Syysvaellus Hammastunturin erämaassa: Pahaojalta Ivalojoen Kultalaan (osa 1)

Syysvaellus suuntautui tällä kertaa Hammastunturin erämaahan. Siitä haaveiltiin jo viime vuonna, mutta koska silloin oltiin liikkeellä vasta lokakuussa - meille molemmille uusi aika vaeltaa - niin päädyimme UKK-puiston puolelle koska sieltä löytyy myös autiotupia, jos telttailumotivaatio sattuu lopahtamaan. Hammastunturin alueella tuvat keskittyvät lähinnä Ivalojoen varteen. Meidän suunnitelma ei tälläkään kertaa ollut kovinkaan tarkka, ja arvoimme lähtöpistettäkin vielä edellisenä iltana. Ruokaa oli varattu 9 päiväksi, ja alueen suurimmat tunturit tietysti vetivät meitä puoleensa. Reittisuunnitelma oli epämääräinen ja siihen kuului sanat Hammastunturi, Appistunturi, ehkä, ja jos.


25.8.2015

Starttasimme Saariselältä sateisessa säässä autolla kohti Pahaojan P-paikkaa. Päädyimme siis ajamaan auton sinne, siitäkin huolimatta että alkumatka Pahaojalta Ivalon Kultalaan (noin 12 km) olisi käveltävä kahteen kertaan eli myös takaisin tullessa. Kultalassa on tietääksemme ainoa silta Ivalojoen yli ja kahlaamisesta ei ole vielä niin paljoa kokemusta, että olisimme ajatelleetkaan sitä mahdollisuutta. Loppumatkasta tosin Pahaojan autiotuvan vieraskirjasta luettiin, että jostakin Ritakosken kohdilta oli ainakin yksi pariskunta kahlannut onnistuneesti yli. Ei kovin houkutteleva ajatus siltikään.

Pahaojalle ei pitänyt olla pitkä matka, eikä se nyt tietysti ollutkaan, mutta mikä tie! Kulutimme reilun tunnin kymmenen kilometrin mittaiseen pätkään, joka oli kuin pommin jäljiltä täynnä kuoppia. Jos vastaan ei olisi tullut muutamia ihan ehjältä ja toimivalta näyttäviä henkilöautoja, olisi usko loppunut takuulla kesken. Sinnikkästi kuitenkin ryömitettiin autoa eteenpäin, ja lopulta, vihdoinkin, pääsimme nostamaan rinkat selkäämme ja suuntaamaan kohti erämaata.

Pahaojan autio- ja varaustupa sekä joskus aikoinaan kullankaivajia
syömään kutsunut vellikello.

Kävelimme noin kilometrin mittaisen matkan Pahaojan autiotuvalle, missä totesimme olevamme lounaan tarpeessa. Päiväkin oli toki jo pitkällä ja lounasaika mennyt jo aikaa sitten jossain niiden kuoppien keskellä. Jännitykseltä ei vaan huomannut nälkääkään! Tutkimme ensin pikaisesti Pahaojan autiotuvan pihapiirin ja lueskelimme pihalla olevan infotaulun paikan kullankaivuuhistoriasta. Sisälle tupaan emme jaksaneet kurkistaa, vaan suuntasimme alas joen rantaan, missä näytti olevan joku laavun tapainen, aivan riittävä lounaspaikaksi :) Sotajoen vesi oli kirkasta ja maistui hyvälle, ja siinä vettä hakiessani taisin ensimmäisen kerran huokaista ja pysähtyä kuuntelemaan. Ihanaa olla vihdoin täällä, kaikki tarvittava selässä kulkevassa rinkassa mukana ja reilu viikko aikaa. Vesi virtasi joessa ja tuuli humisi jokivarren puissa. Siinä kaikki äänet. Taivaallista!

Uusi monipolttoainekeitin tositoimissa.
Voikohan tuo kaasu jotenkin houkutella noita öttiäisiä?

