensimmäisenä suksilla leiripaikan, ja sitten asetuin mukavasti istuskelemaan selkä ahkiota vasten ja kaivelin eväslaukusta välipalaa. Mukanahan oli monenlaista herkkua, kuten voileipäpikkelssiä, hapankorppuja, mustikkapiirakkaa, sipsejä ja briejuustoa - ihan vain välipalavalikoimasta jos puhutaan. Auringonpaiste oli niin lämmin, suorastaan kuuma, että etenkin hiihtäessä olin jo kerennyt haaveilemaan jaffasta. Sitä ei valitettavasti vaan ollut mukana.
 |
| Leiripaikan näkymiä |
Katselin vähän leiripaikan ympäristöä ja juuri, kun suunnittelin pystyttäväni teltan, kuulin moottorikelkkojen ääntä. Ääni vain läheni ja läheni, ja uskokaa tai älkää, jotkut riiraiderit tupsahtivat tismalleen minun leiripaikalle! Onneksi eivät sentään ajaneet tamppaamani telttapaikan yli. No mutta, sainpahan iltaviihdettä, kun viimeisenä kolmesta ajanut jäi vielä hankeen kiinni, sopivasti siihen mun nenäni alle. Yksi meni auttamaan, ja muutaman minuutin kaasuttelun jälkeen lumihanki suostui irrottamaan otteensa kelkasta. Minä olin tässä välissä jo ehtinyt kaivaa sipsit esiin ja asettua seuraamaan iltaviihdettäni. En tiedä ymmärsivätkö kelkkailijat huumoriani, mutta hävisivät kuitenkin melko nopeasti kun saivat kelkkansa taas kulkemaan. Jostain syystä minua ei yhtään ärsyttänyt, nauratti vain.
Kelkkaepisodin jälkeen pystyttelin teltan, mikä ei ollutkaan lainkaan niin hankalaa, kuin olin kuvitellut. Olin hankkinut tätä reissua varten oikein puolimetrisiä telttakiilojakin, ja niillähän saikin teltan ankkuroitua varsin näppärästi. Olin vielä strategisesti sijoittanut teltan niin, että ilta-aurinko paistoi sisään toisesta ovesta, ja aamulla voisin sitten avata auringolle toisen puolen oven.
Ilta-aurinko lämmitti telttaa vielä mukavasti. Söin iltaruuat ja ennen nukkumaanmenoa kävin vielä pienen hiihtolenkin, koska huomasin ettei telttapaikalla ollut puhelimessa kenttää ja halusin lähettää kotiin "kaikki kunnossa"-viestin. Vajaan kilometrin sain hiihtää, ennen kuin sain viestin lähtemään, mutta onneksi paluumatka telttapaikalle oli pääosin alamäkeä. Pesin vielä hampaat ja hyvillä fiiliksillä kömmin makuupussiin ja nukahdin melkein samantien.
 |
| Leirin ilta-askareita |
Ilta-aurinko lämmitti telttaa vielä mukavasti. Söin iltaruuat ja ennen nukkumaanmenoa kävin vielä pienen hiihtolenkin, koska huomasin ettei telttapaikalla ollut puhelimessa kenttää ja halusin lähettää kotiin "kaikki kunnossa"-viestin. Vajaan kilometrin sain hiihtää, ennen kuin sain viestin lähtemään, mutta onneksi paluumatka telttapaikalle oli pääosin alamäkeä. Pesin vielä hampaat ja hyvillä fiiliksillä kömmin makuupussiin ja nukahdin melkein samantien.
 |
| Hyvää yötä maailma! |
13.4.2018 Pe
Särkitunturi - Uusipalo 18,5 km
Aamulla heräsin siihen, kun auringon ensimmäiset säteet osuivat telttaan. Hymyilin. Tämä oli mun ensimmäinen yö yksin teltassa! Ja olin jopa nukkunut aivan hyvin. Kävin yöllä pari kertaa hereillä kun tuli vähän turhan lämmin, mutta nukahdin heti uudestaan ja nukuin rauhallisesti. Ei karhuja, susia, ufoja tai niitä kaikista todennäköisimpiä: mörköjä. Onko musta tullut aikuinen?!
Tein aamutoimet kaikessa rauhassa, teltan sisällä lämpö nousi heti mukaviin lukemiin auringon paistaessa, ja makuupussitkin kuivuivat ulkona todella nopeasti. Liikkeelle lähtiessäni tunsin itseni niin energiseksi, että päätin hiihtää Särkitunturille maisemia katsomaan. Edellisellä hiihtovaelluksellani, melkein päivälleen kaksi vuotta sitten, hiihdin tunturin toiselta puolelta, ja silloin vähän harmitti kun en jaksanut kavuta ylös tunturiin. Joten tällä kertaa mahdollisuus piti tietysti käyttää. Seurasin edelleen kelkkareittiä, ja sehän nousikin tunturiin aika jyrkästi. Taas tuli päivän kuntoilut hoidettua, hiki virtasi, mutta ai miten hyvä fiilis. Ja siinä kuntoillessa pongasin kaksi riekkoakin. Ihan huipulle asti en nyt kuitenkaan ahkiota viitsinyt kiskoa - kaikkine painavine herkkuineen - vaan jätin sen hiihtoladun ja kelkkareitin risteykseen odottamaan. Särkitunturilta olikin upeat maisemat!
