Kaukopartiomarssi 2013

Jatkumona kaukopartiohiihdolle kävimme pari viikkoa sitten jälleen Utissa, tällä kertaa kävelyreissulla. Hassua, millaisia muistoja alkaa Utti jo tuomaan mieleen... Tapahtuman idea siis on sama kuin hiihdossa, eli tapahtuma vaalii sota-ajan kaukopartiomiesten perinteitä ja tarjoaa samalla mahdollisuuden tutustua omiin henkisiin ja fyysisiin resursseihin. Eli kävellään about niin kauan kuin jaksetaan, ja sitten vielä saman verran lisää. Valittavana on kolme 25 km:n pituista lenkkiä pienine tehtävineen, ja kultamitalin arvoinen suoritus on vetää kaikki kolme alle 24 tuntiin.

Kesän mittaan valmistauduttiin kuluttamalla muutamia viikonloppuja kävellen. Eniten hakemista oli vauhdissa, koska alkuun tuntui että aikamääreeseen ehtiminen vaatii hirvittävän kovaa kävelyvauhtia. En ole koskaan oikein harrastanut niitä sellasia viuhtomislenkkejä, missä mennään kävellen ja yleensä myös samalla sauvoilla huitoen lujempaa kuin mun pk-juoksuvauhti. Kävely on kävelyä ja jos haluaa päästä lujempaa voi aivan hyvin juostakin. Sellanen väkisinkävely on aivan perseestä! Mutta kun tarpeeksi harjoittelin, niin huomasin kävelytyylini hieman vaihtuneen, meno muuttui rennommaksi mutta silti matkaavoittavaksi, ja aikamääre muuttui aivan saavutettavaksi. Marssin edetessä se askelen rentona pitämisen tärkeys vielä korostui hurjasti. Eli kai se kannatti vähän harjoitellakin :)


Ensimmäiset 25 km
11.10. työpäivän jälkeen suuntasimme jännittynein ja odottavin mielin kohti Uttia. Laittelimme hallin lattialle patjat ja makuupussit valmiiksi. Klo 20:00 oli lähtö, mitä ennen järjestäjät antoivat vielä viimeiset ohjeet. Ja niin reilu 70 henkeä lähti yön selkään yhtenä laumana. Kuutisen kilometriä mentiin aivan yhdessä jonossa, kunnes saavuttiin vesistönylitystehtävälle, missä saatiinkin porukka hajautettua aika kivasti.

Etukäteen tuo vesistönylitys oli hieman jännittänyt, mutta hyvinhän se sitten meni. Ylitettävä salmi oli kapea ja käytettävissä oli 10 kpl kumiveneitä, mitä järjestäjät palauttivat 4-5 kpl nipuissa takaisin lähtöpaikalle. Odottelimme ehkä 15 min, ja ylitykseen kaikkine säätöineen meni ehkä se toiset 15 min. Kengät oli viisasta riisua, koska rantavedessä joutui kahlaamaan jonkun verran että sai veneen vesille. Jonkun verran siinä kastui veneessäkin, mutta ei paha rasti ollenkaan. Tosin suosittelen kyllä repun ja kenkien heittämistä vedenpitävään pussiin tms. Kovimmat jätkät meni uimalla yli, ja heille täytyy kyllä nostaa hattua. Vesi oli nimittäin aika kylmän tuntuista.

Vesistönylitykseltä lähdettiin sitten jatkamaan oman partion voimin kohti seuraavaa rastia. Parin muun partion vilkkuvat otsalamput näkyi aina välillä edessä ja takana. Edessä menevän partion esimerkistä käännyttiin mekin polulle, jonka kuviteltiin olevan kartassa, kunnes jossain vaiheessa viisastuttiin sen verran että ymmärrettiin ettei sen kokoisessa kartassa mitään polkuja edes näy. Mutta tässä päästiin siis tekemään ensimmäinen harhailu pimeässä, ja painamaan suunnalla pelkän kompassin avulla hitonmoisessa ryteikössä. On muuten aika uskon asia tuo suunnistus pimeässä! Ihan hyvin sieltä kuitenkin tultiin melkein suoraan rastille, vain noin parisataa metriä jouduttiin koukkaamaan. Sen jälkeen olikin enää pururataa ja tietä pitkin loppuyö. Muutamia risteyksiä jouduttiin hetken pohtimaan, mutta muuten ei ollut juuri suunnistamista. Tosin jos lähdössä ei meitä oltaisi infottu, että se pururata menee suoraan rastille, niin oltais saatettu miettiä jossain vähän kauemminkin.

Seuraava rasti oli yhden kaukopartiohiihdosta tutun hiihtomajan kupeessa. Siellä tulee näköjään vierailtua aina vaan keskellä yötä, tokko sitä päivällä tunnistaiskaan. Makoiltiin hetken aikaa majan portailla ja syötiin vähän eväitä. Sitten olikin jäljellä vain loppumatka takaisin hallille, tuttua loppumatonta suoraa pitkin, sitä on ennenkin yöllä taivallettu. Nyt se meni kyllä nopeammin ja helpommin kuin viimeksi! Hallilla oltiin puoli kahden maissa, ja siitä alkoi pakollinen, vähintään 3 tunnin marssilepo.

