Pyhän tunturipuolikas 9.8.2014

Noniin! Kotona ollaan ja ilmeisen hengissä sekä muutoinkin hyvissä voimissa :)

Jännitys oli suuri, kun perjantai-iltana matkasin kohti Pyhätunturia. Illalla kisainfon jälkeen tuli hyvä fiilis siitä, että olen valmis, kun vaan aamu jo tulisi! Ja tulihan se sieltä, hyvin nukutun yön jälkeen :) Aamupala massuun ja kisapaikalle odottelemaan. Koko ajan oli hyvä fiilis ja edelleen odottelin innolla että pääsisi matkaan.

Ennen lähtöä kertailin mielessä asioita, mitä pitää muistaa: juoda, ilmoittautua kääntöpaikalla, täyttää vesipussia jne. Koska olen järjestelmällinen ihminen, olin tehnyt suunnitelman nesteytyksestä ja energiasta: vartin välein vettä ja pari energiakarkkia, joita alkaisin syömään fiiliksen mukaan siinä tunnin kieppeillä. Suolatabletteja minulla oli mukana kaksi, joista päätin ottaa toisen kääntöpaikan eli vähän puolivälin jälkeen, ja jättää toisen taskuun kramppien varalle. Tuntui vähän ylilyönniltä valmistautua näin hyvin puolikkaalle, mutta koska varauduin jopa yli neljän tunnin juoksuun, ja koska haluan joskus juosta myös pitempää matkaa, tuntui että näitä asioita on hyvä alkaa opettelemaan. Sitä paitsi, en ole juossut yhtään puolikasta vielä niin, että puoli tuntia maaliin tulon jälkeen olisin hyvissä voimissa ja se oli nyt kova tavoitteeni, joten siksikin tämä järjestelmällisyys. Ja myös siksi, että se vaan tuntui hyvältä :)

Kännykkä kuului kisan pakollisiin varusteisiin, joten matkan varrelta tuli otettua kuviakin. Lisäksi huoltojoukoissa oli varsin innokas kuvajaa, joten kertomus matkasta jatkuu kuvilla höystettynä.

Lähtöhetki alkaa vihdoinkin olla käsillä!

Lähtöujellus kaikui paloautosta ja niin lähdettiin matkaan. Heti kohta käännyttiin ylämäkeen ja porukan vauhti hiljeni suosiolla kävelyksi. Juoksijat hajaantuivat hiljalleen jonoon, juuri sopivasti ennen pitkiä portaita. Sitten lasketeltiin kohti Aittokurua.

Kurussa meitä ilahdutti haitarin soittaja, iso kiitos että olit nähnyt vaivaa ja tullut meitä kannustamaan näin ihanalla tavalla!

Aittokurun jälkeen käytiin alhaalla jänkhällä, mistä lähdettiin kapuamaan jälleen ylöspäin. Ohitin Karhunjuomalammen juomapisteen ja sen jälkeen sain pitkään peesiapua näiltä ihanilta tyttösiltä. Piditte minunkin vauhtia yllä, kiitos! :) Kun lähestyimme Huttuloman tsekkaus- ja juomapistettä, tytöt päättivät kuitenkin lisätä vauhtia jolloin annoin heidän suosiolla mennä. Huttulomassa suoritin formulavarikkomaisen juomapussin täytön ja jatkoin matkaa.

Huttuloman jälkeen noustiin pitkästi mutta loivasti kohti Peurakeroa. Juoksu kulki hiljalleen jopa ylämäkeen, joten jätin taakseni naisen, jonka kanssa juostiin hetki yhdessä Huttuloman tienoilla. En nähnyt ketään muita Huttuloman ja Karhunjuomalammen välillä, ja sain nauttia juoksusta ihan yksin. Sehän sopi! Ylämäen taittuessa tuulettelin ja hihkuin yksikseni, fiilikset oli aivan katossa.  Jopa toivoin, että juoksu kestäisi pidempään, niin kivaa se oli :)

Näitä maisemia sain ihailla aina, kun nostin katseeni polusta!