Tein aamutoimet kaikessa rauhassa, teltan sisällä lämpö nousi heti mukaviin lukemiin auringon paistaessa, ja makuupussitkin kuivuivat ulkona todella nopeasti. Liikkeelle lähtiessäni tunsin itseni niin energiseksi, että päätin hiihtää Särkitunturille maisemia katsomaan. Edellisellä hiihtovaelluksellani, melkein päivälleen kaksi vuotta sitten, hiihdin tunturin toiselta puolelta, ja silloin vähän harmitti kun en jaksanut kavuta ylös tunturiin. Joten tällä kertaa mahdollisuus piti tietysti käyttää. Seurasin edelleen kelkkareittiä, ja sehän nousikin tunturiin aika jyrkästi. Taas tuli päivän kuntoilut hoidettua, hiki virtasi, mutta ai miten hyvä fiilis. Ja siinä kuntoillessa pongasin kaksi riekkoakin. Ihan huipulle asti en nyt kuitenkaan ahkiota viitsinyt kiskoa - kaikkine painavine herkkuineen - vaan jätin sen hiihtoladun ja kelkkareitin risteykseen odottamaan. Särkitunturilta olikin upeat maisemat!
 |
| Pallas kainalossa |
Huipulta lähdin laskemaan hiihtolatua pitkin, ja mielessä siinsi jo Särkijärven majojen kahvila, joku hyvä munkki - ja tietenkin se jaffa. Siinä huilutellessa tuli niin nälkä, että kurvasin kuitenkin vielä vähän ladulta sivuun ja kaivoin ruokatermarin esiin. Mun uusi suosikki, couscous höystettynä cashewpähkinöillä, fetajuustolla ja kasvisliemikuutiolla, se siellä jo odottelikin. Lounaan jälkeen matka jatkui Särkijärven majoille kahvittelemaan. Kahvin lomassa tutkin karttaa ja mietin kuumeisesti mihin suuntaan seuraavaksi. Muutama tuttu oli suuntaamassa Nammalakuruun huomenna, ja yksi vaihtoehto olisi hiihtää itsekin sinne sosiaalistumaan. Tänään pitäisi siis päästä leiriin jonnekin, mistä olisi taas aamulla kaikki vaihtoehdot mahdollisia. Pongasin Toras-Siepin pohjoispuolelta laajan näköisen jängän ja sen laitaan oli minun karttaani merkitty laavu. Sinnepäin siis!
Toras-Siepin järveä pitkin hiihtäessäni ihmettelin, miten Toras-Siepin kylän puoleisessa päässä painoi jonossa menemään niin paljon hiihtäjiä vapaalla tyylillä. Hetken päästä muistin, että tänäänhän oli Lapponia-hiihdon päätösmatkapäivä. Pääsisin siis Toras-Siepin kylän jälkeen hiihtämään heidän kanssaan samalle ladulle, mutta hiihtäjien määrä näytti onneksi harvenevan sitä mukaa, kun lähestyin Toras-Sieppiä, joten ladulla olisi kyllä jo varmasti tilaa. Toras-Siepissä olikin huoltopiste, mistä minäkin sain kannustusta ja täyden palvelun tarjoilun, vaikka hiihdinkin vähän väärään suuntaan kun Lapponia-hiihdon maali oli Oloksella.
Mehu- ja banaanitarjoilun jälkeen sitä sitten jaksoikin vielä hiihtää viimeiset pari kilometriä isolle jängälle, mihin olin leiripaikkaa kaavaillut. Kävin ensin tsekkaamassa Uusipalon kodan, mutta kota oli aika karu (ehkä ei enää virallisesti käytössäkään?), joten palasin jängälle ja perustin leirin jälleen siten, että telttaan paistaisi sekä ilta- että aamuaurinko.
Leiritouhut tuntuivat menevän jo toisena iltana suoranaisella rutiinilla. Teltassa oli mukavan lämpöistä ihan vain auringon vaikutuksesta. Söin ruokatermarista herkkuillallista, mummon muusia ja makkaraa, ja istuskelin teltassa sukkasillaan. Ai miten nautinnollista oli saada päivän jälkeen kuivat villasukat jalkaan! Hiihtomononi olivat jo sen verran kilometrejä nähneet, että jalkapöydän päällä oli päällikankaasta läpi meneviä pieniä reikiä, joista märkä lumi pääsi tietysti kastelemaan sukatkin. Onneksi villaiset sukkani kuivuivat auringossa tosi nopeasti, ja onneksi oli muutamat varavillasukat mukana.
Olin hylännyt hienon, mutta epäluotettavasti käyttäytyvän monipolttoainekeittimeni ja lainannut äidiltä vanhan kunnon trangian tälle reissulle. Eipä häirinnyt keittimen pöhötys näiden seesteisten iltojen ja aamujen feng shuita! Silloin tällöin kuului joutsenet suorittavan ylilentoa ja tikka rummutteli puun runkoa jossakin lähettyvillä, muuten oli hiljaista ja rauhallista. Menin jälleen hyvissä fiiliksissä nukkumaan ja nukuin makeasti.