Syötiin vähän yöpalaa ja päätettiin laittaa herätys klo 4:30 jotta ehditään oikeasti nukkua pari tuntia. Mukavasti uni kyllä saavutti heti, mutta varmaankin väsymyksestä johtuen heräsin ihan järkyttävään paleluun melko pian. Siinä meni sitten ne pari lepotuntia horroksessa, mistä heräsin pari kertaa pukemaan lisää vaatetta päälle. Seuraavalla kerralla siis lämpimämpi makuupussi mukaan!

Toiselle kierrokselle...
Herääminen ei ollut aivan niin tuskaa kuin olin etukäteen aavistellut. Meillä oli vielä valmiina lämmintä vettä ja teki kyllä hyvää saada nopeasti lämmintä puuroa ja omena-kanelia koneeseen. Klo 5:20 lähdettiin toiselle kierrokselle. Oli vielä aivan pimeää. Nähtiin edellä menevän partion otsavalot, kun käveltiin taas jotain kilometriä pitkää suoraa tietä. Molemmin puolin oli hillittömän kokoiset pellot, ja tähtikirkkaalla aamuyön taivaalla loisti vielä kuukin. Vitsi miten hienoa! Samaisella suoralla huomattiin kulkevamme myös junaradan yli, ja just kun oltiin sen yläpuolella ilmestyi sumusta junan valot.

Tälläkin kierroksella oli pätkä offaria, eli jonkun metsätien päästä oli suunnistettava jonkun matkaa, jotta pääsi taas seuraavalle tielle. Mutta mehän pummattiin ennalta-arvaamattomasti jo ennen offaripätkää! Jotenkin tuossa aamuyöllä taisi olla joku puolinollaus-tila päällä. Nähtiin kyllä kartasta, että tie tekee ympyrälenkin...mutta silti huomattiin kävelevämme samaa reittiä vasta muutaman sadan metrin jälkeen. Noh, ei onneksi ollut mikään pitkä harharetki, ja siinä sitä alkoi sitten sopivasti vähän skarppaamaan. Offaripätkä menikin sitten ilman suurempia mutkia, ja siinä vaiheessa oli jo päivänvaloakin niin, että näki hyvin.

Offarin jälkeen tulikin taas nollattua muutamia kilometrejä suoria teitä kävellessä. Ihmeteltiin isoja turvesoita aamuauringon valaisemassa sumussa, joka välillä sakeni ja välillä hälveni. Olin aivan varma että yhden hakkuuaukean toisella laidalla käveli hirvi, ei edes kovin kaukana meistä, mutta eipä vaan muut partion jäsenet sitä nähneet. Jaaha, taitaa väsyttää. Pitäisi kai jo uskoa, että omia silmiä ei kannata uskoa aamuviiden ja yhdeksän välillä, ainakaan jos on sumuista.

Kävely alkoi jo painaa sen verran, että piti kyllä ihan keskittyä jotta sai pidettyä askeltamisen rentona. Uttihallia lähestyttiin taas sellaisella ikuisuuden kestävällä suoralla, tekisivät nyt edes välillä mutkiakin niihin teihin! Mutta aurinko sentään paisteli ja ilma oli paras mahdollinen. Lopulta se hallikin sieltä tuli ja päästiin ruokatauolle, kello taisi olla jotain 11. Ai niin, siinähän oli myös tuon kierroksen tehtävä, joka oli ekoammunta pistoolilla. Läpäisypisteet taisi olla 30 (viidellä laukauksella), ja menihän se.

...ja kolmannelle
Klo 12:20 lähdettiin takaisin ikuisuussuoralle. Onneksi kuitenkin reitti alkua lukuunottamatta oli jälleen aivan uusi. Tauon aikana olin havainnut jokseenkin erikoiset rakot varpaiden välissä, mitkä kenkien vaihdosta huolimatta tuntui alkuun melko mielenkiintoisilta. Mutta onneksi jalat turtuu nopeasti :) Tuo kenkien vaihto muuten piristi ja tuntui auttavan jalkoja tosi paljon. Muuten jalat oli jo melko jäykät. Alun jälkeen helpotti vähäsen, mutta kyllä offaripätkillä joutui jo tosissaan keskittymään että pääsi risujen ja runkojen yli. Nyt päivänvalossa meni offarit helposti ja ne myös piti mukavasti vireystilaa yllä.

