Uudenvuodenaaton hiihtoretki

Vuosi sitten uudenvuodenaatto vietettiin pitkäksi venähtäneellä tourausreissulla, ja olen ilmeisesti tekemässä tästä jotain perinnettä, sillä jälleen vuodenvaihteen lähestyessä löysin itseni hieman tarkoitettua rankemmaksi osoittautuneelta hiihtoreissulta :)

Vietimme joululomaa Äkäslompolossa ja aatonaattona päätimme että nyt jos koskaan on mentävä, jos haluaa vielä tämän vuoden puolella hiihdellä jonnekin eräkämpälle yöpymään. Päätös tehtiin pitkäksi nukutun aamun pitkäksi venähtäneen aamupalan jälkeen, jonka jälkeen tavaroiden pakkaaminen ja lähtöpaikalle hankkiutuminen vei tietysti lyhyttäkin lyhyemmästä päivästä melkeinpä kaiken valoisan ajan. Tietysti myös tunturin yllä jumittavat pilvet olivat edelleen niin tiukasti paikallaan, että mitään toivoa taivaan kirkastumisestakaan sinä yönä ei ollut, eli otsalampun valoa tulisi mitä todennäköisemmin tarvimaan.

Jotta suunnistamisesta ei tulisi aivan päätöntä arpomista, päätimme käyttää kämpälle siirtymiseen latupohjia, joita pitkin reitti ei kyllä ole suorin mahdollinen, mutta arvelimme että tuommoiset latukoneen levyiset urat erottaisi maastosta pimeässäkin. Kevätsesongin aikaan Tammituvalle (minkä aamulla olimme kohteeksi arponeet perustuen siihen, että siellä pitäisi olla kamina) menee oikein ajettu latu, mutta vielä joulun aikaan sitä ei kunnosteta millään tavalla.

Lähdimme reissuun Kesänkijärven P-paikalta. Alkumatka oli varsin helppo, sillä ensin seurailimme kävelyreittiä Keitaalle saakka, mistä pongasimme huoltokelkan uran Latvamajalle. Tässä vaiheessa alkoi jo odotetusti olla pimeää. Latvamajalta päästiin vielä latubaanaa seuraillen kolmisen kilometriä risteykseen, mistä sitten alkoi meidän hoitamattomien latu-urien seurailu. Tuo osuus hoidettua latua oli jokseenkin hauska, sillä muutamat vastaantulijat katsoivat suhteellisen pitkään meidän leveitä suksia ja rinkkoja. Minä testailin vielä splittiä maastohiihto-olosuhteissa, joten saattoihan siinä katselemista ollakin. Viimeisenä vastaan tullut tyttö sanoi vasta ääneen sen, mitä kaikki muutkin varmaan olivat ajatelleet "Oho!" :)

Risteyksessä pidimme taukoa, ja samalla huomasimme, että muutamien suksien jäljet lähtivät meidän suuntaan. Periaatteessa kiva juttu, koska nyt saimme varmuuden latu-uran paikasta, mutta samalla aprikoimme olisiko joku toinenkin yhtä hullu, jolla olisi samat suunnitelmat kuin meillä? Karhukodalle saavuttuamme totesimme että ei ole, vaan joku oli vain hiihtänyt kodalle paistamaan makkaraa. Tästä eteenpäin meni vain noin viikon vanha kelkanjälki, eikä yhtäkään suksen jälkeä! Pidimme jälleen taukoa ja ihastelimme pimeyteen kajastavia laskettelurinteiden valoja.

Karhukodalta lähdettiin sitten seuraamaan latu-uraa ja pimeässä juuri ja juuri erottuvaa vanhaa kelkan jälkeä. Suunnitelma seurailla latu-uria oli mainio, sillä ura erottui metsän seasta niin helposti, ettei hiihtäessä oikeastaan tarvinnut edes otsalamppua sankasta pimeydestä huolimatta. Matka joutui kun ei tarvinut tarkkailla suuntaa kovin tarkasti, suunnistaminen olisi ollut kyllä aika haasteellista! Yhden kerran jo luulin että suunnistamaan tässä vielä joudutaan, kun tulimme kohtuu ison suon laidalle, missä oltiinkin sitten rällätty kelkalla vähän joka suuntaan. Päätimme kuitenkin ensin tarkistaa yhden suunnan, josko sieltä löytyisi metsän reunasta taas latu-ura. Ja löytyihän se! Kiitos vaan sille, joka oli iskenyt suolle kaksi aurauskeppiä näyttämään latu-uran suuntaa.

Kuuden tunnin hiihtämisen jälkeen ilmestyi eteemme vihdoin Lainiojoki, ja heti joen jälkeen Tammitupa, jes! Hiihtäminen hiljaisessa, pimeässä metsässä oli kuin olisi ollut aivan toisessa maailmassa. Mieli rauhoittui ja olo muuttui jopa hieman epätodelliseksi. Kun pitkän ajan kuluttua näpsäytin otsalampun päälle tarkistaakseni oliko edessä tosiaan silta vai kuvittelinko vain (tämä oli ehkä kolmas silta jonka näin viimeisen kilometrin matkalla, mielikuvitus...), tuntui kuin olisin joutunut repäisemään itseni erilleen siitä maailmasta. Pimeydessä en ollut edes huomannut, että lunta sataa, kunnes koitin ottaa tuvasta kuvan, täällähän dumppaa!