14.4.2018 La
Uusipalo - Rovakoskenjänkkä 16 km
Aamu oli jälleen aivan mahtava. Kaunis, aurinkoinen, lämmin ja kiireetön. Taisin nauttia tupla-aamukahvit ihan vain koska voin. Ja koska mustikkapiirakkaa oli vielä jäljellä.
Lähdin hiihtelemään ensin eilisiä jälkiäni kodalle, ja siitä päätin hiihtää pitkin Vuontisjokea seurailevaa vanhaa kelkanjälkeä. Joki oli jo paikoin avoimena ja joissakin kohdin vesi virtasi voimakkaastikin. Pari kertaa piti pysähtyä kuuntelemaan sen liplatusta jääkannen alta. Pidin joen varressa lounastauonkin, koska siinä vaan oli niin mukava istua auringossa, veden virtausta katsellen.
Kun vastaani tuli hiihtolatu, piti minun päättää lähdenkö kohti Nammalakurua, vai jatkanko edessäni olevan Pallaksen länsipuolen Vuontisjärven yli jonnekin. Vuontisjärven pohjoispäässä oli autiotupa, missä en ollut aiemmin käynyt, joten hetken mielijohteesta käänsin sukseni Vuontisjärvelle. Hetkessä elämisen ihanuutta! Ja Nammalakuruun olisi kuitenkin ollut vähän liian pitkä matka tälle päivälle.
Vuontisjärven ylitys oli hikinen. Ja aluksi sain kahlata myös nilkkojani myöten loskassa. Hyi että, adrenaliini virtasi, vaikka olinkin aika varma että jää kyllä kantaa, sen päälle vain on noussut vettä. Onneksi loskakelit loppuivat, kun saavutin enemmän käytetyn moottorikelkkauran järven ylitse. Pallaksen tunturit näkyivät hienosti järven yli.
Keskemmällä järveä minut ohitti kelkka, jonka perässä oli kaksi matkustajaa reessä. Välineistä päätellen taisivat olla pilkillä. Muutaman minuutin kuluttua vilkaisin taakseni ja sieltä juosta jolkutti pikinokka, pystykorva, joka kaikesta päätellen oli missannut moottorikelkkakyydin. "Kukas se sieltä tulee? Onko net jättänhet sinut kyytistä?" kyselin koiralta, mutta se vain kohteliaasti vähän hiljensi vauhtiaan minun kohdalla, ja ohi päästyään kiihdytti taas. Kieli poskella roikkuen se meni ja ihan kuin olisi nyökännyt kohdallani. Ehkä se meinasi että sori, en ehi nyt jäähä juttelemaan ku tuo isäntä katoaa pisteenä taivaanrantaan!
Vuontisjärven autiotupa oli jo pitkään ollut näkyvissäni, eikä tuvan pihalla näkynyt liikettä, mutta vain hieman ennen minua tuvalle kurvasi kelkkaporukka. Hidastelin harmistuneena vauhtiani, mutta kun porukka näytti alkavan tulentekoon, oli minunkin vähän pakko hiihtää tuvalle, jos halusin siellä kuitenkin edes piipahtaa. Tosi-introvertti ei näköjään vielä parin päivän yksinolon jälkeen juuri seuraa kaipaa. Keskusteluetäisyydelle päästyäni alkoi kyllä heti kaduttamaan, etten vain hiihtänyt ohi, sillä tähän kelkkaretkeen vaikutti liittyvän myös alkoholi ja minä en mitään muuta niin inhoa, kuin kännisiä ihmisiä. No, kyseinen nautintoaine näytti ylittävän kohtuukäytön rajat ainoastaan yhdellä seurueesta, muut olivat kyllä aivan asiallisia, mutta yksikin idiootti riitti mulle. Kävin tuvassa lukaisemassa vieraskirjaa, raapustin omat nimikirjaimeni ja lähdin hyvin vikkelästi jatkamaan matkaa. Pienoisella kiukulla painelinkin peräti viitisen kilometriä, ennen kuin huomasin olevani aika väsynyt ja nälkäinen.
Pysähdyin katselemaan karttaa. Mihinkäs hittoon sitä nyt menisi? Kartan mukaan lähettyvillä oli iso jänkä, missä oli pieni metsäsaareke, ja sen toiselle puolelle päätin leirini pystyttää. Ei ollut täydellinen paikka, mutta kelpasi, täytti kuitenkin ilta- ja aamuauringon kriteerini. Ja sen verran kaukana kulku-urista, että sieltä tuskin kovin helposti erottaisi vihreää telttaani. Toivoin ettei tänään enää tarvisi puhua kenellekään. Vähän meni kyllä fiilis tuosta ääliö-kohtaamisesta, mutta ehkäpä se olisi jo aamulla parempi. Kelkkareitillä hiihtämisen varjopuolia näköjään, ja yksi tollo monen asiallisen ihmisen joukossa taas valitettavasti vahvisti vähän negatiivista mielikuvaani kelkkailijoista.