Kuvastaa niin hyvin fiiliksiä tämä kuva, onnellinen hömppä hölkyttelemässä ja hihkumassa ilosta yksin tunturissa :) Kisapäivänä oli selfiekisa sosiaalisessa mediassa, ja nauratti tuolla itteä kuvatessa, että millaisia mestariotoksia sitä tuleekaan. Ja juuei, en osallistunut selfiekisaan :D

Maisemaa polun sivusta, ennen laskeutumista Karhunjuomalammelle

Karhunjuomalammen jälkeen sain seurakseni tutulta vaikuttavan naisen, jonka kanssa taitettiinkin suht peräkkäin loppumatka maaliin saakka. Hän ei ollut eilisen kisainfossa mukana, ja kyseli kuinka pitkästi on vielä maaliin. Luuli minun ensin laskevan leikkiä, kun sanoin että ei oo pitkästi, mutta reitti menee vielä tunturin yli :D Tästä lähdettiin sitten kapuamaan ylämäkeen.

Haastava nousu alkaa taittua, ja maisemat selän takana sen kuin paranee. Nousun alkuvaiheessa polun vieressä pötkötteli mies, jolle annoin magnesiumia kun hän valitteli että jalat kramppaa. Suolat olin jo itse käyttänyt. Ilmeisesti magnesiumikin auttoi, kun sain ilahtuen huomata miehen päässeen jaloilleen ja seuraavan minun jäljessä.

Maisemaa Pyhäjärven suuntaan

Maisemaa tulosuuntaan, tuolta tunturin rinnettä sitä on tultu :)

Huipulla ollaan! Tapahtuman upeaa tunnelmaa kuvastaa hyvin se, että ihmisillä on aikaa pysähtyä nopeasti valokuvaamaan, vaikka periaatteessa ollaan jo maalisuoralla!

Luulin että ylämäki jo loppui, mutta vielä oli yllärinä muutamia kymmeniä metrejä ennen laskeutumista. Fiilis on hyvä, ilme kertoo vain siitä, että kaikki polven alapuolella kramppaa, vuorotellen ja yhtä aikaa...

Kohti maalia mentiin loputtomalta tuntuvaa laskettelurinnettä. Ei se talvella oo niin jyrkkä!

Alamäestä selvittyäni alkoi jalat kramppaamaan, ja tasamaan pätkä maaliin oli vähän tuskaista läpsyttelyä. Mutta, kaikesta huolimatta maalissa ja niiiin voittajana :)

Pääsin tavoitteeseeni, maaliin tulon jälkeen pystyin kävelemään, hymyilemään, nauramaan ja mikä parasta syömään :D Ja mahtavaa oli tietenkin myös se, miten paljon nautin juoksusta! Tosiaankin mietin siellä matkan varrella, että ens kerralla pitempi matka, niin saa nauttia kauemmin :) Polvessa oli jälleen tuntemuksia, mutta ei varsinaista kipua. Otin kyllä yhden särkylääkkeen alkumatkasta, kun polvessa tuntui heti ensimmäinen alamäki vähän ikävästi. Nyt polvi on vielä vähän jäykkä juoksusta, mutta kipuilua ei ole, ei edes niitä tuntemuksia.

Energiat riitti mainiosti, ja ainoa hankaluus oli krampit jaloissa tunturin ylityksen jälkeen. Oliko mulla kuitenkin liian vähän suolaa vai mistäköhän voisi johtua? Vaiko vain yksinkertaisesti liian vähän treeniä? :D

Tapahtuman järjestäjille täytyy antaa kiitosta hyvin toimineista järjestelyistä! Opastus reitin varrella oli sellainen kuin luvattiinkin: "jos juoksette silmät auki, niin ette voi eksyä". Saatoin, ainakin kuvista päätellen, juosta välillä silmät kiinnikin, mutta eksymisen vaaraa ei kyllä tosiaan ollut! Karttaa ei tarvinut kaivaa repusta, eikä kertaakaan tarvinut edes miettiä, mihin seuraavaksi pitää mennä.

Fiilikset juoksusta on edelleen tosi hyvät. Toisaalta on myös vähän tyhjä fiilis, mitäs nyt sitten? Edessä taitaa olla taas tylsää polven kuntoutusta, mutta jospa se avaisi minulle mahdollisuuden nauttia joskus ensi kerralla pidemmästä matkasta. Polkumaraton on haave, ja se saa sellaisena pysyäkin niin kauan kuin polvessa on mitään eriskummallisia tuntemuksia. Mutta toivottavasti aiheeseen palataan vielä! ;)

Lähtiskö joku juoksukaveriksi ensi vuonna?