Emme ehtineet saada lounasta valmiiksi, kun polttiaiset jo löysivät sijaintimme. Hitsi vie kun niitä oli paljon! Piti kaivaa jonkunlaista myrkkyä repusta, vaikka vähän vaihtelevasti nuo äärimmäisen ikävät pikkuolennot tuntuivat niitä myrkkyjä kunnioittavan. Lounas kuitenkin syötiin, mutta kahvit taisi jäädä innokkaan lounasseuran ansiosta toiseen kertaan. Matkantekokin poltteli, ja oli vähän sellainen tunne, että tänään pitäisi vielä ehtiä jonnekin. Ihan höpsöä, minne muka pitää ehtiä? Tältä se aina tuntuu ensimmäisenä päivänä, kunnes muistaa, että tässähän ollaan jo perillä, tämä matka on se määränpää. Nyt vain ollaan, kuljetaan, katsellaan, haistellaan, kuunnellaan. Ollaan tässä hetkessä eikä missään muualla. Ihanan yksinkertaista.

Matka siis jatkui, ja melko epäilyttävältä näyttävän sillan yli piti kulkea seuraavaksi. Puukaiteet olivat aika lailla lahonneet ja lankut vähän natisivat askelten alla. Paljoa ei sillan tarvi enää rapistua, että valitsen mieluummin joen yli kahlaamisen! Sillan jälkeen seurailimme polkua joka johtaisi Kultalaan. Kipusimme ylös jokitörmälle, ja taakse päin katsoessa nökötti Pahaojan pihapiiri joen mutkassa. Siellä ne on kullankaivajat joskus paiskineet töitä, ja lopettaneet kun ovat kuulleet ehkä jo odotetun kellon kilauksen. Nälkä on varmaan jo siinä vaiheessa vähän kurninut vatsassa. Hauskaa kun tietää, että paikassa on historiaa. On jännää kuvitella mitä kaikkea täällä on tapahtunut ja millaista elämää täällä on ollut!

Pidimme vauhdin todella rauhallisena. Polku tuntui menevän koko ajan joko ylös- tai alaspäin. Yhdessä ylämäessä vastaamme tuli kaksi maastopyöräilijää, jotka kertoivat käyneensä Kultalassa. Kuulemma edessä olisi vielä lisää mäkiä, jyrkempiä kuin edelliset, ja portaitakin. Pyöräilijät päivittelivät vähän omaa etenemisvauhtiaan, oli vissiin odotettua hitaampaa. En ihmettele, kun meilläkin oli ehkä vähän odotettua hitaampaa :)

Illan tultua nousi sumu, joka verhoili kaukomaisemat tehokkaasti. Onneksi ei tarvinnut sen kummemmin suunnistaa, senkun vaan seurasi selkeästi merkittyä polkua. Pohdiskelimme muutaman kilometrin ajan sitä, mihin menisimme yöksi. Myöhäisen lähdön takia menimme alkumatkan siinä uskossa, että Kultalaan asti emme kyllä kävele tänään. Kun kilometrit kuitenkin taittuivat, eikä houkuttelevia leiripaikkoja alkuun näkynyt, ja sen jälkeen sumu jo verhosikin kaiken, päätimme kuitenkin kävellä Kultalaan asti. Laskeskelimme että ehtisimme kyllä hyvin ennen pimeää perille.

Suomaisemia jostakin Patatunturin tienoilta. Luulimme että tässä on nyt sumuista.

Mutta sumua puski vaan lisää ja lisää! Onneksi oli leveä polku, niin ei sumu haitannut, vaan pääsi nauttimaan jännittävästä tunnelmasta ilman suunnistusongelmia!