Vielä vähän tympeillä mielin kävin nukkumaan, ja kuten vähän olin aavistanutkin, en nukkunut yhtä hyvin kuin aiemmin. Heräilin ja kuulostelin, liikkuuko jängällä ketään. Oli aivan hiljaista, mutta uni ei vain tullut. Makoilin hereillä, ja vaikka kuinka pinnistin kuuloani, nousin välillä ihan makuupussistakin kuuntelemaan, ei maailmasta löytynyt sillä hetkellä ääniä. Nälkäkin jo oli, ja ehdin jo suunnitella seuraavan päivän menun muutamaan kertaan, kunnes lopulta kuulin riekon päkätystä. Liekö helpottuneena siitä tiedosta, etten sittenkään ollut tässä maailmassa ihan yksin, nukahdin lopulta.
15.4.2018 Su
Rovakoskenjänkkä - Puolitaival 22 km
Aamuksi muistelin säätiedotuksen luvanneen pilvistä, mutta taidan olla ilmojen haltijan lellikki: heräsin jälleen samalla kellonlyömällä kuin edellisinäkin aamuina siihen, että aurinko oli lämmittänyt teltan. Nousin makuupussista eikä minua edes palellut. Tämähän on mukavampaa kuin syksyisin! Rauhallisten aamutoimien jälkeen lähdin liikkeelle, mutta en tainnut edetä kuin pari sataa metriä, kun loppuvaelluksen suunnitelma kirkastui mielessäni. Kaivoin puhelimen esiin ja päälle, ja pari puhelua sekä lyhyt selailu netissä varmisti suunnitelmani: hiihtäisin tänään Puolitaipaleen autiotuvalle (koska sain vahvan fiiliksen siitä, että se olisi tänään varattu vain minulle) ja huomenna koko matkan Puolitaipaleesta Hettaan. Äiti tulisi Hettaan vastaan, ja jäisimme sinne pariksi yöksi. Tänään ja huomenna saisin kiskoa ahkiota vähän enemmän tosissaan, sillä matkaa olisi reilusti, mutta pieni fyysinen haaste tuntui nyt juuri siltä, mitä halusinkin. Näiden järjestelyjen jälkeen jatkoin hiihtämistä hyvillä mielin.
Pidin jälleen lounastauon aika varhaisessa vaiheessa, ja sen jälkeen vain hiihdin, hiihdin ja hiihdin. Reitillä oli yksi niin jyrkkä ylämäki, että otin sukset jalasta ja vedin ahkiota melkein nelivedolla ylös. Ylitin yhden sillan ja kelkkareitillä oli muistaakseni pari risteystä, siinäpä ne tapahtumat. Niin, ja yksi kelkka ajoi ohitseni, kyseessä oli huoltokelkka, joka näytti vain käyvän kuvaamassa risteyksien opaskyltit. Könkäsenjärven lähettyviltä pongasin retkeilyreitin uran, josta oli myös ajettu kelkoilla, ja hetken mielijohteesta käännyinkin sinne. Kelkkareitillä olisi varmasti ollut tasaisempaa, mutta kaipasin vähän vaihtelua. Ja sitä saa, mitä tilaa. Tasaisen kelkkareitin jälkeen uusi reittivalintani sisälsikin jatkuvaa, uuvuttavaa pientä kumpua, jota tuntui riittävän loputtomiin. Kylläpä alkoi voimat hiipumaan. Pysähdyin pari kertaa tauolle, ja vain istua nökötin ahkion vieressä keskellä reittiä. Onneksi eväspussista löytyi vielä suklaata!
Kilometri kerrallaan se matka sitten kuitenkin eteni. Välillä rekisteröin mukavan näköisiä telttapaikkoja, mutta ne saivat odottaa seuraavaa kertaa, sillä olin jo niin väsynyt, että halusin vain tuvan lämpöön nukkumaan. Onneksi matkaa ei ollut enää pitkästi. Ja kuten olin aavistellutkin, ei tuvalla näkynyt liikettä, kun vihdoin jalat hellinä hiihdin tuvan pihaan. Nakkasin tavarat äkkiä sisälle, pilkoin vähän halkoja ja viritin tulet kaminaan. Sitten istuin pirtin pöydän ääreen, tein kaakaot ja nautiskelin onnellisena loput briejuustot hapankorpun päältä. Miten ihana olo, kun sai lämmintä juotavaa, ruokaa ja kuivat villasukat! Suuria ei ihminen tarvitse ollakseen tyytyväinen :)
Ja ai että millainen tupa ja miljöö oli ympärillä! Puolitaival on vanha metsänvartijan tila, josta tulee ihan mummola mieleen. Tuvan lattia on punaiseksi maalattua lankkua ja pihalla kasvaa pari vanhaa puuta. Pihapiiri on laaja ja avoin, loivasti jokea kohti viettävä kenttä, missä on useampia rakennuksia. Kodikkaan pirtin ikkunasta näkyvät Ruototunturi ja Könkäsentunturi. Kyllä täällä on ihmisen hyvä olla! Eikä kännykässä ole kenttää :) Voisin jäädä tänne asumaan!