Asetuimme taloksi, lämmitimme kämpän, teimme ruuat ja sitten paisteltiin lättyjä pitkälle yöhön. Tammitupa on päivätupa, eikä siellä valitettavasti ole varsinaisia nukkumapaikkoja, mutta siirtämällä kaikki penkit vierekkäin saatiin aikaan ihan kelvollinen laveri. Kamina toimi lämmittäen pirtin varsin tehokkaasti ja hyvin nukutti!

Paluumatkalle selvittiin herätyksen ansiosta ajoissa, olimme valmiita lähtöön juuri kun ulkona alkoi jotain näkemäänkin. Jotenkin ei hotsittanut hiihtää samaa reittiä takaisin, joten päätettiin hiihtää etelään menevää latu-uraa melkein Villen kämpälle asti ja sieltä suoraan takaisin Latvamajalle. Yöllisen dumppauksen ansiosta vanha kelkan jälki oli nyt vielä vähemmän näkyvissä kuin eilen pimeässä, mutta valoisassa onneksi kuitenkin latu-uran hukkaminen oli melko hankalaa. Isojen soiden ylitykset oli ainoita hankalia, kun ei ollenkaan nähnyt mistä se ura taas lähtee toisella puolen. Mutta lyhyen etsinnän jälkeen ura löytyi onneksi aina uudestaan.

Hiihtäessä oli jälleen hyvä nautiskella sinertävistä maisemista ja pumpulimaisesta hiljaisuudesta. Pongattiin muutamat pienemmät eläinten jäljet, ja yhdet ihan tuoreet hirvenjäljet, oli varmaan kuullut meidät ja tehnyt täyskäännöksen latu-uran vierestä. Hirvet ja porot oli muutenkin käyttäneet latu-uraa kulkemiseen tosi paljon, sillä melkeinpä koko matkan uralla meni useammatkin jäljet.

Näitä suon ylityksiä tuli eteen muutamia. Koita tästä sitten pongata joku latu-ura tuolta toiselta puolen? Kauniit on kuitenkin maisemat =)

Mikäli minä olin kartalla niin taustalla siintää Totovaara.

Tässä välissä voisin kertoa, että splitillä tasamaan hiihtäminen ei ollut ollenkaan suositeltava ratkaisu ainakaan minun jalkojen kannalta. Rakkolaastaria alkoi nimittäin olemaan jo suurin osa jalkojen pinta-alasta. Ehkä pehmeämmät kengät olisi helpottaneet menoa, en tiedä, mutta jatkossa pidän varmaankin huolen että on eräsukset matkassa!

Eilinen 15 kilometriä tuntui jo jaloissa (kuten koko viikon muutkin urheilut) ja Villen kämpän risteyksestä eteenpäin  hiihtelimme ilman minkäänlaista pohjauraa kun kelkan jälki kääntyi kämpälle. Samalla tietysti lämpötila nousi aivan nollan tuntumaan, ja eilinen uusi lumi oli takertui näännyttäväksi jarruksi suksien pohjiin. Kartasta katseltiin, että ennen Latvamajaa tulee takuulla vielä hankalia soiden ylityksiä, joten niistä olisi kiva päästä valoisalla. Oltiin ajateltu, että aamupalan voimalla mennään mökille asti, joten eipä mennyt aikaa evästaukoihinkaan. Onneksi sentään muutama energiapatukka oli repussa, tulipa nekin syötyä. Päivä alkoi jo hämärtää eikä Latvamajaa vain kuulunut, vauhti oli varmaan hidastunut ja nälkäkin alkoi jo olemaan. Niin ja tietysti ne kengät hiersi lukuisista rakkolaastareista huolimatta, auts.

hiihdetään, hiihdetään

Lainiojoki ylitettiin toistamiseen

Mutta tulihan se Latvamaja sieltä lopulta, hämärässä vaan huomattiin yhtäkkiä olevamme siellä. Nyt oli pakko istahtaa tauolle ja tonkia repun pohjalta viimeiset energiat, sillä Kesängin P-paikalle oli vielä vajaat 4 kilsaa matkaa, onneksi sentään juuri ajettua kelkkauraa pitkin! Se menikin varsin nopeasti kun oli aavistuksen alamäkeä ja irrotin karvat suksien pohjasta. Seitsemän tunnin ja 16 kilometrin kevyen hiihtelyn jälkeen oltiin sitten maalissa :)

Mökille, syömään, saunaan, uudestaan syömään, ja vain vaivoin siinä vielä jaksettiin pysytellä hereillä vuodenvaihteeseen saakka. Mitähän sitä sitten keksisi vuoden päästä?