Ekalla rastilla huomattiin, että oltiin saatu kiinni toinen partio, joka lähti reissuun kun me vielä syötiin. Jäykkyydestä ja kivusta huolimatta oli kävelyvauhti kuitenkin vielä oikein hyvä. Ei yhtään haitannut, sillä taukoja tarvittiin yhä useammin. Käveltiin jonkun ampumaradan ohi, missä väsyneenä hihiteltiin kun hirvimiehet tarkkuutti kivääriä; osumien tarkastaja seisoskeli vain puoliksi vallin takana. Huh huh.

Ampumaradan ja viimeisen rastin väli oli kaikista tuskaisin. Hyvästä särkylääkityksestä huolimatta vain yksinkertaisesti JOKA paikkaan sattui, päätäkin vihloi. Rennosta askeleesta ei oikein tullut enää mitään, vaikka paljon käytin keskittymistä siihen, että askeltaisin normaalisti kivuista huolimatta. Eteenpäin kuitenkin mentiin edelleen, kumpikaan ei suostunut keskeyttämään. Ajatukset siitä, onko tässä mitään järkeä, piti vain unohtaa, koska edes niissä ajatuksissa ei ollut mitään järkeä. Eihän siinä mitään järkeä ollut, selväähän se oli, mutta kun loppuun asti halusi kävellä, niin silloin ei auta miettiä mitään muuta kuin sitä kävelyä. Jos vaikuttaa sekavalta, niin saattaa johtua ihan siitä, että paikoin oli vähän sekavaa :)

Viimeisen rastin lähestyessä askel alkoi jälleen keventyä ja mieliala nousta. Edessä oli enää pikataival, jonka matkaksi ilmoitettiin 4,5 km ja aikaa oli 60 minuuttia. Tiedettiin, että nykyisellä kävelyvauhdilla aikamääreeseen ehdittäisiin helposti, ja sitten koko homma olisi vihdoin ohi. Pidettiin taukoa ennen kuin lähdettiin matkalle. Nimet ja lähtöaika vihkoon ja eikun viimeistä osuutta taittamaan. Auts, miten vaikea oli muuten kumartua ottamaan se vihko maasta! Ja eipä tullut enää yllätyksenä, että tuostakin osuudesta suurin osa oli yhtä ja samaa suoraa. Mutta tässä vaiheessa ei enää mikään haitannut, sillä mieli oli jo maalissa. Lopulta partio fyysisestikin onnahteli (juu, rehellisyyden nimissä en voi enää käyttää sanaa käveli) Uttihallin pihalle ja loppuaika kirjattiin klo 17:55. JES!


Ei se onni tosin aivan siitä maaliin tulosta auennut, sillä jotenkin piti päästä vielä Utista poiskin. Omat jalat piti nostaa auton kyytiin, mutta onneksi Jarkolla toimi sen verran paremmin, että saatiin auto liikkeelle. Automatkan jälkeen kävely oli jotain niin naurettavaa venkoilua, ja jokaisella askeleella sai jännätä että kantaako ne jalat vai ei. En ole kyllä koskaan ollut niin rikki!

Nyt on reissusta kulunut tasan kaksi viikkoa, ja voisin sanoa että jalat on palautuneet. Fiilikset reissusta on todella hyvät, ja olen tosi tyytyväinen siihen että lähdettiin ja siihen miten selvittiin. En ehkä lähtisi 75 km:lle uudestaan, ainakin toivon että olisi päässä sen verran jo järkeä, mutta kyllä tapahtuman voisi merkata kalenteriin ensi vuodellekin. Kaksi ensimmäistä lenkkiä oli mielestäni siisteimmät ja ne voisin lähteä vetämään uudestaankin. Mutta kyllä se 75 km kannattaa ainakin kerran kokea!


Muistiin tulevia varten ja vaikkapa vinkkinä muille:
- Kun on väsynyt on kylmä ->lämmin makuupussi marssilevolle
- Marssilevon jälkeen on tosi kiva saada jotain lämmintä, vesi pysyi termarissa hyvin lämpimänä siihen asti
- Vesistönylitykseen olisi kiva olla esim. jätesäkki repun suojaksi
- Itselle jäi vähän sellainen olo, että se olis kova juttu mennä uimalla sen vesistön yli... :)
- Kannatta miettiä joku varasuunnitelma kotimatkalle, jos ei ole aivan varma että omat jalat toimii auton polkimilla reissun jälkeen. Ainakaan kovin pitkää automatkaa ei missään nimessä siihen kannata enää ajatella.
- Marssin aikana kannattaa ihan oikeasti venytellä ja koittaa pitää lihakset vetreinä. Myös magnesium on ihan jees.
- Samoin jaloista kannattaa pitää todella hyvää huolta -> teippaus/rakkolaastari/mitänytkäyttää heti jos jossain alkaa hiertämään + vaikka vaseliinia varpaiden väliin (nimimerkillä en olis uskonut että sinnekin voi tulla rakot...)
- 2-3 litraa camelbackissa/kierros riitti itselle hyvin, kunhan muistaa oikeasti juoda suunnilleen kaiken matkan aikana


Kaukopartiomarssin nettisivut