Ilta meni lähinnä syödessä ja nestettä tankatessa. Nälkä tuntui loputtomalta ja päivän aikana olisin kaivannut hieman enemmän juotavaa. Kahteen suuntaan avautuvista tuvan ikkunoista oli mukava seurata illan eri sävyissä vaihtelevaa maisemaa. Äänimaailmaan kuului tulen hiljainen ritinä kaminasta, ja ennen nukkumaan menoa oli käytävä vielä pihalla kuuntelemassa hiljaisuutta. Tunnelma oli jotenkin aivan erityisen hyvä, kotoisa ja turvallinen.
16.4.2018 Ma
Puolitaival - Hetta 24 km
Aamulla en olisi millään malttanut lähteä Puolitaipaleesta. Söin rauhassa aamupalaa, join kahvia ja katselin ikkunasta pihapiiriä ja Ruototunturia. Käyskentelin pihallakin kaikessa rauhassa ja katselin. Halusin nauttia tästä upeasta rauhasta ennen tämän päivän hiihtourakkaa. Olin herännyt jo aikaisin, joten ei minulla varsinaisesti mitään kiirettä ollutkaan. Illalla nukkumaanmennessä ajattelin, että klo 6 olisi varmaan hyvä aika herätä, mutta ei minulla ollut mitään laitetta jonka olisi voinut jättää yöksi päälle ja herättämään. Niin minä kuitenkin avasin aamulla silmäni, ja kun katsoin kelloa, oli se tasan 6:00.
Kun lopulta tunsin olevani valmis lähtemään taas liikkeelle, tein eilisestä viisastuneena suunnitelman: 15 minuuttia hiihtoa ja aina sen jälkeen pieni huikka termarista. Nestehukka meinasi eilen viedä voimat, ja kyllä kuumuus oli tänäänkin luokkaa helle. Mustat soft shell-housut olivat kuin sauna, vaikka pysähdyin vähentämään pitkikset alta pois. Päällä oli vain ohut pitkähihainen juoksupaita, mutta silti hiki virtasi. Keskityin vain hiihtämään aina seuraavat 15 minuuttia, ja tällä taktiikalla totesin matkan etenevän oikeastaan aika kivasti. Välillä huomasin jopa nauttia maisemasta!
Tunnin välein pysähdyin tauolle, yleensä jonnekin varjoon, enkä edes katsonut kelloa. Istuin niin kauan kuin huvitti ja jatkoin sitten, kun siltä tuntui. Huomattavasti mukavampaa matkantekoa kuin eilen. Sain paikkailla jalkojakin pariin otteeseen, kuudes päivä läpimärissä kengissä ja sukissa aiheutti näköjään omat ongelmansa. Vältin onneksi kuitenkin ne kipeimmät rakot.
Ounastuntureiden länsipuolella maisemassa oli valtavan kokoisia suoalueita ja mukavan loivasti kumpuilevia mäntykankaita, tietysti tunturimaisemilla höystettynä. Näitä kankaita olisi takuulla kiva kävellä syksylläkin. Onkohan nuo suot märkiä?
Hieman ennen Hettaa saavuin hiihtoladulle, ja loppumatka menikin useammassa latujen risteyksessä oikea suuntaa arvuutellen, sillä hiihtoladut ei kyllä kulkeneet sinne päinkään niin kuin minun kartassa. Lopulta kuitenkin tuttu Hetan kirkon torni ilmestyi näkyviin! Ounasjärveä ylittäessä olo oli mukavan väsynyt, ja mieli älyttömän hyvä ja kiitollinen. Ensimmäinen reissuni yksin teltan ja ahkion kanssa, kelit hellivät ja pärjäsin hienosti. Ja ennen kaikkea nautin paljon enemmän kuin odotinkaan. Mahtava reissu!
Huhtikuun retkiyöt siis tältä reissulta: 5
Koko vuoden retkiyösaldo: 15
Toras-Siepin järveä pitkin hiihtäessäni ihmettelin, miten Toras-Siepin kylän puoleisessa päässä painoi jonossa menemään niin paljon hiihtäjiä vapaalla tyylillä. Hetken päästä muistin, että tänäänhän oli Lapponia-hiihdon päätösmatkapäivä. Pääsisin siis Toras-Siepin kylän jälkeen hiihtämään heidän kanssaan samalle ladulle, mutta hiihtäjien määrä näytti onneksi harvenevan sitä mukaa, kun lähestyin Toras-Sieppiä, joten ladulla olisi kyllä jo varmasti tilaa. Toras-Siepissä olikin huoltopiste, mistä minäkin sain kannustusta ja täyden palvelun tarjoilun, vaikka hiihdinkin vähän väärään suuntaan kun Lapponia-hiihdon maali oli Oloksella.
Mehu- ja banaanitarjoilun jälkeen sitä sitten jaksoikin vielä hiihtää viimeiset pari kilometriä isolle jängälle, mihin olin leiripaikkaa kaavaillut. Kävin ensin tsekkaamassa Uusipalon kodan, mutta kota oli aika karu (ehkä ei enää virallisesti käytössäkään?), joten palasin jängälle ja perustin leirin jälleen siten, että telttaan paistaisi sekä ilta- että aamuaurinko.