Ensimmäisen päivän kävely alkoi jo painaa jaloissa, kuten myös rinkka selässä, mutta pidimme useita taukoja ja yritimme nauttia matkanteosta. Tämä Pahaoja-Kultala väli taitaa olla ainoa opastettu polku Hammastunturin erämaa-alueella, ja hyvä niin. Kamala suorittamisen meininki tuli vähän väkisinkin, kun polulle oli laitettu kilometrin välein merkinnät, paljonko matkaa on taitettu ja paljonko on vielä jäljellä. Olen ihan varma että osa kilometreistä oli pidempiä kuin toiset ;)

Taas ollaan jonkun töyrään päällä. Ja menossa tuonne alas. Ja sieltä taas ylös. Tällanen kevyt eka päivä =)

Yhtäkkiä sitten oltiinkin ihan mielettömässä paikassa. Metsä edestämme katosi ja maisema avautui. Olimme tosi korkealla, Ivalojoki virtasi alhaalla notkossa ja me huomasimme seisovamme jylhän kallion päällä. Päässäni alkoi soimaan Lapin kullan kimallus-elokuvan tunnusmusiikki. Ympärillä vellova sumu peitti kauempana siintävät maisemat ja loi mystisen, vähän jännittävän tunnelman. Aivan hiljaista. Melkein aloin odottamaan, että alas laskeutuessa meitä vastaan voisi tulla noita entisaikojen sankareita lapiot olalla. Tai Pirkka-Pekka Petelius roolivaatteissaan :D

Edellämainittua sekä muita sankareita, huijareita ja veijareita odotellessa lähdimme laskeutumaan portaita alaspäin. Niitä riitti, riitti ja riitti. Eikä ne sittenkään vielä loppuneet. Ongelmapolveni alkoi vähän vihlomaan ja reidet tutisi. Raskaan rinkan kanssa askelmat tuntui olevan melko kaukana toisistaan :) Mutta lopulta päästiin joenuoman pohjalle, missä odotti huikean pitkä riippusilta! Onneksi tämä oli edellistä huomattavasti paremmassa kunnossa, mutta oli se silti vähän jännä. Oli hieno tunne pysähtyä sinne keskelle, kun joki virtaa vuolaana alapuolella, ja vastarannalla kuuset töröttävät lehtipuumatolla sumun seassa, ikään kuin yleisönä meidän joenylitykselle.

Ihastelimme hetken aikaa maisemia ja tunnelmia joen rannassa, ja kipusimme vielä lyhyen nousun Kultalan pihapiiriin. Päärakennus seisoi hiljaisena suuren kentän toisella laidalla hämärtyvässä illassa. Heti kentän laidassa olisi ollut hyvännäköinen telttapaikka, mutta kävelimme ensiksi toiselle puolelle, missä näytti olevan jonkunlainen opastaulu. Halusimme selvittää ensiksi mikä rakennuksista olisi autiotupa ja olisiko siellä porukkaa. Ja olisiko leiriytyminen sallittua kaikkialle. Autiotupa löytyi, ja huomasimme ulkoseinustalla rivistön vaellussauvoja. Sisällä oli siis jo porukkaa. Meitä ei innostanut seura, joten palasimme hetken mietittyämme ensimmäisenä pongatulle telttapaikalle.

Hetken kuluttua polttiaiset löysivät jälleen seuraamme. Onkohan ne jotenkin hitaita lentämään tai huonoja suunnistamaan, kun ilmestyvät vasta kun on oltu hetken aikaa paikoillaan? Ensimmäiset taisivat soittaa kaveritkin paikalle, sillä pystytimme teltan ja laitoimme ruokaa jumalattoman pilven pyöriessä ympärillä. Vaalea takkini muuttui melkein mustaksi ötököistä. Naamaa kuumotti, ja väsyneenä ötökät ärsytti suunnattomasti. Totesin, että seuraaviksi öiksi olisi parasta etsiytyä sen verran korkeammalle, ettei nuo ikävyydet löydä meidän leiriä. Tai lähteä takaisin Saariselälle! Jarkko teki nuotion, jonka savun suojissa oli inhimillistä ruokailla. Sen jälkeen painuttiin telttaan melko vauhdilla. Kun sai olla ötököiltä rauhassa, kömpiä lämpimään makuupussiin ja asetella vaatteet mukavasti tyynyksi, tunsin oloni taas mukavaksi. Joen hieman etäinen kohina saatteli nopeasti unten maille, kun ei voinut kuulostella pimeydestä kuuluvia jännittäviä ääniä :)