Leiritouhut tuntuivat menevän jo toisena iltana suoranaisella rutiinilla. Teltassa oli mukavan lämpöistä ihan vain auringon vaikutuksesta. Söin ruokatermarista herkkuillallista, mummon muusia ja makkaraa, ja istuskelin teltassa sukkasillaan. Ai miten nautinnollista oli saada päivän jälkeen kuivat villasukat jalkaan! Hiihtomononi olivat jo sen verran kilometrejä nähneet, että jalkapöydän päällä oli päällikankaasta läpi meneviä pieniä reikiä, joista märkä lumi pääsi tietysti kastelemaan sukatkin. Onneksi villaiset sukkani kuivuivat auringossa tosi nopeasti, ja onneksi oli muutamat varavillasukat mukana.
Olin hylännyt hienon, mutta epäluotettavasti käyttäytyvän monipolttoainekeittimeni ja lainannut äidiltä vanhan kunnon trangian tälle reissulle. Eipä häirinnyt keittimen pöhötys näiden seesteisten iltojen ja aamujen feng shuita! Silloin tällöin kuului joutsenet suorittavan ylilentoa ja tikka rummutteli puun runkoa jossakin lähettyvillä, muuten oli hiljaista ja rauhallista. Menin jälleen hyvissä fiiliksissä nukkumaan ja nukuin makeasti.
14.4.2018 La
Uusipalo - Rovakoskenjänkkä 16 km
Aamu oli jälleen aivan mahtava. Kaunis, aurinkoinen, lämmin ja kiireetön. Taisin nauttia tupla-aamukahvit ihan vain koska voin. Ja koska mustikkapiirakkaa oli vielä jäljellä.
Lähdin hiihtelemään ensin eilisiä jälkiäni kodalle, ja siitä päätin hiihtää pitkin Vuontisjokea seurailevaa vanhaa kelkanjälkeä. Joki oli jo paikoin avoimena ja joissakin kohdin vesi virtasi voimakkaastikin. Pari kertaa piti pysähtyä kuuntelemaan sen liplatusta jääkannen alta. Pidin joen varressa lounastauonkin, koska siinä vaan oli niin mukava istua auringossa, veden virtausta katsellen.
 |
| Vuontisjoki |
Kun vastaani tuli hiihtolatu, piti minun päättää lähdenkö kohti Nammalakurua, vai jatkanko edessäni olevan Pallaksen länsipuolen Vuontisjärven yli jonnekin. Vuontisjärven pohjoispäässä oli autiotupa, missä en ollut aiemmin käynyt, joten hetken mielijohteesta käänsin sukseni Vuontisjärvelle. Hetkessä elämisen ihanuutta! Ja Nammalakuruun olisi kuitenkin ollut vähän liian pitkä matka tälle päivälle.
Vuontisjärven ylitys oli hikinen. Ja aluksi sain kahlata myös nilkkojani myöten loskassa. Hyi että, adrenaliini virtasi, vaikka olinkin aika varma että jää kyllä kantaa, sen päälle vain on noussut vettä. Onneksi loskakelit loppuivat, kun saavutin enemmän käytetyn moottorikelkkauran järven ylitse. Pallaksen tunturit näkyivät hienosti järven yli.
 |
| Pallas |
Keskemmällä järveä minut ohitti kelkka, jonka perässä oli kaksi matkustajaa reessä. Välineistä päätellen taisivat olla pilkillä. Muutaman minuutin kuluttua vilkaisin taakseni ja sieltä juosta jolkutti pikinokka, pystykorva, joka kaikesta päätellen oli missannut moottorikelkkakyydin. "Kukas se sieltä tulee? Onko net jättänhet sinut kyytistä?" kyselin koiralta, mutta se vain kohteliaasti vähän hiljensi vauhtiaan minun kohdalla, ja ohi päästyään kiihdytti taas. Kieli poskella roikkuen se meni ja ihan kuin olisi nyökännyt kohdallani. Ehkä se meinasi että sori, en ehi nyt jäähä juttelemaan ku tuo isäntä katoaa pisteenä taivaanrantaan!
Vuontisjärven autiotupa oli jo pitkään ollut näkyvissäni, eikä tuvan pihalla näkynyt liikettä, mutta vain hieman ennen minua tuvalle kurvasi kelkkaporukka. Hidastelin harmistuneena vauhtiani, mutta kun porukka näytti alkavan tulentekoon, oli minunkin vähän pakko hiihtää tuvalle, jos halusin siellä kuitenkin edes piipahtaa. Tosi-introvertti ei näköjään vielä parin päivän yksinolon jälkeen juuri seuraa kaipaa. Keskusteluetäisyydelle päästyäni alkoi kyllä heti kaduttamaan, etten vain hiihtänyt ohi, sillä tähän kelkkaretkeen vaikutti liittyvän myös alkoholi ja minä en mitään muuta niin inhoa, kuin kännisiä ihmisiä. No, kyseinen nautintoaine näytti ylittävän kohtuukäytön rajat ainoastaan yhdellä seurueesta, muut olivat kyllä aivan asiallisia, mutta yksikin idiootti riitti mulle. Kävin tuvassa lukaisemassa vieraskirjaa, raapustin omat nimikirjaimeni ja lähdin hyvin vikkelästi jatkamaan matkaa. Pienoisella kiukulla painelinkin peräti viitisen kilometriä, ennen kuin huomasin olevani aika väsynyt ja nälkäinen.
Pysähdyin katselemaan karttaa. Mihinkäs hittoon sitä nyt menisi? Kartan mukaan lähettyvillä oli iso jänkä, missä oli pieni metsäsaareke, ja sen toiselle puolelle päätin leirini pystyttää. Ei ollut täydellinen paikka, mutta kelpasi, täytti kuitenkin ilta- ja aamuauringon kriteerini. Ja sen verran kaukana kulku-urista, että sieltä tuskin kovin helposti erottaisi vihreää telttaani. Toivoin ettei tänään enää tarvisi puhua kenellekään. Vähän meni kyllä fiilis tuosta ääliö-kohtaamisesta, mutta ehkäpä se olisi jo aamulla parempi. Kelkkareitillä hiihtämisen varjopuolia näköjään, ja yksi tollo monen asiallisen ihmisen joukossa taas valitettavasti vahvisti vähän negatiivista mielikuvaani kelkkailijoista.
 |
| Tähän tuli mun leiri |
Vielä vähän tympeillä mielin kävin nukkumaan, ja kuten vähän olin aavistanutkin, en nukkunut yhtä hyvin kuin aiemmin. Heräilin ja kuulostelin, liikkuuko jängällä ketään. Oli aivan hiljaista, mutta uni ei vain tullut. Makoilin hereillä, ja vaikka kuinka pinnistin kuuloani, nousin välillä ihan makuupussistakin kuuntelemaan, ei maailmasta löytynyt sillä hetkellä ääniä. Nälkäkin jo oli, ja ehdin jo suunnitella seuraavan päivän menun muutamaan kertaan, kunnes lopulta kuulin riekon päkätystä. Liekö helpottuneena siitä tiedosta, etten sittenkään ollut tässä maailmassa ihan yksin, nukahdin lopulta.
15.4.2018 Su
Rovakoskenjänkkä - Puolitaival 22 km
Aamuksi muistelin säätiedotuksen luvanneen pilvistä, mutta taidan olla ilmojen haltijan lellikki: heräsin jälleen samalla kellonlyömällä kuin edellisinäkin aamuina siihen, että aurinko oli lämmittänyt teltan. Nousin makuupussista eikä minua edes palellut. Tämähän on mukavampaa kuin syksyisin! Rauhallisten aamutoimien jälkeen lähdin liikkeelle, mutta en tainnut edetä kuin pari sataa metriä, kun loppuvaelluksen suunnitelma kirkastui mielessäni. Kaivoin puhelimen esiin ja päälle, ja pari puhelua sekä lyhyt selailu netissä varmisti suunnitelmani: hiihtäisin tänään Puolitaipaleen autiotuvalle (koska sain vahvan fiiliksen siitä, että se olisi tänään varattu vain minulle) ja huomenna koko matkan Puolitaipaleesta Hettaan. Äiti tulisi Hettaan vastaan, ja jäisimme sinne pariksi yöksi. Tänään ja huomenna saisin kiskoa ahkiota vähän enemmän tosissaan, sillä matkaa olisi reilusti, mutta pieni fyysinen haaste tuntui nyt juuri siltä, mitä halusinkin. Näiden järjestelyjen jälkeen jatkoin hiihtämistä hyvillä mielin.
Pidin jälleen lounastauon aika varhaisessa vaiheessa, ja sen jälkeen vain hiihdin, hiihdin ja hiihdin. Reitillä oli yksi niin jyrkkä ylämäki, että otin sukset jalasta ja vedin ahkiota melkein nelivedolla ylös. Ylitin yhden sillan ja kelkkareitillä oli muistaakseni pari risteystä, siinäpä ne tapahtumat. Niin, ja yksi kelkka ajoi ohitseni, kyseessä oli huoltokelkka, joka näytti vain käyvän kuvaamassa risteyksien opaskyltit. Könkäsenjärven lähettyviltä pongasin retkeilyreitin uran, josta oli myös ajettu kelkoilla, ja hetken mielijohteesta käännyinkin sinne. Kelkkareitillä olisi varmasti ollut tasaisempaa, mutta kaipasin vähän vaihtelua. Ja sitä saa, mitä tilaa. Tasaisen kelkkareitin jälkeen uusi reittivalintani sisälsikin jatkuvaa, uuvuttavaa pientä kumpua, jota tuntui riittävän loputtomiin. Kylläpä alkoi voimat hiipumaan. Pysähdyin pari kertaa tauolle, ja vain istua nökötin ahkion vieressä keskellä reittiä. Onneksi eväspussista löytyi vielä suklaata!
 |
| Näin tasaiselta se alkuksi näytti... |
Kilometri kerrallaan se matka sitten kuitenkin eteni. Välillä rekisteröin mukavan näköisiä telttapaikkoja, mutta ne saivat odottaa seuraavaa kertaa, sillä olin jo niin väsynyt, että halusin vain tuvan lämpöön nukkumaan. Onneksi matkaa ei ollut enää pitkästi. Ja kuten olin aavistellutkin, ei tuvalla näkynyt liikettä, kun vihdoin jalat hellinä hiihdin tuvan pihaan. Nakkasin tavarat äkkiä sisälle, pilkoin vähän halkoja ja viritin tulet kaminaan. Sitten istuin pirtin pöydän ääreen, tein kaakaot ja nautiskelin onnellisena loput briejuustot hapankorpun päältä. Miten ihana olo, kun sai lämmintä juotavaa, ruokaa ja kuivat villasukat! Suuria ei ihminen tarvitse ollakseen tyytyväinen :)
Ja ai että millainen tupa ja miljöö oli ympärillä! Puolitaival on vanha metsänvartijan tila, josta tulee ihan mummola mieleen. Tuvan lattia on punaiseksi maalattua lankkua ja pihalla kasvaa pari vanhaa puuta. Pihapiiri on laaja ja avoin, loivasti jokea kohti viettävä kenttä, missä on useampia rakennuksia. Kodikkaan pirtin ikkunasta näkyvät Ruototunturi ja Könkäsentunturi. Kyllä täällä on ihmisen hyvä olla! Eikä kännykässä ole kenttää :) Voisin jäädä tänne asumaan!
Ilta meni lähinnä syödessä ja nestettä tankatessa. Nälkä tuntui loputtomalta ja päivän aikana olisin kaivannut hieman enemmän juotavaa. Kahteen suuntaan avautuvista tuvan ikkunoista oli mukava seurata illan eri sävyissä vaihtelevaa maisemaa. Äänimaailmaan kuului tulen hiljainen ritinä kaminasta, ja ennen nukkumaan menoa oli käytävä vielä pihalla kuuntelemassa hiljaisuutta. Tunnelma oli jotenkin aivan erityisen hyvä, kotoisa ja turvallinen.
16.4.2018 Ma
Puolitaival - Hetta 24 km
Aamulla en olisi millään malttanut lähteä Puolitaipaleesta. Söin rauhassa aamupalaa, join kahvia ja katselin ikkunasta pihapiiriä ja Ruototunturia. Käyskentelin pihallakin kaikessa rauhassa ja katselin. Halusin nauttia tästä upeasta rauhasta ennen tämän päivän hiihtourakkaa. Olin herännyt jo aikaisin, joten ei minulla varsinaisesti mitään kiirettä ollutkaan. Illalla nukkumaanmennessä ajattelin, että klo 6 olisi varmaan hyvä aika herätä, mutta ei minulla ollut mitään laitetta jonka olisi voinut jättää yöksi päälle ja herättämään. Niin minä kuitenkin avasin aamulla silmäni, ja kun katsoin kelloa, oli se tasan 6:00.
 |
| Heippahei Puolitaival, kiitos kun pidit musta hyvää huolta, ja nähdään taas! |
Kun lopulta tunsin olevani valmis lähtemään taas liikkeelle, tein eilisestä viisastuneena suunnitelman: 15 minuuttia hiihtoa ja aina sen jälkeen pieni huikka termarista. Nestehukka meinasi eilen viedä voimat, ja kyllä kuumuus oli tänäänkin luokkaa helle. Mustat soft shell-housut olivat kuin sauna, vaikka pysähdyin vähentämään pitkikset alta pois. Päällä oli vain ohut pitkähihainen juoksupaita, mutta silti hiki virtasi. Keskityin vain hiihtämään aina seuraavat 15 minuuttia, ja tällä taktiikalla totesin matkan etenevän oikeastaan aika kivasti. Välillä huomasin jopa nauttia maisemasta!
 |
| Aivan uusi kuvakulma Hetta-Pallas reitistä. Tykkään tästäkin :) |
Tunnin välein pysähdyin tauolle, yleensä jonnekin varjoon, enkä edes katsonut kelloa. Istuin niin kauan kuin huvitti ja jatkoin sitten, kun siltä tuntui. Huomattavasti mukavampaa matkantekoa kuin eilen. Sain paikkailla jalkojakin pariin otteeseen, kuudes päivä läpimärissä kengissä ja sukissa aiheutti näköjään omat ongelmansa. Vältin onneksi kuitenkin ne kipeimmät rakot.
Ounastuntureiden länsipuolella maisemassa oli valtavan kokoisia suoalueita ja mukavan loivasti kumpuilevia mäntykankaita, tietysti tunturimaisemilla höystettynä. Näitä kankaita olisi takuulla kiva kävellä syksylläkin. Onkohan nuo suot märkiä?
Hieman ennen Hettaa saavuin hiihtoladulle, ja loppumatka menikin useammassa latujen risteyksessä oikea suuntaa arvuutellen, sillä hiihtoladut ei kyllä kulkeneet sinne päinkään niin kuin minun kartassa. Lopulta kuitenkin tuttu Hetan kirkon torni ilmestyi näkyviin! Ounasjärveä ylittäessä olo oli mukavan väsynyt, ja mieli älyttömän hyvä ja kiitollinen. Ensimmäinen reissuni yksin teltan ja ahkion kanssa, kelit hellivät ja pärjäsin hienosti. Ja ennen kaikkea nautin paljon enemmän kuin odotinkaan. Mahtava reissu!
Huhtikuun retkiyöt siis tältä reissulta: 5
Koko vuoden retkiyösaldo: 15
No comments:
Post a Comment